maanantaina, kesäkuuta 30, 2008

wannabe


Epäusko, viha, suru, hyväksyminen. Vuorilla on yksinäistä. Täällä ei kukaan huomaa sitä, että yritän murjottaa. Keksin sata syytä sille, miksi haaveeni professuurista ovat olleet epärealistisia. Ja jokaiseen niistä voi kiistää helposti. Olen vasta neljänkymmenen, mutta on niitä minun ikäisiänikin professoreita. Juolkaisuluetteloni ei ole kovin pitkä, mutta mielestäni aika monipuolinen. Minulla on eximian väitöskirja ja eximian gradu, olen tehnyt lisensiaatintutkinnon kulttuurihistorian oppiaineessa sekä dosentuuri toisessa yliopistossa. Bla, bla, bla.

Ehkä voisin koristautua julkaisuluettolooni ja kiinnittää sen hakaneulalla teepaitaani. Siinä se riippuisi, varoituksena kilpailijoille ja kannustuksena opiskelijoille. Miksei opetusministeriö ole vielä keksinyt ryhtyä nimittämään huipputyöläisiä kun kerran on huippuyksiköitäkin. Huipputyöläinen saisi hienon kunniakirjan ja mitallin. Omassa kunniakirjassani voisi lukea vaikka näin: Suomen valtion toiseksi suurimman yliopistotehtaan työnsankari. Osallistunut lamanvastaiseen torijuntataisteluun määräaikaisena työntekijänä vuodesta 1994 alkaen. Esikuntaupseerina vuodesta 2001 alkaen. Työnsankaruudesta ei tietenkään seuraisi palkankorotusta - ne jaettaisiin työnsankareita nimittäville toimikunnille.

Siirryin työelämään pahimpina lamavuosina. Minun sukupolvellenihan uskoteltiin, että minimipalkat ja lyhytaikaiset työsuhteet ovat väliaikainen asiantila. Meille annettiin ymmärtää, että velvollisuutenamme on osallistua hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon talkootöinä. Ne talkoot eivät sitten koskaan loppuneet - eivät ainakaan koulutus- ja hoitoaoilla.

Olen tehdastuote. Opiskellessani yliopistollisia loppututkintoja mielessäni oli - tiedonjanon lisäksi kuva isäni ja isoisäni aikaisesta yhteiskunnasta, missä tutkinnoilla oli vielä sosiaalista merkitystä. Aiemmin tohtorintutkinto toimi ikäänkuin ajokorttina akateemisiin yliopistovirkoihin. Tohtoriopiskelijat valittiin huolella. Tohtoriopintojen keskeyttäminen oli tavallista, eikä keskeyttäneistä kannettu kovin suurta huolta. Nyt yliopistossa pitäisi ajatella samoin kuin oppivelvollisuuskoulussa: oppilaan/opiskelijan opintojen hidas eteneminen on pedagoginen ongelma. Haluan silti ajatella, että yliopistossa kyse on ehkä ammatinvalinnan ongelmasta. Olen kuullut monen jatko-opiskelijan tunnustavan, ettei tutkimunen kiinnosta heitä oikeasti - ainoastaan titteli kiinnostaa.

Nykyään tohtorintutkinto on pikemminkin minimivaatimus. Kyse on akateemisen koulutuksen inflaatiosta. Kaikki tietävät, että tohtoritulva on laskenut väitöskirjojen tasoa. On siis turvallisempaa suhtautua väitöskirjoihin samalla tavalla kuin muihin opinnäytteisiin. Tuo näkökanta on lähellä sitä, mikä on ollut jo pitkään tapana angloamerikkalaisessa maailmassa - mutta vieras saksalaiselle akateemiselle perinteelle.

Juttelin vähän aikaa sitten Jenan yliopiston kasvatushistorian professorin kanssa. Hän kertoi hämmästyksekseni, että monet saksalaiset tutkijat kamppailevat samankaltaiseten ongelmien kanssa kuin me. Myös heidän tehokkuutensa mitataan artikkelinimikkeiden määrällä. Huvittavaa tässä on se, että myös heillä näyttää olevan kova paine julkaista englanniksi. Ihmettelimme yhdessä, miten esimerkiksi herderiläisen kansallisuusajattelun keskeinen käsitteistö kääntyy saksaksi. Professori huokaisi, että onhan niitä käännöksiä ilmestynyt, mutta saksalainen idealismi, varhainen kansallisromantiikka tai kasvatusajattelu eivät kiinnosta englantilaisia tai amerikkalaisia tutkijoita. Sama koskee muuten ranskalaisen kielialueen pedagogiikkaa.

tiistaina, kesäkuuta 17, 2008

Epäpätevä


Tänään tuli tieto, että minulla ei ole mahdollisuuksia tulla nimitetyksi laitoksellamme tätettävään professuuriin. Samalla kuulin, että opiskelijat olivat kannelleet hitaasta esseentarkistuksestani laitoksen johtajalle. Nämä asiat liittyvät yhteen siinä mielessä, että opetus- ja laitostehtäviä oteta käytännössä huomioon virjoja täytettäessä - ne kun voi hoitaa niin monella tavalla. Viranhoidon laadun puolueeton arviointi on vaikeaa. Laitosjohtajan työ (mitä olen viime kuukaudet hoitanut) koostuu sirpaleista. Sitä on vaikea muille selittää. Ei ole harvinaista, että koko päivä kuluu aivan toisenlaisissa tehtävissä kuin mitä oli aamulla suunnitellut.

Tiedekunnan ja rehtorinviraston - oikeastaan opetusministeriön - kaavailemat hallinnolliset uudistukset syövät kauheasti aikaa ja ennen kaikkea voimia. Yhtenä päivänä kuulee, että laitoksemme puutarha on joutunut (jälleen kerran) kasvottoman virkakoneiston hampaisiin. Tuollaisia aloitteita tekevillä tahoilla ei tietenkään ole mitään käsitystä edes sellaisista asioista kuin mitä puutarhan ylläpito maksaa ja mihin sitä käytetään. Ei kai tarvitse erikseen sanoa, että puutarhallamme ei ole mitään esteettistä tai kulttuuriarvoa päätöksiä tehtäessä. Huomattakoon, että se on viimeinen toiminnassa oleva seminaarin puutarha Suomessa.

Sain tänään valmiiksi yhdennentoista gradulausunnon. Seuraavassa laitosneuvostossa on yhdeksän ohjaamaani gradua; parissa olen toisena tarkastajana. Olen lukenut kaikki ohjaamani työt jokaisessa työvaiheessa ja vielä kertaalleen lausuntoa laatiessa. Lähes jokaiselle ohjaamalleni työlle ehdotetaan sangen kohtuullista arvosanaa. Pystyn kirjoittamaan korkeintaan kaksi järkevää lausuntoa päivässä - olettaen, että samana päivänä ei ole kokouksia ja aikaa vieviä laitostöitä. Viime viikolla niitä kyllä oli aivan riittävästi. Haastattelin valintakokeissamme kolmena päivänä yhteensä 35 hakijaa ja lisäksi arvioin useita ryhmäkeskustelutilanteita. Kolmannen päivän iltana mieli oli tyhjä. Silti harteilla painoi jatkuva tieto siitä, että kotona odottavat lausunnot kirjoittaista, esseet arvoiontia ja tilastokurssin näyttötyöt tarkastamista. En pystynyt illalla tekemään enää mitään järkevää. Kuuntelin Black Sabbathin klassikkoa Heaven and Hell useaan kertaan. Dion metafysiikkaan viittaava sanoitus on aina tuntunut kiehtovalta:

The lover of lifes not a sinner
The ending is just a beginner
The closer you get to the meaning
The sooner youll know that youre dreaming
So its on and on and on, oh its on and on and on
It goes on and on and on, heaven and hell
I can tell, fool, fool!

Well if it seems to be real, its illusion
For every moment of truth, theres confusion in life
Love can be seen as the answer, but nobody bleeds for the dancer
And its on and on, on and on and on....

Dio toteaa arvoituksellisesti, että "nobody bleeds for the dancer", mutta palaa asiaan viimeisessä säkeistössä:

They say that lifes a carousel
Spinning fast, youve got to ride it well
The world is full of kings and queens
Who blind your eyes and steal your dreams
Its heaven and hell, oh well
And theyll tell you black is really white
The moon is just the sun at night
And when you walk in golden halls
You get to keep the gold that falls
Its heaven and hell, oh no!
Fool, fool!
Youve got to bleed for the dancer!
Fool, fool!
Look for the answer!
Fool, fool, fool!

Yea, i'm bleeding! Voisitteko hyvät opiskelijat luottaa siihen, että en makuuta töitänne yhtään ylimääräistä tuntia. Voisitteko luottaa siihen, että luen tarkasti kaikki minun arvioitavaksi tulleet työt? Ei, hetkinen, ehkä joku pelkää juuri sitä? Minulla ei nyt ole mitään hävittävää - paitsi teveyteni ja kesälomani. Teidän kiireenne ei ole enää minun kiireeni. Vetäydyn vuorelle hiomaan opetustaitoni niin suureksi, että voin lopulta unohtaa koko sanan merkityksen.