Fennomaanijohtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen keskimmäinen poika, Eino, kertoo muistelmissaan, että: "isäni kansallinen suurtyö... tulee aina olemaan elämäni suuri nöyryytys". Ilmaisu on aika hämärä. Eino tarkoittanee sitä, että hän tuntee nöyryyttä isänsä työtä ajatellessaan. Samassa yhteydessä muistelija huomauttaa, että on itsekin "sentään" maisteri ja clarissimus, opettaja. Suurmiesten poikien ongelmaksi voi muodostua, että he ovat kaikkien silmissä suurmiesten poikia. Heidän on asaittava itsearvostus ja toisten arvonanto jollakin erikoisella ja näkyvällä tavalla.
Tästä aihepiiristä blogissaan kirjoittanut Rauno Rasanen esitti hienon Andrei Rubljev -tulkinnan. Kannattaa vilkaista!
Olen laiska blogin päivittäjä, toisin kuin isäni. Isä kirjoittaa omaa blogiaan joka päivä. Onhan se näin lukijan kannalta hauskaa; kun voi lukea aamulla ensin lehden sitten isän mietteen - emme näet keskustele puhelimitse kovin säännöllisesti. Joskus mietin, että miksi hän on vanginnut itsensä vapaaehtoisesti bloginsa kahleisiin. Onko kyse hänen uskollisia lukijoitaan kohtaan tuntemasta velvollisuudentunnosta tai tarpeesta olla ihailtu? Ei.
Tästä maasta ei varmaankaan löydy yhtäkään niin kyynistä ja paatunutta kirjoittamisen ammattilaista, joita myönteinen palaute ei rohkaisisi ja kannustaisi. On kuitenkin eri asia väittää sen olevan kirjoittamisen motiivi. Ei sellaisen varassa pitkään jaksa. Sama koskee muuten pätemisentarvetta. Kiitoksen kipeälle henkilölle mikään kiitos ei ole koskaan tarpeeksi. Toki ihmisiä silti pitää osata ja haluta kiittää.
Luulen tietäväni jotakin pätemisentarpeen eri ilmenemismuodoista, olenhan palvellut paikallisia vasalleja ja pikkuruhtinaita koko akateemisen urani ajan. Kasvatustiede on täynnä kroonisesta huonosta itsetunnosta kärsiviä pikkuvirkamiehiä, joille tiede tai opettaminen eivät ole koskaan merkinneet muuta kuin uralla etenemisen keinoja. Kirjoja he ovat lukeneet vain sen verran, että voivat jallittaa tavallista perustutkinto-opiskelijaa (voivat bluffata käyttämällä ammattisanastoa tai viemällä keskustelun johonkin abstraktiin erityiskysymykseen). Tiedettä he tekevät vain sen verran, että voivat tyrkkiä itsensä parempiin asemiin. Kun jalansija on saatu, he lopettavat julkaisutoiminnan (raportteja ei lasketa) ja usein myös peruskurssien opetuksen.
Tarkkailkaapa kuinka akateemiset uratykit ja konsultit käyttäytyvät ylempiensä seurassa. He kehräävät ja heiluttavat häntäänsä. Toiset antavat tassua ja noutavat keppiä. Samat tyypit näyttävät laitosneuvostossa kynsiään ja murisevat jos vähän ärsyttää. Uskon oppineeni omalta isältäni, että hyvät tavat ja kattava yleissivistys ovat ihmisen paras käyntikortti. Ne, joilla ei ole mitään sanottavaa tai annettavaa joutuvat joko murisemaan tai makeilemaan.
Isän blogi näyttää toimivan hänelle tärkeänä kirjoitusharjoituksena. Se on keino ylläpitää ja kehittää omaa ammattitaitoa - pitää itsensä henkisesti vireessä. Isälle tällaiset rankatkin rutiinit ovat olleet aina tärkeitä, tai oikeastaan täysin välttämättömiä.
Suositun blogin lieveilmiötkin ovat kiinnostavia. Jotkut fanit ovat esimerkiksi alkaneet pitää omaa blogiaan isän blogin kommenttiosiossa. Eräs toinen taas kommentoi isän juttuja omassa blogissaan melko säännöllisesti (heh, tämäkin on nyt sellainen blogi).
Oman blogin kommenttiosioon kirjoittaminen on vaikeaa. Pitää päättää, millaisen roolin ottaa. Yksi vaihtoehto on vastata kommentoijan nokkeluuteen toisella nokkeluudella. Faktat on nykyisin helppo tarkistaa vaikka wikipediasta ja pienestä bluffista jää heti kiinni. Mutta mitä sillä on väliä. Isä on suurien linjojen hahmoittaja, minä taas, ehkäpä vastareaktiona, poraudun mielelläni neliömillimetrin kokoisiin kysymyksenasetteluihin. On oikeastaan aika huvittavaa seurata, kuinka eräät nimimerkit marisevat toisissa blogeissa siitä, että isä oli kirjoittanut blogissaan huolimattomasti ...tai aivan viimeistelemättömästi! Kuka olikaan lopulta se besserwisser?
Muistan joskus lapsena olleeni pettynyt, kun isä ei suostunut päättämään jotakin asiaa puolestani vaikka sitä kuinka pyysin. Muistan, kuinka isä ei suostunut käyttämään omaa yhteiskunnallista asemaansa hyväkseen hoitaakseen jotain minun juttuani. Minut on kasvatettu reformoidussa hengessä, kannustaen muodostamaan omia mielipiteitä ja varomaan henkilöpalvontaa. Ja tässä on tulos. Heh.
Hyvää isäinpäivää isä. Blogisi on saavuttanut ainutlaatuisen menestyksen - ottaen huomioon, että siellä ei esitetä intiimejä paljastuksia, realityä tai keskustella käsitöistä.
