Harjoittelu ja työelämä

Viimeviikkoisessa MOT -ohjelmassa käsiteltiin työvoimahallinnon työllistämiskoulutuksiin liittyviä työharjoitteluja. Ohjelmantekijät nostivat esiin ongelman: yritykset voivat käyttää työharjoittelijoita palkattomana työvoimana. Ohjelmassa haastateltu ministeriön virkamies oli yllättävän tietämätön harjoittelujen tehokkuudesta. Vähän pelotti, kun haastattelusta ilmeni ettei ministeriö ole teettänyt tutkimusta työvoimapoliittisten ratkaisujensa vaikutuksista. Toisaalta olen usein nähnyt, että vaikka tutkimustietoa olisi tarjolla, ei sitä välttämättä käytetä - tai osata käyttää. Vuosia sitten kuulin eräältä korkealta virkamieheltä, että hänen väitöskirjatyötään pidettiin lähinnä outona puuhasteluna. Tuo väitöskirja käsitteli virkamiehen työn kannalta olennaista problematiikkaa. Hänen mukaansa kyse oli hallinnon linjauksesta, jonka mukaan tieteellinen jatkokoulutus ei ole työssä kouluttautumista.

MOT -ohjelma oli kuitenkin tällä kertaa hieman sekava. Siinä käsiteltiin samanaikaisesti tutkintoon liittyvää harjoittelua ja työttömyyskoulutuksiin kuuluvia harjoitteluja. Käsittääkseni harjoitteluun tulee kuulua aina sekä ohjausta että arviointia, muuten kyse ei voi olla harjoittelusta. Ohjelmasta sai sellaisen käsityksen, että jotkut firmat ottavat korkeasti koulutettuja ihmisiä töihin "harjoittelijoiksi", antavat heille hyvin vastuullisia tehtäviä, eivät maksa palkkaa ja lopulta ilmoittavat harjoitteluajan päätyttyä, että yhtiön taloudellinen tilanne estää harjoittelijan rekrytoinnin töihin. Ja seuraavassa haussa sama firma hakee taas uutta harjoittelijaa samoihin tehtäviin.

Entäpä jos valtio ei enää tukisi edellä kuvatun kaltaista "harjoittelua"? Olisiko tilanne parempi? Harjoitteluidean taustalla oli pyrkimys aktivoida työttömiä. Väitetään, että työelämässä mukana oleminen - vaikkakin vain harjoittelijana - pitää vireänä ja lisää kontakteja. Pitkäaikaistyöttömän mahdollisuudet työllistyä heikkenevät samaa tahtia työttömyyden keston kanssa. Ehkä työvoimaviranomaisten ja lainsäätäjien tekemä ratkaisu ei ole aivan niin perusteeton. Aihe kaipaisi tutkimusta ja tutkimukset lukijoita.

Mielestäni opetusharjoittelua ei voi pitää palkattomana työnä, sillä opetusharjoittelija ei (oikeasti) voi olla vastuussa koulunpidosta. Opetusharjoittelijan pitäisi saada jatkuvaa palautetta ohjaavalta opettajalta ja didaktikoltaan. Harjoittelun tulisi olla aina (tavalla tai toisella) ohjattua. MOT-ohjelmassa ei tietenkään puhuttu mitään opetusharjoittelusta, mutta tuon ohjaus -näkökulman mukaan ottaminen olisi ehkä voinut syventää asian käsittelyä.

Sanotte ehkä, että ette nähneet didaktikkoanne koko harjoittelunne aikana. Niin ei saisi käydä (ellei kyseessä ole kenttäharjoittelu).

Parenpi olla hiljaa

Lauantain Hesarissa oli juttu, jossa pohdittiin työntekijöiden oikeutta kertoa työpaikkansa asioista Facebookissa. Haastateltu työoikeuden(?) professori ja Hesarin raati ottivat asiaan eri kannan; ensin mainittu olisi antanut työntekijöille enemmän vapauksia kuin jälkimmäinen. Kumpikin oli sitä mieltä, että johtajien ei kannata kirjoitella työpaikkansa asioista julkisella foorumilla. Niinhän se taitaa olla. Ja tässä on syy myös omaan vaikenemiseeni.

Luovun laitosjohtajuudesta vuodenvaihteessa, tai viimeistään silloin kun uusi johto saadaan nimitetyksi tiedekuntaamme. Jotkut ovat veikanneet, että siinä menisi vielä ensi kesään. Periaatteessa vallanvaihdon pitäisi tapahtua vuodenvaihteessa. Luopuminen tapahtuu omasta halustani; en asetu ehdolle kilpailemaan massiivisen yhdistetyn OKL:n johtajuudesta. Tuo tehtävä vaatii näkemystä opettajankoulutuksen tulevaisuudesta, neuvottelukykyä ja paljon henkilöstöhallinnon esimiestaitoja. Tulevan johtajan pitää matkustaa kahden koulutuspaikan väliä. Toisella paikkakunnalla vietetyn työpäivän jälkeen alkaa toinen työpäivä sähköpostin, matkustus- ja laskutustietokantojen parissa. En pidä autossa istumisesta, enkä pidä itseäni kovin ihmeellisenä visionäärinä. Henkilöstöjohtamisessa olen koettanut olla reilu ja tasapuolinen, mutta arvaan etteivät kaikki alaiseni ole samaa mieltä kanssani. Hankala taloudellinen tilanne ja jatkuva epävarmuus laitoksen tulevaisuudesta tuottavat tilanteita, joissa ei ole hyviä ratkaisuja. Yliopisto ei jaa rahaa tarpeen mukaan vaan oman (OPM:stä saadun) budjettinsa pohjalta. Niinpä - ja luulen että tämä koskee kaikkia laitoksia - johtajat joutuvat tasapainoilemaan alimitoitetun budjetin kanssa. Kertovat, että joskus 1980-luvulla kaikki oli toisin. Laitoksilla oli rahaa tarpeen mukaan, ei ollut tulosvelvoitteita, ei edes tulostavoitteita, eikä tarvinnut huolehtia vuokrista. Ahhh... kulta-aika. Tule takaisin!

Onkohan kireä taloustilanne tehnyt meistä tehokkaampia ja kaikin puolin parempia työntekijöitä? Joidenkin mittareiden mukaan on (tutkintojen ja julkaisujen määrä on noussut huimasti kahdessakymmenessä vuodessa), toisten mukaan ei (työssäjaksaminen, työhyvivinvointi heikentynyt; vrt. Siltala). Kilpailuyhteiskunnassa on tapana jäädä eläkkeelle heti kun se on mahdollista. Tiedän vain pari henkilöä jotka eivät ole lähteneet kun 63 tulee kelloon. Arvaan, että se kertoo jotakin nykyisestä työelämästä. Minulla on vielä 24 vuotta eläkkeeseen. Nyt pitää ryhtyä huolehtimaan siitä, että voisin todellakin tavoittaa tuon rajapyykin. Onko kenelläkään vapaamatkustajan lippuja jaossa? Yksi tänne, kiitos.