tiistaina, lokakuuta 07, 2008

Paavo


Huvilasi yläkerran makuhuoneen kirjahylly oli täynnä sahalaitaselkäisiä Poikien seikkailukirjoja. En tullut koskaan kysyneeksi, olitko lukenut ne kaikki. Minä luin. Annoit sen minulle tehtäväksi. Olin ehkä neljäntoista, mutta maksoit miehen palkan. Kun sain urakkani valmiiksi kesän korvalla, esittelin sinulle muistiinpanojani isossa työhuoneessasi Uudenmaankadulla. Muutama suosittelemani kirja julkaistiinkin sitten uusintapainoksena, mutta eivät ne tainneet kovin hyvin mennä kaupaksi.

Tulit ylioppilasjuhliini ja sain sinulta aivan liian ison lahjan. Et ehkä arvannut, että minusta tuntui mukavalta jo pelkästään se, että muistit. Keskustelit kanssani kuin olisit puhunut vertaisellesi aikuiselle. Ehkä juuri siksi olin vain hämärästi tietoinen siitä, mitä muiden silmissä edustit.

Yritän muistella viimeistä tapaamistamme, mutta en saa siitä nyt otetta. Luulen, että katosit silloin kun elämämme muuttui toiseksi. Niin muuttuivat silloin sinunkin elämäsi ja kirjasi.

sunnuntaina, lokakuuta 05, 2008

Maantieltä maantielle


"Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimmäinen edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää myöstätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa."

Sillanpäätä. Luulin, että minulla olisi ollut oikea ja harkittu käsitys hänen kirjallisista ansoistaan. Oikea käsitys kirjailijan taidosta hankitaan tenttimällä Laitisen kotimaisen kirjallisuuden historia ja ymmärtämällä se pinnallisesti. Kotimaisen kirjallisuuden peruskurssiin kuuluvaan tenttiin luettiin Sillanpäältä muistaakseni Silja. En muista, että Sillanpään teksti olisi puhutellut minua silloin erityisellä äänellä. Pidin Ilmari Kiannon teksteistä ja kolmesta Waltarin teoksesta; eikä Sinuhe ei kuulu niiden joukkoon. Lukiolaisena Kiven Kanervala oli ollut jonkin aikaa mielikirjani. Toinen äidinkielenopettajani tiesi sen, toinen ei. Se toinen, Elma, taisi olla lopulta ainut opettajani jota hevariuniformuni ei hämännyt.

Löysin Sillanpään Maantieltä maantielle -novellin omasta kirjahyllystäni. Se piileskeli Suomen kirjallisuuden antologian sivuilla. Otava julkaisi 1970-luvun alussa massiivisia kirjasarjoja: Suomen historian dokumentteja 1-2, Suomen kirjallisuuden antologia I-VII ja Suomen kirjallisuus I-VI ovat hämmentävä todiste kustantajan - varmasti hyvin tappiolliseksi muodostuneesta missiosta toimittaa arvokkaan näköisiä kirjasarjoja sivistyneiden kotien kirjahyllyihin. Ongelmaksi taisi muodostua se, että he toteuttivat työnsä pieteetillä. WSOY vastasi kilpailuun Suomen sana -sarjalla, eikä sekään hullumpi ole. Tai ehkä toisaalta... ehkä koko ajatus kirjallisuusvalioiden kokoamisesta yhdeksi sarjaksi on vähän pöhkö. Olen sitä itsekin.

Nyt nuo arvokkaat kirjat ovat muuttuneet ongelmajätteeksi. Suomen sana vie noin 2,5 metriä hyllytilaa, ja kaikki se on pois niiltä kirjoilta joilla antikvariaatin pitäjä hankkii sekä leivän että kevytlevitettä sen päälle. Luulen ymmärtäväni heitä. Minulta meni pitkään löytää talo, johon mahdun elämään sopusoinnussa Suomen sanan kanssa.

Orwell kertoo eräässä esseessään, kuinka hän rupesi vihaamaan kirjoja toimiessaan antikvariaatissa myyjänä. Tuota vihaa hyväksi käyttämällä voitte saada Suomen sanan ilmaiseksi ja vielä kiitokset kaupan päälle. Tuota limenväristä sarjaa on oikeastaan hauska vihata. Luulenpa silti, että antologioilla on vielä lukijansa. Otavan Encyclopedian ja harmi kyllä, myös Ison aika meni jo.

Tunnustan: en minä hyvää luettavaa Antologiasta hakenut. Piti löytää hyvät esimerkit analepsiksestä ja prolepsiksestä erästä artikkelinkyhäelmääni varten. Muistelin, että Sillanpää aloittaa usein kertomuksensa lopusta, joten hänen tekstistään voisin kaipaamani esimerkin löytää. Löytyhän se, kun tajusin katsoa Antologiasta. Artikkelin kirjoittaminen jäi sitten siihen.

Tiedättekö, että tuo F.E. Sillanpää taitaa olla aika hyvä kirjailija. Hyvin kulkee lause. "Maantieltä maantielle" kertoo siitä, miten Selma Kujalan, 13-vuotiaan piian kasvatus epäonnistuu. Kertoja ei yritä väittää olevansa pientä tyttöä parempi, vaikka tuollainen tekopyhyys näyttääkin viettelevän häntä. Yritin kylä parhaani, mutta ei tuota pahantapaista pysty enää parantamaan -tuntuu olevan Sillanpään tarinan ensimäinen taso. Muutakin näyttää olevan. Miksi kaikkia sitten vaivaa se, että Selma lähti pois?

Kertojan perhe ja hän itse koettavat opettaa Selmaa puhumaan reippaasti ja katsomaan silmiin, olemaan ahkera ja luotettava. Tyttö vain mutisee ja katselee muualle. Vangitsevalla tavalla Sillanpää huomaa, että omaa rakasta lasta katsotaan silmiin, maankiertäjä ei anna katsoa itseään.

"Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä tullutta tyttölasta, paitsi kerran kun käisvarsista pidellen häntä kovistin ja itketin."

Tämä jakso on tarinan alussa. Loppupuolella lukijalle kerrotaan tilanne tarkemmin. Kertoja oli elätellyt idealistisia toiveita siitä, miten hän ottaisi Selma Kujalan kasvatettavakseen ja muovaisi hänestä kunnon kansalaisen. Sitä ennen hänet piti kuitenkin laittaa kokeeseen, minkä Selma sitten kauhesti reputti:

"-- Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.
Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiesi kaulansa sivulle päin niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla äänellä huusin, että hänen oli nyt vastattava yhdellä sanalla, joko olen tai en. Minä huusin yhä uhkaavammin: -- Olen tai en -- kuuletko sinä ihminen?

Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden, sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon tukkavähäiseen."

Viimeinen lause vaikuttaa ensinäkemältä oudolta ja vähättelevältä. Ehkä se onkin sitä, mutta jotenkin voin sen silti ymmärtää. Kertojaa säälitti ja koko tilanne alkoi inhottaa häntä - olihan hän rakentanut tytölle ansan. Ehkä lettinauha on syyllisyydentunne. Sitten Selma tunnusti. Parin päivän päästä hän oli taas uuden perheen oven takana. Kylällä hän oli kertonut, kuinka huonosti häntä oli pidetty edellisessä paikassa. Se tuntui kertojasta vain hyvältä. Nyt Selman saisi unohtaa.

Moni sijaisvanhempi lienee tavannut Selman. Selman on pakko kokeilla hylättäisiinkö hänet, jos hän olisi oikein tuhma. Ja varmasti hylättiin. Köyhä ei saanut olla tuhma. Sietäisinkö minä tuhmaa kasvattilasta? Agraariyhteiskunnassa huutolaisen täytyi ansaita arvostuksensa työllä. Entä nykyään? Olemalla kiltti?

Ja kukapa tuonkin Sillanpään novellin sitten oli antologiaan valinnut. No joo... Kai Laitinen.

Kuva: Samuli Paulaharju: "Saimi" 1928, Perho.