keskiviikkona, elokuuta 30, 2006

koulutuksen tehostamisesta


Syksyn ensimmäisen henkilöstökokouksen pääaiheena oli luokanopettajakoulutuksen vähentäminen. Meidän näkökulmastamme kyse on koulutuksen alasajosta, opetusministeriö puhuu tehostamisesta. OPM:n ja elinkeinoelämän keskusliiton sanavalinta on ovela. Kukapa nyt tehostamista voisi vastustaa? Tiedämme kokemuksesta, ettei "tehostaminen" merkitse toimintamäärärahojen lisäämistä, ei uusia opetusvälineitä eikä uusia virkoja. Erilaisia vaihtoehtoja miettinyt toimikunta antoi raporttinsa dekaanille, ja kas, siinä ehdotettiin monialaisiin aineopintojen opetuksen uudelleenharkitsemista. Luokanopettajakoulutukseen kuuluvat opetettavien aineiden opinnot joutuvat aina ensimmäiseksi tulilinjalle. Hallinnon on vaikea ymmärtää, miksi esimerkiksi taito- ja taideaineita opetetaan kontaktiopetuksena. Yhtä vaikeaa näyttää olevan ymmärtää, että didaktikkojen pitäisi pystyä seuraamaan opetusharjoittelua.

Nykyiseen hallintokulttuuriin kuuluu, että meidät laitetaan itse muka pohtimaan sitä kuinka voisimme tuottaa entistä enemmän maistereita nykyisillä voimavaroilla. Meidän on itse esitettävä kuinka voisimme olla parempia - vähän niin kuin hakisi itse piiskan pihalta. Samaan kulttuuriin kuuluu, että mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Esimerkiksi kaupunkimme kouluverkon suunnittelua (lue koulujen lopettamista) hoitaa "tilatoimikunta". Kouluverkkokysymys on siis tilakysymys.

Kuinka paljon työtunteja onkaan mennyt parin viimevuoden aikana tehtyihin hallinnollisiin uudistuksiin. Niitä on tullut satamalla. Olemme vielä keskellä opetussuunnitelma- ja tutkinnonuudistusta. Lisäksi tekeillä on hallinnon vaatima "laatukäsikirja" ja uusi sertifiointijärjestelmä. Ehdotan, että tehostamme työtämme niin että vähennämme hallinnollisten tehtävien määrää työsuunnitelmissamme.

Kehityksen suunta on päinvastainen. Osa yliopiston henkilöstöstä on velvoitettu kirjaamaan työtuntinsa uuteen seurantajärjestelmään ja opetushenkilökunnan on opeteltava listaamaan tehtävänsä työsuunnitelmatietokantaan. Tietokannasta kuulema on helppo nähdä, että jokaisella opintokokonaisuudella on pitäjä, eikä päällekkäisyyksiä synny. Näiden dokumenttien analysointiin ja hallinnointiin tullaan vielä tarvitsemaan uutta työvoimaa. Jäin tässä pohtimaan, miten seminaarin entinen johtaja selvisi samanlaisista tehtävistä 30-vuotta sitten, hänellähän oli vain yksi kanslisti ja kirjoituskone. Hyvin selvisi!

Pari viikkoa sitten uutisoitiin näyttävästi, että eri kuntien ja kaupunkien erityisopetusmenot vaihtelevat rajusti. Televisiossa haastateltiin epäluuloista virkamiestä. Viestinä oli, että asiassa on jotain mätää. Joku huijaa! Samasta asiasta on kyse myös näissä tehostamistoimissa. Jatkuvasti "parantuneet" koulutuksen tuottavuustilastot osoittavat opetusministeriön virkamiehille, että järjestelmässä on ollut löysää. Tämä asenne on johtanut ennennäkemättömän lyhytjänteiseen koulutuspolitiikkaan. Sitä tehdään tällä hetkellä noin kolmen vuoden perspektiivillä.

Ainainen rahapula luo hyvän kasvualustan myös tiedekunnan sisäisille ristiriidoille. Tehdään lehmänkauppoja ja varmistellaan omia asemia. Loputtomat työryhmät ja ainainen epävarmuus työnteon jatkuvuudesta kääntävät huomion pois olennaisesta - opettajankoulutuksesta.

Oma työ on tietenkin lähinnä ja epävarmuus sen jatkumisesta kolahtaa kovimmin, mutta tiedän monien muidenkin opettajien aloittaneen syksyn samankaltaisissa merkeissä. Maamme kouluverkko on supistunut rajusti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eikö jo pian olisi tauon paikka?

tiistaina, elokuuta 29, 2006

lyhyesti

Totisesti Antti-Juhani osaa tiivistämisen vaikean taidon. Toisin kuin eräät ;-)

tiistaina, elokuuta 22, 2006

Gradun hyödyllisyys tutkimuksen kohteena


Pakkohan tuohon Kaljun heittämään täkyyn on tarttua, vaikka en ole aivan varma mitä mieltä siitä pitäisi olla. Joudun siis kysymään enemmän kuin pystyn vastaamaan. Aloitin kirjoittamaan kommenttiani tuonne edellisen postaukseni keskusteluosioon, mutta huomasin kirjoitukseni rönsyilevän, ja ennen kaikkea paisuvan.

Pohdit sitä, onko gradun tekemisen mielekkyyttä käsittelevä gradun aihe poliittisesti epäkorrekti. No sillä ei kai ole, tai ainakaan pitäisi olla mitään väliä. Perusteluksi riittää hyvä tutkimussuunnitelma (jämäkkä asetelma + hyvä kirjallisuuskartoitus).

Oikeastaan olisin vähän mielissänikin tämän kaltaisesta tutkimuksesta - varsinkin jos se tehdäänkunnolla. Sinulla ei saisi olla mitään ennalta päätettyä tutkimustulosta mielessäsi, etkä saisi yrittää todistaa jotakin mielipidettäsi. Tämän kaltaiset eettiset säännöt ovat helpon oloisia, mutta todellisuudessa aika problemaattisia. Ainahan ihmisillä on käsityksiä, mielikuvia ja luuloja. Ja onhan "yleisen luulon" testaaminen ihan O.K. lähtökohta. Tärkeää on, että asetelma/ mittari/ johtopäätökset eivät ole puolueellisia. Et saa ohittaa ennakkokäsityksiäsi, toiveitasi vastaan puhuvaa aineistoa. Näinhän tekevät muun muassa monet "UFO-tutkijat" ja erilaisiin vaihtoehtohoitoihin uskovat ihmiset. Vasta-argumenttien puuttuminen on varma merkki tutkimuksen heikosta tai olemattomasta laadusta.

Muistan erään opetussuunnitelman kehittämiskokouksen, jossa oli puhetta gradun merkityksestä. Minä, tunnettuna "hyviksenä" olin lukenut "Ministeriön vihreän kirjan" tarkasti, ja koetin tenttiä aineryhmältämme, miten siinä esitetyt kehittämiskohteet näkyvät uudessa opetussuunnitelmassamme. Vihreässä kirjassahan esitettiin aika suuria muutoksia opettajankoulutuksen sisältöihin (maahanmuuttajien opetuksen parempi huomioiminen, erilaisten oppijoiden tarpeiden huomionti, tieotetkiniikka ja mediakasvatus jne.). No "pahikset" sanoivat aina, että erillistä kurssia ei tarvita, koska asiat tulevat esiin gradua tehdessä. Ai miten? No siten, että kun seminaari-istunnoissa esitellään eri aihepiireistä tehtyjä töitä, oppii ryhmä uusia juttuja (kun lukee käsikirjoituksia). Mehän emme yleensä määrää opiskelijoiden gradun aiheita... miten tuo monipuolisten ja tärkeiden aiheiden vaatimus sitten toteutuu, on minulle vieläkin vähän hämärää. Paljastan, että se ei toteudu ainakaan minun ryhmässäni. Minun graduryhmäni, joka muuten on - aivan ansiottani - todella hyvä, aiheet on valittu oman kiinnostuksen ja tutkimuksen toteutettavuuden pohjalta.

"Tarpeelliset ja tarpeettomat kurssit" ansaitsivat ihan oman juttunsa. En silti malta olla huomauttamatta, että asiassa on yllättäviä käänteitä ja vauhdikas juoni. On nimittäin kursseja, joita KAIKKI opiskelijat pitävät tärkeinä, lähes välttämättöminä, mutta joille ei kukaan tule! Muistan kuinka opiskelijat mankuivat sitä, ettei OKL:ssä järjestetty ensiapukurssia vapaavalintaisissa opinnoissa. No hyvä. Kurssi järjestettiin, mutta saapuvilla oli vain muutama opiskelija. Esimerkkejä olisi monia muitakin. Tietty tekopyhyys liittyy olennaisesti OKL -opiskelukulttuuriin. Vaikka opiskelija tietää omaavansa puutteelliset tiedot biologiassa, valitsee hän erikoistumisaineikseen ne joissa on valmiiksi hyvä. On siis eri asia pitää jotain asiaa ammatillisesti tärkeänä, kuin oikeasti tehdä asialle jotain. Nyky-OKL:stä voi päästä läpi todella pinnallisilla tiedoilla, ellei pidä varaansa. Sitten porukka itkee työssä, että niitä tai näitä juttuja ei kukaan tullut kertomaan... ja kuitenkin koko opiskeluaikana toteutettiin "yli sieltä missä rima on matalimmillaan" -periaatetta. Minulta on moni opiskelija kysynyt, mikä kasvatusfilosofian vaihtoehtoisista tenttikirjoista on lyhin ;-) Sitten olen sanonut, että Makarenko kirjoitti lyhyitä kirjoja (ja jättänyt sanomatta, että harva jaksaa niitä silti lukea).

Itse aihe (Gradun "hyöty", "merkitys" jne.) on siis hyvä, mutta perkeleellisen vaikea. Suurin ongelma siinä on keksiä lähestymistapa, jolla saa vastauksia esittämäänsä kysymykseen (olettaen, että tähän kysymykseen vastauksia on ylipäätään olemassa). Haa! Mitä? Miten niin ei ole, kysyt ehkä. No, mitä tähän sanoisi johonkin veriplasman ominaisuuteen lopputyössään perehtynyt terveyskeskuslääkäri? Oliko perehtymisestä yhteen erittäin rajattuun aihepiiriin mielekästä lääkäriksi kasvun kannalta? Tässä tulee mieleen, että ehkä kysymys on epämääräisesti asetettu. Ehkä lopputön tarkoitus on opettaa myös jotakin muuta kuin sitä mitä kirjoista voi lukea.

Omasta mielestäni Gradulla on kolme tai jopa neljä toisistaan osittain irrallaan olevaa tarkoitusta. Gradu opettaa kirjoittamaan (ja hyvin kirjoittaminen on olennainen osa sosiaalista nousua, tapa osoittaa kulttuurista ylemmyyttä). Gradu opettaa työskentelemään suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti. Se on tavallaan pitkä haikki, vaellus, initiaatioriitti. Gradu opettaa tenttimistä paljon tehokkaamin, kuinka etsitään ja arvioidaan toisten kirjoittamia tekstejä ja kuinka tuo arvio tehdään tehokkaasti. Ja aivan viimeisenä ja kenties vähäisimpänä on tutkimuksen sisältö (perehtyminen johonkin aihepiiriin).

Kuten sanottu, pidän gradun tärkeimpänä tehtävänä vallan muita asioita kuin "opettajuuteen" ja sen vaatimaan asiantuntemukseen kasvua. Argumentaatiotaito, taito etsiä ja arvioida lukemaansa, taito kestää pitkä projekti, ovat ominaisuuksia, joita yksilön on vaikea arvioida itsessään. En pysty arvoimaan miten väitöskirjani muutti minua. En osaa sanoa millainen olisin ilman historian lisuriprojektiani.

Tuli mieleeni, että "gradun hyödyllisyys" -aihepiiriä voisi tutkia kiertotien kautta: pyytäisi kentällä toimivia opettajia kertomaan "graduprojektistaan" yleisesti (gradun teon ylä- ja alamäistä, aiheen valinnasta jne.) On melko varmaa, että moni pohtisi myös graduaan suhteessa nykyiseen työhönsä.

Jaaha. Nyt tulikin paasattua tarpeeksi. Toivotaan, että huomenna on poutaa. Käväisen Tampereella koeajamassa BMW K1200R -mopon. Siitä ehkä toiste, vai riittävätkö mopojutut jo? Olisi yksi kalastusjuttukin varastossa.

tiistaina, elokuuta 15, 2006

Olli menee eskariin

Olli heräsi tänään jo tuntia ennen kellon soittoa, onhan tätä aamua odotettu jo viikkotolkulla. Olli menee tänään eskariin. Eskari on samassa rakennuksessa, jossa äiti on töissä 5-6 yhdysluokan opettajana. Opettajaperheen poikana Olli tuntee koulurakennuksen ja kaikki siellä työskentelevät opettajat jo entuudestaan. Onpa hän joutunut - raukka - pari kertaa ekaluokkalaiseksikin (viisi vuotiaana) kun hoitaja on sairastunut kesken päivän.

Minusta tuntuu, että tämä päivä on meille Ollin vanhemmille vähän enemmän liikuttava kuin hänelle itselleen.

Hyvää koulutietä, Olli.

Omana aikanani kouluvuosi aloitettiin laulamalla Totuuden Hengestä. Ihan hyvä virsi, vaikka tuo toisen säkeistön "Kaikessa näytä käsiala Luojan" -pyyntö ei oiken sovi tällaisen skeptisen tiedemiehen suuhun. Ei se kuitenkaan lapsena häirinnyt ollenkaan. Ehkä me voisimme kuitenkin laulaa yhdessä virrestä 485 kolmannen säkeistön:

Taas kuljen koulutietäni,
käyn uutta oppimaan.
Suo kasvaa minun totuuteen
ja ohjaa oikeaan

Voiko koulun tehtävää enää paremmin sanoa? Tässä kohtaa filosofiaan perehtyneet lukijat rypistävät kulmakarvojaan ja ryhtyvät tapailemaan kommentointilinkkiä. He kysyvät, että mikä ja kenen on tuo totuus, josta juuri puhuttiin. Tiedän, että virren kirjoittajalla ja sitä veisaavalla seurakunnalla on tähän kysymykseen vain yksi vastaus. Jätettäköön se nyt kuitenkin nyt toistaiseksi auki. En tulkitse virttä lapsilleni relativistisen tai realistisen tieteenfilosofian näkökulmasta.

Tieteentekijä aloittaa lukuvuotensa täällä tutkijankammiossa laulamalla virrestä 443 neljännen säkeistön. Ne jotka osaavat voivat säestää itseään pianolla, uruilla tai urkuharmoonilla. Siis kaikki yhdessä:

Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.

Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen.

Virressä esitetty pyyntö sopii riitaisille tiedekuntaneuvostoille, taisteleville professoreille ja tällaiselle pikkututkimuksensa vähäpäitöisten kysymysten parissa hikoilevalle tutkijallekin. Tätä ei nyt saa kuitenkaan ymmärtää väärin Virsi ei ole Sailaksen käsialaa, eikä sitä tietääkseni lauleta yrityskonsulttien herättäjäjuhlilla. Sanat voisivat toki sopia tehostaja-saneeraaja -konsulteille. Tai opetusministerin puheeseen. Varjele meitä siltä, että he eivät ikinä älyäisi sitä.

Minä tiedän sanojen salatun merkityksen. Se kuuluu näin: tien suunta unohtuu, jos kiinnittää kaiken tamonsa pientareen kiviin tai tien epätasaisuuteen. Jos valitsee matkustusmukavuuden, ei voi enää päättää suunnasta. Valitse.

sunnuntaina, elokuuta 13, 2006

mopojuttuja

Kuvassa toinen tämänhetkisistä ihastuksistani MV Agusta Brutale (910).

Elokuussa iskee aina vastustamaton halu hankkia itselleen lahjoja. Paremman puutteessa ostovimman voi kohdistaa HiFi -laitteisiin tai tietokoneisiin, mutta jostakin syystä kulkuneuvojen hankkiminen (so. niistä haaveileminen) on parasta. Hei tämähän kuulostaa oudolta! Ei se tuntunut yhtään siltä ennen kuin kirjoitin asiasta. No yhtä kaikki; olen ostanut kaksi uutta autoa ja moottoripyörän elokuussa; tosin eri vuosina. No, en ole ainoa. Isäkin taisi ostaa peräti kaksi autoa pari viikkoa sitten.

Huomaan katselevani moottoripyöräkauppojen sivuja huolestuttavan usein. Pitäisi vaihtaa (taas) prätkä. Onneksi olen sentään autokuumeelle melko immuuni. Vanhassa fillarissani ei ole mitään vikaa, se on erittäin hyvässä kunnossa, tehokas ja tarpeisiini juuri sopiva. On jotenkin pelottavaa, että prätkäkuume ei helpota vaikka omistaa prätkän ja ajaa sillä. Totta puhuen se poistuu vähäksi aikaa aina silloin kun vääntäytyy pyörän päältä muutman sadan kilometrin ajon jäkeen kädet turtana ja polvet jäykkinä. Tätä asiaa eivät motoristit kyllä mielellään myönnä, enkä minäkään sitä omalla nimelläni tunnustaisi. Olen jo ihan riittävän kukkahattu muutenkin. Kiirehdinkin heti perään sanomaan, että kuppi kahvia ja pieni tauko palauttavat ajohaluni nopeasti. Tärinä on ehkä pahinta; omass pyörässäni tärisee lähinnä ohjaustangon oikea puoli. Olen ajanut prätkiä, joissa jalkatapit tärisevät tietyillä kierroksilla niin, että jalkapohjia kihelmöi. Ns. "matkasohvat" (Goldwing tms.) ovat tietenkin asia erikseen, mutta niitä en ole koskaan edes kokeillut.

Kukkahatun arvonimeä ei kai ansaita sillä, että pidättäytyy keulimisesta (kyllä osaan ajaa yhdellä pyörällä), eikä sillä että koettaa ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti. Kukkahatuiksi sanotaan meitä, jotka ajattelevat toisten motoristien harrastaman kikkailun koituvan koko porukan epäonneksi. Onnettomuuksia toki sattuu, voi sattua minullekin. Sanotaan, että on vain niitä jotka ovat kaatuneet ja niitä jotka tulevat kaatumaan. Toiset onnettomuudet ovat enemmän itse aiheutettuja kuin toiset.

Kuvassa oikealla nykyinen mopedini: Triumph Speed Triple 955i. Suomen puukirkkoja tuntevat arvaavat mistä kaupungista kuva on peräisin.

On aivan älyttömän vaikeaa ajaa nätisti porukassa, joka lähtee kikkailemaan. Olin parin kaverin kanssa paikallisten motoristien tiistaikokoontumisessa. Ajelimme sieltä takaisin mutkaisia pikkuteitä. Rata-ajoa harrastaneet kaverit ajoivat aika reippaasti, niin että he joutuivat odottelemaan minua isommissa risteyksissä. Voitte uskoa, että teki mieli ajaa yhtä kovaa heidän kanssaan. Onneksi sain hillittyä suurimmat menohalut, sillä reissun jälkeen huomasin kavereilla olevan pehmeät ratarenkaat. Minä olisin joutunut ajamaan todella riskillä, jos olisin halunnut roikkua mukana. Tätä on vaikea selittää sellaisille, jotka eivät ole ajaneet porukassa. Tunne on vähän sama kuin intissä pitkällä jotoksella: hidastelijoita katsotaan säälien.

lauantaina, elokuuta 12, 2006

kirje kesämökiltä on kirje kesästä


Edellisessä kirjoituksessa puheena olleesta teoksesta löytyy myös Päivi Granön oivaltava artikkeli sukulaistensa Wecksellin sisarusten kirjeenvaihdosta. Granö huomauttaa, että kirjeiden päiväyksen yhteydessä oleva lähetyspaikan merkintä saattaa sisältää viestin tekstin tunnetilasta.

Erityisen tärkeää oman sijainnin ilmoittaminen on ollut silloin kun se on muu kuin sukulaisten tuntema kotiosoite. Osoitteita ja niiden muutoksia seuraamalla tutkija hahmottaa perheenjäsenten liikkumista. Kirjeissä käsitellyissä teemoissakin on kausivaihtelua. Keväällä suunnitellaan muuttoa mökille, loppukesällä huolehditaan opintojen alkamisesta tai työpaikan ja asunnon hankkimisesta. Kirje kesähuvilalta on kirje kesästä ja levosta. Kirje uudesta Helsingin osoitteesta kertoo muutoksesta, uusista töistä, opintojen alkamisesta. Yksi perheenjäsenistä oli pitkiä jaksoja hoidettavana Pitkäniemen mielisairaalassa. Näiden kirjeiden lähetyspaikaksi on merkitty läheinen maalaistalo (jossa pidettiin mielisairaalan potilaita "avohoidossa").

nostalgia ja koti-ikävä kirjeissä

Kasvatushistorian artikkelini edistyy ihan mukavasti. Välillä nykien ja tahmaisesti, välillä taas kaasu auki kutosella. Olen edelleenkin kiinni kirjeiden tulkintaan liittyvässä problematiikassa, joten en nyt osaa muusta kirjoittaa. Blogiin kirjoittaminen auttoi vauhtiin; edellinen juttuni on tietenkin liian pitkä ja rönsyilevä, mutta se auttoi alkuun. Sain lopulta kasaan ihan hyvän jutun puhuttelumuotojen merkityksestä ja niiden historiallisesta muutoksesta 1800-luvulta sääty-yhteiskunnan murtumiseen (joka kai tapahtui viimeksi 1970-luvulla). Nykyään puhutaan luokkayhteiskunnan uudelleen syntymisestä, joten on parasta olla sanomatta asiasta mitään lopullista (siis, että sääty-yhteiskunta olisi lopullisesti kuollut). Sehän on vain sosiaalidemokraattinen iskulause ja kommunistien märkä uni.

Päivi Granön, Jaakko Suomisen ja Outi Tuomi-Nikulan toimittamassa teoksessa Koti. Kaiho, paikka, muutos (2004) on pari todella hienoa artikkelia, joissa lähestytään kirjeaineistoja uusista näkökulmista. Susanna Sallisen artikkeli käsittelee koti-ikävää historiallisena ilmiönä. Kirjoitus on kertakaikkiaan mahtava. Sallinen osoittaa, kuinka koti-ikävää pidettiin aluksi (1600-luvulla) lähinnä sotilaiden ja opiskelijoiden ammattisairautena. Sen ajateltiin johtavan kroonisen melankoliaan (nykyisin kai sanottaisiin "depressioon"). Koti-ikävään sairastunut muuttuu raskasmieliseksi ja menettää elämänhalunsa. Myöhemmin koti-ikävän määritelmä sekoittui menneen ajan kaipaamiseen, nostalgiaan. Me historioitsijathan sairastamme enemmän tai vähemmän tätä tautia. Se ei tietenkään tarkoita menneen ihannoimista, mikä on vallan toinen juttu.

Sallinen ei väitä, että kenenkään tuntema koti-ikävä olisi epäaitoa. Saksalaisessa kaunokirjallisuudessa 1800-luvulla nostalgia yhdistettiin lapsuuden viattomuuteen kaipuuseen ja 1900-luvun alussa pohdittiin koti-ikävän suhdetta murhiin. Ajatusketju oli seuraavanlainen: vieraille paikkakunnille töihin joutuvien työläisten katsottiin syyllistyvän väkivaltarikoksiin muita helpommin jatkuvan koti-ikävänsä vuoksi.

Huomattakoon myös, että karelianismilla ja kansallisromantiikalla on läheinen yhteys nostalgiaan (Kalevala, kulta-aika, Suomen suvun menetetty koti). Tutkija Pirjo Korkiakangas on kirjoittanut, että: "Nostalgia on muistojen sävyttymistä surumielisellä kaipauksella tai eriasteisilla mielihyvän ja menneisyyden nautiskelun tunteilla".

Yhtä kaikki, nostalgia on aihe, jota lapsuuden tutkijat voisivat mielestäni pohtia syvemmin. Nostalginen tunnelma voi herätä vaikkapa vanhoja valokuvia katselemalla. Syntyvä tarina elää muistelijan omilla ehdoilla. Lapsuuden muistojen mieleen palauttamiseen voi liittyä samaan aikaan kaihon ja katkeruuden tunteita, eräänlainen katkransuolainen maku. No, luultavasti niillä aikuisilla, joilla on ollut oikeasti rankka lapsuus, mitään nostalgisia tunteita ei ole; tai ne eivät ainakaan liity kotiin ja vanhempiin.

Sallinen on tutkinut koti-ikävän ja nostalgian ilmauksia siirtolaiskirjeissä: kenelle koti-ikävästä puhuttiin, puhuttiinko siitä eri tavalla vanhemmillle kuin sisaruksille tai ystäville. Hän kysyy, millaisilla kiertoilmauksilla koti-ikävästä puhutaan siirtolaiskirjeissä.

Kirjeissä toistuu "symbolinen paluu" lapsuuden maisemiin ja muistoihin. Nuo kuvaukset (muistot) ovat yllättävän tendenssimäisiä... vanhimmat ovat kuin Topeliuksen Maammekirjasta: Äiti kävelemässä saunapolkua vihta kainalossa, näkymä paikkakunnan näköalapaikalta jne. Kotiseudusta ja sen ihmisistä ei kirjoitettu kielteisesti, sehän olisi voinut johtaa yhteyden katkeamiseen. Vanhempia ei yleensä haluttu huolestuttaa koti-ikävää huokuvilla kirjeillä. Ehkä vanhemmat olivat alusta pitäen vastustaneet lähtemistä, eikä heille ehkä siitä syystä kehdattu tunnustaa tilanteen oikeaa laitaa. Ystäville sen sijaan voitiin puhua suoremmin.

lauantaina, elokuuta 05, 2006

kirjeet historiantutkimuksen aineistona


Olen joskus aikaisemminkin valittanut, että tieteellisen artikkelin kirjoittamisen aloittaminen on usein vaikeaa. Nyt olen tahinut jo pari viikkoa kasvatushistorian metodiikkaa käsittelevän juttuni kanssa. Pari viikkoa "hukattua" aikaa. Pari viikkoa päämäärätöntä työhuoneen järjestelyä, paperipinojen siirtelyä, lauseenalkuja tietokoneen näytöllä.

Ei auta, että tiedän syyn vitkasteluuni. Olen ehkä vähän väsynyt, kyllästynytkin. Puristin viime talvena liian monta käsikirjoitusta. Toisaalta tämän uuden artikkelini aihe tuntuu minulle vähän liian vaikealta. En haluaisi kirjoittaa tyypillistä historian tutkimusopasta. Sellaisia on saatavilla ihan riittävästi.

Pitäisi sen sijaan kirjoittaa uusista näkökulmista, tutkimuksen uusista tuulista - ja vielä käytännönläheisesti. Pitäsi osata selittää, miksi lähteiden todistusvoiman arviointi ilman tutkimusongelmia on typerää. Perinteisestihän ajatellaan, että esimerkiksi yksityiskirjeet, päiväkirjat, ja muu subjektiivisia tulkintoja sisältävät aineistot ovat vähemmän luotettavia kuin viralliset asiakirjat. Näin varmasti on, jos kirjeitä tarkastellaan ainoastaan objektiivisuuden, tekstin sisältämien tietojen paikkansapitävyyden näkökulmasta. Kirjeen kirjoittaja, päiväkirjan pitäjä tai haastateltu aikalaistodistaja voivat muistaa väärin, he saattavat kertoa asioita vain omista näkökulmastaan käsin ja jättää kertomatta kokonaiskuvan luomisen kannalta olennaisia tietoja.

Tämä on kaikki tuttua ja turvallista, satoja kertoja erilaisissa tutkimusoppaissa todettua juttua. Lähteen soveltuvuus riippuu siitä, mitä siltä kysytään. En myöskään väitä, että nyt olisi keksitty varmoja tulkintoja tuottava viisasten kivi. Kyse on siitä, että kirjeitä voi olla mielekästä tarkastella myös muista näkökulmista. Historiantutkijan kannattaisi pohtia kirjeitä myös kirjallisena genrenä. Tällöin huomion kohteeksi nousevat kirjoittajan käyttämät fraasit (esimerkiksi tervehdykset, puhuttelutavat, alut, lopetukset), kielikuvat ja kiertoilmaisut (esimerkiksi tunteista kirjoitattaessa) sekä puheenaiheet.

1800-luvun sivistyneistön kirjeissä toistuu lähes aina yksi teema: terveys. Ei kirjettä ilman mainintaa perheen ja lähipiirin voinnista. Waseniusten perhe-elämää ja sivistyneistön elämäntapaa tutkinut Kai Häggman on todennut terveyden olleen kirjeenvaihdon keskeisin ja hallitsevin teema. Arkisia tapahtumia, vuodenaikoja, säätiloja, matkoja, työntekoa ja muita kirjeissä käsiteltyjä asioita tarkasteltiin terveyden ja sairauden kautta: kuinka millainen vaikutus niillä on ollut kirjoittajan terveydentilaan. Sairaus oli tavallaan nykyistä julkisempaa. Luullakseni tuttavan esittämään voinnin kyselyyn oli sopiva vastata rehellisesti (sehän olisi angloamerikkalaisessa nykykulttuurissa melkoinen etikettivirhe).

Tällaiset yleistykset ovat kuitenkin melko vaarallisia. Esimerkiksi eräässä tutkimassani tapauksessa kirjeen kirjoittaja pyytää rehtoria ottamaan poikansa Jyväskylän yläalkeiskoulun oppilaaksi. Kirjeessä huomautetaan, että poika tulee syksyllä "jos elää saa". Fraasiko? No ei. Kirjoittajan kaksi lasta oli kuollut edellisenä päivänä punatautiin ja mainittu poika oli äitinsä kanssa henkihieverissä samassa sairaudessa. Ehkä ne terveydentilaa koskevat asiat eivät sittenkään olleet niin julkisia.

Kirjeitä ja päiväkirjojakin oli ennen tapana lukea lähipiirille ääneen. Ne eivät siis olleet tavallisesti läheskään niin intiimejä kuin nykylukija saattaa luulla. Saattoi myös olla, että kirjeen vastaanottaja ei osannut lukea - mikä tuntuu varsin nololta tilanteelta jos kyseessä on rakkauskirje. Monet amerikansiirtolaiset lähettivät kotiin ammattimaisen kirjeenkirjoittajan laatimia kirjeitä. Niitä ei välttämättä kirjoitettu suoraan sanelusta, vaan kirjuri saattoi kysyä "faktat" ja pistää sitten täytteeksi myös vähän omiaan.

Moni kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi myös sitä mahdollisuutta, että myöhempi biografisti saattaa lukea hänen kirjeitään myöhemmin. Esimerkiksi Selma Lagerlöf pohtii kirjekumppaninsa kanssa sitä, pitäsikö heidän järjestää kirjeensä valmiiksi tulevia tutkijoita varten (selventävillä reunahuomautuksilla varustettuna). Eräs suomalainen valtiomies antoi jälkeläisilleen selvät ohjeet siitä mitkä kirjeet talletetaan arkistoon, mitkä eivät. Hän ei - vaikka historiantutkija olikin - nähnyt omilla nuoruudenkirjeillään (tulevalle vaimolleen) olevan mitään yleistä käyttöä:

On minulla säilyneenä ensimmäinen kirjeenvaihtomme, vuodesta 1849 alkaen, ei kyllä ihan täydellisenä, sillä välimme puolittain meni hajalle saman vuoden syksynä, vaikka vain vähäksi aikaa, ja silloin lienen polttanut jotkut ennen minulle tulleet kirjeet. Minun kyhäykseni näyttävät kaikki säilyneen; löysin ne vainajan secrétairé’sta. Ne ovat, kuten arvata voipi, – alusta ainakin, kovin lapsellisia, keltanokan keltaisia. Waikk’en tahdo niitä hävittää, on kumminkin vaatimukseni, että jälkeläiset, jos huolivat niitä tallella pitää, eivät anna niille minkäänlaista julkisuutta. Minulle ne persoonallisesti ovat rakkaita, koska virittävät muiston nuoruuteni ihanimmasta aiasta iloineen suruineen.

Kirjekatkelma on syntynyt vaimon kuoltua, hänen tavaroitaan läpikäydessä. Siitä huokuu tilanteen melankolinen tunnelma.

Vanhoissa kirjeissä käytettyjen puhuttelumuotojen sisältämiä viestejä on usein vaikea tulkita. Millainen tervehdys on tuttavallinen, mikä muodollinen? Anu Lahtinen ja Marjo Kaartinen ovat kirjoittaneet myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun kirjeiden fraseologiasta parissakin tutkimuksessaan. Kannattaa katsoa vaikkapa tätä Anun hienosti argumentoitua juttua alkajaisiksi (vaikka pitää myöntää, että keskiaikaisen ruotsin taitoni on todella puutteellinen).

Puhutteluiden tutkiminen voi tuntua tylsältä. Keräsin silti - ihan huvikseni - puhutteluita hallussani olevista 1800-luvun puolivälin jälkeen lähetetyistä kirjeistä. Kirjoittaja kuului suomenkielisen sivistyneistön ensimmäiseen polveen. Hän puhuttelee kirjeissään omia lapsiaan esimerkiksi näin:

Tyttöseni!, Lauri poikani!, Anna kulta! Oma rakas lapseni! Minun oma rakas tyttäreni

Kihlattua: Goda Älskade **, Rakas tyttöseni ja myöhemmin vaimoaan: Oma kultani, Oma tuttuni, Omaiseni, Oma armas kultani

Veljeään (johon hänellä oli erittäin läheiset välit): Heikki veljeni!

Läheisiä tuttavia: Vanha veikko!, Veli kulta, Veli Nn., Hyvä ystävä

Ei kovin läheisiä tuttavia: Kunnioitettava veljeni, Arvoisa neiti (vanhempi mies kirjoittaa nuorelle naiselle)

Kirjoittaessaan pyyntöä henkilölle, johon ei ole ystävyyssiteitä:
Kunnioitettu herra nn., Kunnianarvoisa herra, Herra tohtori,

Virallisessa yhteydessä:
Teidän jalosukuisuutenne (aateliselle), Teidän ylhäisyytenne (korkealle virkamiehelle)

Tavoiteltaessa ystävällistä sävyä kirjoitettaessa itseään alempiarvoiselle virkamiehelle voitiin käyttää sanamuotoa: Arvoisa veli (vaikka henkilöt eivät olisikaan tehneet sinunkauppoja).

Käytetty puhuttelumuoto saattaa paljastaa jotakin henkilöiden keskinäisestä suhteesta ja siitä, millaisessa positiossa kirje on laadittu.

Tiesittekö muuten, että Pestalozzin ja Fröbelin tärkeimmät teokset ovat kirjeromaaneja. Fröbelin "elämäkerta" koostuu itse asiassa kahdelle eri henkilölle läheteyistä kirjeistä. Pestalozzi laati teoksensa "Kuinka Gertrud opettaa lapsiansa" muodikkaasti kirjemuotoiseksi. Tosin siinä ei käydä todellista dialogia, sillä kirjeiden saajan vastauksia ei ole esitetty. En ole varma siitä ovatko Pestalozzin kirjeet aitoja vai eivät. Ai niin, kirjoittihan Rousseaukin kirjeromaanin (Eliose). Kirjemuoto oli aikansa "reality" -juttu. Kirjeen kirjoittaja voi esitellä omia ajatuksiaan lukijalle näennäisen "intiimisti". Lukija päästetään kurkistamaan nuorten naisten pöytälaatikkoon. Ah! Tämä oli siis aikana ennen "kaikkitietävän kertojan" keksimistä ... siis selostajan ääntä. Senhän tuli tunnetuksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) -teoksen myötä. Nykypäivänä tunnetuin kirjeromaani lienee Dracula. Kuvassa aikoinaan suuresti juhlittu kirjeromaanien kirjoittaja Samuel Johnsson.

Pestalozzin teosta on vaikea lukea tyynenä. Ensiksi kirjeen kirjoittajan itsetietoinen opettajan ääni alkaa väsyttää, sitten se puistattaa. Tämä muuten taitaa olla useimpien kirjeromaanien ongelma. Ne ovat ylidramaattisia ja helposti hieman jankuttavia.