Mestarit menevät vuorille

Eksyin kirjoittamaan historiallisista elokuvista kun piti kirjoittaa mikrohistoriasta. Ehkä olisi viisasta olla asettamatta itselleen liian tiukkoja raameja tällaiselle jutustelulle. Postituksista tulee raskaita ja liian pitkiä. Annan siis itselleni luvan kirjoittaa vielä elokuvista.

Olen periaatteessa Ridley Scott -fani. Hän ei ole tehnyt fanittamista helpoksi, sillä hänen filmografiaansa mahtuu aika erilaisia leffoja. Esimerkiksi "Isku Mogadishuun" -elokuvaan liittyy ikäviä implikaatioita: onko kyseessä puolueeton yritys ymmärtää mitä siellä tapahtui, pyritäänkö elokuvassa hyväksyttämään amerikkalaisjoukkojen lähettäminen, kerätäänkö sillä sympatiaa amerikkalaisveteraaneille? Scott on tehnyt urallaan useampia "historiallisia elokuvia". Kaikki tuntevat "Gladiatorin" ja monet ovat nähneet "Taivasten valtakunnan" (lausehan on kuin herätyskokouksesta). Pidin Gladiatorista enenmmän kuin ristiretkeläisen tarinasta. Kummassakin on aika hyvä äänimaailma; Zimmerin ja Gerhardin musiikki on nerokasta. Tässä pari esimerkkiä (preview filejä):
Duduk Of The North,
Maximus
The Slave Who Became A Gladiator

Käsiini osui vähän aikaa sitten Scottin nuoruudentyö "The Duellists". Tarina on sijoitettu Napoleonin sotien kulisseihin. Päähenkilönä on entinen kaksintaistelusankari, joka ei halua enää taistella. Tämähän on monista länkkäreistä tuttu asetelma: rauhallinen maanviljelijä paljastuu entiseksi pistoolisankariksi. Sitten paikkakunnalle tulee joku itsestään paljon luuleva keltanokka... farmari pakotetaan tarttumaan aseeseensa vielä kerran ja PANG! Kaksintaistelijoissa (Duellists) päähenkilöä riivaa kesken jääneessä kaksintaistelussa nolattu upseeri, joka on ottanut elämäntehtäväkseen entisen kumppaninsa voittamisen (tappamisen). Toinen ei halua taistella. Hänestä on tullut niin hyvä, ettei halua enää taistella. Hän on harjoittanut taitoa siihen pisteeseen asti, että siitä on tullut yhdentekevää.

Kiinalaisissa miekkaelokuvissa suurimmat mestarit asuvat aina vuorilla - eristäytyneinä (esim Tsui Hark: Seitsemän miekkaa jne. jne.). Heidän taitonsa on etäännyttänyt heidät kaikesta muusta. "Jousella ampujassa" suurmestari asuu vuorilla. Ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää siltä, että hän ei tee mitään. Hän on kehittänyt taitonsa siihen pisteeseen, ettei tarvitse ampumiseen enää jousta ja nuolta. Tarinan päähenkilö, Chi Ch'ang käyttää elämänsä parhaat vuodet täydellisen jousiammuntataidon harjoitteluun. Kun hän, luultavasti, sen saavuttaneena palaa vuorelta ihmisten ilmoille, on hän muuttunut mies. Hänellä ei ole enää kunnianhimoa, ei toiveita, ei pyrkimyksiä.

Ehkä vuori on myös symboli. Se kuvaa näkökulmaa, josta mestari tarkkailee noobeja; kuin jättiläinen muurahaisia. Kummatkin ovat toisilleen yhdentekeviä.

Martin Guerren paluu, osa 1

Olen taas palannut kesämökiltäni, joka on - kuten Kalju unessaan näki - paljon talviasuntoani suurempi ja kauniimpi paikka. Sitä pitäisi kai kutsua huvilaksi, mutta se sana ei oikein sovi suuhuni.

Pahoittelen, että en ole viitsinyt päivittää blogiani useammin viime viikkoina. Olen käyttänyt kaiken tarmoni betonin valamiseen... kerron siitä lisää joskus myöhemmin.

Nimimerkki "Nainen" pyysi minulta kirjavinkkejä tulevalle opettajalle. Aika paha kysymys, varsinkin kun haukuin sen "Reksi on homo" kirjan eräässä aiemmassa jutussani. Ehkä alkuun sopisi Kaarlo Laineen Ameba pulpetissa (kuvaus Oululaiselta yläasteelta). Tähänkin aiheeseen (koulukuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa) on palattava myöhemmin, sillä ensin on lunastettava aiempia lupauksia. Ai niin, ja tehtävä vähän töitäkin. Graduaan kesällä vääntäneet ovat taas ilmoittaneet elonmerkkejä itsestänsä...

Lupasin edellisessä päiväkirjamerkinnässäni, että kirjoitan jotakin Natalie Davisin tutkimuksesta The Return of Martin Guerre. Kerratessa mielessäni tuon kirjan pääpiirteitä jäin pohtimaan, että kirjan juoni sopisi täydellisesti elokuvakäsikirjoitukseksi. Selailin nettiä tyytyväisenä keksinnöstäni huomatakseni, että tutkimuksen pohjalta työstettiin elokuva melkein välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen. Tuossa Daniel Vignen (1982) ohjaamassa elokuvassa miespääosan esittää nuori Gerard Depardieu. Elokuva lienee melko uskollinen Davisin tekstille. Hyvää stooria voi kierrättää lähes loputtomasti, kuten Shakespieren näytelmien tai vaikkapa Homeroksen Odysseian lukemattomista filmatisoinneista voi havaita. Niinpä Davisin kirjasta on tehty myös Hollywood -versio: Sommersby (1993). Sommersby ei sanonut minulle mitään ennen kuin katsoin leffan tarkempia tietoja internet movie databasesta. Niin juuri; tämähän on se elokuva, jossa Richard Gere ja Jodie Foster seikkailevat Yhdysvaltojen sisällissodan pyörteissä (juonilyhennelmä). En ollut koskaan tajunnut, että tämänkin elokuvan käsikirjoitus on itse asiassa suoraan Davisin tutkimuksesta - tosin tapahtumien konteksti, paikat, nimet ja ympäristö on muutettu alkuperäisestä täysin toiseksi.

Nyt voi tietenkin rypistää otsaansa ja kysyä, onko alkuperäisestä jäljellä enää mitään olennaista. Jos ajattelee Davisin tutkimuksen varsinaista sisältöä, niin eipä siitä Sommerbyssä enää ole. Onko sillä väliä? Ei kai.

Minulla on hyvin pitkälle edennyt viha-rakkaussuhde historiallisia elokuvia kohtaan. Rakastan Kubrickin Barry Lyndonia. Tuohan elokuva on monen arvostetun kriitikon mielestä pitkäveteinen, liian pitkä ja liian melodramaattinen. Typerykset! Barry Lyndon on mielettömän hieno vaellustarina ja uskomattoman kaunis elokuva. Sen kaikki sisäkohtaukset on kuvattu kynttilänvalossa! Musiikki on sykähdyttävää. Lyndonin elämän, usein ikävissä käännekohdissa kuullaan aina sama teema: Schubertin pianotriosta opus 100 D -molli n:o 2. Händelin Sarabande HWV 437 soi puolestaan silloin kun päähenkilöllä menee hyvin. Mukana on myös Vivaldin sellokonsertto RV 409 ja osia J. S. Bachin BVW 1060:stä.

Tarina kertoo köyhästä opportunistista, jolla on enemmän pätemisenhalua kuin moraalista selkärankaa. Hän onnistuu erittäin hyvin kaikenlaisissa epäilyttävissä ja huonoissa ammateissa kuten vihollisen vakoilijana, uhkapelurina, keinottelijana ja ammattimaisena kaksintaistelijana. Onko tällainen maine kuitenkaan onnen avain, tuntuu elokuva kysyvän. Lyndon ei ole hyvä poika, ei isä tai aviomies. Barry Lyndon on kuitenkin enemmän kuin antisankari, ja elokuva on enemmän kuin historiallinen spektaakkeli. Se julistaa: sääli ihmistä!

Toinen minua syvästi liikuttanut historiallinen elokuva on niin ikään Depardieun tähdittämä "Kaikki elämäni aamut" (Tous les Matins du Monde/ All the Mornings of the World). Tässäkin elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli ja asema. Tarina on "zeniläinen": Sainte Colombelle camban soitto on mielentila - sillä ei ole enää mitään tekemistä sorminäppäryyden kanssa. Taito on kohonnut sille asteelle, jossa soitinta enää tarvita. Olen aina tuntenut outoa vetoa tämäntyyppisiin tarinoihin. Elokuvan tekee kuitenkin entistä tärkeämmäksi se, että se oli viimeinen jonka katselin äidin kanssa.

En ole tullut hankkineeksi tuota leffaa itselleni, sillä siitä oli pitkään saatavilla vain heikkolaatuinen VHS -kopio- sekin vain Ranskasta tilaamalla. Huomasin ilokseni, että nyt oli viimein tullut (reippaasti yli 10 vuotta elokuvan ilmestumisen jälkeen) myös DVD -versio (5.1 äänillä). Miksikö? No siksi, että kyse on ranskalaisesta elokuvasta.

Huomaan, etten päässyt vieläkään eteenpäin Martin Guerren tarinassa. Mikähän tässä on nyt vikana?

Telemakhos reseptikirjailijana

Pian tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä kun tulimme kesämökillemme. Oheinen kuva on otettu kuistiltamme. Saimaan vesi on 84 cm. vimevuotista alempana. Kaikki näyttää erilaiselta; tänne ylös ei sitä huomaa. Saimaa käyttäytyy itse asiassa kuin joki, eikä järvi.

Katsokaa vaikka Etelä-Savon ympäristökeskuksen julkaisemaa havaintokuvaa:


Vene oli kymmenen metrin päässä viimevuotisesta rantaviivasta.

Otin mukaan kasan kirjoja - ei, en nyt ehdi lukea kaunokirjallisuutta ja korkkaritkin pitää ilmeisesti jättää tänä kesänä vähemmälle. Jari sai puhuttua minut ympäri, ja menein -tyhmää kyllä - lupaamaan artikkelin kasvatushistorian metodologiasta. En ole ollut muutamaan vuoteen kovin kiinnostunut historianfilosofiasta, ja huomaan etten tiedä oikein missä tällähetkellä mennään. Kävin kirjastossa lainaamassa kasan tutkimuksia ja pari reseptikirjaa (metodiopasta). Ne teistä, jogtka ovat jaksaneet lukea vuodatuksiani pidempään muistanevat, että olen kirjoittanut metodioppaista aika vähättelevästi. No niin, saa nauraa; kirjoitan nyt - tai ainakin yritän kirjoittaa - metodiOPASTA.

Tutustuttuani muutamaan uuteen historiantutkimuksen oppaaseen havaitsin, että nyt kirjoitetaan niistä jutuista joista keskustelimme jatko-opintopiirissämme 1990-luvun puolivälissä. Matti Peltosen Mikrohistoria -teoksessa käydään läpi ranskalaisten annalistien Arieksen, Ladurien ja Braudelin ajatuksia ja tuotantoa. Erityisen tarkasti Peltonen näyttää perehtyneen Carlo Ginzburgin ja Giovanni Levyn (Aineeton perintö) työhön. Hän näyttää arvostavan Levyä todella paljon. Tulin itsekin lukeneeksi mainitun teoksen kymmenisen vuotta sitten. Levyn kirja kertoo Pohjois-Italialaisesta 1700-luvulla eläneestä kansanparantaja-kyläpapista (tai "manaajasta), joka tasapainoilee kahden - näennäisesti hieman ristiriidassa olevan ammattinsa välillä. Levy kuvaa Santenan kylän sosiaalisia verkostoja ja osoittaa, että papin ratkaisu oli oikeastaan rationaalinen.

Natalie Davisin "Martin Guerren paluu" on nin kiinnostava tutkimus, että kirjoitan siitä lähipäivinä oman juttunsa.

Oli jännää havaita, että Peltonen suhtautuu kriittisesti Rüseniin, Ankersmithiin ja LaCapraan. Koetin lukea heidän artikkeleitaan History and Theory -lehdestä kymmenen vuotta sitten - hankin pari kirjaakin, mutta en tainnut loppujen lopuksi tulla paljoa viisaammaksi. Luulin, että en ymmärtänyt pointtia kieliongelmien vuoksi (hyvin monimutkaisia lauseita englanniksi). Nyt huomaan, että ajatus on outo myös suomenkielellä luettuna. Pääteema liittyy ajallisen epäjatkuvuden ongelmaan: postmoderni historiantutkimus rakentuu sihen olettamukseen, ettei historiasta voi tietää mitään. Yhteistä todellisuutta ei ole. Historiantutkimus tuottaa kuvia nykypäivästä. LaCapran mukaan arjen historia vääristää historiankirjoitusta kohdistamalla huomion historian "roskiin".

Historianfilosofian harrastamista ei ole koskaan pidetty erityisen tarpeellisena "kunnon" historiantutkijalle. Historiantutkimus miellettiin pitkään eräänlaiseksi käsityöksi, ei niinkään ajattelutyöksi (ehkäpä tästä johtuen Renvallin hegemonia historianfilosofiassa oli nin pitkäikäinen).

Nyt siis pitäisi kirjoittaa metodioppaaseen historian tutkimusmenetelmistä. Mikrohistoria ei ole menetelmä. Menetelmän nimeä ei voi antaa myöskään arjen historialle tai mentaliteettien historialle. Kasvatushistoriallakaan ei ole omaa menetelmäänsä. Ne ovat näkökulmia, tai aineiston rajaamia kokonaisuuksia. Historiantutkimuksessa on oikeastaan vain yksi menetelmä: lähdekritikki. Tosin se, miten lähdekritiikki määritellään riippuu vähän tutkijan näkökulmasta. Riitauduin tästä asiasta toisen väitökirjani tarkastajan kanssa. No, ei se ihan lyömiseksi mennyt, eikä erimielisyys näkynyt arvosanassa (eximia). Periaatteellinen erimielisyytemme on hyvin kuvaava. Tarkastajan mielestä lähdeluottelossani oli "epäluotettavia" teoksia. Minä koetin selittää, että tietenkin siellä on epäluotettavia teoksia - ilman niitä olisi vaikea kuvata oman aikansa propagandaa. Mitään lähdettä ei voi arvioida hyväksi tai huonoksi ilman että kertoo samalla, millaisiin kysymyksiin niiden avulla on tarkoitus vastata.