Paavo

Huvilasi yläkerran makuhuoneen kirjahylly oli täynnä sahalaitaselkäisiä Poikien seikkailukirjoja. En tullut koskaan kysyneeksi, olitko lukenut ne kaikki. Minä luin. Annoit sen minulle tehtäväksi. Olin ehkä neljäntoista, mutta maksoit miehen palkan. Kun sain urakkani valmiiksi kesän korvalla, esittelin sinulle muistiinpanojani isossa työhuoneessasi Uudenmaankadulla. Muutama suosittelemani kirja julkaistiinkin sitten uusintapainoksena, mutta eivät ne tainneet kovin hyvin mennä kaupaksi.

Tulit ylioppilasjuhliini ja sain sinulta aivan liian ison lahjan. Et ehkä arvannut, että minusta tuntui mukavalta jo pelkästään se, että muistit. Keskustelit kanssani kuin olisit puhunut vertaisellesi aikuiselle. Ehkä juuri siksi olin vain hämärästi tietoinen siitä, mitä muiden silmissä edustit.

Yritän muistella viimeistä tapaamistamme, mutta en saa siitä nyt otetta. Luulen, että katosit silloin kun elämämme muuttui toiseksi. Niin muuttuivat silloin sinunkin elämäsi ja kirjasi.

Maantieltä maantielle

"Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimmäinen edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää myöstätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa."

Sillanpäätä. Luulin, että minulla olisi ollut oikea ja harkittu käsitys hänen kirjallisista ansoistaan. Oikea käsitys kirjailijan taidosta hankitaan tenttimällä Laitisen kotimaisen kirjallisuuden historia ja ymmärtämällä se pinnallisesti. Kotimaisen kirjallisuuden peruskurssiin kuuluvaan tenttiin luettiin Sillanpäältä muistaakseni Silja. En muista, että Sillanpään teksti olisi puhutellut minua silloin erityisellä äänellä. Pidin Ilmari Kiannon teksteistä ja kolmesta Waltarin teoksesta; eikä Sinuhe ei kuulu niiden joukkoon. Lukiolaisena Kiven Kanervala oli ollut jonkin aikaa mielikirjani. Toinen äidinkielenopettajani tiesi sen, toinen ei. Se toinen, Elma, taisi olla lopulta ainut opettajani jota hevariuniformuni ei hämännyt.

Löysin Sillanpään Maantieltä maantielle -novellin omasta kirjahyllystäni. Se piileskeli Suomen kirjallisuuden antologian sivuilla. Otava julkaisi 1970-luvun alussa massiivisia kirjasarjoja: Suomen historian dokumentteja 1-2, Suomen kirjallisuuden antologia I-VII ja Suomen kirjallisuus I-VI ovat hämmentävä todiste kustantajan - varmasti hyvin tappiolliseksi muodostuneesta missiosta toimittaa arvokkaan näköisiä kirjasarjoja sivistyneiden kotien kirjahyllyihin. Ongelmaksi taisi muodostua se, että he toteuttivat työnsä pieteetillä. WSOY vastasi kilpailuun Suomen sana -sarjalla, eikä sekään hullumpi ole. Tai ehkä toisaalta... ehkä koko ajatus kirjallisuusvalioiden kokoamisesta yhdeksi sarjaksi on vähän pöhkö. Olen sitä itsekin.

Nyt nuo arvokkaat kirjat ovat muuttuneet ongelmajätteeksi. Suomen sana vie noin 2,5 metriä hyllytilaa, ja kaikki se on pois niiltä kirjoilta joilla antikvariaatin pitäjä hankkii sekä leivän että kevytlevitettä sen päälle. Luulen ymmärtäväni heitä. Minulta meni pitkään löytää talo, johon mahdun elämään sopusoinnussa Suomen sanan kanssa.

Orwell kertoo eräässä esseessään, kuinka hän rupesi vihaamaan kirjoja toimiessaan antikvariaatissa myyjänä. Tuota vihaa hyväksi käyttämällä voitte saada Suomen sanan ilmaiseksi ja vielä kiitokset kaupan päälle. Tuota limenväristä sarjaa on oikeastaan hauska vihata. Luulenpa silti, että antologioilla on vielä lukijansa. Otavan Encyclopedian ja harmi kyllä, myös Ison aika meni jo.

Tunnustan: en minä hyvää luettavaa Antologiasta hakenut. Piti löytää hyvät esimerkit analepsiksestä ja prolepsiksestä erästä artikkelinkyhäelmääni varten. Muistelin, että Sillanpää aloittaa usein kertomuksensa lopusta, joten hänen tekstistään voisin kaipaamani esimerkin löytää. Löytyhän se, kun tajusin katsoa Antologiasta. Artikkelin kirjoittaminen jäi sitten siihen.

Tiedättekö, että tuo F.E. Sillanpää taitaa olla aika hyvä kirjailija. Hyvin kulkee lause. "Maantieltä maantielle" kertoo siitä, miten Selma Kujalan, 13-vuotiaan piian kasvatus epäonnistuu. Kertoja ei yritä väittää olevansa pientä tyttöä parempi, vaikka tuollainen tekopyhyys näyttääkin viettelevän häntä. Yritin kylä parhaani, mutta ei tuota pahantapaista pysty enää parantamaan -tuntuu olevan Sillanpään tarinan ensimäinen taso. Muutakin näyttää olevan. Miksi kaikkia sitten vaivaa se, että Selma lähti pois?

Kertojan perhe ja hän itse koettavat opettaa Selmaa puhumaan reippaasti ja katsomaan silmiin, olemaan ahkera ja luotettava. Tyttö vain mutisee ja katselee muualle. Vangitsevalla tavalla Sillanpää huomaa, että omaa rakasta lasta katsotaan silmiin, maankiertäjä ei anna katsoa itseään.

"Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä tullutta tyttölasta, paitsi kerran kun käisvarsista pidellen häntä kovistin ja itketin."

Tämä jakso on tarinan alussa. Loppupuolella lukijalle kerrotaan tilanne tarkemmin. Kertoja oli elätellyt idealistisia toiveita siitä, miten hän ottaisi Selma Kujalan kasvatettavakseen ja muovaisi hänestä kunnon kansalaisen. Sitä ennen hänet piti kuitenkin laittaa kokeeseen, minkä Selma sitten kauhesti reputti:

"-- Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.
Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiesi kaulansa sivulle päin niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla äänellä huusin, että hänen oli nyt vastattava yhdellä sanalla, joko olen tai en. Minä huusin yhä uhkaavammin: -- Olen tai en -- kuuletko sinä ihminen?

Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden, sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon tukkavähäiseen."

Viimeinen lause vaikuttaa ensinäkemältä oudolta ja vähättelevältä. Ehkä se onkin sitä, mutta jotenkin voin sen silti ymmärtää. Kertojaa säälitti ja koko tilanne alkoi inhottaa häntä - olihan hän rakentanut tytölle ansan. Ehkä lettinauha on syyllisyydentunne. Sitten Selma tunnusti. Parin päivän päästä hän oli taas uuden perheen oven takana. Kylällä hän oli kertonut, kuinka huonosti häntä oli pidetty edellisessä paikassa. Se tuntui kertojasta vain hyvältä. Nyt Selman saisi unohtaa.

Moni sijaisvanhempi lienee tavannut Selman. Selman on pakko kokeilla hylättäisiinkö hänet, jos hän olisi oikein tuhma. Ja varmasti hylättiin. Köyhä ei saanut olla tuhma. Sietäisinkö minä tuhmaa kasvattilasta? Agraariyhteiskunnassa huutolaisen täytyi ansaita arvostuksensa työllä. Entä nykyään? Olemalla kiltti?

Ja kukapa tuonkin Sillanpään novellin sitten oli antologiaan valinnut. No joo... Kai Laitinen.

Kuva: Samuli Paulaharju: "Saimi" 1928, Perho.

terveyskasvatusta

Aamulla herätessäni korvissani soi Loftin ”Hold On”. Tuossa kappaleessahan on syvämietteiset sanat: ”Hold on, hold on, hold on, If it's a good thing baby. Hold on, hold on. All your needs will drive you crazy”. Tämän elämänviisauden äärelle hiljentyneenä pohdin, että mitenköhän tuo laulun ennuste tulee toteutumaan. Tarpeeni tekevät minut hulluksi. Hmm... Se on mahdollista.

Olen oikeasti heavymiehiä, joten dancekappale päässä soiden herääminen tuntuu vähän pelottavalta. Sitten muistin, että eilen aamulla olin toistellut herätessäni latinankielistä lausetta: Mens sana in corpore sano (Terve sielu terveessä ruumiissa). Herätä nyt uuteen päivään Juvenaalin sanat huulilla, se on oikeastaan aika ylevää.

John Locken (1632-1704) kasvatusfilosofia rakentuu edellä mainitun Juvenaalin (tai Quintillianuksen) lausuman periaatteen varaan. Luultavasti Locke tuli tähän tulokseen omakohtaisten kokemustensa perusteella. Hänen kerrotaan sairastelleen paljon - ja silloin tulee huomanneeksi, ettei ajatustyökään oikein suju. Locke kirjoittaa: ”Sitä, jolla on nämä kaksi asiaa, ei ole paljoa enempää toivottavaa, ja se, jolta puuttuu näistä jompikumpi, ei voine tuntea itseään tyytyväiseksi missään muussakaan suhteessa”. Jännää, että Lockelta on kasvatustieteen oppikirjoihin jäänyt elämään vain hänen esittämänsä ajatus lapsen mielestä tyhjänä tauluna (Tabula rasa). Locken teksteihin perehtyessä voi huomata, että oppikirjaselitys saattaa olla virheellinen. Locke ei kai väittänyt, että identiteetti rakentuisi täysin kasvatuksen ja yhteiskunnan vaikutuksen perusteella. Käsittääkseni hän vain huomautti, että ihmisillä ei ole synnynnäisiä sääntöjä prosessoida tietoja. Tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että moraalikäsitys, käsitys muodoista ja väreistä ovat opittuja. Siitä, että nykyaikainen aivotutkimus ja neurologia ovat tehneet näistä episemologisista kysymyksistä empiirisiä tutkimusongelmia, olisi Locke varmasti tyytyväinen. Miksi väitellä asiasta, johon voi löytää vastauksen luonnosta?

Palataanpä kuitenkin takaisin Locken vähän tunnettuun kasvatusajatteluun. Kasvatuksen pitäisi siis pyrkiä edistämään sekä sielun että ruumiin terveyttä. Locke oli vakuuttunut, että hänen aikansa koululaitos oli epäonnistunut kummassakin tehtävässä lähestulkoon täydellisesti. Koulu turmelee oppilaan. Nuorta gentlemannia ei saa altistaa raakojen koulutoverien ja heikkojen opettajien vaikutukselle. Kouluissa lapsi oppii muutaman tarpeettoman lauseen kreikkaa ja vähän latinaa, mutta ei mitään elämässä oikeasti tarpeellista. Niinpä hän suositteli ystävilleen, etteivät he lähettäisi poikiaan kouluun vaan palkkaisivat sitävastoin hyvän kotiopettajan.

Locke esitti kasvatusajattelunsa lähtökohdat teoksessaan "Some Thoughts Concerning Education". Kirjan ensimmäiset luvut käsittelevät terveyskasvatusta - sitä, kuinka nuoren gentlemannin terveydestä tulisi huolehtia leikin ulkoilmaurheilun, luonnollisen vaatetuksen (!) ja yksinkertaisen ravinnon avulla. Samanaikaisesti fyysistä hyvinvointia kehittävien harjoitusten kanssa pitäisi aloittaa myös sielun terveyttä ylläpitävät ja kehittävät tehtävät. Tämä ei suinkaan tarkoita tietojen pänttäämistä, vaan pyrkimystä kohottaa lapsen mieli kohti korkeita ja arvokkaita ajatuksia, pyrkimystä opettaa hänet rakastamaan totuutta. Kasvatuksen ja tiedon korkein päämäärä on kohtuullinen elämäntapa ja järkevä elämänfilosofia. Tuohon tavoitteeseen ei päästä pakottamalla, sillä kuten Locke toteaa: "Orjamainen kuri luo orjamaisen mielen". Ja kun alkuun päästiin, niin tässäpä pari muutakin Locken mietelmää:

”Kasvata lapsia mieluummin oman esimerkkisi voimalla, rohkaisemalla ja kiittämällä … pitämällä heidät loitolla huonosta seurasta… anna vapaata tilaa heidän lapselliselle iloisuudelleen, leikille ja urheilulle.”

”Lapsen on oltava lapsi, heitä ei saa estää olemasta lapsia. Vain siitä on heitä estettävä, mikä on väärin, muuten olkoon heillä kaikessa vapaus.”

”Se, joka osaa, halpaan imarteluun alentumatta, saada ne, joiden kanssa hän puhuu, tuntemaan mielihyvää, on saavuttanut todellisen elämisen taidon”.

Pyrin viime kesänä edistämään sieluni terveyttä vaarantamalla henkeni ja fyysisen terveyteni. Kävin ajamassa ensin Alastaron ja paria päivää myöhemmin Ahveniston moottoriradoilla järjestetyissä vapaissa harjoitustilaisuuksissa. Kokemus oli samaan aikaan hieno ja pelottava. Ahveniston rata on todella vaarallinen, eikä kukaan järkevä aja siellä moottoripyörällä omaakovaa. Joku voisi sanoa, ettei kukaan järkevä ylipäätään aja moottoripyörällä - saatikaan radalla. Minut radalle ajoi halu päästä kokeilemaan, miltä tuntuu päästellä nopeusmittariin katsomatta, limitillä. Voin kertoa, että tunne on outo. Yhtäkkiä pitäisi tietää, millä vauhdilla kurviin voi ajaa, kun ei ole kattonopeutta. Kumpanakin päivänä mopo meinasi karata lapasesta vähintään kerran. Se opettaa enemmän kuin koko kesä maantiellä. Myös päätavoite tuli saavutettua: takarenkaan "chicken stripet" ovat kadonneet ja rengas on nyt laidoiltaan miehekkäästi palanut.

KUVA: Telemakhos Ahveniston moottoriradalla

Konsulttikorvakorut

Osallistuin eilen henkilöstöllemme järjestettyyn koulutuspäivään. Aiheena oli työyhteisön hyvinvointi - jälleen kerran. Pyysin esimieheltäni lupaa jäädä pois koulutuksesta, mutta hän ei kaukonäköisesti suostunut siihen. Asiaa ei helpottanut se, ettei minulla ollut esittää mitään kunnon syytä olla tulematta. Niinpä kävin kostoksi ilmoittamassa omille alaisilleni, että myös heidän kuuluisi osallistua koulutukseen. Pari kaveria ilmoitti, että saa vähentää palkasta, mutta he eivät tule. Hassu tilanne.

Kouluttajiksi oli kutsuttu kaksi johtamiskonsultteina toimivaa helsinkiläistä rehtoria. Alku oli lupaava, sillä kouluttajakaksikko kertoi omaavansa pitkän työuran koulumaailmassa. Tuntemukseni muuttui kuitenkin pian hämmennykseksi, sitten vihaksi ja viimein onnistuin vaivuttamaan itseni apaattiseen tilaan. Kouluttajat eivät olleet ottaneet ollenkaan selvää meidän työyhteisöstämme. He eivät näyttäneet tuntevan mitenkään yliopistokontekstia. Tilanne kääntyi pian siihen, että parivaljakko esitti meille kysymyksiä, kuten: "Tietääkö kukaan mikä on strategia?" Entä tiedättekö te oman strategianne? Sitten joku kuulijoista ryhtyi selittämään kouluttajille yliopistomme/ tiedekuntamme/ laitoksemme strategiatyöskentelyä. Jos olisin ollut rohkea, olisin huutanut "Hei mutsit, me olimme viime keväänä yliopistojen arviointineuvoston kuulustelussa (auditoinnissa). Osaamme läksymme, mutta se ei ole teidän läksynne".

Vähitellen tajusin, että tässä koulutuksessa ei tulla kuulemaan mitään uutta. Kouluttajat kysyvät meiltä hallintoa koskevia kysymyksiä ja ovat sitten kuuntelevinaan vastaukset. Tauolla professori K. tuli kysymään minulta haluanko professorimatrikkelin, kun heillä on yksi ylimääräinen. Luulin hänen v**tuilevan ja sanoin, ettei professorimatrikkeli tunnu nyt oikein ajankohtaiselta. Samana päivänä kun oli tiedekunnassa järjestetty opetusnäyte niille kahdelle hakijalle, jotka arvioitiin päteviksi hakemaani professuuriin. K. kuvasi elävästi, kuinka hyviä ja mielenkiintoisia näytteenantajien esitykset olivat olleet. Tajusin, ettei K. oikeastaan tainnut tarkoittaa pahaa. Kerroin ottavani mielihyvin vastaan lahjoituksen - ja toisaalta, onhan minulla aatelismatrikkelikin vaikken elättelekään toiveita aatelissäätyyn pääsemisestä. Ystäväni psykologi T. kuuli keskustelumme ja tuli hätiin. Hän kertoi havainneensa, että konsulteilla oli aina oltava isokokoiset riippuvat korvakorut ja tulipunaiseksi lakatut kynnet. Korvakorujen heiluminen korostaa kuulema pään liikkeitä ja antaa tällä tavoin esiintymiseen dramaattisuutta. Sama idea on myös punaisilla kynsillä. Konsultti väläyttelee hehkuvaa kynsirivistöä koska hän tehostaa sillä esiintymistään. En tehnyt samanlaisia havaintoja kun T. Se ei johtunut konsulteista, vaan siitä että istuin iloisten blondien vieressä.

Ehkäpä meitä oltiin petetty. Jospa konsultit olivat keräämässä aineistoa tuleviin koulutuksiinsa meiltä kyselemällä. Huomasin, että monet muutkin taisivat epäillä samaa asiaa. Moni asioista jotakin tietävä ei osallstnut keskusteluun. Koetin itsekin hillitä esiintymishaluni, ja melkeinpä onnistuinkin siinä.

Kouluttajien puolustukseksi pitää sanoa, että heillä oli todella oivallinen käsiala. Siksi olen valmis antamaan kaiken anteeksi. Yritetäänkö uudestaan? Nyt lupaan olla pulisematta tyttöjen kanssa.

Haluaisinko tutustua itseeni

Haluaisinko tutustua tätä blogia kirjoittavaan Telemakhokseen? Selailen päätöstä tehdessäni edellisiä kirjoituksiani. Ratkaisu tuntuu aika helpolta tehdä. Sorry Tele, mutta en haluu olla sun bestis. Olet oikeastaan vähän pelottava ja samalla kertaa säälittävä tyyppi. Kauhistelen kyynisyyttäsi.

Entäpä jos heittäytyisin kirjallisuudentutkijaksi. Biografinen kirjallisuusanalyysi on hauskaa ja luovaa puuhaa; ja mikä parasta, se on nykyisin tulossa taas muotiin. Kyse on siis siitä, että tutkija tekee tulkintoja kirjailijan maailmankuvasta ja persoonallisuudesta hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella.

No niin. On selvää, että Telemakhoksen ironian takaa pilkistää peitetty itsesääli. Telemakhos ei kirjoita lapsistaan, sillä hän on itse lapsi. Hän ei puhu perheestään, koska Telemakhos on olemassa vain työnsä kautta. Odysseus on jatkuvasti kadoksissa, mutta se on luultavasti hänen oma ratkaisunsa. Yhtä kaikki. Kirjoittajaa vaivaa krooninen hylätyksi tulemisen pelko.

Näin yöllä unta, että joku oli tuonut kuolleen isoäitini autoni etuistuimelle. Joku oli asetellut hänet siihen penkille istuma-asentoon, kuin odottamaan kyytiä kotiin. Ei ruumis minua erityisesti kammottanut. Olin kyllä vähän harmissani siitä, että joudun ajelemaan kuolleen kanssa autollani. Etsin käsiini hautausurakoitsijan ja hankin arkun. That's it. Kuolleet pitää haudata. Hoidin ongelman pois päiväjärjestyksestä, enkä ryhtynyt unessa ihmettelemään asiaa sen enempää.

Koetin aamulla miettiä, mitä uni tarkoitti. Jospa tässä nyt oli jungilainen "elämänuni": tiedättehän, sellainen elämää luotaava syvällinen unikokemus. Koettaako alitajuntani vihjata minulle, että kuolleet pitää haudata, vai olenkohan jättänyt surematta isoäitini kuolemaa? Jungin tulkinnat psyykeen toiminnasta viehättivät minua opiskeluaikoinani, ja tulinkin kahlanneeksi hänen tuotantoaan läpi melko perusteellisesti. Nykyisin en osaa enää suhtautua vakavasti Jungiin, mutta se on toinen tarina. Olen nähnyt varmasti ainakin yhden elämänunen. Siinä unessä jätin sisarieni kanssa hyvästejä isälle. Isä jäi lapsuudenkotiini ja me sisarukset lähdimme kotoa äidin kanssa. Tiesin unessa koko ajan, että äiti oli kuollut.

Unien neurologinen merkitys on... bla...bla... toisaalta psykoanalyyttinen koulukunta katsoo unien olevan ... toiveita.... Ei, en ryhdy käymään tässä akateemista monologia unien tulkinnasta tai merkityksestä. Lyhyesti sanottuna pidän unien tulkitsemista ja erityisesti unitulkintaoppaita viihteenä siinä missä horoskooppejakin. Kulttuurihistorian tuntija huomauttaisi tähän, että unilla ja astrologialla on pitkät perinteet kulttuurissamme. Nyt kuitenkin riittää, kun sanon, ettei unilla tarvitse olla mitään tiettyä merkitystä. Keskustelunaiheena unet ovat lyömättömiä.

Meillä oli lapsuudenkotonani tapana "analysoida" toistemme unia. Minusta tuntui juhlalliselta kun äiti tai isä keskittyi kuuntelemaan kertomaani unikuvaa. Omasta unestaan kertoessa kukaan ei voi väittää vastaan tai osoittaa tietävänsä asiasta enemmän. Unista puhuessaan lapset ja vanhemmat ovat tasavertaisia. Aika demokraattinen keskustelun aihe. Suosittelen!

wannabe

Epäusko, viha, suru, hyväksyminen. Vuorilla on yksinäistä. Täällä ei kukaan huomaa sitä, että yritän murjottaa. Keksin sata syytä sille, miksi haaveeni professuurista ovat olleet epärealistisia. Ja jokaiseen niistä voi kiistää helposti. Olen vasta neljänkymmenen, mutta on niitä minun ikäisiänikin professoreita. Juolkaisuluetteloni ei ole kovin pitkä, mutta mielestäni aika monipuolinen. Minulla on eximian väitöskirja ja eximian gradu, olen tehnyt lisensiaatintutkinnon kulttuurihistorian oppiaineessa sekä dosentuuri toisessa yliopistossa. Bla, bla, bla.

Ehkä voisin koristautua julkaisuluettolooni ja kiinnittää sen hakaneulalla teepaitaani. Siinä se riippuisi, varoituksena kilpailijoille ja kannustuksena opiskelijoille. Miksei opetusministeriö ole vielä keksinyt ryhtyä nimittämään huipputyöläisiä kun kerran on huippuyksiköitäkin. Huipputyöläinen saisi hienon kunniakirjan ja mitallin. Omassa kunniakirjassani voisi lukea vaikka näin: Suomen valtion toiseksi suurimman yliopistotehtaan työnsankari. Osallistunut lamanvastaiseen torijuntataisteluun määräaikaisena työntekijänä vuodesta 1994 alkaen. Esikuntaupseerina vuodesta 2001 alkaen. Työnsankaruudesta ei tietenkään seuraisi palkankorotusta - ne jaettaisiin työnsankareita nimittäville toimikunnille.

Siirryin työelämään pahimpina lamavuosina. Minun sukupolvellenihan uskoteltiin, että minimipalkat ja lyhytaikaiset työsuhteet ovat väliaikainen asiantila. Meille annettiin ymmärtää, että velvollisuutenamme on osallistua hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon talkootöinä. Ne talkoot eivät sitten koskaan loppuneet - eivät ainakaan koulutus- ja hoitoaoilla.

Olen tehdastuote. Opiskellessani yliopistollisia loppututkintoja mielessäni oli - tiedonjanon lisäksi kuva isäni ja isoisäni aikaisesta yhteiskunnasta, missä tutkinnoilla oli vielä sosiaalista merkitystä. Aiemmin tohtorintutkinto toimi ikäänkuin ajokorttina akateemisiin yliopistovirkoihin. Tohtoriopiskelijat valittiin huolella. Tohtoriopintojen keskeyttäminen oli tavallista, eikä keskeyttäneistä kannettu kovin suurta huolta. Nyt yliopistossa pitäisi ajatella samoin kuin oppivelvollisuuskoulussa: oppilaan/opiskelijan opintojen hidas eteneminen on pedagoginen ongelma. Haluan silti ajatella, että yliopistossa kyse on ehkä ammatinvalinnan ongelmasta. Olen kuullut monen jatko-opiskelijan tunnustavan, ettei tutkimunen kiinnosta heitä oikeasti - ainoastaan titteli kiinnostaa.

Nykyään tohtorintutkinto on pikemminkin minimivaatimus. Kyse on akateemisen koulutuksen inflaatiosta. Kaikki tietävät, että tohtoritulva on laskenut väitöskirjojen tasoa. On siis turvallisempaa suhtautua väitöskirjoihin samalla tavalla kuin muihin opinnäytteisiin. Tuo näkökanta on lähellä sitä, mikä on ollut jo pitkään tapana angloamerikkalaisessa maailmassa - mutta vieras saksalaiselle akateemiselle perinteelle.

Juttelin vähän aikaa sitten Jenan yliopiston kasvatushistorian professorin kanssa. Hän kertoi hämmästyksekseni, että monet saksalaiset tutkijat kamppailevat samankaltaiseten ongelmien kanssa kuin me. Myös heidän tehokkuutensa mitataan artikkelinimikkeiden määrällä. Huvittavaa tässä on se, että myös heillä näyttää olevan kova paine julkaista englanniksi. Ihmettelimme yhdessä, miten esimerkiksi herderiläisen kansallisuusajattelun keskeinen käsitteistö kääntyy saksaksi. Professori huokaisi, että onhan niitä käännöksiä ilmestynyt, mutta saksalainen idealismi, varhainen kansallisromantiikka tai kasvatusajattelu eivät kiinnosta englantilaisia tai amerikkalaisia tutkijoita. Sama koskee muuten ranskalaisen kielialueen pedagogiikkaa.

Epäpätevä

Tänään tuli tieto, että minulla ei ole mahdollisuuksia tulla nimitetyksi laitoksellamme tätettävään professuuriin. Samalla kuulin, että opiskelijat olivat kannelleet hitaasta esseentarkistuksestani laitoksen johtajalle. Nämä asiat liittyvät yhteen siinä mielessä, että opetus- ja laitostehtäviä oteta käytännössä huomioon virjoja täytettäessä - ne kun voi hoitaa niin monella tavalla. Viranhoidon laadun puolueeton arviointi on vaikeaa. Laitosjohtajan työ (mitä olen viime kuukaudet hoitanut) koostuu sirpaleista. Sitä on vaikea muille selittää. Ei ole harvinaista, että koko päivä kuluu aivan toisenlaisissa tehtävissä kuin mitä oli aamulla suunnitellut.

Tiedekunnan ja rehtorinviraston - oikeastaan opetusministeriön - kaavailemat hallinnolliset uudistukset syövät kauheasti aikaa ja ennen kaikkea voimia. Yhtenä päivänä kuulee, että laitoksemme puutarha on joutunut (jälleen kerran) kasvottoman virkakoneiston hampaisiin. Tuollaisia aloitteita tekevillä tahoilla ei tietenkään ole mitään käsitystä edes sellaisista asioista kuin mitä puutarhan ylläpito maksaa ja mihin sitä käytetään. Ei kai tarvitse erikseen sanoa, että puutarhallamme ei ole mitään esteettistä tai kulttuuriarvoa päätöksiä tehtäessä. Huomattakoon, että se on viimeinen toiminnassa oleva seminaarin puutarha Suomessa.

Sain tänään valmiiksi yhdennentoista gradulausunnon. Seuraavassa laitosneuvostossa on yhdeksän ohjaamaani gradua; parissa olen toisena tarkastajana. Olen lukenut kaikki ohjaamani työt jokaisessa työvaiheessa ja vielä kertaalleen lausuntoa laatiessa. Lähes jokaiselle ohjaamalleni työlle ehdotetaan sangen kohtuullista arvosanaa. Pystyn kirjoittamaan korkeintaan kaksi järkevää lausuntoa päivässä - olettaen, että samana päivänä ei ole kokouksia ja aikaa vieviä laitostöitä. Viime viikolla niitä kyllä oli aivan riittävästi. Haastattelin valintakokeissamme kolmena päivänä yhteensä 35 hakijaa ja lisäksi arvioin useita ryhmäkeskustelutilanteita. Kolmannen päivän iltana mieli oli tyhjä. Silti harteilla painoi jatkuva tieto siitä, että kotona odottavat lausunnot kirjoittaista, esseet arvoiontia ja tilastokurssin näyttötyöt tarkastamista. En pystynyt illalla tekemään enää mitään järkevää. Kuuntelin Black Sabbathin klassikkoa Heaven and Hell useaan kertaan. Dion metafysiikkaan viittaava sanoitus on aina tuntunut kiehtovalta:

The lover of lifes not a sinner
The ending is just a beginner
The closer you get to the meaning
The sooner youll know that youre dreaming
So its on and on and on, oh its on and on and on
It goes on and on and on, heaven and hell
I can tell, fool, fool!

Well if it seems to be real, its illusion
For every moment of truth, theres confusion in life
Love can be seen as the answer, but nobody bleeds for the dancer
And its on and on, on and on and on....

Dio toteaa arvoituksellisesti, että "nobody bleeds for the dancer", mutta palaa asiaan viimeisessä säkeistössä:

They say that lifes a carousel
Spinning fast, youve got to ride it well
The world is full of kings and queens
Who blind your eyes and steal your dreams
Its heaven and hell, oh well
And theyll tell you black is really white
The moon is just the sun at night
And when you walk in golden halls
You get to keep the gold that falls
Its heaven and hell, oh no!
Fool, fool!
Youve got to bleed for the dancer!
Fool, fool!
Look for the answer!
Fool, fool, fool!

Yea, i'm bleeding! Voisitteko hyvät opiskelijat luottaa siihen, että en makuuta töitänne yhtään ylimääräistä tuntia. Voisitteko luottaa siihen, että luen tarkasti kaikki minun arvioitavaksi tulleet työt? Ei, hetkinen, ehkä joku pelkää juuri sitä? Minulla ei nyt ole mitään hävittävää - paitsi teveyteni ja kesälomani. Teidän kiireenne ei ole enää minun kiireeni. Vetäydyn vuorelle hiomaan opetustaitoni niin suureksi, että voin lopulta unohtaa koko sanan merkityksen.

Hyvin perusteltu väärä päätös

Kari Uusikylä kertoi Opettaja-lehdessä ilmestyneessä kirjoituksessaan jättäytyvänsä syrjään yliopistosta. Uusikylä kirjoittaa:

"Irtaudun tämän lukukauden jälkeen yliopistosta. Voisin jatkaa viisi vuotta, mutta en halua toimia vakaumustani vastaan, kumarrella sätkynukkena niitä näkymättömiä narusta vetelijöitä, joita nyt kumarrella pitäisi. En suostu kerjäämään laatupalkintoja, kiillottamaan kilpeä, muokkaamaan imagoa. [...] Koulutusjärjestelmän arvot riippuvat yhteiskunnan arvoista. Kohtuullisuus, suhteellisuuden ja kauneuden taju sekä yhteisvastuu uhkaavat hävitä. Esikuvaksi on nostettu ahne rohmuaja, ns. menestyjä, joka ei välitä tippaakaan lähimmäisistään. Ehdotukset maakuntayliopistojen lakkauttamisesta edustavat pöyristyttävää yksisilmäisyyttä, suomalaisen sivistyksen ja suuren kansanosan halveksuntaa."

Päätös on yksilöltasolla ymmärrettävä, looginen ja moraalisesti kannatettavakin, mutta yhteisömme kannalta se on harmillinen. Uusikylä on kuulunut siihen harvalukuiseen kasvatustieteilijöiden joukkoon, joka on pitänyt tarpeellisena ottaa osaa kasvatusta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tosin ei eläkkeelle jääminen osallistumista estä. Tärkeän viran haltijana hänen näkemyksillään on ollut mielestäni paljon painoarvoa. Erityisen merkittäväksi tuon osallistumisen on tehnyt se, että Uusikylä on rohkeasti uskaltanut asettua valtavirtaa vastaan. Se on usein merkinnyt poikkeamista poliitikkojen, yliopiston hallinnon ja muiden propellihattujen edustamasta linjasta.

Nyky-yliopistossa valta on usein kätkettyä, kasvotonta. On vaikea sanoa kuka on henkilökohtaisesti vastuussa viimeaikaisista päättömistä uudistuksista. Kuka heikentää työolojamme, kenen ansiosta joudumme suorittamaan jatkuvasti enemmän? Kuka näitä jatkuvia uudistuksia tehtailee? Opetusministeriö väittää, että yliopistot päättävät itse toimistaan. Yliopistojen rehtorit (Helsinkiä lukuunottamatta) syyttävät opetusministeiötä ja valtionvarainministeriötä.

Minun on helppo jakaa Uusikylän tekstistä kumpuava turhautuneisuus, väsyneisyys, epätöivo ja inho. Jatkuva epävarmuus laitoksen perusrahoituksen riittävyydestä ja koko laitoksen säilymisestä, pakottaa toimimaan lyhyellä tähtäimellä. Meillä on syksyllä auki täyttämättä noin 15 virkaa, mutta mitään takeita asioiden etenemisestä ei ole. On käytännössä erittäin vaikeaa toteuttaa suunnitelmallista opettajankoulutusta väliaikaisten tuntiopettajien varassa. Ja jos kaikki virat saataisiin täyteen ihmeellisen onnenpotkun seurauksena, ei perusrahoituksemme riittäisi edes palkanmaksuun - eihän se riitä edes nykyiselle henkilökunnalle.

Tämä on yksi keino ajaa alas filiaaleja, etäispesäkkeitä. Ei täytetä virkoja, teetetään pienellä henkilökunnalla koko ajan enemmän töitä ja ihmetellään sitten, miksi opettajankouluttajat eivät julkaise tutkimuksia ja hanki ulkopuolista rahoitusta. Eläköityvät kollegat virnistelevät minulle, että onneksi he pääsevät pois uuden yliopiston alta. Suuret ikäluokat näyttävät purkavan nyt sen minkä he rakensivat 1970-luvulla. Ja viime töikseen he ulosmittaavat itselleen ennätyseläkkeet.

Uusikylän kannanottoja on aina leimannut syvä pyrkimys demokraattisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Tulin kerran ajatelleeksi, että hän on omaksunut Snellmanilaisen näkemyksen sivistyneistön tehtävistä. Sivistyneistön on käytettävä oppineisuuttaan ja virka-asemaansa siten, että he edistävät koko kansan etua. Tähän kuuluu, että oma etu unohdetaan. Y.S. Yrjö-Koskinen muotoili Snellmanin ajatuksen tähän tapaan:

Se ihminen, joka sekä tietää että tahtoo sowittaa työnsä ja toimensa yhteisen hywän palwelukseen, se ihminen kutsutaan siwistyneeksi. [...] Mutta tawallisinakin aikoina woipi tawallinenkin ihminen monella tawalla lähimmäistänsä hyödyttää, jos wain hänessä elää totinen siwistyksen ja kristillisyyden henki. Yksityisellä elämällänsä hän woipi olla muille esimerkiksi ja kehoitukseksi rehellisyyteen ja toimeliaisuuteen; kunnallisessa elämässä hän woi walwoa ja hoitaa likimäisen ympäristönsä onnea ja menestystä, ja wiimein hän kansakunnan yleisissäkin asioissa woipi autella ja puolustella kaikkea, mikä on isänmaalle hyödyksi ja kunniaksi. Se into, joka näillä aloilla näin waikuttaa, kutsutaan isänmaan-rakkaudeksi.(Y.S. Yrjö-Koskinen 1861, Rikkaudesta)

Kari, sinun osallesi on langennut raskas ja usein myös epäkiitollinen tehtävä edustaa sivistyneistöä. Siitä tehtävästä ei voi jäädä eläkkeelle.

liian korkealentoista opetusta

Opetussuunnitelmassamme on varattu syventävälle tilastokurssille 6 tuntia luentoa ja kahdeksan tuntia harjoituksia. Opiskelijan odotetaan tämän lisäksi opiskelevan omatoimisesti 35 tuntia, mistä osa kuluu näyttökokeen tekemisessä. Se onkin kurssin ainoa "tentti". Luennoille ei ole osallistumisvelvollisuutta, eikä yhtäkään kirjaa ole pakko lukea. Puitteet ovat siis hienot omatoimiselle opiskelijalle. Mitä arvelette, toimiiko tällainen opetussuunnitelma OKL:ssä?

No ei toimi. Aloin vähän huolestua ensimmäisellä demolla, kun kukaan ei näyttänyt muistavan miten SPSS:tä otetaan frekvenssejä. Ei hätää, ajattelin, sellainen unohtuu kyllä helposti. Sitten havaitsin, että syventävälle kurssille osallistuneilla ei näytä olevan käsitystä jakaumista tai erilaisista muuttujien asemista. Olin kovasti koettanut selittää luennolla näitä asioita, mutta selvästi heikolla menestyksellä. Äkkäsin sitten kysyä, kuinka moni kahdenkymmenen hengen ryhmästä oli osallistunut luennolleni. Kaksi viittasi. Toinen tosin sanoi, että ei ollut enää tullut toiselle luennolle, koska ensimmäinen luento oli tuntunut niin vaikealta. Luento oli ollut kuulema liian korkealentoinen. Yksi kertoi jääneensä pois ulkomaanmatkan vuoksi, toinen muuten vain. En ryhtynyt kuulustelemaan enempää.

Mitähän minä sitten luennolla käsittelin? Esitinkö, miten tilastoanalyysit lasketaan käsin? Vaikeita kaavoja ja sekavia taulukoita vai? Ei muistaakseni. Koetin käydä läpi "peruspaketin" erilaisia tilastollisia analyysimenetelmiä sekä muutaman monimuuttujamenetelmän. Kaikki erilaisten tosielämän esimerkkien avulla. Olen aina itse oppinut helpommin "hands on", eli tekemällä. Muistan asiat, jos minulla on mielessäni sovelluskohde. Ja näitä sovelluksia koetin tarjoilla. On todella turhauttavaa pitää tilastoharjoituksia opiskelijoille, jotka eivät ole vaivautuneet a) luennoille tai b) opiskelemaan itsenäisesti luennoilla käsiteltyjä aihepiirejä.

Ongelma on siinä, että en pysty opettamaan tilastotiedettä jos opiskelijat eivät ymmärrä sanojani. Päädyin tänään - turhauntuneena ja kyllästyneenä - näyttämään, mitä nappeja pitää painella SPSS:tä jos haluaa tehdä sen tai sen analyysin. Tulosten tulkinnan jätin laiskanläksyksi. Alennuin kostamaan. Alennuin käyttämään joukkorangaistusta. Yliopistossa! Tuliko minusta se vihaamani arrogantti matematiikan opettaja. Ääääk! Ei. Neuvon mielelläni yksinkertaisimmatkin asiat kymmeniä kertoja, jos näen opiskelijan ponnistelevan, sitoutuvan opiskeluun. Jos opiskelija ponnistelee lomalla Etelä-Euroopassa silloin kun pitäisi tehdä töitä, loppuu minun hyväntahtoisuuteni siihen.

Opettajaksi opiskelevien liiton (SOOL) viime syksynä julkaisemassa OKL -arvioinnissa todetaan, että laitoksessamme on liian helppoja kursseja. Lisäksi opettajien taso vaihtelee paljon. En ota syytä niskoilleni, vaikka luulen, että kritiikki pitää paikkansa. Tein helvetisti töitä valmistautuessani luennolle ja demoille. Se kai tässä sitten turhauttaa.

Pekka sanoi joskus, että OKL:ään hakeutuu paljon sellaisia opiskelijoita, jotka eivät halua olla matematiikan kanssa tekemisissä. Mutta eihän tilastotiede ole matematiikkaa ;-D

VAKAVA:n satoako?

Otsikko kuulostaa japanilta :-P

Kuten ehkä tiedätte, otettiin viime vuonna käyttöön uusi opettajankoulutuksen opiskelijavalintajärjestelmä. Uudistuksen tarkoituksena oli "keventää ja yksinkertaistaa raskasta valintamenettelyä". Käytännössä uudistus merkitsi ensimmäisen vaiheen pistelaskun muuttamista siten, ettei kokemuspisteillä tai yo-tutkintotodistuksen äänimäärällä ole enää vaikutusta valintakokeeseen pääsyyn.

Kuuluin uudistuksen kriitikkoihin. En tiedä kuuluinko vähemmistöön, sillä yleistä mielipidettä siitä ei kartoitettu tai kyselty. Sittemmin lievensin kantaani, kun
havaitsin tilastoista, että monivalintakokeen pistemäärä näytti korreloivan yo-todistuksen äänimäärän kanssa.

Lehtorit ja opintoneuvojamme ovat viestittäneet minulle, että uusilla opiskelijoilla vaikuttaa olevan vakavia motivaatiovaikeuksia. Ryhmä poikkeaa kuulema suuresti aiemmista vuosikursseista. Uusille opiskelijoille ei näytä olevan selvää se, että yliopistossa on tarkoitus opiskella. Tämä on paradoksaalista, kun muistetaan mihin ammattiin he ovat valmistumassa.

Kuinkahan luotettavia tuollaiset puheet ovat? Ne perustuvat tietenkin vain muutaman opettajan tunnelmiin - ja ovat pinnassa ehkä hankalan demon jälkeen. Mutta silti. En ole aiemmin kuullut tällaisia valituksia OKL:ssä. Ja nyt tuollaisia tietoja on tullut monelta suunnalta. Muistan kyllä, että eri vuosikursseilla on ollut erilaiset habitukset. OKL:ssä sen huomaa helposti, koska kurssit joutuvat tekemään paljon yhteistyötä. Olen kyllä ollut itsekin huomaavinani muutosta tapahtuneen. Uusien opiskelijoiden habitus on jotenkin erilainen... välinpitämätön. Tai sitten olen vain tulossa vanhaksi ja entistäkin kiukkuisemmaksi.

En suostu vielä uskomaan, että nautimme tässä VAKAVA:n satoa. Vaikka kieltämättä tekisi mieleni huomauttaa, että toimivan järjestelmän korjaaminen ei aina johda vielä toimivampaan järjestelmään.

Pitäisi ehkä mitata uusien opiskelijoiden motivaatiota. Ehkä kannattaisi kerätä aineistoa haastattelemalla pitkän linja lehtoreita.

käydään katsomassa kysymykset

Järjestimme työparini, prof. S:n kanssa syventävän metodikurssin tentin pari päivää sitten. Tai itse asiassa S sen järjesti ja olin tekevinäni jotain muuta muka kiireisempää. Tentissä oli ollut paljon väkeä ja aloittaminen oli viivästynyt. S. kertoi, että kysymysten näkeminen oli herättänyt hilpeyttä joissakin opiskelijoissa. Yli kaksikymmentä oli jättänyt tyhjän paperin - siis luopunut tentistä. He olivat ilmeisesti tulleet niin sanotusti "katsomaan kysymykset".

Olen sen verran tosikko, että en ollenkaan ymmärrä miten kysymysten katsominen voi edistää opintoja. Minulla on sellainen lapsellinen luulo, että aikaisempien tenttikysymysten keräileminen ei ole kovin hyvä opiskelustrategia.

Miksi kysymykset kannattaa käydä katsomassa?

Eikö tenttiin kannattaisi joko valmistautua kunnolla tai ei ollenkaan. Eikö se, että selailen kirjaa hätäisesti, ja käyn katsomassa kysymykset, vie lopulta eniten energiaa? Ja murentaahan se jossain vaiheessa itseluottamustakin... Tai oikeastaan vain reflektiokykyiset opiskelijat ovat vaarassa. Muut voivat tukeutua attribuutioihin. Tässäpä pari kätevää selitystä:

1. En edes yrittänyt tosissani
   
2. No se on ihan hullu tentaattori
3. Se kurssi on aivan liian vaativa tavalliselle opettajaopiskelijalle
4. tuli yllättäviä muita kiireitä, joten en pystynyt opiskelemaan (vaikka niin on käynyt jo kaksi kertaa peräkkäin)
   

Selitykset 2 ja 3 ovat vaarallisia ja pidemmän päälle epäterveellisiä.

Ehkä kysymykset kannattaa käydä katsomassa, vaikka ei olekaan valmistautunut tenttiin ollenkaan. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka onni potkaisisi "helpon" kysymyksen muodossa. Tarkoitan tässä helpolla kysymyksellä sellaista, mihin voi vastata tenttikirjan sisällysluettelon/ yleistietojen tai koulutuksen aikana omaksuttujen fraasien avulla. Pelkäänpä, että kasvatustieteessä on edelleenkin niitä tenttejä, joista pääsee läpi korostamalla "oppijan yksilöllisyyttä" ja hänen "kaikenpuolisen kehityksensä tukemista". Fraasia voi täydentää kirjoittamalla jotain ympäri pyöreää lapsen psyykkisen, fyysisen ja motorisen kehityksen huomioimisen tärkeydestä. Onko näin?

ajatusleikki

Ajatusleikit voivat olla vaarallisia, mutta menköön nyt tämän kerran:

Ihmisten luokitteleminen on hauska ja julma harrastus. Seuraava luokittelu ei taida olla ihan ... hmm.. no, päätelkää itse.

Pitkän kokemukseni ja loistavan ihmistuntemukseni perusteella esitän, että psykologian, erityispedagogiikan ja monen muun "sosiaalialan" opiskelijat voidaan jakaa kolmeen - luultavasti yhtä suureen ryhmään:

1. (33,3%) Maailmanparantajat: He uskovat pystyvänsä tekemään maailmasta paremman paikan. Ja toden totta, he ovat todella tärkeä ryhmä: ilman heitä maailma olisi paljon pahempi paikka.
   
2. (33,3%) Tirkistelijät: Heille koulutus tarjoaa "extreme -kokemuksia", kuvauksia kauheista ihmiskohtaloista, tietoa siitä mikä kaikki voi mennä elämässä pieleen. Pohjimmiltaan kyse on halusta kauhistella sitä, miten surkeasti toisilla on asiat. Samalla kun tuo voyerismi tuo tyydytystä, se myös lohduttaa. Tirkistelijälle on lopulta tärkeää se, että jollakin muulla on asiat huonommin kuin hänellä itsellään. Hän ei kuitenkaan ikinä myönnä edes ajattelevansa mitään tällaista.
   
3. (33,3%) Kouluttajan kannalta hankalin ryhmä on "Itsensäparantajat". He hakevat koulutuksesta ratkaisua omiin psyykkisiin ongelmiinsa. He ei ole välttämättä tietoisia motiiveistaan koulutuksen alussa, mutta itsensäparantajalla voi olla epämääräinen tunne siitä, että hänellä ei ole kaikki ihan kunnossa. Reflektiokykyisimmät itsensäparantajat kehittyvät koulutuksen kuluessa maailmanparantajiksi tai tirkistelijöiksi.
   

Tirkistelijä voi muuttua maailmanparantajiksi kun kyllästyy extremeen. Ne jotka eivät kestäkään extremeä voivat joutua pöydän toiselle puolelle. Maailmanparantajia uhkaa kyynistyminen, mutta sen prosessin tulos ei mahdu tälle asteikolle.

Itseymmärrystä voi kai lisätä opintojen avulla. Ehkä se on siihen hyväkin keino. Voikohan oppimisvaikeuksista koko kouluaikansa kärsinyt voi saada lisää itsevarmuutta tutustumalla evaluaation teoriaan?

Ehkä on olemassa vielä neljäs ryhmä: manipuloijat. Tähän ryhmään kuulusivat ne, jotka hakevat psykologian opinnoista keinoja saada vaikutusvaltaa (sopii hyvin mm. moniin konsultteihin). Jätän tämän ryhmän kuitenkin muodostamatta, sillä minusta tuntuu ettei sitä todellisuudessa ole. Tarkoitan, että manipulaattorieilla ei yleensä ole todellista substanssiosaamista.

muut tietävät mitä sanot

Seurailen mielenkiinnolla muutamaa moottoripyöräfoorumia. Vakituinen foorumikierrokseni alkaa yleensä pohjoisamerikkalaiselta BMW-K.com sivustolta. BMW -moottoripyörä ei omasta mielestäni ole mikään erityinen signaali omistajansa arvoista tai makutottumuksista. Kuitenkin tuota sivustoa lukiessani olen havainnut, että porukka vaikuttaa melko varakkaalta. Monella on tallissaan useampia pyöriä, toiset ostelevat tuhansien eurojen viritysosia - eikä ainakaan kavereille näytetä, että lompakon keveneminen tuntuisi jossain. BMW -kuskit toistelevat toisilleen, että he omistavat korkeatasoisen ja näyttävän moottoripyörän. Samalla muistetaan halveksia japanilaisia "tusinamopoja", "muoviluoteja".

Foorumin ylläpitäjä "Shiva" on aivan oma lukunsa. Kukaan ei ole pystynyt selvittämään, saako hän palkkaa BMW-USA:lta, vai onko hänen kiivas, lähes uskonnon omainen luottamuksensa baijerilaisen moottoritehtaan tuotteisiin aivan sisäsyntyistä. No joka tapauksessa "Shiva" on mielestään ammattimainen koeajaja ja erehtymätön moottoripyöräasiantuntija. Ja varokoon se, joka kehtaa väittää, että viattomassa K-sarjan BMW:ssä voisi olla vikoja tai peräti suunnitteluvirheitä. Myös Harley Dawitsonin kehuminen on kiellettyä. Toisaalta on sanottava, että foorumiin kuuluu erittäin asiantuntevia ja avuliaita pitkän linjan motoristeja. Tuo seikka - sekä Evoluzionen (viritysosafirma) Kenin kommentit tekevät BMW-k:sta mielenkiintoisen keskustelualueen. Olen viime aikoina ollut havaisevinani, että maahantuojan ja itse valmistajankin on täytynyt alistua ottamaan huomioon foorumilla raportoidut puutteet ja viat. Pikkuvikoja kieltäydyttiin aiemmin korjaamasta väittämällä, että vastaavaa ei ole esiintynyt muilla... Nykyään homma ei käykään enää niin. Tälläkin hetkellä foorumeilla pyörii nimilistoja, jossa voi raportoida oman prätkänsä vioista. Sitten tehdään yhteenlaskua.

Jos Shivan foorumi on sivistyneille ja varakkaille, niin k-bikes.com on kapinallisille. Siellä käyty keskustelu muistuttaa usein sellaista, mitä voi kuulla pubeissa illan puolivälissä. Hyvää vastapainoa edelliseen verrattuna.

Kolmas vakituisesti seuraamani MP -foorumi on kotimainen moottoripyörät.org. Sivustolla käydään kaikenlaisia keskusteluja, eikä noobeja yleensä karsasteta - ainakaan jos he kuuluvat samaan heimoon. Tunnelma on yleensä rento ja leppoisa... tai no, ellei huomioida paria keskustelunaihetta. Varma vääntö syntyy tällä tavalla:

1. Olen aloitteleva moottoripyöräilijä. Kannattaako minun hankkia nahkat vai goreasu?
2. Ducati vs. muu maailma
   
3. Custom vs. kyykyt (HD vs. muu maailma)

Viime päivinä moni keskustelija on kommentoinut YLE:n uutisoimaa Erkki Tuomiojan ehdotusta bensakorttien käyttöönotosta. Porukka kirjoittaa oikeasti tai leikisti raivoissaan siitä, kuinka kaikki poliitikot ja etenkin Tuomioja ovat epäluotettavia typeryksiä. Tämä toistuu useammissa kannanotoissa, vaikka jotkut näyttävätkin huomanneen asiaan liittyvän muitakin näkökohtia. Asian uutisoinut toimittaja "unohti" mainita, että kommentti oli ironinen ajatusleikki. Kuvio on hämmästyttävällä tavalla sama kuin se parin viikon takainen Tali-Ihantala -jupakka. En voi uskoa, että kokenut poliitikko katsoisi asiakseen ehdoin tahdoin herjata ensiksi suomalaisten "pyhintä taistelua" ja sitten seuraavalla viikolla ehdottaa yksityisautoilun rajoittamista - onhan auto yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden symboli :-).

Hei, mutta pakastahan puuttuu enää se, että jokin lehti kertoisi Tuomiojan ehdottaneen uutta kieltolakia. Silloin hänet olisi pelattu pois sos.dem puolueen puheenjohtajakisasta ja paikka voitaisiin täyttää jollakin YLE:n toimittajien ja Kristiina -instituutin hyväksymällä hakijalla. Oma arvaukseni on, että "tiedotussota" liittyy olennaisesti puheenjohtajavaaliin.

Koko tuo Tuomioja -jupakka on hyvä esimerkki siitä, kuinka vähän voit itse vaikuttaa siihen mitä muut luulevat sinun sanoneen.

vain opettaja voi käyttäytyä huonosti

Eilisen (21.2.2008) Iltalehden lööpissä kerrottiin, että: "Poliisi tutkii 7-vuotiaan pahoinpitelyä. Äidin tuska: Opettaja kävi poikani kimppuun". Ostin lehden, ja näin oli raflaava lööppi tehnyt tehtävänsä.

Lehden sisäsivuilla oleva juttu sai verenpaineeni nousemaan. Iltalehden valpas toimittaja Karri Lehtiö on onnistunut vääntämään lööpin siitä, että koululaisen äiti on jättänyt tutkintapyynnön lapsensa erityisopettajan toiminnasta.

Mielestäni tässä asiassa ei uutiskynnyksen pitäisi ylittyä - ei ainakaan ennen kuin syytekynnyksen on todettu ylittyneen. Karri Lehtiö kirjoittaa tekstissään, että "Poliisi epäilee: opettaja pahoinpiteli 7-vuotiaan". Ei poliisi epäile, vaan tutkii. Ole Karri tarkkana käsitteiden kanssa. Tutkintapyyntö ei merkitse sitä, että opettaja olisi syyllinen. Poliisi ryhtyy tutkimaan asiaa, kun on todennäköisiä syitä epäillä rikosta. Tutkinnan jälkeen päätetään, ylittyykö syytekynnys. Ja vaikka syyte tulisikin, se merkitsee asian viemistä tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Lehtitietojen perusteella lapsi ei osannut kertoa, mitä koulussa oli tapahtunut. Tämä ja pari muutakin tietoa viittaa siihen, että kyseessä ei ole aivan tavallinen oppilas, ei myöskään sosiopaatti. Nämä ovat vaikeita asioita. Poliisi on luultavasti arvioinut - ihan oikein - että asiaa on tutkittava koska oppilaalla ei ole kykyä kuvata tapahtumia. Lisäksi vanhemmat varmastikin epäilevät, että koulusta ei saa puolueetonta kuvausta tapahtumista, ja ovat siksi kääntyneet poliisin puoleen. Ymmärrettävää ja selvää. Vanhemmat pitävät oman lapsensa puolta, vaikka se merkitsisikin toisten silmissä ylireagointia. He tuntevat lapsensa, ja tietävät milloin hän ei käyttäydy normaalisti (so. on tolaltaan). Jotain on tapahtunut.

Olisi hyvä, jos iltalehti seuraisi tätä juttua loppuun saakka. Tuleeko syytettä, miten käy oikeudessa. Samalla voisitte julkaista pienen tietopaketin siitä, kuinka moni poliisille estetty tutkintapyyntö on viime vuosina johtanut opettajan tuomioon syylliseksi virkavirheeseen. Entä kuinka moni opettaja on saanut tuomion oppilaaseen kohdistuneesta väkivallasta? Luulen, että OAJ:n lakimies osaa vastata kysymyksiinne.

Käsitykseni mukaan todella moni tällaisista jutuista paljastuu lopulta aivan toiseksi kuin miltä aluksi näytti, mutta ne eivät ole uutisia. Opettajan salassapitovelvollisuus estää häntä puolustautumasta julkisesti. Tällaisten juttujen taustalla on usein vanhempien omat ongelmat yhdistyneenä epämääräiseen tunteeseen siitä, että oma lapsi ei ole normaali.

Tässä uutisoidussa tapauksessa kyse lienee kuitenkin muusta. Ymmärsin rauhoituttuani, ettei tilanteen ymmärtämisen kannalta olennaista tietoa ei kerrottu lehtijutussa. Kuitenkin erityispedagogiikkaa tuntevat lukijat osaavat varmasti tehdä johtopäätöksiä miksi tutkinta aloitettiin, vaikka oppilas ei pysty kertomaan mitä oli tapahtunut, eikä hänestä ilmeisesti ole löytynyt merkkejä väkivallasta. Kannattaa kiinnittää huomiota lehtijutussa olleeseen tietoon oppilaan herkkyydestä ääniin.

Toivon, että mikäli tuo jutussa mainittu erityisopettaja todetaan syyttömäksi, hän tekee tutkintapyynnön Äidistä. Ei kostoksi, vaan siksi koska vanhemmat päättivät käyttää julkisuutta hyväkseen ajaakseen omaa asiaansa. Rikosnimikkeenä on "perätön ilmianto". Iltalehden juttu toimisi tässä oikeusjutussa oivallisena näyttönä.

Yleisesti ottaen - viittaamatta nyt edellä käsittelemääni tapaukseen - voidaan kai todeta, että oppilaiden erilaisten ongelmien diagnosointi johtaa dilemmaan. Kun jokaisen käytöshäiriön - en puhu nyt vammaisuudesta - taustalla nähdään olevan diagnostisoitavissa oleva kehityshäiriö, yksilöllinen piirre, sairaus tai erityislaatuisuus, ei huonoa käytöstä enää ole. Se, mikä ulkopuolisesta näyttää oppilaan huonolta käytökseltä onkin vain jonkin erityislaatuisuuden tulosta. Tällaisessa maailmassa vain opettaja voi käyttäytyä huonosti.

En tietenkään moiti diagnoosien tekemistä, vaikka epäilenkin suuresti joidenkin diagnoosien pätevyyttä. Esimerkiksi ADHD -diagnoosi tehdään arvioimalla, toteutuvatko kyselylomakkeessa esitetyt - melko yleisluonteiset väittämät. On osoitettu, että tämänkaltaiset diagnoosit ovat hyvin kulttuurisidonnaisia.

"Huonosti käyttäytyvä opettaja" -juttuja ei saa ohittaa olankohautuksella, sillä ammattikuntaan kuuluu varmasti myös alalle epäsopivia henkilöitä. Myös opettajat voivat kärsiä mielen- tai persoonallisuuden häiriöistä. Siksi jokainen tapaus on periaatteessa tutkittava ja otettava vakavasti. Jossakin kulkee kuitenkin kohtuuden raja, täydellinen epäluottamus virkamiehiin on ehkä tuhoisempaa kuin täydellinen luottamus.

hiljaisuuden jälkeen

Hallintovirkamiehen dilemma on siinä, että mitä enemmän asioista tietää, sitä vähemmän niistä voi kertoa. Omista asioistani voisin tietenkin kirjoittaa, mutta en usko niiden kiinnostavan ketään. Ehkäpä silti uskallan taas vähän avautua, mutta varoitan jo nyt: olette lukeneet tämän virren jo monta kertaa.

Näyttää siltä, että olen käytännössä pätevä mitä erilaisimpiin tehtäviin, mutta muodollista pätevyyttä en vaan näytä saavuttavan. Toimin esimiehenä, erilaisten työryhmien puheenjohtajana, laitoksessamme annettavan opetuksen vastaavana johtajana, kansainvälisten asioiden vastaavana johtajana, väitöskirjaohjaajana, luennoitsijana jne. jne. Systeemi toimii kuitenkin sillä tavoin, että näistä tehtävistä ei voi saada palkankorotusta ennen kuin saavutan professuurin. Muistelen, että UPJ:n (nykyisin VPJ) piti korjata tällaisia epäkohtia. "Vaatitasoa" ei kuulema voi avata tänä vuonna ilman, että myös "henkiosa"avataan. Ja henkiosaa on toivotonta avata koska en ole professori. Kätevää! Kysytte ehkä, että miksi sitten suostun hallinnon orjaksi. Teen sen luultavasti lojaalisuudesta. Laitoksemme johtaja tekee vielä enemmän töitä, ja käytännössä ilman korvausta.

Se suuri englanninkielinen artikkelini tuli takaisin refereelausuntojen kera. Toinen referee moitti, että en ollut huomioinut erästä viime syksynä ilmestynyttä väitöskirjaa ja keväällä NERA:ssa ollutta esitystä. Totta, totta. Ei pitäisi selitellä, mutta silloin juttuni oli jo käytännössä kirjoitettu.

Huhu kertoo, että laitoksemme toimintatavat tullaan arvioimaan ensi keväänä. Tämä on pistänyt vipinää toiminta-asiakirjan laatimiseen. Tuosta asiakirjasta pitäisi löytyä ohjeet oikeastaan kaikkiin mahdollisiin opiskelussa ja hallintotoimissa eteen tuleviin ongelmatilanteisiin. Tämänpäiväisessä kokouksessa mietimme muun muassa, että mitä kirjoitamme otsikon "päihteiden käyttö" alle. Toimintatapa on selvä, mikäli asia koskee työntekijää, mutta epäselvä, jos kyseessä on opiskelija. Voimme kehottaa opiskelijaa hakeutumaan hoitoon, mutta päihtyneen poistaminen luennolta tai demolta on vaikeaa. Opettajalla pitäisi olla pätevää näyttöä väärinkäytöksestä. Lisäksi yliopiston johtosääntö ei tunne sellaista rikkomusta kuin "päihteiden alaisena opetukseen osallistuminen", joten opetuksesta poistaminenkin on vähän kyseenalaista. Ennakkotapauksia ei taida paljoa olla.

Opiskelurikkomus merkitsee käytännössä tenttivilppiä tai plagiointia. Aika kauas on tultu siitä, kun seminaarin lehtorit partioivat kaupungin kadulla ja pelkkä epäilys mahdollisesta viinankäytöstä johti erottamiseen. Onneksi tällaista tapausta ei tietääkseni ole tullut eteemme. Entä, jos opiskelija kärsii mielenterveysongelmista? Tilanne on sama: meillä ei ole mitään keinoja puuttua asiaan (ellei hän laiminlyö opintojaan). Ja jo pelkkien tilastotietojen valossa voidaan tehdä se päätelmä, että yliopisto-opiskelijoiden joukossa on vakavista mielenterveysongelmista kärsiviä henkilöitä.

Tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta korostava hallintokulttuurimme on johtanut siihen, että opiskelijoiden tekemiin räikeisiin rikkomuksiin on todella hankala puuttua - varsinkin sellaisessa tapauksessa, jossa vastapuoli ajaa ponnekkaasti asiaansa. Ymmärrän hyvin miksi tähän on tultu. Toisessa ääripäässä lymyää vielä pahempi peikko: diktatuuri ja mielivaltaisuus.


Kuva: BMW:n oudosta respect -videosta. En oikein osaa samaistua tuohon K1200R:ää ajavaan palkkionmetsästäjään; mutta hei enää reilu kaksi kuukautta...