perjantaina, toukokuuta 12, 2006

kuumeista gradunohjausta

Äkillinen ja yllättävä nuhakuume kaatoi minut sänkyyn pariksi päiväksi. Juuri silloin kun ei jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata, tuntuu tulevan kiire töissä. Pitkään "nukkuneet" graduntekijät ottavat yhteyttä ja hoputtavat minua lukemaan käsikirjoituksiaan. Kaikki haluavat valmistua juuri nyt. Heidän tulevat viranhakunsa ja koko elämänsä on kiinni siitä, että nousen tautivuoteeltani ja annan heidän töilleen painatusluvan.

Eräs pyysi viattoman ystävällisesti minua kirjoittamaan kommenttini työnsä marginaaleihin ja palauttamaan sen sitten postitse. Olipa hän vielä laittanut palautuskuorenkin mukaan. Usein kirjoittelenkin huomautuksia käsikirjoitusten marginaaleihin, mutta en palauta niitä keskustelematta niistä kahden kesken opiskelijoiden kanssa. Jos keskustelu jätetään pois, tulee ohjauksesta jotakin aivan muuta. Siitä tulee "virheiden merkitsemistä" tai "väritysohjeita". Minä sanon, että sinistä enemmän taivaaseen, äläkä jätä paperia näkyviin. Sitten graduntekijä värittää kiltisti loppuun.

Sain tällä kertaa hillittyä itseni, enkä kirjoittanut suutuspäissäni mitään ikävää. Opin ehkä jotakin edellisestä kerrasta. Lisäksi on sanottava, että tämä kyseinen opiskelija on oikeasti mukava ja ystävällinen ihminen. Se merkitsee minulle jotakin; itse asiassa aika paljon.

Kuinka sanotaan opiskelijalle, että hänen gradussaan on melkein kaikki päin hel**ttiä? Osaan arvioida mielestäni aika hyvin miten miesopiskelijoille viestitetään hankalia asioita. Naisille en osaa puhua luontevasti ohjaajana; en varsinkaan, jos on sanottava jotakin todella negatiivista. Olen tässä asiassa aivan kyvytön. Kaikki miehet eivät ole. Laitoksessamme työskentelevällä liikunnan lehtorilla, Tapiolla, on aivan ilmiömäinen kyky antaa palautetta. Hän pystyy kannustamaan ja antamaan objektiivista palautetta samassa lauseessa, niin että huonoimminkin harjoituksessa onnistunut tuntee tehneensä jotakin oikein. Hänen puheissaan ei silti ole koskaan maikeilun sävyä. Luulen, että Tapion koko elämänkatsomus on saman positiivisuuden värittämä; sille on tunnusomaista "usko ihmiseen".

Ehkä ohjaajan ei pitäisi ikinä sanoa mitään todella negatiivista. Miksikö? Siksi, että ongelmat ovat aina osaksi myös minun syytäni. En ole osannut ohjata opiskelijaa riittävän selvästi eteenpäin. Missä määrin gradun ohjaajan on oltava rehellinen?

Jotkut ohjaajat viestittävät opiskelijoilleen jatkuvasti, että "hyvin menee". Teen sitä itsekin, mutta en käytä sanontaa fraasina. Se näyttää joskus johtavan tilanteeseen, jossa opiskelijalla on aivan väärä käsitys työnsä laadusta ja etenemisestä. Tähän rehellisyyskysymykseen ei ole kai yhtä vastausta. Toiset opiskelijat kestävät tilanteen, toiset voivat romahtaa.

Toisen virheistä muistuttaminen ei ole mielekästä, ellei samalla kerro miten tilanteesta päästään eteenpäin.

Muistatteko, kuinka marisin jossakin aiemmassa päiväkirjamerkinnässäni huonosta metodisesta osaamisesta. No rangaistus seurasi. Ei hallinnon tai kollegojen taholta. Sain luettavakseni erään oman opiskelijani käsikirjoituksen, mikä on kuin kouluesimerkki siitä miten tutkimusta ei pitäisi kirjoittaa. Työn kirjoittaja luuli käsikirjoituksensa olevan käytännössä hyväksymistä vaille valmis. Olisin itsekin jo mieluusti päästänyt opiskelijan pinteestä. Hän tottavie tarvitsisi jo tutkintonsa. Mutta käsikirjoitus on niin täynnä ongelmia, että voin vain kuvitella millaista vahingoniloa se herättäisi kollegoissani, jos he saisivat sen luettavakseen. Olisiko ollut parempi pitää suunsa kiinni? Ehkäpä? Päädyin sitten ohjaamaan työtä "väritä tästä" -menetelmällä. Näytän ongelmakohdat ja kerron tarkasti miten ne korjataan.

Graduarvosanat ja lausunnot näyttävät joskus olevan enemmän henkilösuhdekysymyksiä kuin oikeita laadun arvioita. Eräs professori tokaisi minulle kerran, ettei uskalla vaatia sille ja sille gradulle huonoa arvosanaa, koska se saatettaisiin "kostaa" hänen opiskelijoilleen alempina arvosanoina. En halua uskoa tätä. Se on ehkä vain tekosyy toimia raukkamaisesti.

keskiviikkona, toukokuuta 03, 2006

vuosijuhlat


Vietimme viime viikolla laitoksemme vuosijuhlaa. Tuo tilaisuus ei ole ollenkaan sellainen haudanvakava hartaus, jossa hiljennytään muistelemaan opettajankoulutuksen loistavaa menneisyyttä ja valitetaan äänekkäästi nykyoloja. Näin olisi varmaan käynyt, ellei juhla olisi opiskelijoiden järjestämä. Iltajuhlassa oli taas kerran tupa täynnä. Paikalla oli noin 150 juhlavierasta, opiskelijoita, kaupungin johtavia virkamiehiä, muutama laitoksemme työntekijä ja useita jo eläkkeelle jääneitä opettajia. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen.

Sain pitää juhlapuheen. Puheiden pitäminen on vaikea laji. Tällaisissa tilaisuuksissa on otettava huomioon paitsi kuulijakunnan koostumus (paikalla on sekä opettajaksi opiskelevia, että eläkkeelle jääneitä opettajia, virkamiehiä sekä laitoksen nykyistä ja entistä johtoa) myös se, missä vaiheessa iltaa puhe tullaan pitämään. Miksikö? No siksi, että illallisen loppupuolella suuri osa yleisöstä on vähintäänkin "pienessä" hiprakassa. Sellaiselle yleisölle on parasta puhua vitsikkäästi. Illallisen alkupuolella voi yrittää puhua asiaakin. Minun puheeni oli lämpimän ruoan jälkeen, ennen jälkiruokaa. Se on hankala hetki; porukka on syönyt ja haluaa päästä röökille/ puuteroimaan nenää/ juttelemaan vapaasti. Jos siinä alkaa vetämään kuivaa puhetta, kuulijat tuskastuvat. Kaikki riippuu aloituksesta. Mietin puheen aloitusta pari viikkoa, aina nukkumaan mennessä. Keksin mielestäni omannäköiseni ja iskevän aloituksen: "Eräässä keskiaikaisessa piirroksessa on kuvattu historioitsijoita helvetissä kärsimyksissä. Paholainen on määrännyt heille rangaistukseksi – jatkuvasta menneisyyden tonkimisesta – kulkea ikuisuuden katse jatkuvasti taaksepäin luotuna."

Puheeni teemana oli, että "nykyhetki vaikuttaa aina kaaottisemmalta ja epävarmemmalta kuin menneisyys". Jokaisella ajalla on omat murheensa; nostalgia on mukavaa, mutta se ei vie eteenpäin.

Puhujan on parasta varoa, ettei tule nauttineeksi liikaa viiniä ennen omaa esitysvuoroa. Joidenkin on vaikea vastustaa ilmaista alkoholia (so. sitä, että lasi täytetään aina kun se on tyhjentynyt). Osallistuin joitakin vuosia sitten tohtoripromootioon. Juhlaillallisilla, jossa oli paikalla tasavallan presidentti ja yksi nobelisti, oli yksi promovoitavien tohtoreiden juhlapuheen pitäjä laskenut varmaankin juomamääränsä väärin (vaikka olikin lääket. ja kirurgian tohtori). Puheesta tuli hilpeä, mutta ei sillä tavalla kuin pitäjä oli sen ajatellut.

Ironia on vaikea laji - varsinkin puheissa. Huomasin jälkeenpäin, että muutamat ironisiksi tarkoitetut kommenttini eivät olleen kohdanneet yleisöä. Voi olla, että paperilta luettuna ne olisivat olleet parempia. Kysyin puheessani, että:

"Oletteko koskaan katselleet tarkemmin laitoksemme seminaarihuoneiden seinille ripustettuja valokuvia tai muotokuvia? Oletteko katsoneet käytävällä olevaa vitriiniä? Esillä olevat luokkakuvat ovat 1900-luvun alusta, uusimmat vitriinissä olevat palkinnot ovat 1950-luvulta. Seminaarihuoneen *** seinällä olevien presidenttien muotokuvien sarja päättyy J.K. Paasikiveen. *** on Snellmanin ja Topeliuksen kipsiset rintakuvat. Yhtä kaikki: satunnainen kulkija voisi kysyä, että onko aika pysähtynyt täällä viisikymmentä vuotta sitten. Mitä vastaisimme tällaiselle kysyjälle?"

Eräs kuulija luuli minun väittävän, että laitoksemme on pysähtynyt 1950-luvulle. Koetin vain viitata ikonografiaan; miksi olemme luoneet työllemme vuosisadan vaihteen kulissit. Eikö aivan yhtä hyvin voitaisi rakentaa 1960-luvun ympäristö. Hemmeko lisäarvoa koulutuksellemme viittaamalla pitkiin perinteisiin?

Ainoastaan huonoja puheita pitää selitellä jälkikäteen, joten lopetan tämän tähän.

Ai niin: ilta oli tosi mukava. Lähdin ensimmäistä kertaa koko urani aikana opiskelijoiden kanssa jatkoille. Yritin toki säilyttää tietyn henkisen "distancen", mutta en tainnut oikein onnistua. Opiskelijat olivat ehkä liian hyvätapaisia sanoakseen minulle, että nyt on aika lähteä... Toisaalta olen aina välttänyt istumasta ravintolassa opiskelijoiden kanssa. Se ei ole koskaan tuntunut oikealta.

lauantaina, huhtikuuta 29, 2006

opettajan harrastuneisuus ja opiskelijavalinnat


Opettajankoulutuslaitosten opiskelijavalinnat ovat kaksivaiheisia. Ensimmäisessä vaiheessa (yhteisvalinta) pyritään valintakokeisiin, toisessa vaiheessa ovat koulutusyksikköjen järjestämät valintakokeet. Eri opettajankoulutuslaitosten järjestämät opiskelijavalintakokeet poikkeavat toisistaan melko paljon. Yhteisvalinnan (ensimmäinen vaihe) pisteytyskriteerit ovat sitä vastoin samat kaikille hakijoille, hakevatpa he mihin OKL:ään hyvänsä.

Ajattelette nyt ehkä, että tässäpä paperinmakuin en blogi. Malttakaapa mielenne. Opettajankoulutuksen yhteisvalintojen tarina on erikoinen ja oikeastaan aika koominen juttu. Minä en silti kehtaa nauraa sille. Se on vähän sama juttu kuin joku kaatuu hassun näköisesti. Tilanne voi näyttää huvittavalta, mutta mitään hauskaa siinä ei ole.

Opettajankouluttajat ovat pitkään pitäneet tärkeänä opiskelijoiden harrastuneisuutta. Ajateltiin, että sellaisia hakijoita, jotka ovat toimineet kerhoissa tai partiossa, valmentaneet lapsia, urheilleet itse, harrastaneet musiikkia tai kuvataiteita, voidaan suosia tehtäessä opiskelijavalintoja. Luultavasti moni opettajankouluttaja on edelleenkin tätä mieltä. Uskon, että varsinkin taito- ja taideaineissa opiskelijoiden oma harrastuneisuus ei einakaan haittaa opiskelua.

No niin. Harrastuspisteitä ei enää jaeta ensimmäisen vaiheen valinnoissa. Miksikö? Tultiinko siihen tulokseen, että harrastuneisuus voi olla haitaksi opiskelussa? Päätettiinkö asiasta pitkän periaatteellisen kasvatusfilosofisen ja koulutuspoliittisen keskustelun jälkeen? Ehkäpä kouluttajat halusivat aloittaa "puhtaalta pöydältä" uusien opiskelijoiden kanssa. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat väärin. Mitään julkista arvokeskustelua ei käyty. Päätös syntyi näin: opetusministeriö oli maksanut Jyväskylän yliopistolle siitä, että se koordinoi ja toteutti hakijoiden "harrastuspisteiden" laskemisen. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että pari erikseen palkattua työntekijää kävi läpi valtavat määrät hakijoiden lähettämiä harrastuneisuustodistuksia. Käytännössä nämä todistukset eivät olleet kovin yhteismitallisia. Oli partionjohtajien kirjoittamia "hyvä kaveri" -juttuja ja konservatorioiden ja musiikkiopistojen myöntämiä tasokoetodistuksia (jälkimmäisethän ovat hyvin yhteismitallisia).

Sitten ministeriö päätti, että ensimmäisen vaiheen valintojen järjestämiseen myönnetty apuraha on liian suuri. Jyväskylässä todettiin, että pienemmällä rahalla ei todistusten laskemista voi järjestää (ei ollut enää mahdollista palkata työntekijöitä), joten harrastuspisteet
saivat lähteä. Jotkin opettajankoulutuslaitokset ovat pitäneet kiinni omien valintakokeidensa "taitonäytteistä". Niiden merkityksestä ollaan kahta mieltä. Kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin ihan eri jutun.

Esivalintakriteerien tarina on muutenkin mielenkiintoinen. Kuka päätti, että meidän on jatkuvasti tuettava avointa yliopistoa antamalla valinnoissa pisteitä suoritetusta kasvatustieteen approbaturista? Sanon, että tämän päätöksen tekemiseen eivät osallistuneet opettajankouluttajat, vaan sen on tehnyt pari kolme virkamiestä. Päätös oli lottovoitto maksullisia kursseja järjestäville tahoille, mutta jatkuva ongelma opettajankoulutuslaitoksille. Lähes jokainen opettajankoulutukseen valittu opiskelija on suorittanut approbaturinsa valmiiksi. Niiden taso on erittäin vaihteleva, samoin ovat aprojen sisällöt. "Kuusen juurella" tehdystä kasvatustieteen approbaturista on mielestäni enemmän haittaa kuin hyötyä. En moiti hakijoita. Heidän on haalittava VH1 pisteensä sieltä, mistä niitä saa.

Miksi laajan matematiikan CL takaa suoran pääsyn valintakokeisiin, mutta ei esimerkiksi Eximia suomen kielessä? Miksi hyvistä arvosanoista annetaan pisteitä, mutta ei käytetä minimitasorajaa (so. sitä, että hakijoilla on oltava hyväksytty suoritus esim. jossakin reaaliaineessa ja suomen kielessä?). Kysymyksiä, kysymyksiä.

Kukaan ei ole tekevinään kovia päätöksiä... asiat vain tapahtuvat. Salaperäistä.

torstaina, huhtikuuta 20, 2006

yritys metodikeskustelun aloittamiseksi


Selailin eilen erästä väitöskirjan käsikirjoitusta. Työ on ollut jo ennakkotarkastuksessa ja saanut painatusluvan. Se on yleisesti ottaen ihan OK. Aineisto ja kysymyksenasettelu ovat ihan kunnossa. Huomioni kiinnittyi siihen, että työssä on paljon sellaisia virheitä joihin olisi ollut helppo puuttua ohjausvaiheessa. Tutkijan piirtämät kuviot ovat puutteellisia, samoin taulukot. Suoria lainauksia käytetään "mattona" ilman, että ne veisivät argumentointia eteenpäin. Niinoä on kysyttävä: eikö edes väitöskirjoja enää ohjata. Kokenut ohjaaja havaitsee tällaiset pikkuvirheet erittäin helposti. Epäilen, että ohjaaja ei ole koskaan lukenut tätä käsikirjoitusta. Se ei ole tekijän vika.

Asia rupesi harmittamaan minua niin paljon, että lähetin "paimenkirjeen" laitoksemme gradun- ja väitöskirjaohjaajille. Saa nähdä kommentoiko kukaan - odotukseni eivät ole korkealla. Paikallinen "tiedeyhteisö" keskustelee mielellään televisio-ohjelmista. Miksi vaahdota menetelmistä? Miksi pitäisi herätellä keskustelua? Tämä juttu voi olla kieltämättä monelle leipääntyneelle gradunohjaajalle joko yhdentekevä tai outo.

Koetin vähän aika sitten kommentoida laitoksemme suunnitteilla olevaa strategiaa. Huomautin, ettei siinä pidä luvata sellaista mitä ei ole aikomustakaan toteuttaa. Seurauksena oli täydellinen hiljaisuus.

Tässä gradun- ja väitöskirjaohjaajille lähettämäni kirje:

"Olen opettanut laadullisia tutkimusmenetelmiä laitoksessamme kohta kymmenen vuotta. Luulen itsekin oppineeni tuosta asiasta jotakin. Ehkä tärkeintä on ollut oppia olemaan arvostamatta menetelmiä liikaa. Pidän tutkimusmenetelmiä vain "työkaluina". Työkalut eivät ole tärkeämpiä kuin se kohde, jota niillä on tarkoitus työstää.

Emme ole koskaan keskustelleen metodiikasta; ehkä joku ajattelee, että se ei ole tarpeen. Olemmehan kaikki omat opinnäytteemme suorittaneet.

Koska emme keskustele syvällisistä tieteenfilosofisista kysymyksistä, päätin kirjoittaa yksityiskohdasta ja sivuseikasta.

Näyttää siltä, että yhä useampi laitoksessamme tehtävä pro gradu tutkielma - ja väitöskirjakin - liittyy aineistoltaan ja käsittelytavaltaan ns. laadulliseen tutkimusperinteeseen. En käy tässä arvioimaan onko tilanne hyvä vai huono, vaan haluan kiinnittää huomiotanne muutamaan tyypilliseen laadullisia tutkielmia vaivaavaan ongelmaan. Laadullinen tutkimus ei saisi muodostua huonon tutkimuksen synonyymiksi. Oman näkemykseni mukaan yleisinä ongelmina ovat seuraavat:
  1. Aineistoa ei ole edes koetettu analysoida, vaan se on ainoastaan järjestetty.
  2. Aineistoa kuvaillaan laajasti, mutta sitä ei analysoida. Analysoinnilla tarkoitan esimerkiksi sen vertaamista a) aiempiin tutkimuksiin/ tutkimustuloksiin, b) yleisiin käsityksiin, julkiseen diskurssiin c) tiedotusvälineiden luomaan kuvaan, d) vieraaseen kulttuuriin. Aineistosta voi myös kannattaa etsiä e) epätäydellisiä typologioita ja f) sisäisiä ristiriitoja tai g) normeja.
  3. Suoria lainauksia on käytetty paljon, mutta niitä ei ole kommentoitu.
Viimeksi mainittu ongelma (joka koskee myös eräitä laitoksessamme tehtyjä väitöskirjoja) on mielestäni sen kaltainen juttu, joka olisi ohjauksella helposti vältettävissä. Ehdotan, että opettaisitte opiskelijoillenne, että:
  • Laadullisissa tutkimuksissa ei voi olla yhtäkään sellaista omasta aineistosta poimittua suoraa lainausta, jota ei kommentoida.
  • Suora lainaus edellyttää AINA kaksoispisteen. Sitä ei voi siis liimata tekstin keskelle "kuvitukseksi" tai fragmentiksi. Lukija on siis aina johdateltava jokaiseen lainaukseen ja sieltä pois.
  • Kovin montaa lausuntoa ei saisi niputtaa yhteen, sillä se siirtää analysointivastuun lukijalle. Tällainen tapa on yleistynyt viime aikoina (kirjoittajat laittavat raporttiinsa kaikki samaan teemaan kuuluvat haastattelulausunnot allekain. Oikea tapa on valita paras lausunto suorana lainauksena ja kertoa muista tekstissä)
  • Suora lainaus voi olla korkeintaan yhden sivun mittainen (tämä on tietenkin vain nyrkkisääntö; jos suorat otteet aineistosta ovat todella pitkiä, tulee tutkimuksesta sanataidetta (kollaasi). Derrida ja kumppanit pitivät kollaasia aivan hyväksyttävänä julkaisumuotona, mutta tällä näkemyksellä on mielestäni enemmän haittoja kuin hyötyjä.
Tiedän, että jotkut näistä ohjeista ovat ristiriidassa postmodernin tieteenfilosofian kanssa. Postmoderni relativismi voi olla älyllisesti innostavaa ja kiinnostavaa, mutta tieteen kannalta se on tuhoisaa (kuten Sokal osoitti). Postmodernismi kuolee; eläköön neovalistus!

Minä en määrää kenenkään ohjaajan noudattamaa linjaa. Toivon silti, että harkitsette mainitsemia korjaustoimenpiteitä. Ehkäpä voimme joskus keskustella metodikysymyksistä vähän laajemminkin. Esimerkiksi semanttisen differentiaalin käytön mukana tuomat mahdollisuudet kiinnostavat minua."

tiistaina, huhtikuuta 18, 2006

luulen muistavani


Muistan hyvin erään keväisen välitunnin. Olin ensimmäisellä tai toisella luokalla kansakoulussa. Kiertelin koulun pihalla ja katselin, kuinka rikkaruohot puskeutuivat läpi murenevasta asfaltista. Toivoin rikkaruohojen voittavan ja hävittävän asfaltin. Mistähän tuokin ajatus oli peräisin?

Muistan, kuinka istuin veistosali-liikuntasali-ruokasali -luokassamme ja kuvittelin, millaista olisi nähdä vihreän liitutaulun sisälle. Ajattelin, että kaikki mitä siihen on kirjoitettu - kaikkien vuosikymmenten oppituntien kirjoitukset ovat painuneet tauluun sisään. Koetin siristää silmiäni ja nähdä kevätlukukauden viimeiselle tunnille (oli syyslukukauden ensimmäinen viikko)

Joihinkin muistoihin sisältyy tarkka paikkatieto. Joskus tuttuun paikkaan meneminen saa muistamaan jonkin jo unohduksiin painuneen tilanteen, palauttaa mieliin jonkin tietyn tunteen. Kuinkahan moni suomalainen muistaa lapsuutensa saunapolun kivet, niiden muodon, värin, lämmön tai kylmyyden?

Proust kirjoittaa Madleine -leivoksien tuoksusta, mutta minulle saman asian ajaa makkaraperunasoselaatikko. Se ei todellakaan ole lempiruokaani, mutta jostakin syystä sen tuoksu tekee kotoisan olon. Luultavasti apulaisemme laittoi sitä joskus.

Voin palauttaa mieleeni kohtauksia lapsuudestani, voin muistaa tiettyjä tunnelmia, menneitä hajuja ja makuja. Silti kaikki nämä muistot ovat menneen nykyisyyttä. Muistan ne nykyisen minuuteni läpi. Joku ehkä sanoo, että olemme omien elämänkokemustemme tuotteita. Tähän uskovat monet psykoanalyytikot. Itse ajattelen, että psykoanalyysissä potilas rakentaa itselleen elämäntarinan. Tuon tarinan ei tarvitse olla totta muille, riittää että hän itse uskoo sen juoneen. Juonen olisi parasta muotoutua selviämistarinaksi, ehkä jopa sankaritarinaksi.

Huolestuin ennen hyvin helposti kaikenlaisista asioista. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että se on tyypillistä epävakaassa tunneilmastossa kasvaneille lapsille. Toisaalta se opetti olemaan välittämättä pienestä tai vähän isommastakin kuohunnasta. Toisen mielialaan ei tarvitse mennä mukaan.

Olen pohtinut sitä, miten suhtautua ahdistaviin lapsuudenmuistoihin. Auttaisiko se, jos saisin tietää enemmän muistojeni taustalla olevista tapahtumista? Ei. En jaksa kuunnella sitä, että muistoni ja tunteeni todistettaisiin vääriksi tai epärationaalisiksi. Jotkut tuhlaavat elämäänsä odottamalla anteeksipyyntöä vanhemmiltaan. Se on kyllä ymmärrettävä, mutta huono ratkaisu - se sitoo menneisyyteen. Avioliittohelvetti -blogin kirjoittaja teki tilit selväksi tyranni-isänsä kanssa antamalla hänelle anteeksi. Hieno veto.

torstaina, huhtikuuta 13, 2006

määrittääkö lapsuus aikuisuuden?

Rita Mentor on hyvä sparraaja. Koetin eilen pitkin päivää pohtia, osaanko sanoa mitään tuohon itsetunto, lapsuus ja aikuisuus -keskusteluun. On hieman paradoksaalista, että koko aihepiiri tuntuu minusta todella vaikealta ja monimutkaiselta. Olen lukenut määrättömästi kasvatusfilosofien, psykologien ja kasvatustieteilijöiden näkemyksiä siitä, millainen lapsuuden ja aikuisuuden suhde on. Tieto lisää tuskaa.

Toisten mielestä lapsuudessa rakennetaan koko tulevan elämän eväät. Kovat kokemukset vaikuttavat peruuttamattomasti koko loppuelämään. Esimerkiksi Ben Fuhrman on kyseenalaistanut tällaisen ajattelutavan; se on hänen mielestään lähinnä tuhoava, sillä freudilaiseen perinteeseen kuuluva oman menneisyyden analysointi, haavojen etsiminen ja niiden avaaminen - ei vie yksilöä eteenpäin. Tietenkään Fuhrman ja kumppanit eivät kiellä sitä, etteikö jokaisen lapsen oikeutena olisi saada turvallinen ja onnellinen lapsuus. Tottakai, mutta maailma ei toimi niin. Olen itse ymmärtänyt lyhytterapian taustalla olevan ajatuksen siten, että ihmisen ei pidä tuhota aikuisuuttaan, jos lapsuuskin on jo menetetty.

On vielä kiistanalaista, miten lapsen persoonallisuuden, itsetunnon ja minäkuvan kehittymisen tai vaikka psykosomaattisten oireiden ilmeneminen voidaan johtaa neurologiaan (aivojen ja hermoston kehittyminen). Miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat yksilölliseen hermorakenteeseen? Ovatko nämä muutokset pysyviä? Voitaisiinko tätä kautta ymmärtää paremmin sitä, missä määrin lapsuus ohjaa yksilön jollekin ladulle (mistä olisi myöhemmin vaikeaa enää päästä pois)

Ei liene sellaista pedagogia, joka vähättelisi lapsuuden kokemusten merkitystä. Toisaalta pedagogiikassa on pitkään korostettu enemmän kognitiivista kuin emotionaalista puolta. Poikkeuksiakin on, mutta ne ovat jääneet marginaaliin. Aleksader Neillin kasvatusideologia perustui pitkälti freudilaiseen ihmiskäsitykseen. Hän tosin otti siihen (varsinkin käsitykseen lasten seksuaalisuuden kehittymisestä) myöhemmin vähän etäisyyttä. Neill oli näet vakuuttunut, että monet aikuisuudessa ilmenevät persoonallisuuden ongelmat johtuivat lapsuudessa koetusta seksuaalisuuden tabusta. Neill muutti mielensä vasta vanhana miehenä, seurattuaan oman esikoisensa kehittymistä (tämä käy ilmi omaelämäkerrallisesta Reksi, reksi, koirankeksi -teoksesta). Neill toisteli moneen kertaan, että on parempi kasvattaa tasapainoisia ja onnellisia kadunlakaisijoita, kuin laajatietoisia mutta neuroottisia virkamiehiä.

Otan vielä toisen esimerkin. Sekin ns. "vaihtoehtopedagogiikan" alalta. Montessorin käsitys siitä, mitä lapset haluavat ja tarvitsevat poikkesi voimakkaasti Neillin ajatuksista. Periaate on, että lapset haluavat tehdä työtä, eivät leikkiä vapaasti. Leluja ei tarvita, jos lapsilla on järkevää tekemistä. He eivät kuitenkaan tee työtä "oikeasti", vaan sitä simuloidaan erilaisten välineiden avulla. Lapset pitävät siisteydestä, rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta... vai olikohan se Montessori itse. Okei, myönnän. Antamani kuva ei ole ihan tasapuolinen.

...jatkuu seuraavassa numerossa (kirjoitan seuraavaksi muistoista)

tiistaina, huhtikuuta 11, 2006

pieni pyöräilijä

Pieni poikani oppi tänään ajamaan pyörällä. Liikkeellelähtöä ja jarruttamista pitää vielä harjoitella lisää, mutta voi sitä riemua! On ihanaa saada jakaa tällainen kokemus.

Olimme harjoitelleet ajamista yhdessä vähin erin monena päivänä. Sain huomata käytännössä, kuinka tärkeää oppimisprosessissa on se, ettei pidä liikaa kiirettä. Taidon edistyminen näytti tapahtuvan aina harjoituskertojen välissä - ei niinkään harjoittelun aikana. Harjoituskertojen pituutta rajoitti onneksi myös oma kuntoni; minunhan piti juosta pyörän perässä valmiina tukemaan horjahtelevaa pyöräilijää.

Tämä prosessi oli hyvin saman kaltainen kuin vaikeaa pianoläksyä opetellessa; kappale joka ei suju vielä illalla saattaa mennä jo paljon paremmin seuraavana aamuna. Liiallinen prässääminen vie ilon oppimisesta ja mukavakin juttu alkaa pian maistua puulta. Meidän opettajien on ehkä välillä vaikea malttaa mielemme ja antaa oppilaalle riittävästi aikaa uusien asioiden työstämiseen.

keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2006

Telemakhos matkasaarnaajana

Sain kutsun saapue erään toisen yliopiston koulutuspäiville puhujaksi. Nämä ovat usein hauskoja keikkoja, sillä on mukava tavata eri yliopistojen opettajankouluttajia. Saarnaan opiskelijavalinnoista. Olen tutkinut valintojamme eri näkökulmista jo vuosia ja päätynyt siihen, että:
  1. Kilttien tyttöjen ongelma (se, että opettajankoulutukseen pääsee vain koulupärjääjiä) on suurimmaksi osaksi myytti. Yhä useampien opettajankoulutuslaitosten ongelmana on se, että emme saa tarpeeksi hyviä ylioppilaita (opetettavien aineiden perustiedot eivät riitä edes alaluokkien oppisisällöistä selviämiseen)
  2. Koulumenestys tai menestyminen valintakokeissa ei näytä ennustavan kykyä suoriutua opettajankoulutuksesta (paitsi ääritapauksissa; kaikkein huonoimmat ja parhaat ylioppilaat erottuvat yleensä myös yliopistossa)
  3. Toistaiseksi ei ole onnistuttu osoittamaan, että opettajan omalla koulumenestyksellä olisi jokin suhde siihen, miten hän suhtautuu erilaisiin oppijoihin (myytin mukaan menestyjät eivät ymmärrä oppimisvaikeuksien kanssa painiskelevia oppilaitaan)
  4. Tuoreiden ylioppilaiden on vaikea päästä koulutukseen, sillä arvatenkin heidän on vaikea vakuuttaa raateja siitä, että tietävät millaista koulutyö on. Yleisen luulon mukaan raadit voitaisiin vakuuttaa ns. "veteraanipuheella", siis viittaamalla rankkoihin kokemuksiin koulumaailmasta. Tämä on puhdas arvaus, sillä en ole vielä tutkinut haastattelutilanteita.
  5. Ulkomaisten tutkimusten mukaan valintaraadit valitsevat mielellään "itsensä kaltaisia" tai "ammattilaisen näköisiä" (stereotyyppinen ammattikuva) hakijoita. Eräiden tutkijoiden mukaan ihmisillä on "varma" käsitys siitä, miltä poliisi, lentäjä, lääkäri, tiedemies, sotilas tai opettaja näyttää - millainen heidän habituksensa on. Tämä ennakkokäsitys saattaa vaikuttaa paljonkin sellaisissakin haastattelutilanteissa, joissa ei oikeasti pitäisi arvioida hakijan persoonallisuutta tai ulkomuotoa.
Tämä tällä erää. Pakkaan laukkuni ja lähden vaeltamaan kohti tiedon temppeliä.

sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2006

en tulisi toimeen ilman Nelliä


Keksimme lisätä sähköisen tiedonhaun koulutusohjelmaamme muutamia vuosia sitten. No näissä jutuissa käy usein niin, että ideoija saa itse vastata "hienon juttunsa" toteuttamisesta. Vanhemmat kollegat tuntevat pelin hengen siksi hyvin, että ymmärtävät välttää kaikenlaista ideointia. Näin jouduin sitten vastaamaan elektronisten kirjallisuushakujen opettamisesta laitoksellamme. Vahinko ei tosin ollut suuri, sillä vasta tuolloin jouduin perehtymään syvällisesti tähän aihepiiriin. Tiedän toki, että kirjastoissa on näitä asioita varten koulutettuja informaatikkoja, mutta heidän tehtäviinsä ei kuulu järjestää demoja siinä mittakaavassa, mitä me tarvitsemme.

Sähköinen tiedonhaku vaatii tietojen jatkuvaa ylläpitoa. Nellin (National electronic library indexin) käyttöliittymä näyttää muuttuvan parin kuukauden välein. Käytettävissä olevat tietokannat vaihtelevat riippuen siitä, mitä aineistoja yliopistomme on kulloinkin päättänyt tilata. Sähköisiä fulltext -lehtiä on joka tapauksessa käytettävissä sellainen määrä, että tavallisen artikkelin lähteet voi saada kotikoneen äärestä lähtemättä. Käytettävissä olevien OnLine -lähteiden määrä riippuu tietenkin siitä, tekeekö tutkimusta suositusta aihepiiristä vai ei. Tässä suhteessa "mainstream" tutkijoilla on helpompaa verrattuna niihin, jotka ovat päättäneet kulkea umpihangessa. Mutta niinhän se on aina ollut.

Kasvatustieteellisistä fulltext -artikkeleista kiinnostuneiden kannattaa aloittaa tiedonkeruu EBSCO -hostista, käytämällä suoraan sen omaa hakukonetta (ja ruksaamalla vaihtoeho "full text". Nellissä on tietenkin mahdollista hakea tietoa samaan aikaan myös muista tietokannoista, mutta tulosten rajaaminen on aika kömpelöä. Yhdistetty haku on kätevä silloin kun aineistoa ei meinaa löytyä; tällöin voi hakea saman aikaisesti kirjasto- ja artikkelitietokannoista. Yksi aika kätevä juttu on myös aiheen seuranta. Nellin voi laittaa lähettämään sähköpostiraportti tietyn haun tuloksista vaikka kerran viikossa. Tämä vaatii oman käyttäjäprofiilin luomista (helppoa).

Yliopisto-opiskelijat ja -opettajat voivat käyttää Nelliä myös kotoa käsin. Homma sujuu yleensä helposti, mutta ainakin minun oli aluksi vaikea saada palomuurini (rauta) konffattua oikein. Mitään ohjeita ei yliopistomme kirjasto osannut aiheesta antaa. Ei auttanut muu kuin pingata palvelun osoite yliopistoverkon sisältä (so. selvittää, mitä portteja se kyselee). Tämä näytti heidän palvelimellaan varmasti murtautumisyritykseltä, mutta eipä kukaan näytä perään kyselleen.

lauantaina, maaliskuuta 25, 2006

adressi

Tiina Kaarela oli linkittänyt blogiinsa adressin taideaineiden opetuksen puolesta (hyvä juttu, sillä en ehkä olisi törmännyt siihen muuten)

Selailin allekirjoittaneiden nimiä; lähes tuhannen nimen joukossa ei ole ainuttakaan kollegaani - ei ainakaan vielä. Ehkä laitoksemme/ tiedekuntamme taidekasvattajat eivät usko tällaiseen vaikuttamiseen. Tai ehkä he ovat unessa. Ehkä he eivät edes tiedä tästä asiasta. Voi olla, että sellaiset taidekasvattajat, joilla on mielipiteitä, esittävät ne mieluummin suoraan opetusministeriöön (eivätkä lähettele adresseja)

Kun UPJ -vastustajat keräsivät adresseja viime syksynä, taisin olla ainoa nimensä listalle laittanut omalla laitoksellamme. Outoa, sillä minä olen luultavasti niitä harvoja, joiden ei olisi kannattanut allekirjoittaa adressia; heillä olisi ollut syytä purnata, ei minulla.

EDIT 30.3.06
Nyt on taideopetuksen adressi on kiertänyt laitoksen sähköpostilistalla pariinkin kertaan ja tuttuja nimiäkin alkaa listalla näkyä (ei tosin minun ansiostani). Olin ehkä vähän hätäinen tehdessäni johtopäätöksiä työkavereideni aktiivisuudesta. Moni ei ehkä ollut vielä kuullutkaan koko aloitteesta sillon kun kirjoitin ylläolevan kommentin. Tiedän, että varsinkin kuvataiteen opettajat pitävät aktiivisesti yhteyttä. Luulin, että tuota kautta olisi tieto kulkenut nopeammin. Taas se nähtiin: Blogeja lukemalla voi parhaassa tapauksessa olla todella ajan hermolla... jos niin haluaa.

perjantaina, maaliskuuta 24, 2006

ongelmallinen otsikko

Olen istunut liikaa tietokoneen ääressä; selkä, hartiat ja niska ovat siinä kunnossa, että tästä postauksesta tulee pakostakin hyvin lyhyt.

Sain juuri valmiiksi tutkimuksen, jossa käsittelen kansakoulun- ja luokanopettajille eri aikoina asetettuja käyttäytymisvaatimuksia, opettajaihanteita. En vaan millään keksi artikkelille hyvää pääotsikkoa. Aluksi ajattelin, että otsikko voisi olla: "Mallikansalaisesta oppimiskonsultiksi - muuttuvat opettajaihanteet". Jotenkin tuo otsikko tuntuu vähän tylsältä. Muutin sen sitten muotoon: "Kansanopettaja ja hänen geniuksensa. Kansakoulun- ja luokanopettajan ihannekuvat historiallisena ilmiönä". Otsikko on kai muuten ihan hyvä, mutta en ole varma tietävätkö lukijat mikä "Genius" on.

Niinpä pyydän apua teiltä. Onko käsite "Genius" tuttu? Häiritseekö, jos otsikossa on tuollainen monimerkityksinen käsite?

Genius voidaan ymmärtää "ihannekuvaksi", "paremmaksi minäksi" tai jokaisessa yksilössä asuvaksi "innoittavaksi hengeksi". Antiikin roomalaisille se oli miehiä läpi elämän seuraava yksilöllinen suojelushenki. Naisilla oli omansa "Juno", joka symboloi piileviä luovia voimia. Myös valtioilla ajateltiin olevan oma suojelushenkensä (mika symboloi kansan erityisyyttä ja sen ominaispiirteitä)

Ongelmani on varmasti tuttu kaikille opinnäytteitä tai muita omia tekstejä kirjoittaneille.

Kuvassa Väinö Aaltosen veistos: Genius ohjaa nuoruutta (om. Turun yliopisto)

maanantaina, maaliskuuta 20, 2006

nekrologi kevätsipulikukille

On kevätpäiväntasaus; kevät alkoi tänään. Ei mene kuukauttakaan siihen kun krookukset ja muut kevätsipulikukat nostavat päänsä mullan alta.

Huomasin juuri, että Scilla on toteuttanut uhkauksensa ja luopunut blogistaan. Voi ei! Miksi minusta tuntuu, kuin olisin kadottanut ystävän - enhän edes tunne häntä? Sama juttu silloin kun I-Iineksellä tuli mitta täyteen, ja blogi katosi hetkeksi. Oikeassa elämässä ei ihan helposti katoa sillä tavalla kuin Blogistanissa.

En kirjoittele kommenttejani kovin usein, mutta luin Scillan Kevätsipulikukkia viime syksystä lähtien. Monet aiheista olivat aika kaukana minun elämästäni, mutta jutut olivat silti kiinnostavia - ja aina jollakin tavalla valoisia, toiveikkaita.

Scilla oli tietääkseni ensimmäinen, joka listasi minun blogini suosikkeihin. Oli hauska huomata, että hän oli laittaunut samalle suosikkilistalleen myös isäni blogin. Tämä, jos mikä osoittaa hyvää makua ;-)

Kiitos blogista

kansakoulun laulutunnilla

Tulin viime vuonna, äkillisessä optimismin puuskassa luvanneeksi liian monta tutkimusta. Nyt on lupausten lunastamisen aika, enkä ehdi tehdä muuta kuin kirjoittaa. Kyllä tällä tavalla valmistakin syntyy, sitä ei voi kieltää. Olen kerännyt tutkimusaineistot ajan kanssa ja huolellisesti, eikä töiden laatu tässä suhteessa kärsi kiireestä. Kiireessä on vaikea kirjoittaa lyhyesti. Tekstin hiomiseen tarvitaan aikaa. Pitäisi ehtiä käydä välillä hiitämässä - sen jälkeen näkee vaivattomasti työnsä puutteet. Siihen ei ole kuitenkaan mahdollisuuksia, kun piennen blogimerkintäänkään ei näy jäävän aikaa.

Sain viime viikolla valmiiksi pienen jutun kansakoulun musiikinopetuksen perinteestä. Tuo artikkeli on sellainen pieni välityö, sillä kasvatushistoriallisilla tutkimuksilla ei ole tällä hetkellä paljoa "kysyntää". Minua on jo pitkään askarruttanut se, miksi kansakoulun laulutunnit ovat jääneet kansan mieleen kaikkein nöyryyttävimpinä koulumuistoina (ehkä kouluruokalamuistojen kanssa). En tietenkään väitä kaikkien vihanneen koulun laulutunteja - ja itse asiassa kansakoulun musiikinopetuksen tulokset olivat aika hienoja ja kauaskantoisia. Mietin vain, mistä tuo kolkko maine on peräisin. Niinpä syvennyin lukemaan varhaisia musiikin opeteusoppaita. Tässä eräs teksti vuodelta 1913, jossa opettajia neuvotaan, kuinka oppilaiden laulutaitoa arvioidaan:

Opettaja: Meidän on koulussa opittava myös laulamaan; koulussa opimme joukon lauluja ja saamme sellaista oppia, että koulusta päästessämme osaamme itseksemme oppia uusia. Minkälaiset ovat ne äänet, joita laulettaessa ja soitettaessa kuulemme, verraten niihin, joita syntyy esim. sahattaessa tahi kärryllä ajettaessa pitkin kivistä tietä; ovatko ne kauniimpia vai rumempia? Sellaisia ääniä sanotaan säveliksi. Miksi niitä sanottiin? Sävelet ovat niitä kauniita ääniä, joita kuullaan laulussa ja soitossa. Lausutaan se (3 kertaa).

Tämän jälkeen opettajan on aika kertoa oppilailleen muutama elämän tosiasia:

Kaikki ihmiset eivät osaa laulaa, sillä muutamat eivät osaa tavata oikeita säveliä. Nyt meidän on ensaluksi tarkastettava, ketkä teistä voivat oppia laulamaan.

Sitten opettaja kutsuu oppilaat yksi kerrallaan harmonin eteen ja "koettelee hänen sävelkorvaansa ja äänen laajuutta”. Oppilaiden oli siis laulettava eri säveliä opettajan soiton mukaan. Näin saatiin tietää heidän äänialansa, jonka rajat opettajan tuli merkitä muistiin. Samalla hänen oli arvosteltava oppilaan äänen sointuvuus ja sävelkorva. Sävelkorva arvosteltiin sen mukaan, kuinka varmasti ja nopeasti oppilas oli osannut laulaa soiton mukaan.

Oppaassa korostetaan, että opettajan tulisi antaa mahdollisuus ottaa osaa laulamiseen kaikille niille oppilaille, joilla oli siihen ”jonkinlaisia mahdollisuuksia.

Vasta kun oppilas huomataan mahdottomaksi, on häntä kiellettävä laulamasta, jos hän murinallaan luokkaa häiritsee. Siinä saa olla hyvin tunnonarka, sillä varsinkin pienet lapset käyvät surullisiksi, jos eivät saa laulaa kumppaniensa mukana. Lopuksi Törnudd neuvoo vielä, että luokan parhaimmat laulajat on laitettava istumaan luokan perälle ja heikoimmat eteen. Näin opettajan on helppo havaita ”heikkojen” tekemät virheet ja todeta heidän mahdollinen edistymisensä.

Tämä traditio alkoi väistyä vasta silloin kun opetuksen tavoitteiden määrittelyssä ryhdyttiin korostamaan oppilaan itsetunnon kehittymisen merkitystä (onnistumisen kokemusten kautta).

Kuvassa Sylvester Kettunen oppilaineen Polvijärven haaralan kylän kansakoulun edessä 1920 -luvulla.
http://www.polvijarvi.fi/koulut/kinahmo/historia.htm

torstaina, maaliskuuta 09, 2006

kenttäharjoittelu


Eri opettajankoulutuslaitosten opetussuunnitelmien vertailu on erittäin hankala tehtävä. Koettaessani selvittää harjoittelun osuutta LO -tutkinnossa (KM) eri laitosten opetussuunnitelmista, havaitsin, etten saa selvää tästä asiasta vain opetussuunnitelmien perusteella. Eri laitokset ilmoittavat harjoittelunsa eri tavoin. Joissakin opetussuunnitelmissa ei käytetä sanaa "kenttäharjoittelu", vaikka se esiintyy saman laitoksen harjoitteluoppaassa. Lisäksi harjoitteluista myönnettävät opintopisteet vaikuttavat yhteismitattomilta. Joidenkin laitosten harjoittelut näyttävät paperilla sangen suuritöisiltä, mutta niistä saattaa saada vähemmän pisteitä kuin toisen laitoksen kevyemmän näkökisestä harjoittelusta. Aaaargh! Luovutan.

Olisi kiintoisaa lukea hyvä artikkeli/ gradu, jossa vertailtaisiin luokanopettajakoulutuksen sisältöjä eri opettajankoulutuslaitoksissa. Tiedän, että SOOL on tehnyt tällä saralla paljon töitä, ja heillä lienee tästä asiasta paras yleiskuva. Käsitykseni mukaan aika harva opettajankouluttaja tietää, mitä toisissa OKL:ssa puuhataan.

Taisin jo eräässä kommentissani kertoa, mitä tapahtui kenttäharjoittelulle. Kerrattakoon se kuitenkin. Kun opettajankoulutuslaitokset muuttuivat omiksi tulosyksiköikseen, poistuivat ministeriöltä tulevat ns. "korvamerkityt rahat". Pian huomattiin, että rahat eivät riitä kaikkien toimintojen ylläpitämiseen ja monessa OKL:ssä kenttäharjoittelukoulujen opettajien saamat ohjauskorvaukset joutuivat leikkuriin. Joissakin OKL:ssa pidettiin kenttäharjoittelua tärkeämpänä kuin toisissa - he säästivät luultavasti jostain muualta (tai saivat projektirahoitusta). Mielestäni kyse on ollut myös tahdosta. Kenttäharjoittelun puolestapuhujia ei ole löytynyt jokaiselta laitokselta, eivätkä normaalikoulutkaan ole aina iloinneet harjoittelijoiden siirtämisestä muihin kouluihin.

Joskus ajattelen aivan hiljaa itsekseni ja salaa, että normaalikoulu on ehkä dinosaurus, jäänne menneiltä ajoilta. Entäpä, jos kaikki harjoittelu tapahtuisi kentällä (kuten esimerkiksi Englannissa). Karistan tuon kerettiläisen mietteen kuitenkin nopeasti pois. Normaalikouluja voidaan varmasti kehittää muutoinkin kuin niitä lopettamalla. Koulujen lopettaminenhan kuuluu enemmänkin kuntien ja kaupunkien koulutoimen toimintatapoihin. Tässäkin kaupungissa tehostettiin opetusta lopettamalla monta pientä kyläkoulua.

Normaalikoulun opettajat kantavat tällä hetkellä päävastuun tulevien opettajien käytännön taitojen systemaattisesta opettamisesta. Didaktikoiden työsuunnitelmiin ei mahdu enää riittävästi opetusharjoittelun ohjausta - ohjaus mielletään ilmeisesti liian kalliiksi.

Joku saattaa kysyä, että mihin tunnit katosivat. Selitys on yksinkertainen: seminaarin lehtorilla (siis ennen yliopistoaikaa) oli viikossa noin 24-32 työtuntia. Tuohon tuntimäärään kuului noin 7-10 tuntia opetusharjoittelun ohjausta. Tämä tekee kuukaudessa noin 40 tuntia ja lukuvuodessa vähintään 350-400 tuntia. Nykyisin didaktikot saavat merkitä työsuunnitelmiinsa korkeintaan 100 tuntia ohjausta (ainakin meillä). Kun vielä huomioidaan, että opiskelijamäärät ovat kaksin-kolminkertaistuneet seminaariajoista, ei tarvitse enää ihmetellä minne ohjaus katosi.

maanantaina, maaliskuuta 06, 2006

luonnetestissä


Tein Dr. Phil -luonnetestin. Ihmeellistä! ...vähän tuo palvelimen nimi arveluttaa, mutta kyllä se Phil tietää.

Eihän näitä testejä pidä ottaa tosissaan, mutta minkäs teet. Ala velvoittaa.
Persoonallisuuskuvaukseni muuttui, kun vaihdoin nukkumisasentoa koskevaa vastaustani. Minut arvioitiin hillityksi, kun kerroin nukkuvani kyljelläni, ja ulospäinsuuntautuneeksi vastatessani nukkuvani selälläni.

Tuli mieleeni, että tässähän on klassinen esimerkki Forer -efektistä. Risto Selinin laatima hieno Ihmeellinen maailma tietosanakirja selittää käsitteen näin:

Forer-efektillä tarkoitetaan ihmisten taipumusta hyväksyä ainutlaatuisen persoonallisuutensa kuvauksena epämääräisiä, monimerkityksellisiä ja yleisiä lausumia. Joskus tällaisista kuvauksista käytetään nimitystä Barnum-efekti, koska sirkuksenomistaja P. T. Barnum tarjosi sirkuksessaan ”jokaiselle jotakin”.

Tyypillinen Forer-lausunto voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: ”Haluat kovasti, että muut ihmiset pitävät sinusta. Sinulla on taipumusta suhtautua kriittisesti itseesi. Sinulla on paljon käyttämättömiä voimavaroja, joita et ole käyttänyt hyödyksesi. Vaikka persoonallisuudessasi on heikkouksia, pystyt yleensä kompensoimaan niitä. Ulospäin näytät kurinalaiselta, mutta sisäisesti koet olevasi huolestunut ja epävarma. Joskus epäilet oletko tehnyt oikean ratkaisun tai teon. Nautit jossain määrin vaihtelusta elämässäsi, ja tulet tyytymättömäksi, jos rajoitukset estävät sinua. Olet ylpeä itsenäisestä ajattelukyvystäsi, etkä hyväksy muiden näkemyksiä ilman sinua tyydyttäviä perusteita. Olet havainnut, ettei muille kannata paljastaa liikaa itsestään. Joskus olet ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, mutta toisinaan sisäänpäinkääntynyt ja varauksellinen. Jotkut päämääräsi ovat hieman epärealistisia.”

Forer-lausuntojen kokeminen osuviksi perustuu niiden epämääräisyyteen (”Nautit jossain määrin vaihtelusta elämässäsi”), ristiriitaiseen kattavuuteen (”Joskus olet ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, mutta toisinaan sisäänpäinkääntynyt ja varauksellinen”), yleispätevyyteen (”Jotkut päämääräsi ovat hieman epärealistisia”) sekä myönteisyyteen (”Sinulla on paljon käyttämättömiä voimavaroja, joita et ole käyttänyt hyödyksesi”). Yleispätevyys voi kohdistua myös vain johonkin ryhmään. Esimerkiksi lähes jokainen opiskelija voi allekirjoittaa lausunnon ”koet, ettei opiskelu ole aina helppoa”.

lauantaina, maaliskuuta 04, 2006

lähiesimiehen puhuttelussa

Olin viime viikolla lähiesimieheni puhuttelussa. Tätä vuotuista tilaisuutta nimitetään "kehityskeskusteluksi". En ole aivan varma kenen kehittymisestä me puhuimme - minun vai kollegojeni. Minun kehittymistäni, siis tekemisiäni, verrataan keskustelussa työtovereideni tekemisiin. Tämä tapahtuu kuitenkin niin, että minä en saa tietää työtovereideni henkilökohtaista kehitystä. Lähiesimieheni tokaisi minulle, että tuotantoni nimikemäärä on pienempi kuin jonkin toisen kollegani tuotanto. Hänelle on annettu ylempää tiukat rajat siitä, miten paljon eri arvosanoja saa antaa. Esimieheni on annettava jokaista kuutosta vastaan yksi nelonen, jos haluaa suoriutua arviointitehtävästään kunnialla.

Homman nimi on se, että vain nimikkeiden määrä ratkaisee. Joudun tällaisessa arviointitavassa kieltämättä vähän heikoille. Minulla on seitsemän referee-artikkelia viimeisen kolmen vuoden ajalta. Ne ovat tosin kaikki hyvin laajoja perustutkimuksia, mutta sitähän ei huomioida. Ansaitsin lähiesimieheni mielestä arvosanan hyvä. Olin yllättynyt, sillä olin pitänyt tulostani vähän parempana (onhan minulla huomattavasti laajempi tuotanto kuin laitoksemme professoreilla silloin kun he saivat virkansa). Pienen periaatteellisen keskustelun jälkeen esimieheni korotti arvosteluaan hyvä plussaan. Se on piirun verran yli keskiarvon. Joopa joo. En oikein osannut olla onnellinen.

Tilanne oli minulle silti yllättävän rankka. Lähiesimieheni puhui kaikkea myönteistä, mutta viestitti ohimennen, että joku muu on tehnyt minua enemmän tutkimustyötä (nimikemäärissä laskettuna). Hän ei ollut juurikaan kiinnostunut siitä, mitä minä olen kirjoittanut. Häntä ei kiinnostanut se, että lähes jokainen tutkimukseni perustuu uuteen empiriaan, ei vanhan aineiston linkoamiseen. Häntä ei kiinnostanut se, että jokainen artikkelini on hyvin laaja perustutkimus.

Lähiesimieheni kehoitti minua julkaisemaan saman aineiston moneen kertaan. Silloin pisteitä ropisisi helpommin ja nopeammin. Ajatus oli hyväntahtoinen, ja hyvää tarkoittava, mutta kammottava. Koetin sopertaa tähän, että minä en kirjoita tiedettä pisteiden tai arvostuksen vuoksi, eikä kukaan tiedemies saisi alentua sellaiseen! Tieteellä on korkeampi tehtävä. Me emme kuitenkaan keskustelleet tieteestä, vaan siitä miten virkoja saadaan, ja miten uraa edistetään. Hän ajatteli toki parastani. Arvaan, että hän koetti valmentaa minua tuleviin viranhakuihin, joissa puukotetaan selkään jokaista, jonka taakse päästään.

Tiedelehdissä julkaiseminen on toki tärkeää, mutta en osaa pitää sitä päätehtävänäni. Journaaleissa julkaistavat tulokset ovat mielestäni "lastuja", joita lentelee kun varsinaista tutkimusraporttia sorvataan. Nykyään näyttää olevan tapana, että varsinaista tutkimusta ei kirjoiteta ollenkaan, vaan pyöräytetään ainoastaan tiivistelmä johonkin alan lehteen. Sitten voidaan käydä esittämässä samat tulokset parissa konfrenssissa (joista saa pari lisäjulkaisua samalla vaivalla).

Arvaan mikä tämän UPJ -näytelmän juoni on. Esimiehemme vihjailee meille kaikille toistemme tehokkuudesta tyyliin: en voi antaa sinulle parempaa arvosanaa, sillä ryhmässäni on henkilöitä, jotka ovat julkaisseet sinua enemmän. Kun kysyin kuka on julkaissut ja mitä, esimieheni totesi tiedon olevan salaista. Nerokasta! Parhaimman tason voi saavuttaa vain, jos muut tippuvat kyydistä.

Voisiko joku kertoa minulle montako referee -artikkelia pitää julkaista, että minuun oltaisiin tyytyväisiä? Paljonko on julkaistava, että minuun ei oltaisi tyytyväisiä? Esimieheni ei tule sitä kertomaan, sillä silloinhan mahdollisuus kiristämiseen katoaisi.

Tämä kaikki on oikeasti vain tehokkuusleikkiä, sanapeliä. Mitään UPJ -rahoja ei ole olemassakaan. Lähiesimieheni ei ole oikea esimieheni (totta!), vaan ainoastaan kuninkaan "vouti", Nottinghamin sheriffi. En voi hyväksyä tätä järjestelmää, vaikka kuulun voittajiin. UPJ toisi toteutuessaan minulle reilusti yli tuhannen euron palkankorotuksen! Mutta millä hinnalla?

maanantaina, helmikuuta 27, 2006

mitä hyötyä gradusta?

Kirjoitin edellisessä päiväkirjamerkinnässäni opettajankoulutuksen opetusresurssien suuntaamisesta graduun ja kasvatustieteen opintoihin. En halua vähätellä teoriaopintojen merkitystä; se olisikin aika outoa, sillä opetanhan itsekin juuri näitä aihepiirejä. Tarkoitukseni oli huomauttaa, että graduun ja sen kirjoittamiseen valmentamiseen liittyvää opetusta on lisätty muiden "perinteisten" ja käytännöllisten opintojen kustannuksella. Ajatuksena lienee, että tulevat luokanopettajat saavat tällä tavoin perusteellisemman kuvan tieteenalastamme, ja saavat samalla valmiuksia pitää tietonsa ajan tasalla. Tieteellisen ajattelutavan omaksuminen merkitsee myös jonkinlaista maailmankuvan muutosta; sitä, että alkaa hahmottaa kasvatuskysymykset syvällisemmin. Syvällisesti alaansa perehtynyt opiskelija ei ole "muotien" ja ideologioiden vietävissä, mutta osaa myös epäillä omien ratkaisujensa pätevyyttä.

Lasken metodiopinnot yleissivistäviksi opinnoiksi. Jokaisen yliopistotutkinnon suorittaneen henkilön on syytä tuntea oman alansa keskeiset tiedonhankintamenetelmät. Tilastotieteen perusmenetelmien tuntemisesta on hyötyä arkielämässä. Haastattelutekniikoiden tuntemuksesta voi olla arvaamatonta hyötyä vaikkapa vanhenpainvartissa (vaikka se ei mikään haastattelutilanne olekaan).

Ongelma lienee siinä, että gradusta on usein liian pitkä matka käytäntöön. Tutkielmasta tulee silloin pakkopulla, joka tehdään mekaanisesti, oppaiden ja ohjeiden mukaan, vailla omaa oivallusta. Tuo edellä mainitsemani ihanne jää tällöin toteutumatta. Paljon merkitystä on sillä, millaisen aiheen ja kysymyksenasettelun valitsee lopputyölleen. Tiedän monia tapauksia, joissa gradu on tuonut oikeata tutkimustietoa ja sen lisäksi syventänyt tekijänsä ammattitaitoa ja -tietämystä.

Kasvatustieteen opintojen suurin ongelma on mielestäni hyvin saman kaltainen. Teoriat ja näkökulmat jäävät helposti irrallisiksi - niiden yhteyttä käytännön kouluelämään ei osata tarpeeksi hyvin osoittaa. Joskus vika voi olla meissä opettajissa, toisinaan ymmärtämistä näyttää haittaavan opiskelijan ennakkoasenteet tai kypsymättömyys pohtia oppisisältöjä mainitusta näkökulmasta. Jos luennolle tulee asenteella, että kaikki kasvatustiede on ajanhaaskuuta ja turhaa pas**njauhantaa, ei luennolta välttämättä jää paljoa käteen.

Kuten jo edellä mainitsin, tuntuu graduohjaukseen sijoitetut opetusresurssit kovin suurilta. Ryhmät ovat pieniä ja demoja on verraten paljon. En tosin osaa arvioida asiaa opiskelijoiden näkökulmasta. Tuntuvatko istunnot heistä turhilta tai ylimitoitetuilta? Yhtä kaikki, graduopinnot ovat säästyneet leikkurilta, kun muita opintojaksoja on lopetettu tai kuihdutettu. Säästöt ovat kohdistuneet eniten ns. opetettaviin aineisiin. Joissakin opettajankoulutuslaitoksissa opiskelijat eivät voi opiskella enää kaikkien aineiden peruspaketteja. He siis opettavat tulevia oppilaitaan lukiopohjalta. Samaan aikaan lukiot ovat siirtyneet ainereaaliin.

Laitosten hankala taloudellinen tila on ajanut yksiköt vähentämään pakollisten kurssien määrää samalla kun on lisätty niiden suoritusvaihtoehtoja. Tässä tilanteessa opiskelijoiden kannattaa olla tarkkana. Esimerkiksi kenttäharjoittelun voi korvata nykyisin kirjatentillä tai raportilla. Jotkut opiskelijat (jotka myöhemmin ovat syyttäneet koulutusta epäkäytännölliseksi) ovat valinneet helpoimman vaihtoehdon (tenttimisen). Suosittelen harjoittelua, vaikka se onkin vähän vaivalloisempaa.

sunnuntaina, helmikuuta 26, 2006

ei vois vähempää kiinnostaa


Politiikka ja yhteiskuntaoppi eivät kiinnosta suomalaisia koululaisia. Pari vuotta sitten toteutetun IEA-Civics -tutkimuksen mukaan suomalaiset koululaiset johtavat "ei vois vähempää kiinnostaa" -listaa, mitä tulee politiikkaan, valtionhallintoon, lainsäädäntöön ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Arvaatte varmasti, että tämä tulos on herättänyt huolestumista opetusministeriössa ja poliittisten nuorisojärjestöjen piirissä. Poliittinen passiivisuus voi olla demokratian toteutumiselle kohtalokasta. Toki liiallinen aktiivisuuskin saattaa aiheuttaa pahaa jälkeä. Tässä tilanteessa jotkut ehkä syyttävät poliitikkoja: miten nuori voisi arvostaa aikamme valtiomiehiä? Eivätkö jatkuvat toilailut (sonerajuttu, neste jne.) pikemminkin näytä todistavan, että poliitikot eivät ole palkkaansa ansainneet. Ei pidä kuitenkaan yleistää. Toinen voi syyttää mediaa: poliitikot esitetään jonkinlaisina julkkiksina, joiden yksityiselämästä tai vaikkapa kodin sisustuksesta pitäisi jaksaa olla kiinnostunut. Heidän varsinaisesta työstään kerrotaan yllättävän vähän.

Peruskoulun luokilla 1-6 ei opeteta enää "yhteiskuntatietoutta" tai, kuten oppiaineen nimi silloin kuului: yhteiskuntaoppia. Nykyisin valmistuvat opettajat eivät näytä tietävän, miten Suomessa säädetään lakeja tai mitä eri ministeriöissä puuhataan. 1970-luvulla valmistuneiden opettajien yhteiskunnalliset tiedot olivat aivan toista luokkaa - ainakin, jos lukivat kurssinsa kunnolla. Tuolloin koulutukseen kuului useita yhteiskuntatietoa välittäviä kursseja. Silti tutkintoon mahtui (nykyiseen verrattuna) paljon harjoittelua, paljon ohjausta ja todella runsaasti pienryhmätyöskentelyä. Opettajankoulutuslaitoksissa järjestettiin tuolloin vielä ensiapukursseja, kerhonohjaajakursseja ja AV -kursseja.

Yhteiskunnalliset luentosarjat ja kansalaistaito poistui opettajankoulutuslaitosten kursseista vuoteen 1995 mennessä. Minne se kaikki katosi? Pikainen opetussuunnitelma-analyysi osoittaa, että Gradu (so. graduseminaarit) ja kasvatustieteen opinnot ovat nielleet pikku hiljaa enemmän ja enemmän opetusresursseja. Koulutuksen painopiste siirtyi vähä vähältä yleissivistävistä kursseista kasvatustieteen, sosiologian ja psykologian suuntaan.

Toinen merkittävä "resurssinsyöjä" oli siirtyminen kokonaistyöaikaan. Sen jälkeen jäi monia kursseja pitämättä virkatyönä, kun ne eivät enää "mahtuneet" opettajien työsuunnitelmiin. Kokonaistyöajan piti varmistaa, että kaikkien opettajien työpanos olisi vertailukelpoinen. Omasta mielestäni se heikensi yliopiston toimintakykyä. Siitä alkaen olemme laskeneet joka ainoan työssä vietetyn minuutin.

Miltähän olisi näyttänyt Seminaarin johtajan työsuunnitelma 1950-luvulla. Luulenpa, että siinä olisi ollut yksi nolla enemmän (1600 --> 16 000 tuntia). Johtaja nimittäin asui työpaikallaan - oikeasti.

sunnuntaina, helmikuuta 19, 2006

eräs ikävä muisto


Kun tässä blogissa on ollut puhetta tutkielman ohjausesta, nousi mieleeni eräs kokemus omalta opiskeluajaltani. Osallistuin historian jatkokoulutusseminaariin aktiivisesti heti perustutkinnon suoritettuani. Tuossa seminaarissa oli avoin ja kannustava ilmapiiri, jossa meidän annettiin haihatella erilaisten outojen, perinteiselle historiankirjoitukselle vieraiden aiheiden parissa. Minä olin kiinnostunut lasten tavasta ymmärtää historiallista muutosta. Pohdin sitä, hahmottuuko historia lasten mielissä kertomuksina, tarinanpätkinä, mitkä nivoutuvat sitten jollakin tavoin historian "aikajanalle". Narratiivisuus ja koko ajatus metahistoriasta olivat vasta vähitellen valtaamassa alaa suomalaisessa (1970-luvulla) paikoilleen kivettyneessä historianfilosofisessa keskustelussa.

No niin. Tein aika lapsellisen työpaperin ja matkasin sen kanssa Ouluun historianpäiville, jossa jouduin esittelemään sitä prof. M:n silmien alla. Paikalla ei ollut ketään oman laitokseni opettajaa, ja M. otti repiäkseen paperini koko yleisön edessä. Siinä ei ollut mitään hyvää. Olin erehtynyt kaikessa. M. käytti arvovaltaansa naurattaakseen yleisöään, joka koostui lähinnä hänen ystävistään ja oppilaistaan. Luulen, että sain samalla kantaa myös hänen kaunansa oppiainettani kohtaan - sitä en tosin silloin vielä tiennyt.

Tilanne oli kamala, vaikka en pidäkään itseäni kovin herkkänahkaisena. Aina kun yritin argumentoida jotakin asiani puolesta, veti hän keskustelun parhaiten tuntemaansa alaan, saksalaiseen 1800-luvun filosofiaan. Siihen en tietenkään pystynyt vastaamaan. Koetin vain kiitellä hyvistä ja mielenkiintoisista huomioista. Se ei riittänyt. Minut piti nolata. Kognitiotiedettä ja kirjallisuudentutkimusta yhdistävä näkökulmani oli paitsi väärä, myös kerettiläinen. Kritiikki sinänsä oli varmaan aiheellista; paperini oli sekava ja heikosti argumentoitu. Olen huomannut, että vasta viime aikoina suomalaiset historioitsijat ovat kiinnostuneet ajan kokemisesta. Nykyisin tämä aihe lienee "sallittu" myös Oulussa.

Kun pääsin viimein pois seminaarihuoneesta lähdin vaeltamaan kaupungille. En tuntenut ketään ja muilla jatko-opiskelijoilla tuntui olevan omat pienet piirinsä. Menin hotelliin ja soitin kotiin, en niinkään purkaakseni mieltäni, vaan tiedustelleekseni kuulumisia.

Äitini oli jo silloin maannut pitkään sairaalassa. Hän kärsi aivoihin edenneestä melanoomasta ja häilyi elämän ja kuoleman välillä. Sairauden hoito oli lopetettu ja saattohoito aloitettu. Joku ehkä kysyy, miten pystyin lähtemään tuollaisessa tilanteessa. Melanooma ei yleensä vie äkkiä. Olin ollut saapuvilla jo kuukausia. Kävimme isäni ja sisareni kanssa sairaalassa päivittäin. Joku jäi aina pienen Heikki-veljen kanssa silloin kotiin. Koetimme pitää hänen elämänsä jotenkin siedettävänä. Olimme tietenkin pohtineet pitkään, uskallanko lähteä Ouluun tällaisessa tilanteessa. Päädyimme siihen, että menen - olihan minulla mahdollisuus saada lisuriani varten hyviä neuvoja. Tulos oli kuitenkin, että työni revittiin. Muistan vieläkin sen ahdistuksen, jota tunsin odottaessani kotiin pääsyä tuolta surkealta retkeltä.

Mitä sitten tapahtui? Äiti kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin. Olin silloin hänen vierellään. Kun murhe ja väsymys alkoivat hellittää, vaihdoin lisurini aiheen sellaiseksi, jossa voin päihittää kenet hyvänsä vastaanväittäjän. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään vaikeuksia selvitä "tiedeyhteisön edessä" tapahtuvasta koettelusta. Kirjoitin väitöskirjani professori M. mielessäni. Kaivoin esiin sellaisen materiaalin, jota muut eivät tunne. Väitöskirjani arvioitiin eximian arvoiseksi.

Sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Minä olisin kyllä mielelläni helpomman reitin oppia tieteellistä argumentointia. Katkeruudesta ja itsesyytöksistä kesti parantua sangen pitkän aikaa.

Ehkäpä näistä syistä eläydyn joskus vähän liiankin herkästi omien ohjattavieni ongelmiin. Voitte arvata, että minun ryhmässäni saa selittää tekemättömiä töitä perhesyillä. Toisaalta pienet, ohimenevät murheet, kuten kiire ja stressi, saattavat tuntua minusta joskus hyvinkin turhanpäiväisiltä ongelmilta.

lauantaina, helmikuuta 18, 2006

epäonnistuneen ohjaajan tilitys


Istun tietokoneen ääressä kirjoittamassa jo pahasti myöhässä olevaa artikkelia. Kirjoitan vimmalla ja työ tuntuu etenevän. En yleensä vilkuile sähköpostia kesken työprosessin, mutta nyt se oli jäänyt jostain syystä päälle. Palvelimella on uusia viestejä, ilmoittaa ohjelma. Luen viestit läpi pikaisesti. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Olisi pitänyt odottaa sellaista hetkeä, jolloin voi rauhassa paneutua muihin asioihin.

Opiskelija(ni) kysyy postissa mahdollisuutta siirtää graduistuntoaan toisaalle. On keskustellut siitä jo toisenkin opiskelijan kanssa. Mitä helvettiä, ajattelen. Juurihan me sovimme ryhmän aikatauluista, juurihan hän itse valitsi esityspäivänsä. Olen jo ehtinyt tehdä aikataulut ja ilmoittaa niistä sekä sähköpostitse että kotisivuillani. Nyt siis arvotaan esitysajat uudelleen, jolloin joudun ottamaan vastaan muiden opiskelijoiden vihaisia sähköposteja, joissa valitetaan ettei uusi aikataulu sovi heille. Niinpä teen päivän toisen virheen ja vastaan sähköpostiin ärtyneesti. Pistänpä vastaukseni vielä koko graduryhmälle tiedoksi. Opiskelijan kirjeessä ei mielestäni ollut mitään henkilökohtaista, ja olihan hän kertonut keskustelleensa jo toisen ryhmäläisen kanssa asiasta. Ajattelin, että aikataulumuutokset koskevat koko ryhmää.

Kirjoitan siis ärtyneen vastauksen, jossa käsken pysymään sovitussa aikatalussa. Luin lähettämäni kirjeen uudelleen illalla ja koko homma rupesi harmittamaan. Kirjoitin ryhmälle uuden kirjeen, jossa pahoittelin kovaa otettani. Totesin myös, että aikatauluja voidaan muuttaa jos siihen ilmenee hyviä syitä. Pahoittelu oli kuitenkin jo myöhäistä.

Näin opiskelijan laitoksella. Hän kertoi keskustelleensa asiasta laitoksen johtajan kanssa! Aika kovaa peliä. No, siihen hänellä on oikeus - ajattelin. Opiskelija sanoi haluavansa vaihtaa tutkimusryhmää. Hän saisi johtajalta luvan siihen sillä ehdolla, että minä suostun järjestelyyn. Tietenkin suostuin, ei ohjauksesta tule mitään jos toinen on vastentahtoisesti ohjattavanani.

Olen tehnyt "menettämäni" opiskelijan kanssa töitä kaksi vuotta. Olen lukenut suuren määrän hänen tekstejään, olen sorvannut hänen gradunsa tutkimustehtävän ja -asetelman. Viime kesänä hän vaati minua lukemaan ja kommentoimaan hänen käsikirjoitustaan kesäaikana. Tein sen, ja kirjoitinpa kommentit vielä kirjallisesti. Niinpä en voinut olla kysymättä, miten tämä kaikki vaivannäköni pyyhkiytyi pois yhdessä hetkessä. Hän kertoi minun olevan erittäin hyvä ja tarkka ohjaaja (ei pidä välttämättä paikkaansa), mutta ei silti pysty tekemään enää kanssani töitä. Niinpä niin.

Tämän vuodatuksen opetuksena on, että opiskelijat arvostavat mukavaa, joustavaa ja joviaalia ohjaajaa. Opiskelijat ovat tyytyväisiä siihen, jos ohjaaja jaksaa kannustaa ja kehua. Varsinaista sisällöllistä asiantuntemusta ei juuri odoteta. Olen oman arvioni mukaan asiantunteva, ahkera, hyvin perehtynyt, tarkka, mutta toisinaan kärttyisä ja äkkiväärä ohjaaja. Ymmärrän hyvin, että opiskelijat eivät halua ohjaajakseen tyrannia - sellaisena minä en kuitenkaan itseäni näe.

Ongelmani on, että en osaa/ halua ajatella olevani asiakaspalvelutyössä. Ongelmani on, että en jaksa neuvotella opiskelijoiden kanssa jatkuvasti. Aikoinaan minun ei olisi tullut mieleenikään ryhtyä leipomaan seminaariaikoja oman ohjaajani kanssa, ellei siihen olisi ollut todella painavia syitä. Se voi olla ongelmani ydin. Yliopisto on muuttunut, mutta minä en. Edustan kai jossakin määrin sellaista vanhaa arroganttia ohjaajatyyppiä, joka piti lopputyötä lähinnä opiskelijan omana ongelmana.

Opiskelijamme valmistuvat opettajiksi. He joutuvat työelämässä kohtaamaan monelta eri tahoilta asetettuja vaatimuksia (rehtori, vanhemmat, oppilaat, toiset opettajat, oma perhe). Monet vanhemmat odottavat nykyisin, että opettaja on heidän käytettävissään mihin vuorokauden aikaan tahansa. Jos opettaja ei suostu tähän, voivat vanhemmat ilmoittaa siirtävänsä lapsensa toiseen kouluun. He kertovat, että opettaja ei ole ollut halukas yhteistyöhön. Siinä tilanteessa nuoren opettajan on vaikea ajatella vain itseään, on joustettava, on siedettävä. Mitenköhän herkkänahkaisimmat opiskelijamme pärjäävät kentällä?

On kai vielä todettava, että toivoin paljon "menettämältäni" opiskelijalta. Hänellä oli kiinnostava tutkimusaihe ja hyvä ote työhönsä. Olisi ollut mukava seurata tuon työn etenemistä loppuun saakka.

Saa kommentoida

maanantaina, helmikuuta 13, 2006

Pätevää musiikinopetusta

Suomen musiikkikasvattajien ainejärjestön edustajat ilmaisevat huolensa opettajankoulutuksen musiikinopintojen tilasta viime sunnuntaina ilmestyneen Helsingin Sanomien mielipidesivulla. Kirjoittajat (Essi Hirvonen ja Anni Kettunen) julistavat mielipidekirjoituksensa otsikossa: "Peruskoulun musiikinopetuksen on oltava pätevää". Kukapa voisi väittää tätä vastaan? Kaiken opetuksen on oltava pätevää! Olen yhtä mieltä myös monista muista kirjoittajien havainnoista:
  • musiikinopetuksen määrä opettajankoulutuslaitoksissa on jatkuvasti vähentynyt ja
  • soiton kontaktiopetukseen ei ole enää mahdollisuuksia.
  • opettajankoulutuslaitoksista nykyisin valmistuvien opettajien tiedot ja taidot musiikissa ovat luultavasti keskimäärin heikommat kuin kymmenen-kaksikymmentä vuotta sitten valmistuneiden opettajien vastaavat tiedot ja taidot
Yhtä kaikki, uusien opettajien musiikin aineenhallinta riippuu olennaisesti heidän omasta harrastuneisuudestaan; OKL:ssa suoritetuilla musiikin opinnoilla on yhä vähemmän merkitystä.

Tästä yhteisymmärryksestä huolimatta Hirvosen ja Kettusen kirjoitus nostatti verenpainettani, sillä tiedän useiden eri opettajankoulutuslaitosten lähestyneen Sibeliusakatemian norsunluutornia hattu kädessä ja katse nöyrästi alas luotuna. Moni opettajankoulutuslaitos on turhaan anonut oikeutta järjestää mielipidekirjoituksessa kaivattuja sivuaineopintoja. Me kävimme tähän asiaan liittyvää tuloksetonta kirjeenvaihtoa Sibeliusakatemian kanssa lähes vuoden. Lopputulema oli, että me emme saa järjestää musiikin sivuaineopetusta.

Nyt siis Helsingin yliopisto (kuinka ollakaan) on solminut sopimuksen Sibiksen kanssa... yksinoikeudella arvatenkin.

Voisi kuvitella, että Sibeliusakatemia pyrkisi edistämään maamme musiikkikasvatuksen tasoa muutenkin kuin paikallisesti. Kysymys siis kuuluu, miksi Sibeliusakatemia on niin nihkeä tässä asiassa. Miksi me muut emme saa järjestää musiikin sivuaineopetusta? Kuulemani mukaan he ovat viitanneet siihen, ettei OKL:ssa ole päteviä musiikinopettajia sivuaineopintoja vetämään. Väite on erikoinen (vai mitä Mikko). Tämä on minun käsitykseni mukaan valetta. Todellisten syiden spekulointi on hauskaa. Syitä ongelmaan voi olla useita:

1. Suomen musiikkikasvatus on perinteisesti erittäin elitististä ja arroganttia. Tämä juttu on Sibeliusakatemialle tyypillistä "teidän ongelmanne eivät voisi kiinnostaa meitä yhtään vähempää... haluemme elää vain rauhassa täällä turvallisessa Hobbittikylässämme" -ajattelua.

2. Sibeliusakatemia on tottunut yksinvaltaiseen asemaansa, ja aikoo pitää kiinni siitä. Sillä on edelleen tietynlainen yksinoikeus musiikkipedagogiaan (joo, joo, kyllähän täällä Jyväskylässäkin koulutetaan musiikinopettajia ja Tampereella musiikkiterapeutteja).

3. Jos opetusta voi myydä, ei sitä pidä antaa ilmaiseksi pois (siitäkään huolimatta, että kentän tilanne on sitä mitä se on). Mikäli OKL:t saisivat järjestää musiikin sivuaineopintoja, voisi heidän maksullisten kurssiensa kysyntä vähentyä.

4. Sibeliusakatemia haluaa saada itse kouluttamilleen musiikinopettajille töitä myös perusopetuksen alaluokilla.

Luulen, että Hirvosen ja Kettusen mielipidekirjoituksen todellinen viesti kuuluu: perusopetuksen alaluokilla tarvitaan Sibeliusakatemian kouluttamia musiikinopettajia. Siinä sivussa piti sitten vielä elvistellä yhteistyöstä Helsingin OKL:n kanssa. Kaunista!

perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Pudotuspeli

Kuuntelin henkilöstökokouksessa johtajan budjettisaarnaa. Meille kerrottiin, että laitoksen rahat eivät riitä avoinna olevien virkojen täyttämiseen. Koko budjettimme ei riitä edes kaikkien tällä hetkellä työskentelevien palkkojen maksuun. Rahat eivät siis riitä, vaikka lopettaisimme tähän paikkaan kopiokoneen käyttämisen, virkamatkat ja puhelut!

Laitoksessamme jäävät täyttämättä ainakin yksi vieraan kielen (engl.) lehtoraatti, varhaiskasvatuksen yliassistentin virka sekä pari muuta tutkimusvirkaa. Yksi assistentuuri pitää luultavasti jättää täyttämättä ensi syksynä. Mainitut virat ovat olleet jo pitkään tyhjinä. Luultavasti tiedekunta on todennut, että pystymme selviämään tehtävistämme myös ilman.

Silti opiskelijamäärä on pidettävä entisellään, sillä sen väheneminen tietäisi määrärahojen välitöntä tippumista. Jos tiputtaisimme opiskelijamääriä, se tulkittaisiin muissa OKL:ssa "heikkouden merkkinä". Tämä on noidankehä: kun virkoja jätetään täyttämättä, niin yhä pienempi ja vanhempi porukka tekee aina vain enemmän töitä. Tutkimusvirkojen jäädyttäminen merkitsee vähäisempää tutkimustoimintaa, mikä puolestaan johtaa määrärahojen vähenemiseen.

Hallintohenkilökunnan määrä sitä vastoin on noussut (yliopistotasolla) voimakkaasti. Ei ihme, sillä jo pelkästään taloushallinnon määrä on kasvanut nopeasti. Suunnittelijoita ja päälliköitä tarvitaan projektien pyörittämiseen ja rahavirtojen koordinointiin. Jokainen porras niistää sitten oman osuutensa yhteisestä potista. Hommahan menee pääpiirteittäin näin: opetusministeriö jakaa rahaa yliopistoille, jotka puolestaan jakavat sitä tiedekunnille. Tiedekunnat jakavat rahaa laitoksille.

Meidän tiedekunnassamme nuo rahanjakokriteerit vaihtuvat vuosittain. Pääperiaatteena on kuitenkin, että loppututkintojen tuottaminen on kannattavampaa kuin välitutkintojen, tutkimustoiminta on kannattavampaa kuin opetus, luennot kannattavampia kuin kontaktiopetus, pienet tilat kannattavampia kuin voimistelusalit.

Kaikkein kannattavin laitoksen toiminnan rahoitusstartegia on ulkoistaa OKL -opetus. Tämä tapahtuu siten, että:
1) haetaan ulkopuolinen projektirahoitus jollekin tutkimus- tai kehittämishankkeelle,
2) jäädään virkavapaalle omasta työstä tekemään tuota projektia,
3) laitos hommaa sijaiseksi pätkätyöläisen, jolle voidaan maksaa minimipalkkaa ja erottaa loma-ajaksi.

Opettajankoulutuslaitosten pudotuspelien semifinaalit ovat juuri alkaneet. Eri opettajankoulutuslaitokset ovat valinneet toisistaan poikkeavia henkiinjäämistrategioita:
Jotkut pyrkivät integroitumaan paikallisten ammattikorkeakoulujen kanssa, Helsinki käyttää ministeriön keittiön ovea, toiset koettavat luottaa maakunnallisen vaikuttavuuden korttiin. Jyväskylä, niin Jyväskylä on Jyväskylä. Pian nähdään, miten käy. Minä arvaan, että laitokset riudutetaan lopettamaan itsensä. Määrärahoja vähennetään ja virkoja jäädytetään, kunnes laitoksen toimintakyky todetaan puutteelliseksi. Sitten Kalliomäki tulee ampumaan armonlauukauksen.

maanantaina, helmikuuta 06, 2006

moottoripyöränäyttelyssä

Viereisessä kuvassa veljeni Heikki keltaisissa kurahousuissaan seuraa taustalta, kun remppaan mopoani. Satulassa istuu naapurin poika.

Ehkä arvaatte, että kuva ei ole enää aivan tuore. Onneksi isä käytti hyvää filmiä Leicassaan, sillä värit ovat säilyneet siinä ihmeellisen hyvin.

Tuo kuva tuli mieleeni ajaessani eilen kotiin Helsingin moottoripyöränäyttelystä. Olin nimittäin saanut houkuteltua Heikin mukaani. Heikistä ei tullut MP -harrastajaa vaikka noin nuorena altistui kaksipyöräisten lumovoimalle. Koetimme analysoida asiaa myöhemmin, mutta selvää vastausta emme asiaan löytäneet. Kyse saattaa olla kulttuurierosta.

Moottoripyöränäyttely oli itsessään aika yhdentekevä, muovia ja kiiltävää kromia, suuria moottoreita ja vähäpukeisia malleja keikistelemässä moottoripyörien päällä. Epäilen, että yksikään malleista ei käännä kadulla katsettaan nähdessään moottoripyörän, saati lähtisi kyytiin. Silti haluamme ajatella niin. Oikeasti moottoripyörien perään katsovat vain pikkupojat, eivät mainoskuvastojen naiset. No myydäänhän työkaluja ja autonrenkaitakin alastonkuvilla, eikä tietääkseni kukaan ajattele, että Michelinin renkailla voisi korostaa miehisyyttään ja tehdä itsestään kiinnostavamman kumppanin.

Kyse lieneekin tuotteen kohderyhmän mieltymyksistä, ei parinvalinnan sosiologiasta. Moottoripyöräkauppaa tutkittaessa on luultavsti havaittu, että kohderyhmälle kannattaa tarjota makkaraa, kaljaa ja vähäpukeisia naisia. En suinkaan moralisoi, olinhan siellä minäkin - niin ja Heikki -parka.

Moottoripyöräkulttuurissa on myös alatyyppejä. Minä koetin etsiytyä BMW -osaston tuntumaan, siellä oli autokaupan tuntua ja pikkutakkimiehiä. BMW:n moottoripyörät mielletään kestäviksi, hyvin arvonsa säilyttäviksi, tasaisiksi ja ehkä vähän luonteettomiksi. Omistajat ovat viimeisestä tietenkin eri mieltä. Mainitut arvot sopivat hyvin yliopistonopettajalle. Toinen havainto: Harlikkaosastolla pyöri paljon sellaista porukkaa, jotka selvästi arvelivat tarvitsevan HD:n imagosyistä tai keski-iänkriisin oireita helpottamaan. Toivottavasti heillä on onnea samassa suhteessa kuin rahaa.

Heikin kuvaus samasta tapahtumasta täällä

tiistaina, tammikuuta 31, 2006

tenttejä, tenttejä


Pienet poikani ovat jo oppineet kysymään huolestuneella äänellä: "isi onko sulla tänään taas paljon töitä". Koetan vastata mahdollisimman usein, että: "ei niin paljoa etten ehtisi leikkimään teidän kanssanne". Viime viikonloppu meni tenttejä lukiessa. Homma jäi viikonloppuun, koska tentit piti saada lähtemään toiselle korjaajalle mahdollisimman pian.

Paperilla hyvältä näyttänyt metodiopintojen uudistus on osoittautunut vähän raskaaksi toteuttaa. Suunnittelimme kivan luentosarjan, missä laadullinen ja määrällinen tutkimus yhdistyvät. Sarjan piti jo rakenteensa puolesta osoittaa, että "vastakkainasettelun aika on ohi". Se varmaan onnistuikin jossain määrin. Emme osanneet aavistaa kuinka monimutkaiseksi tällaisen sarjan tenttien hoitaminen muodostuu. Nyt tilanne on se, että minä tarkistan kaksi teosta ja omat luentoni ja prof. X yhden teoksen ja omat luentonsa. Sitten jompi kumpi meistä arpoo kokonaisarvosanan.

No niin. Sain arvosteltua tentit. Opiskelijat olivat osanneet vastata luentokysymykseeni ilahduttavan hyvin. Ensi kertaa koko urani aikana suurimmalla osalla tenttijöistä oli jonkinlainen käsittys siitä, mitä tarkoitetaan paradigmalla. Yksi raukka oli tosin vastannut, että se on "ikuinen ongelma". Tavallaan se on niinkin, varsinkin jos ajattelee asiaa Kuhnin näkökulmasta. Opiskelija ei ehkä ajatellut asiaa näin syvällisesti; hän taisi sekoittaa toisiinsa käsitteet paradigma ja paradoksi.

Kirjakuulustelu sujui sitten monelta todella huonosti. Kysymykseni olivat ehkä hieman inhottavia; niihin oli vaikea vastata, ellei ollut lukenut kirjoja. Jotkut olivat selvästi lukeneet, mutta eivät ymmärtäneet lukemaansa. Sellaisten reputtaminen on aina vaikeaa.

  • Hyvässä tenttivastauksessa viitataan johonkin teoksessa tai luennolla esitettyyn esimerkkiin, yksityiskohtaan. Tentin arvostelija ajattelee silloin, että: "kas, kas, tuo on jotain lukenutkin".
  • Hyvässä vastauksessa käytetään teoksissa esiintyneitä käsitteitä
  • Loistavassa vastauksessa otetaan esiin joku kysymykseen liittyvä ja teoksessa esiintynyt näkökohta ja arvioidaan sitä kriittisesti. Pelkkä kriittisyys ei kuitenkaan riitä, ellei kirjoittaja osoita tuntevansa tentittävässä teoksessa esitettyjä näkökohtia
Piirros: Janne R. Perhokalastajien kokouksessa tehty muistiinpano kahdesta erilaisesta hyvin pitävästä koukkusolmusta.

perjantaina, tammikuuta 27, 2006

mikä vikana opettajankoulutuksessa

Laitoksemme kyseli meiltä valmistuneiden opettajien ajatuksia koulutuksensa tuomasta ammattitaidosta (ja sen puutteista). Kyselyyn vastasi vähän alle puolet OKL:stamme vuonna 2000-2001 valmistuneista opettajista (n=165).

En tapani mukaan jaksa iloita hyvistä tuloksista, vaan kiinnitän seuraavassa huomiota pulmiin.

Tässäpä pari kehittämiskohdetta:
  • Opettajat pitivät koulutuksessa saamiaan valmiuksia kohdata erityishuomiota tarvitsevia oppilaita huonoina,
  • valmiudet kohdata eri kulttuuritaustaisia oppilaita arvioitiin erittäin huonoiksi
  • esimiesten ja oppilaiden vanhempien kanssa toimimiseen ei oltu annettu koulutuksessa riittäviä eväitä
  • koulutuksessa olisi voinut antaa enemmän tietoja työelämästä
Miten koulutusta voisi parantaa (entisten opiskelijoidemme mielestä)
  • lisää käytännönläheisyyttä
  • lisää tietoa erityisopetuksesta
  • opastusta yhteistyön tekemisestä kotien kanssa

Ei näiden kommenttien pitäisi olla enää mitenkään yllättäviä kenellekään opettajankouluttajalle. Ongelmat ovat todellisia, mutta niihin sisältyy myös perustavaa laatua olevia rakenteellis-sisällöllisiä ongelmia.

Erityisopetus pelastaa! Se on ratkaisu kaikkiin koulun ongelmiin. Opettajille pitää opettaa taito tehdä nopeita diagnooseja: tuo hoitoon, tuo pois silmistä, tuon ongelma on fyysinen, sille minä en voi mitään jne.

Mitenköhän kotien kanssa toimimista opetettaisiin yliopistossa. Voisin vaikka kertoa vuorosanoja eri tilanteisiin. No leikki sikseen. Näitä asioita voisi käsitellä tarkemmin vaikka harjoittelun yhteydessä. Luulen, että harjoittelukoulun opettajat voisivat myös kertoa omista ratkaisuistaan ja hankalista tilanteistaan.

Käytännönläheisyyden vaatimukselle tuhahdellaan närkästyneesti "asiantuntijapiireissä". Omasta mielestäni ongelma on osittain rakenteellinen. Meidän on vaikeaa saada sellaisia didaktikkoja, joilla olisi rautainen kenttäkokemus ja vakuuttavaa tieteellistä julkaisutoimintaa. Kun sellaisia henkilöitä on harvassa, painaa virantäytöissä usein tiedeansiot kokemusta enemmän. On vaikea opettaa käytännönläheisesti, jos ei ole itse koskaan tehnyt töitä käytännössä. Toisaalta pahimmillaan tämä "käytännönläheisyys" jää leikin ja laulun (joita tietenkin myös tarvitaan) asteelle. Paras opettaja osaa rakentaa siltoja näiden asioiden välille.

Eräs ihailemani opettaja sanoi kerran, että jos uusi opettaja oppii työssään vain sen, minkä käytäntö hänelle opettaa, ei hän ole oppinut riittävästi. Opettajan työhön kuuluu jatkuva itseopiskelu. Näissä vastauksissa voi osittain kuulua myös tuoreiden opettajien hämmästys; he eivät päässeetkään opiskelusta eroon.

Olen ollut joskus havaitsevinani, että moni tuleva opettaja on itse laiska opiskelemaan uusia asioita. Johtuuko tämä siitä, että opetamme vääriä asioita? Vai siitä, että opettamisen ja oppimisen halu eivät aina asu samassa ruumiissa.

KUVA: Viggo Wallensköld

tiistaina, tammikuuta 24, 2006

kannattaisi olla kaunis


Olen kahlannut läpi suuren määrän työpsykologian alaan liittyviä tutkimuksia. Erityisen mielenkiinnon kohteena ovat olleet tutkimukset, joissa käsitellään non-verbaalia (sanatonta) vaikuttamista valintahaastattelutilanteessa. Onko ulkonäöllä, sivistyneillä tavoilla, pukeutumisella, eleillä, ilmeillä jne. merkitystä arviointitilanteessa?

Näyttää siltä, että kannattaisi olla kaunis (tai siis komea)Jo kolmekymmentä vuotta sitten Landy & Sigall (1974) toteuttivat tutkimuksen, jossa koehenkilöiden oli luettava viehättäviksi (attractive) ja vähemmän viehättäviksi (unattractive) määriteltyjen naisten huono- ja hyvälaatuisia esseitä. Koehenkilöiden piti arvioida kirjoittajien älykkyyttä, lahjakkuutta ja kyvykkyyttä. Landy & Sigall havaitsivat, että ulkonäöllä on vaikutusta etenkin huonosta suorituksesta annettuun arvioon. Kauniiden kirjoittajien huonot suoritukset arvioitiin parempilaatuisiksi kuin vastaavat ”rumien” henkilöiden suoritukset. Kummankin ryhmän laadukkaat suoritukset arvioitiin samantasoisiksi.

Watkins & Johnston (2000) tutkivat ulkonäön vaikutusta työhaastattelukutsun saamiseen. He havaitsivat, että kaunis saa keskinkertaisella CV:llä todennäköisimmin haastattelulkutsun kuin "neutraalit" ja "rumat". Lisäksi "rumat" saivat haastattelukutsun varmasti vain, jos heillä oli hyvä CV (so. paljon työkokemusta). Tutkimus toteutettiin simulaationa, ei oikeissa kenttäolosuhteissa.

Landy. D. & Sigall, H. 1974. Beauty is talent: Task evaluation as a function of the performer's physical attractiveness. Journal of Personality and Social Psychology, 29, 299-304.

Watkins, L. & Johnston, L. 2000. Screening Job Applicants: The Impact of Physical Attractiveness and Application Quality. International. Journal of Selection and Assessment 2/ 2000. Oxford: Black-well Publishers Ltd, 76-84.

torstaina, tammikuuta 19, 2006

feikki vai aito

KUVA: Chris Sweeney, punkkaribändi The Dead Pets'in laulaja ja "feikki" kapellimestari.

Seuraan mielenkiinnolla eräällä keskustelufoorumeilla käytävää keskustelua luokanopettajakoulutuksen valintakokeisiin valmistautumisesta. Olen itse osallistunut haastattelijana ja kirjakuulustelun korjaajana useisiin valintakokeisiin. Niin, ja kerran olin itsekin arvioitavana. Siihen aikaan valintakokeeseen kuului vielä opetusnäytteen antaminen luokan edessä. Sain tehtäväkseni pitää opetustuokion sisiliskosta. Se meni kai aika hyvin, koska minut valittiin koulutukseen. No se on toinen juttu. Tarkoitukseni oli pohtia valintahaastatteluun valmistautumista, ei tunnelmoida ikivanhoilla muistoilla.

Keskustelufoorumeilla esiintyy karkeasti ottaen kahdenlaisia mielipiteitä haastateltavana olemisesta. Toiset neuvovat, että kannattaa olla rehellisesti oma itsensä; osa taas korostaa, että kyseessä on näytelmä jossa on tarkoitus ottaa hyvän hakijan rooli (mikä se sitten lieneekin).

Suomen televisiossa esitettiin viime keväänä englantilaisen Channel 4:n tuottama sarja "Faking it" (suom. roolihuijaus... hyvä suomennos sikäli, että "faking it" -on aika kaksimielinen ilmaus). Sarjan kaikkien osien kaava on sama: henkilö valmennetaan kuukaudessa esittämään jotakin sellaista ammattilaista, johon hänen habitukseensa tai koulutukseensa näyttää sopivan huonosti. Valmentajat koulivat feikkaajan suullista ilmaisua, äänenpainoja, opettavat rooliin sopivaa käyttäytymistä ja kehonkieltä, ehkä kertovat vielä jonkin fraasin ja ammattisanan. Lopuksi toinen asiantuntijaraati koettaa löytää "teeskenteljän" muutaman henkilön joukosta. Muilla kokeeseen osallistuvilla henkilöillä on enemmän ammattikokemusta kuin feikkaajalla, mutta toisaalta heitä ei ole valmennettu. Arvaus menee aika usein pieleen. Mitä sitten? Sarjahan on luultavasti käsikirjoitettu näytelmä, ei dokumentti.

Ilmeillä, eleillä, katseella ja asennoilla on merkitystä varsinkin luotaessa henkilöstä ensivaikutelmaa. Tuo vaikutus on sitä suurempi, mitä kokemattomampia arvioitsijat ovat (arvioitsijoina). Faking it -ohjelmaan oli valittu oman alansa ammattilaisia (esim. autokauppiaita erottamaan aloittelijakauppiaan kokeneesta), ei henkilöarvioinnin ammattilaisia. Olisi kiinnostavaa päästä etsimään yhtä "feikkiä" opettajien joukosta. Mitkä ovat oman alamme (opetus- ja kasvatustyön) maneerit, joilla huomaamattamme vakuutamme yleisömme omasta asiantuntemuksestamme? Pitäähän oppilaatkin saada uskomaan opettajansa opettajuuteen. Huutamalla ja räyhäämällä se ei yleensä onnistu.

Onko opettajaksi hakeutuvan henkilön sopiva vetää roolia raadin edessä? En tiedä vastausta tähän kysymykseen... tai en voi sanoa sitä julkisesti (ettei tästä blogista tulisi valmennuskurssi). Joidenkin mielestä tuollainen näytteleminen on jonkin laatuista epärehellisyyttä. Toisaalta monet opiskelijat ja virassa toimivat opettajat tuntuvat ajattelevan, että opettajarooli on heille keino suojella aitoa minää. Ammattirooli voi olla siis turva. Jaksaako epäaitoa roolia vetää kuitenkaan kovin pitkään? Arvattavasti ei. Ehkäpä opettajankoulutuslaitoksen valinnoissa feikannut omaksuu koulutuksensa aikana uuden opettajuuden roolin ja alkaa näytellä sitä .... toiveajatteluako?

maanantaina, tammikuuta 16, 2006

mitä nyt?


Tavallisessa päiväkirjassa ei tarvitse olla huolissaan siitä, jaksaako sitä kukaan lukea. Voi uskotella kirjoittavansa vain itselleen... vaikka oikeasti toivoisi jonkun joskus löytävän paperini pöytälaatikosta (ja lumoutuvan niistä).

Julkinen päiväkirja on jotain muuta. Olen ilmoittanut sepustukseni useisiin eri luokkiin (mm. gradu, tiede, historia, opettaminen) ja se asettaa tiettyjä velvollisuuksia sisällön suhteen. Pitäisi muistaa kirjoitella eri aiheista tai ottaa blogin kuvaukset pois.

Minua on kiinnostanut jo pidemmän aikaan suomalaisen kasvatusajattelun aateihistoria. Siihen liittyen olen koettanut perehtyä kristilliseen perinteeseen, eritoten luterilaiseen. Se on tosin vain harrastus, ei elämäntehtävä. Huomasin, että edellisistä blogimerkinnöistäni voi saada sen kuvan, että haikailen menneen kasvatusperinteen perään. Tuon perinteen tutkiminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sitoutuisin itse samaan aatemaailmaan.

Mainittu aihepiiri ei ole luultavasti kovin kiinnostava. Sen kosketuspinnat nykykouluun eivät ole selviä. Tosin vanhat ihanteet elävät edelleen monien oppimiseen ja opettamiseen liittyvien uskomusten ja käsityksen taustalla.

Gradurintamalla ei ole tapahtunut mitään erikoista. Huomenna pitäisi kommentoida loppuvaiheessa olevaa gradua. Sen aineisto on mielenkiintoista, mutta argumentaatio vaatii vielä paljon hiomista. Mistähän johtuu sekin, että viime aikoina lukemissani käsikirjoituksissa on ollut niin paljon kielioppi- eritoten sanajärjestysvirheitä. Kuuluuko niiden korjaaminen ohjaajan tehtäviin?

Aina kun teen kiivaasti omaa tutkimusta, minusta tulee ylikriittinen opiskelijoiden töitä kohtaan. Puran ylimääräistä energiaa haukkumalla opiskelijaparkoja. Pitäisiköhän käydä Kopsin juttusilla?

sunnuntaina, tammikuuta 15, 2006

siirakin sanoja


Olen joutunut laiminlyömään teitä, oi lukijani. Olette ehkä aprikoieet, miksi blogissani on ollut niin hiljaista. Loppuiko Telemakhokselta sanottava tai into, vai joutuko hän pakolliselle "hyvä alainen" kurssille? Ei, ei, ei.

Olen kirjoittanut tutkimusta. Se ei tietenkään ole mikään uutinen. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että jouduin kolmen keskeneräisen työn loukkuun. Olin luvannut kirjoituksia vähän liian monelle suunnalle, ja yliarvioinut voimani. Onneksi sain päätoimittajalta lisää aikaa. Kiitos Pekka R!

Tutkimussarjan ensimmäinen valmistui eilen illalla. Siitä tuli mielestäni aika hyvä (käsittelee valintakokeissa useaan kertaan hylättyjä). Nyt työn alla on tutkimus opettajuuteen ja opiskelijavalintoihin liittyvistä myyteistä.

Ennen sukeltamistani opiskelijavalintatutkimuksen ihmeelliseen maailmaan, oli puhetta nöyryyden ja vaatimattomuuden kulttuurista. Kuten joku jo ehti huomauttaa Rita Maestran sivuilla käydyssä keskustelussam on ilmiö on tietyllä tapaa protestanttiseen maailmaan liittyvä. Weberin protestanttinen etiikka on aika loppuunkaluttu aihe - harmi, että sitä käytetään vähän kaiken selittäjänä. Ehkäpä ilmiön syvällä olevat juuret löytyvät silti kristillisestä etiikasta.

Mainitsin jossain keskustelussa "Siirakin" (oik. Jhesu Syrak) apogryfikirjan, mistä muuten on juri julkaistu uusi käännös. Tuon linkin takana oleva teksti lienee jostakin vanhemmasta versiosta peräisin, ehkä siitä 1800-luvun lopulla ilmestyneestä hartauskirjasta.

Tutkiessani 1800-luvun suomalaista kasvatusajattelua törmäsin usein "Siirakkiin". Fenniomaanisivistyneistö katsoi syyrakin opetusten sopivan hyvin yksinkertaisille talonpojille. Ei siis ihme, että esimerkiksi Seitsemässä veljeksessä on kohtia, joissa tutkijat ovat nähneet yhteyksiä aikansa hengelliseen kirjallisuuteen ja tähän tässä puheena olleeseen "tapakasvattajaan".

Mitä Jesus Ben Siirak opetti? No tässä yksi hänen mietelmänsä:
”Rehu ja vitsa ja kuorma aasille, leipä ja kuri ja työ palvelijalle" (Siir. 33:25).

Luther selitti yllä olevaa ohjetta tähän tapaan:
"...vanhemmat eivät saa olla laupiaita lapsilleen, kun nämä ovat pahoja: heitä on heti ku­ri­tet­tava. Isäntä ja emäntäkään eivät saa olla liiaksi laupiaita palkollisilleen, vaan kaikki pa­huus on ansion mukaan hellimättä rangaistava. Sitä Jumala heiltä vaatii; elleivät sitä tee, hei­dän on siitä kerran tehtävä Jumalalle tarkka ja ankara tili".

Toisaalta Luther varoitti, että ansaitsematon rangaistus, mielivalta, herättää vain vihaa ja uppiniskaisuutta. Hän varoittaa vanhempia ja isäntäväkeä yhtälailla liiallisesta laupeudesta kuin ankaruudestakin. Kummatkin ovat merkkejä vanhemman — tässä tapauksessa isännän — viran huonosta hoitamisesta ja kutsumuksen laiminlyönnistä. Tällä tavoin Lutherin muotoilema kutsumusetiikka yhdistyy läheisesti hänen regimenttioppiinsa.

Lutherin näkemysten tulkitseminen on todella vaikeaa. Hän kirjoitti eri aikoina sangen eri tavoin - ja esimerkiksi Lutherin kasvatusnäkemykset muuttuivat voimakkaasti hänen saadessaan omaa perhettä.

maanantaina, tammikuuta 09, 2006

vaatimattomuus kaunistaa

Rita Maestra pohti plogissaan syitä siihen miksi suomalaisen on niin vaikea antaa tunnustusta itselleen tai toisilleen. En malta olla pohtimatta ilmiötä kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.

1800-luvun puolivälissä ilmestyneistä opaskirjoista yksi kiinnostavimpia on Aimé Martinin tutkielma kotiäitien kasvatuksesta. Tuon kammottavan teoksen ydinsisältö on aika lähellä Pestalozzin aatemaailmaa.

Martinin mielestä naisten turhamaisuus on erittäin vaarallinen ja tuhoisa ilmiö, sillä se oli saanut monta miestä uhraamaan elämänsä turhuuteen, korkean aseman ja kunnian saavuttamiselle. Naisille kerrotaan tässä oppaassa, ettei heidän pidä kannustaa miehiään ulkokultaisuuteen leveämmän elämän toivossa. Kunhan vain vaimo tukee ja Jumala siunaa, saattaa mies saavuttaa kestävää iloa isänmaataan palvellen. ...aviomiehen onni lepää siis vaimon harteilla. Niinhän se on ;-)

Kun vaimo oli kasvatettu, siirryttiin perheen lapsiin. Heihinkään ei tuo turhamaisuuden (s.o. ”itserakkaus”, ”itseriittoisuus”) synti saanut tietenkään tarttua.

Suomalaisessa 1800-luvun kasvatusperinteessä pidettiin "itserakkautta" yhtenä suurimmista paheista. Itserakkauden nähtiin synnyttävän muun muassa kurittomuutta ja ylpeyttä - se oli siis monien huonojen ominaisuuksien alku ja juuri. Eräissä aikalaismuistelmissa kerrotaan, kuinka itseriittoisuuden idut pyrittiinkin kitkemään lapsista heti jos sellaista heissä ilmeni. Tämä ilmeni käytännössä esimerkiksi siten, että säätyläisperheessä lapsia kohdeltiin kuin palvelijoita. Heidän tuli oppia asemansa.

Moni aikalainen oli vakuuttunut siitä, että lapsille ei saa antaa myönteistä huomiota eikä varsinkaan osoittaa ihailua, sillä se tekee heistä itserakkaita. Heidän käsityksensä mukaan lapsella on luontainen ”ihailunkaipuu”, joka vanhempien on tukahdutettava määrätietoisesti olemalla välinpitämättömiä kun lapsi pyytää huomiota.

Tällainen asenne näyttää istuvan sitkeässä, sillä joskus vieläkin näkee vanhempia, jotka eivät kehu omia lapsiaan, jottei näistä tulisi ylpeitä. Eräs 1800-luvulla elänyt arvostettu rehtori kirjoitti näin:

Lasten on laita kuin koiranpenikoiden. Jos heitä huomaa, jos nauraa heidän vehkeilleen, saa­vat he heti mitä merkillisempiä käsityksiä itsestään.

Itse hän kertoo muistelmassaan saaneensa itse lapsena liikaa huomiota ja ihailua osakseen asuessaan puoli vuotta isovanhempiensa luona (alle nelivuotiaana). Isovanhempien liian hellä hoito oli vaikuttanut hänen luonteeseensa haitallisesti... Pikkupoika oli nimittäin viety asumaan mummolaansa siksi aikaa kun muu perhe teki pitkän ulkomaamatkan 1860-luvun alussa. Hän kertoo vanhempiensa oivaltaneen heti palattuaan lapsensa saaneen väärän käsityksen itsestään. Lääke tähän sairauteen oli myös tiedossa: vanhemmat eivät olleet viikkokausiin huomaavinaan lastaan (kun tämä yritti kertoa mitä kaikkea oli mummolassa lähes vuoden aikana tehnyt). On helppoa kuvitella tällaisen muiston jääneen lapsen mieleen niin, ettei se unohtunut koskaan.

1800-luvun suomalaisille muistelmille tyypillisesti kirjoittaja käänsi asiat myönteisiksi korostaessaan, että vain ankara ja järjestelmällinen kasvatus on voinut jalostaa hänenkin heikkoa luonnettaan. Erikoisen kiitollinen hän on muistelmissaan isälleen siitä, että tämä ei ruokkinut hänen luontaista ihailunkaipuutaan, vaan kitki kylmästi hänestä itseriittoisuuden. Lukija ei voi kuitenkaan olla pysähtymättä pohtimaan, sisältyykö sanoihin katkeruutta. Ei ole yllättävää, että poika kertoo isänsä jääneen hänelle lapsuudessaan ja nuoruudessaan sangen etäiseksi.

Jatkuu...

tiistaina, tammikuuta 03, 2006

raitista ilmaa ja luonnonläheisyyttä

Olen kalojen onneksi aika huono perhokalastaja. Koetan tietenkin uskotella itselleni ja kalakavereilleni, että luonnossa liikkuminen on pääasia - ei saalis. He eivät tietenkään usko sitä. He ovat osittain oikeassa. Silloin harvoin kun satun saamaan lohen, unohtuu luonto ja ulkoilma. Useimmiten palaan joelta kuitenkin ilman saalista, mutta pari perhoa menettäneenä.

Perhokalastajat ovat ihan oma lajinsa. Etikettiin kuuluu, että vasta-alkajia neuvotaan. Neuvot ovatkin tarpeen, sillä perhokalastus on paljon muutakin kuin kalastusta - se voi olla tiedettä, taidetta tai mielentila. Tiedettä siksi, että ottiperhon valitseminen tai tekeminen vaatii usein joitakin tietoja kalastuspaikan hyönteisistä. Taidetta siinä mielessä, että hyvä heitto on myös kaunis. Sopusuhtainen ja kaunis perho voi olla myös hyvin kalastava. Todettakoon, että myös huonosti sidottu voi kalastaa hyvin; tosin se ei kestä kivikossa kauaa. Perhojen sitominen on kiehtova harrastus. Vaikka en ole itse saanut omilla perhoillani erityisen hyvin kalaa, ovat muut onnistuneet niillä paremmin.

En ehtinyt viime syksynä muilta kiireiltäni käymään kalassa montaa kertaa. Syynä on myös se, ettei asuinpaikkaani lähinnä olevat joet ole kalastajan kannalta kovin innostavia. Toinen tankataan täyteen kirjolohta pari kertaa vuodessa. Altaissa kasvatetut kalat eivät osaa valikoida syötävää joen alkuperäisten asukkaiden tavalla. Ilman tankkausta joki olisi tyhjä kaloista parissa viikossa.

Mutaisessa joessa asuneet lohet eivät ole erikoisen hyvän makuisia. Osittain tästä syystä moni kalakaverini on päätynyt "pyydä ja päästä" (catch and release) -linjalle. Itse en ole tuota ideologiaa koskaan oikein hyväksynyt. Ajattelen vanhakantaisesti, että kalamies pyytää vain sen verran kuin tarvitsee. Jos pyytää, vaikka tarkoitus ei ole ottaa yhtään kalaa, syyllistyy kalojen kiusaamiseen. Tiedän, että moni on tästä eri mieltä. En halua hurskastella: en syö tai ota kaikkia saamiani kaloja. Käyttämättä jäävät sorvat ja särjet, joskus myös lahnat. Mutaisen makuinen lohikin jää joskus syömättä (tosin savustaminen auttaa vähän asiaa).

Etelän jokien kalastuspaine on kasvanut suunnattomasti kaltaisieni sunnuntaikalastajien vuoksi. Joskus hyvään kuopan reunalle pääsemistä pitää joella jonottaa. Viime reissullani kyllästyin tähän. Menin yksinäiselle, sangen vaikeakulkuiselle koskelle. Matkalla tuli mieleen, että jos kaadun ja loukkaannun, ei kukaan löydä minua pitkään aikaan. Niinpä etenin koskessa varovasti. Kalapaikka ei ollut hyvä, mutta eipä ollut porukkaa pyörimässä jaloissa. Eväitä syödessäni huomasin erikoisen puun. Vähän harmitti, että en millään tuntenut sitä. Suipot, punertavaruotiset lehdet viittasivat pajun sukuiseen pensaaseen, mutta runko ei. Myöhemmin selvisi, että kyseessä on luultavasti kanukka. Mistähän se oli tuonne joen keskellä olevalle pienelle kivikkoiselle saarelle löytänyt? Kanukka olikin sen päivän ainoa saalis.

sunnuntaina, tammikuuta 01, 2006

maas on hanki ja palkat jäässä

Yliopisto-opettajien palkkauksen ajanmukaistamisen (UPJ) seurauksena kaikki ikälisät on jäädytetty.

Ne, jotka ehtivät "ansaita" ikälisänsä vanhassa järjestelmässä, saavat pitää ne tulevassakin systeemissä (takuupalkkansa turvin). Me muut emme ilmeisesti ansaitse ikälisän tapaisia automaattisia palkankorotuksia. Uudessa järjestelmässä jokainen korotus on ansaittava erikseen.

Sivullisesta tämä kuulostaa ehkä ihan hyvältä periaatteelta. Kaikkihan me olemme nähneet työpaikoilla henkilöitä, joiden pätevyys ei ole noussut määrävuosikorotusten mukana.

Tulevaisuudessa palkankorotukset ansaitaan vähän niin kuin kunniamerkit; ne saadaan lähiesimiehen esityksestä. Silloin kannattaa olla väleissä esimiehen kanssa. Silloin kannattaa keskittyä tehtäviin, joita esimies arvostaa. Viime joulukuussa meille järjestettiin kurssi, minkä teemana oli "hyvä alainen". Kurssille osallistujat pohtivat, miten heistä tulisi hyviä alaisia! Itse opettelin tätä armeijassa riittävän kauan. En olisi uskonut joutuvani alokkaaksi uudelleen enää tässä vaiheessa.

Kunniamerkkijärjestelmä on ollut olemassa yliopistolla jo vähän aikaa. Jotkut lehtorit ovat voineet saada peruspalkkansa päälle lisää rahaa, jos ovat suoriutuneet tehtävistään erityisen hyvin. Yleensä edunsaajat eivät ole paljoa asiasta huudelleet. Tätä kunniamerkkiä kannetaan lompakossa, piilossa uteliaden katseilta. Kun kuulin laitoksemme "tuloksellisuuslisän" saaneiden nimet, en enää ihmettele miksi. Ehkä järjestelmä on hyvä, mutta sen oikeudenmukainen toteuttaminen saattaa osoittautua liian vaikeaksi yliopiston kaltaisessa yhteisössä. Miksi odottaisin UPJ:ltä jotain parempaa?