adressi

Tiina Kaarela oli linkittänyt blogiinsa adressin taideaineiden opetuksen puolesta (hyvä juttu, sillä en ehkä olisi törmännyt siihen muuten)

Selailin allekirjoittaneiden nimiä; lähes tuhannen nimen joukossa ei ole ainuttakaan kollegaani - ei ainakaan vielä. Ehkä laitoksemme/ tiedekuntamme taidekasvattajat eivät usko tällaiseen vaikuttamiseen. Tai ehkä he ovat unessa. Ehkä he eivät edes tiedä tästä asiasta. Voi olla, että sellaiset taidekasvattajat, joilla on mielipiteitä, esittävät ne mieluummin suoraan opetusministeriöön (eivätkä lähettele adresseja)

Kun UPJ -vastustajat keräsivät adresseja viime syksynä, taisin olla ainoa nimensä listalle laittanut omalla laitoksellamme. Outoa, sillä minä olen luultavasti niitä harvoja, joiden ei olisi kannattanut allekirjoittaa adressia; heillä olisi ollut syytä purnata, ei minulla.

EDIT 30.3.06
Nyt on taideopetuksen adressi on kiertänyt laitoksen sähköpostilistalla pariinkin kertaan ja tuttuja nimiäkin alkaa listalla näkyä (ei tosin minun ansiostani). Olin ehkä vähän hätäinen tehdessäni johtopäätöksiä työkavereideni aktiivisuudesta. Moni ei ehkä ollut vielä kuullutkaan koko aloitteesta sillon kun kirjoitin ylläolevan kommentin. Tiedän, että varsinkin kuvataiteen opettajat pitävät aktiivisesti yhteyttä. Luulin, että tuota kautta olisi tieto kulkenut nopeammin. Taas se nähtiin: Blogeja lukemalla voi parhaassa tapauksessa olla todella ajan hermolla... jos niin haluaa.

ongelmallinen otsikko

Olen istunut liikaa tietokoneen ääressä; selkä, hartiat ja niska ovat siinä kunnossa, että tästä postauksesta tulee pakostakin hyvin lyhyt.

Sain juuri valmiiksi tutkimuksen, jossa käsittelen kansakoulun- ja luokanopettajille eri aikoina asetettuja käyttäytymisvaatimuksia, opettajaihanteita. En vaan millään keksi artikkelille hyvää pääotsikkoa. Aluksi ajattelin, että otsikko voisi olla: "Mallikansalaisesta oppimiskonsultiksi - muuttuvat opettajaihanteet". Jotenkin tuo otsikko tuntuu vähän tylsältä. Muutin sen sitten muotoon: "Kansanopettaja ja hänen geniuksensa. Kansakoulun- ja luokanopettajan ihannekuvat historiallisena ilmiönä". Otsikko on kai muuten ihan hyvä, mutta en ole varma tietävätkö lukijat mikä "Genius" on.

Niinpä pyydän apua teiltä. Onko käsite "Genius" tuttu? Häiritseekö, jos otsikossa on tuollainen monimerkityksinen käsite?

Genius voidaan ymmärtää "ihannekuvaksi", "paremmaksi minäksi" tai jokaisessa yksilössä asuvaksi "innoittavaksi hengeksi". Antiikin roomalaisille se oli miehiä läpi elämän seuraava yksilöllinen suojelushenki. Naisilla oli omansa "Juno", joka symboloi piileviä luovia voimia. Myös valtioilla ajateltiin olevan oma suojelushenkensä (mika symboloi kansan erityisyyttä ja sen ominaispiirteitä)

Ongelmani on varmasti tuttu kaikille opinnäytteitä tai muita omia tekstejä kirjoittaneille.

Kuvassa Väinö Aaltosen veistos: Genius ohjaa nuoruutta (om. Turun yliopisto)

nekrologi kevätsipulikukille

On kevätpäiväntasaus; kevät alkoi tänään. Ei mene kuukauttakaan siihen kun krookukset ja muut kevätsipulikukat nostavat päänsä mullan alta.

Huomasin juuri, että Scilla on toteuttanut uhkauksensa ja luopunut blogistaan. Voi ei! Miksi minusta tuntuu, kuin olisin kadottanut ystävän - enhän edes tunne häntä? Sama juttu silloin kun I-Iineksellä tuli mitta täyteen, ja blogi katosi hetkeksi. Oikeassa elämässä ei ihan helposti katoa sillä tavalla kuin Blogistanissa.

En kirjoittele kommenttejani kovin usein, mutta luin Scillan Kevätsipulikukkia viime syksystä lähtien. Monet aiheista olivat aika kaukana minun elämästäni, mutta jutut olivat silti kiinnostavia - ja aina jollakin tavalla valoisia, toiveikkaita.

Scilla oli tietääkseni ensimmäinen, joka listasi minun blogini suosikkeihin. Oli hauska huomata, että hän oli laittaunut samalle suosikkilistalleen myös isäni blogin. Tämä, jos mikä osoittaa hyvää makua ;-)

Kiitos blogista

kansakoulun laulutunnilla

Tulin viime vuonna, äkillisessä optimismin puuskassa luvanneeksi liian monta tutkimusta. Nyt on lupausten lunastamisen aika, enkä ehdi tehdä muuta kuin kirjoittaa. Kyllä tällä tavalla valmistakin syntyy, sitä ei voi kieltää. Olen kerännyt tutkimusaineistot ajan kanssa ja huolellisesti, eikä töiden laatu tässä suhteessa kärsi kiireestä. Kiireessä on vaikea kirjoittaa lyhyesti. Tekstin hiomiseen tarvitaan aikaa. Pitäisi ehtiä käydä välillä hiitämässä - sen jälkeen näkee vaivattomasti työnsä puutteet. Siihen ei ole kuitenkaan mahdollisuuksia, kun piennen blogimerkintäänkään ei näy jäävän aikaa.

Sain viime viikolla valmiiksi pienen jutun kansakoulun musiikinopetuksen perinteestä. Tuo artikkeli on sellainen pieni välityö, sillä kasvatushistoriallisilla tutkimuksilla ei ole tällä hetkellä paljoa "kysyntää". Minua on jo pitkään askarruttanut se, miksi kansakoulun laulutunnit ovat jääneet kansan mieleen kaikkein nöyryyttävimpinä koulumuistoina (ehkä kouluruokalamuistojen kanssa). En tietenkään väitä kaikkien vihanneen koulun laulutunteja - ja itse asiassa kansakoulun musiikinopetuksen tulokset olivat aika hienoja ja kauaskantoisia. Mietin vain, mistä tuo kolkko maine on peräisin. Niinpä syvennyin lukemaan varhaisia musiikin opeteusoppaita. Tässä eräs teksti vuodelta 1913, jossa opettajia neuvotaan, kuinka oppilaiden laulutaitoa arvioidaan:

Opettaja: Meidän on koulussa opittava myös laulamaan; koulussa opimme joukon lauluja ja saamme sellaista oppia, että koulusta päästessämme osaamme itseksemme oppia uusia. Minkälaiset ovat ne äänet, joita laulettaessa ja soitettaessa kuulemme, verraten niihin, joita syntyy esim. sahattaessa tahi kärryllä ajettaessa pitkin kivistä tietä; ovatko ne kauniimpia vai rumempia? Sellaisia ääniä sanotaan säveliksi. Miksi niitä sanottiin? Sävelet ovat niitä kauniita ääniä, joita kuullaan laulussa ja soitossa. Lausutaan se (3 kertaa).

Tämän jälkeen opettajan on aika kertoa oppilailleen muutama elämän tosiasia:

Kaikki ihmiset eivät osaa laulaa, sillä muutamat eivät osaa tavata oikeita säveliä. Nyt meidän on ensaluksi tarkastettava, ketkä teistä voivat oppia laulamaan.

Sitten opettaja kutsuu oppilaat yksi kerrallaan harmonin eteen ja "koettelee hänen sävelkorvaansa ja äänen laajuutta”. Oppilaiden oli siis laulettava eri säveliä opettajan soiton mukaan. Näin saatiin tietää heidän äänialansa, jonka rajat opettajan tuli merkitä muistiin. Samalla hänen oli arvosteltava oppilaan äänen sointuvuus ja sävelkorva. Sävelkorva arvosteltiin sen mukaan, kuinka varmasti ja nopeasti oppilas oli osannut laulaa soiton mukaan.

Oppaassa korostetaan, että opettajan tulisi antaa mahdollisuus ottaa osaa laulamiseen kaikille niille oppilaille, joilla oli siihen ”jonkinlaisia mahdollisuuksia.

Vasta kun oppilas huomataan mahdottomaksi, on häntä kiellettävä laulamasta, jos hän murinallaan luokkaa häiritsee. Siinä saa olla hyvin tunnonarka, sillä varsinkin pienet lapset käyvät surullisiksi, jos eivät saa laulaa kumppaniensa mukana. Lopuksi Törnudd neuvoo vielä, että luokan parhaimmat laulajat on laitettava istumaan luokan perälle ja heikoimmat eteen. Näin opettajan on helppo havaita ”heikkojen” tekemät virheet ja todeta heidän mahdollinen edistymisensä.

Tämä traditio alkoi väistyä vasta silloin kun opetuksen tavoitteiden määrittelyssä ryhdyttiin korostamaan oppilaan itsetunnon kehittymisen merkitystä (onnistumisen kokemusten kautta).

Kuvassa Sylvester Kettunen oppilaineen Polvijärven haaralan kylän kansakoulun edessä 1920 -luvulla.
http://www.polvijarvi.fi/koulut/kinahmo/historia.htm

kenttäharjoittelu

Eri opettajankoulutuslaitosten opetussuunnitelmien vertailu on erittäin hankala tehtävä. Koettaessani selvittää harjoittelun osuutta LO -tutkinnossa (KM) eri laitosten opetussuunnitelmista, havaitsin, etten saa selvää tästä asiasta vain opetussuunnitelmien perusteella. Eri laitokset ilmoittavat harjoittelunsa eri tavoin. Joissakin opetussuunnitelmissa ei käytetä sanaa "kenttäharjoittelu", vaikka se esiintyy saman laitoksen harjoitteluoppaassa. Lisäksi harjoitteluista myönnettävät opintopisteet vaikuttavat yhteismitattomilta. Joidenkin laitosten harjoittelut näyttävät paperilla sangen suuritöisiltä, mutta niistä saattaa saada vähemmän pisteitä kuin toisen laitoksen kevyemmän näkökisestä harjoittelusta. Aaaargh! Luovutan.

Olisi kiintoisaa lukea hyvä artikkeli/ gradu, jossa vertailtaisiin luokanopettajakoulutuksen sisältöjä eri opettajankoulutuslaitoksissa. Tiedän, että SOOL on tehnyt tällä saralla paljon töitä, ja heillä lienee tästä asiasta paras yleiskuva. Käsitykseni mukaan aika harva opettajankouluttaja tietää, mitä toisissa OKL:ssa puuhataan.

Taisin jo eräässä kommentissani kertoa, mitä tapahtui kenttäharjoittelulle. Kerrattakoon se kuitenkin. Kun opettajankoulutuslaitokset muuttuivat omiksi tulosyksiköikseen, poistuivat ministeriöltä tulevat ns. "korvamerkityt rahat". Pian huomattiin, että rahat eivät riitä kaikkien toimintojen ylläpitämiseen ja monessa OKL:ssä kenttäharjoittelukoulujen opettajien saamat ohjauskorvaukset joutuivat leikkuriin. Joissakin OKL:ssa pidettiin kenttäharjoittelua tärkeämpänä kuin toisissa - he säästivät luultavasti jostain muualta (tai saivat projektirahoitusta). Mielestäni kyse on ollut myös tahdosta. Kenttäharjoittelun puolestapuhujia ei ole löytynyt jokaiselta laitokselta, eivätkä normaalikoulutkaan ole aina iloinneet harjoittelijoiden siirtämisestä muihin kouluihin.

Joskus ajattelen aivan hiljaa itsekseni ja salaa, että normaalikoulu on ehkä dinosaurus, jäänne menneiltä ajoilta. Entäpä, jos kaikki harjoittelu tapahtuisi kentällä (kuten esimerkiksi Englannissa). Karistan tuon kerettiläisen mietteen kuitenkin nopeasti pois. Normaalikouluja voidaan varmasti kehittää muutoinkin kuin niitä lopettamalla. Koulujen lopettaminenhan kuuluu enemmänkin kuntien ja kaupunkien koulutoimen toimintatapoihin. Tässäkin kaupungissa tehostettiin opetusta lopettamalla monta pientä kyläkoulua.

Normaalikoulun opettajat kantavat tällä hetkellä päävastuun tulevien opettajien käytännön taitojen systemaattisesta opettamisesta. Didaktikoiden työsuunnitelmiin ei mahdu enää riittävästi opetusharjoittelun ohjausta - ohjaus mielletään ilmeisesti liian kalliiksi.

Joku saattaa kysyä, että mihin tunnit katosivat. Selitys on yksinkertainen: seminaarin lehtorilla (siis ennen yliopistoaikaa) oli viikossa noin 24-32 työtuntia. Tuohon tuntimäärään kuului noin 7-10 tuntia opetusharjoittelun ohjausta. Tämä tekee kuukaudessa noin 40 tuntia ja lukuvuodessa vähintään 350-400 tuntia. Nykyisin didaktikot saavat merkitä työsuunnitelmiinsa korkeintaan 100 tuntia ohjausta (ainakin meillä). Kun vielä huomioidaan, että opiskelijamäärät ovat kaksin-kolminkertaistuneet seminaariajoista, ei tarvitse enää ihmetellä minne ohjaus katosi.

luonnetestissä

Tein Dr. Phil -luonnetestin. Ihmeellistä! ...vähän tuo palvelimen nimi arveluttaa, mutta kyllä se Phil tietää.

Eihän näitä testejä pidä ottaa tosissaan, mutta minkäs teet. Ala velvoittaa.
Persoonallisuuskuvaukseni muuttui, kun vaihdoin nukkumisasentoa koskevaa vastaustani. Minut arvioitiin hillityksi, kun kerroin nukkuvani kyljelläni, ja ulospäinsuuntautuneeksi vastatessani nukkuvani selälläni.

Tuli mieleeni, että tässähän on klassinen esimerkki Forer -efektistä. Risto Selinin laatima hieno Ihmeellinen maailma tietosanakirja selittää käsitteen näin:

Forer-efektillä tarkoitetaan ihmisten taipumusta hyväksyä ainutlaatuisen persoonallisuutensa kuvauksena epämääräisiä, monimerkityksellisiä ja yleisiä lausumia. Joskus tällaisista kuvauksista käytetään nimitystä Barnum-efekti, koska sirkuksenomistaja P. T. Barnum tarjosi sirkuksessaan ”jokaiselle jotakin”.

Tyypillinen Forer-lausunto voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: ”Haluat kovasti, että muut ihmiset pitävät sinusta. Sinulla on taipumusta suhtautua kriittisesti itseesi. Sinulla on paljon käyttämättömiä voimavaroja, joita et ole käyttänyt hyödyksesi. Vaikka persoonallisuudessasi on heikkouksia, pystyt yleensä kompensoimaan niitä. Ulospäin näytät kurinalaiselta, mutta sisäisesti koet olevasi huolestunut ja epävarma. Joskus epäilet oletko tehnyt oikean ratkaisun tai teon. Nautit jossain määrin vaihtelusta elämässäsi, ja tulet tyytymättömäksi, jos rajoitukset estävät sinua. Olet ylpeä itsenäisestä ajattelukyvystäsi, etkä hyväksy muiden näkemyksiä ilman sinua tyydyttäviä perusteita. Olet havainnut, ettei muille kannata paljastaa liikaa itsestään. Joskus olet ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, mutta toisinaan sisäänpäinkääntynyt ja varauksellinen. Jotkut päämääräsi ovat hieman epärealistisia.”

Forer-lausuntojen kokeminen osuviksi perustuu niiden epämääräisyyteen (”Nautit jossain määrin vaihtelusta elämässäsi”), ristiriitaiseen kattavuuteen (”Joskus olet ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, mutta toisinaan sisäänpäinkääntynyt ja varauksellinen”), yleispätevyyteen (”Jotkut päämääräsi ovat hieman epärealistisia”) sekä myönteisyyteen (”Sinulla on paljon käyttämättömiä voimavaroja, joita et ole käyttänyt hyödyksesi”). Yleispätevyys voi kohdistua myös vain johonkin ryhmään. Esimerkiksi lähes jokainen opiskelija voi allekirjoittaa lausunnon ”koet, ettei opiskelu ole aina helppoa”.

lähiesimiehen puhuttelussa

Olin viime viikolla lähiesimieheni puhuttelussa. Tätä vuotuista tilaisuutta nimitetään "kehityskeskusteluksi". En ole aivan varma kenen kehittymisestä me puhuimme - minun vai kollegojeni. Minun kehittymistäni, siis tekemisiäni, verrataan keskustelussa työtovereideni tekemisiin. Tämä tapahtuu kuitenkin niin, että minä en saa tietää työtovereideni henkilökohtaista kehitystä. Lähiesimieheni tokaisi minulle, että tuotantoni nimikemäärä on pienempi kuin jonkin toisen kollegani tuotanto. Hänelle on annettu ylempää tiukat rajat siitä, miten paljon eri arvosanoja saa antaa. Esimieheni on annettava jokaista kuutosta vastaan yksi nelonen, jos haluaa suoriutua arviointitehtävästään kunnialla.

Homman nimi on se, että vain nimikkeiden määrä ratkaisee. Joudun tällaisessa arviointitavassa kieltämättä vähän heikoille. Minulla on seitsemän referee-artikkelia viimeisen kolmen vuoden ajalta. Ne ovat tosin kaikki hyvin laajoja perustutkimuksia, mutta sitähän ei huomioida. Ansaitsin lähiesimieheni mielestä arvosanan hyvä. Olin yllättynyt, sillä olin pitänyt tulostani vähän parempana (onhan minulla huomattavasti laajempi tuotanto kuin laitoksemme professoreilla silloin kun he saivat virkansa). Pienen periaatteellisen keskustelun jälkeen esimieheni korotti arvosteluaan hyvä plussaan. Se on piirun verran yli keskiarvon. Joopa joo. En oikein osannut olla onnellinen.

Tilanne oli minulle silti yllättävän rankka. Lähiesimieheni puhui kaikkea myönteistä, mutta viestitti ohimennen, että joku muu on tehnyt minua enemmän tutkimustyötä (nimikemäärissä laskettuna). Hän ei ollut juurikaan kiinnostunut siitä, mitä minä olen kirjoittanut. Häntä ei kiinnostanut se, että lähes jokainen tutkimukseni perustuu uuteen empiriaan, ei vanhan aineiston linkoamiseen. Häntä ei kiinnostanut se, että jokainen artikkelini on hyvin laaja perustutkimus.

Lähiesimieheni kehoitti minua julkaisemaan saman aineiston moneen kertaan. Silloin pisteitä ropisisi helpommin ja nopeammin. Ajatus oli hyväntahtoinen, ja hyvää tarkoittava, mutta kammottava. Koetin sopertaa tähän, että minä en kirjoita tiedettä pisteiden tai arvostuksen vuoksi, eikä kukaan tiedemies saisi alentua sellaiseen! Tieteellä on korkeampi tehtävä. Me emme kuitenkaan keskustelleet tieteestä, vaan siitä miten virkoja saadaan, ja miten uraa edistetään. Hän ajatteli toki parastani. Arvaan, että hän koetti valmentaa minua tuleviin viranhakuihin, joissa puukotetaan selkään jokaista, jonka taakse päästään.

Tiedelehdissä julkaiseminen on toki tärkeää, mutta en osaa pitää sitä päätehtävänäni. Journaaleissa julkaistavat tulokset ovat mielestäni "lastuja", joita lentelee kun varsinaista tutkimusraporttia sorvataan. Nykyään näyttää olevan tapana, että varsinaista tutkimusta ei kirjoiteta ollenkaan, vaan pyöräytetään ainoastaan tiivistelmä johonkin alan lehteen. Sitten voidaan käydä esittämässä samat tulokset parissa konfrenssissa (joista saa pari lisäjulkaisua samalla vaivalla).

Arvaan mikä tämän UPJ -näytelmän juoni on. Esimiehemme vihjailee meille kaikille toistemme tehokkuudesta tyyliin: en voi antaa sinulle parempaa arvosanaa, sillä ryhmässäni on henkilöitä, jotka ovat julkaisseet sinua enemmän. Kun kysyin kuka on julkaissut ja mitä, esimieheni totesi tiedon olevan salaista. Nerokasta! Parhaimman tason voi saavuttaa vain, jos muut tippuvat kyydistä.

Voisiko joku kertoa minulle montako referee -artikkelia pitää julkaista, että minuun oltaisiin tyytyväisiä? Paljonko on julkaistava, että minuun ei oltaisi tyytyväisiä? Esimieheni ei tule sitä kertomaan, sillä silloinhan mahdollisuus kiristämiseen katoaisi.

Tämä kaikki on oikeasti vain tehokkuusleikkiä, sanapeliä. Mitään UPJ -rahoja ei ole olemassakaan. Lähiesimieheni ei ole oikea esimieheni (totta!), vaan ainoastaan kuninkaan "vouti", Nottinghamin sheriffi. En voi hyväksyä tätä järjestelmää, vaikka kuulun voittajiin. UPJ toisi toteutuessaan minulle reilusti yli tuhannen euron palkankorotuksen! Mutta millä hinnalla?