tiistaina, tammikuuta 31, 2006

tenttejä, tenttejä


Pienet poikani ovat jo oppineet kysymään huolestuneella äänellä: "isi onko sulla tänään taas paljon töitä". Koetan vastata mahdollisimman usein, että: "ei niin paljoa etten ehtisi leikkimään teidän kanssanne". Viime viikonloppu meni tenttejä lukiessa. Homma jäi viikonloppuun, koska tentit piti saada lähtemään toiselle korjaajalle mahdollisimman pian.

Paperilla hyvältä näyttänyt metodiopintojen uudistus on osoittautunut vähän raskaaksi toteuttaa. Suunnittelimme kivan luentosarjan, missä laadullinen ja määrällinen tutkimus yhdistyvät. Sarjan piti jo rakenteensa puolesta osoittaa, että "vastakkainasettelun aika on ohi". Se varmaan onnistuikin jossain määrin. Emme osanneet aavistaa kuinka monimutkaiseksi tällaisen sarjan tenttien hoitaminen muodostuu. Nyt tilanne on se, että minä tarkistan kaksi teosta ja omat luentoni ja prof. X yhden teoksen ja omat luentonsa. Sitten jompi kumpi meistä arpoo kokonaisarvosanan.

No niin. Sain arvosteltua tentit. Opiskelijat olivat osanneet vastata luentokysymykseeni ilahduttavan hyvin. Ensi kertaa koko urani aikana suurimmalla osalla tenttijöistä oli jonkinlainen käsittys siitä, mitä tarkoitetaan paradigmalla. Yksi raukka oli tosin vastannut, että se on "ikuinen ongelma". Tavallaan se on niinkin, varsinkin jos ajattelee asiaa Kuhnin näkökulmasta. Opiskelija ei ehkä ajatellut asiaa näin syvällisesti; hän taisi sekoittaa toisiinsa käsitteet paradigma ja paradoksi.

Kirjakuulustelu sujui sitten monelta todella huonosti. Kysymykseni olivat ehkä hieman inhottavia; niihin oli vaikea vastata, ellei ollut lukenut kirjoja. Jotkut olivat selvästi lukeneet, mutta eivät ymmärtäneet lukemaansa. Sellaisten reputtaminen on aina vaikeaa.

  • Hyvässä tenttivastauksessa viitataan johonkin teoksessa tai luennolla esitettyyn esimerkkiin, yksityiskohtaan. Tentin arvostelija ajattelee silloin, että: "kas, kas, tuo on jotain lukenutkin".
  • Hyvässä vastauksessa käytetään teoksissa esiintyneitä käsitteitä
  • Loistavassa vastauksessa otetaan esiin joku kysymykseen liittyvä ja teoksessa esiintynyt näkökohta ja arvioidaan sitä kriittisesti. Pelkkä kriittisyys ei kuitenkaan riitä, ellei kirjoittaja osoita tuntevansa tentittävässä teoksessa esitettyjä näkökohtia
Piirros: Janne R. Perhokalastajien kokouksessa tehty muistiinpano kahdesta erilaisesta hyvin pitävästä koukkusolmusta.

perjantaina, tammikuuta 27, 2006

mikä vikana opettajankoulutuksessa

Laitoksemme kyseli meiltä valmistuneiden opettajien ajatuksia koulutuksensa tuomasta ammattitaidosta (ja sen puutteista). Kyselyyn vastasi vähän alle puolet OKL:stamme vuonna 2000-2001 valmistuneista opettajista (n=165).

En tapani mukaan jaksa iloita hyvistä tuloksista, vaan kiinnitän seuraavassa huomiota pulmiin.

Tässäpä pari kehittämiskohdetta:
  • Opettajat pitivät koulutuksessa saamiaan valmiuksia kohdata erityishuomiota tarvitsevia oppilaita huonoina,
  • valmiudet kohdata eri kulttuuritaustaisia oppilaita arvioitiin erittäin huonoiksi
  • esimiesten ja oppilaiden vanhempien kanssa toimimiseen ei oltu annettu koulutuksessa riittäviä eväitä
  • koulutuksessa olisi voinut antaa enemmän tietoja työelämästä
Miten koulutusta voisi parantaa (entisten opiskelijoidemme mielestä)
  • lisää käytännönläheisyyttä
  • lisää tietoa erityisopetuksesta
  • opastusta yhteistyön tekemisestä kotien kanssa

Ei näiden kommenttien pitäisi olla enää mitenkään yllättäviä kenellekään opettajankouluttajalle. Ongelmat ovat todellisia, mutta niihin sisältyy myös perustavaa laatua olevia rakenteellis-sisällöllisiä ongelmia.

Erityisopetus pelastaa! Se on ratkaisu kaikkiin koulun ongelmiin. Opettajille pitää opettaa taito tehdä nopeita diagnooseja: tuo hoitoon, tuo pois silmistä, tuon ongelma on fyysinen, sille minä en voi mitään jne.

Mitenköhän kotien kanssa toimimista opetettaisiin yliopistossa. Voisin vaikka kertoa vuorosanoja eri tilanteisiin. No leikki sikseen. Näitä asioita voisi käsitellä tarkemmin vaikka harjoittelun yhteydessä. Luulen, että harjoittelukoulun opettajat voisivat myös kertoa omista ratkaisuistaan ja hankalista tilanteistaan.

Käytännönläheisyyden vaatimukselle tuhahdellaan närkästyneesti "asiantuntijapiireissä". Omasta mielestäni ongelma on osittain rakenteellinen. Meidän on vaikeaa saada sellaisia didaktikkoja, joilla olisi rautainen kenttäkokemus ja vakuuttavaa tieteellistä julkaisutoimintaa. Kun sellaisia henkilöitä on harvassa, painaa virantäytöissä usein tiedeansiot kokemusta enemmän. On vaikea opettaa käytännönläheisesti, jos ei ole itse koskaan tehnyt töitä käytännössä. Toisaalta pahimmillaan tämä "käytännönläheisyys" jää leikin ja laulun (joita tietenkin myös tarvitaan) asteelle. Paras opettaja osaa rakentaa siltoja näiden asioiden välille.

Eräs ihailemani opettaja sanoi kerran, että jos uusi opettaja oppii työssään vain sen, minkä käytäntö hänelle opettaa, ei hän ole oppinut riittävästi. Opettajan työhön kuuluu jatkuva itseopiskelu. Näissä vastauksissa voi osittain kuulua myös tuoreiden opettajien hämmästys; he eivät päässeetkään opiskelusta eroon.

Olen ollut joskus havaitsevinani, että moni tuleva opettaja on itse laiska opiskelemaan uusia asioita. Johtuuko tämä siitä, että opetamme vääriä asioita? Vai siitä, että opettamisen ja oppimisen halu eivät aina asu samassa ruumiissa.

KUVA: Viggo Wallensköld

tiistaina, tammikuuta 24, 2006

kannattaisi olla kaunis


Olen kahlannut läpi suuren määrän työpsykologian alaan liittyviä tutkimuksia. Erityisen mielenkiinnon kohteena ovat olleet tutkimukset, joissa käsitellään non-verbaalia (sanatonta) vaikuttamista valintahaastattelutilanteessa. Onko ulkonäöllä, sivistyneillä tavoilla, pukeutumisella, eleillä, ilmeillä jne. merkitystä arviointitilanteessa?

Näyttää siltä, että kannattaisi olla kaunis (tai siis komea)Jo kolmekymmentä vuotta sitten Landy & Sigall (1974) toteuttivat tutkimuksen, jossa koehenkilöiden oli luettava viehättäviksi (attractive) ja vähemmän viehättäviksi (unattractive) määriteltyjen naisten huono- ja hyvälaatuisia esseitä. Koehenkilöiden piti arvioida kirjoittajien älykkyyttä, lahjakkuutta ja kyvykkyyttä. Landy & Sigall havaitsivat, että ulkonäöllä on vaikutusta etenkin huonosta suorituksesta annettuun arvioon. Kauniiden kirjoittajien huonot suoritukset arvioitiin parempilaatuisiksi kuin vastaavat ”rumien” henkilöiden suoritukset. Kummankin ryhmän laadukkaat suoritukset arvioitiin samantasoisiksi.

Watkins & Johnston (2000) tutkivat ulkonäön vaikutusta työhaastattelukutsun saamiseen. He havaitsivat, että kaunis saa keskinkertaisella CV:llä todennäköisimmin haastattelulkutsun kuin "neutraalit" ja "rumat". Lisäksi "rumat" saivat haastattelukutsun varmasti vain, jos heillä oli hyvä CV (so. paljon työkokemusta). Tutkimus toteutettiin simulaationa, ei oikeissa kenttäolosuhteissa.

Landy. D. & Sigall, H. 1974. Beauty is talent: Task evaluation as a function of the performer's physical attractiveness. Journal of Personality and Social Psychology, 29, 299-304.

Watkins, L. & Johnston, L. 2000. Screening Job Applicants: The Impact of Physical Attractiveness and Application Quality. International. Journal of Selection and Assessment 2/ 2000. Oxford: Black-well Publishers Ltd, 76-84.

torstaina, tammikuuta 19, 2006

feikki vai aito

KUVA: Chris Sweeney, punkkaribändi The Dead Pets'in laulaja ja "feikki" kapellimestari.

Seuraan mielenkiinnolla eräällä keskustelufoorumeilla käytävää keskustelua luokanopettajakoulutuksen valintakokeisiin valmistautumisesta. Olen itse osallistunut haastattelijana ja kirjakuulustelun korjaajana useisiin valintakokeisiin. Niin, ja kerran olin itsekin arvioitavana. Siihen aikaan valintakokeeseen kuului vielä opetusnäytteen antaminen luokan edessä. Sain tehtäväkseni pitää opetustuokion sisiliskosta. Se meni kai aika hyvin, koska minut valittiin koulutukseen. No se on toinen juttu. Tarkoitukseni oli pohtia valintahaastatteluun valmistautumista, ei tunnelmoida ikivanhoilla muistoilla.

Keskustelufoorumeilla esiintyy karkeasti ottaen kahdenlaisia mielipiteitä haastateltavana olemisesta. Toiset neuvovat, että kannattaa olla rehellisesti oma itsensä; osa taas korostaa, että kyseessä on näytelmä jossa on tarkoitus ottaa hyvän hakijan rooli (mikä se sitten lieneekin).

Suomen televisiossa esitettiin viime keväänä englantilaisen Channel 4:n tuottama sarja "Faking it" (suom. roolihuijaus... hyvä suomennos sikäli, että "faking it" -on aika kaksimielinen ilmaus). Sarjan kaikkien osien kaava on sama: henkilö valmennetaan kuukaudessa esittämään jotakin sellaista ammattilaista, johon hänen habitukseensa tai koulutukseensa näyttää sopivan huonosti. Valmentajat koulivat feikkaajan suullista ilmaisua, äänenpainoja, opettavat rooliin sopivaa käyttäytymistä ja kehonkieltä, ehkä kertovat vielä jonkin fraasin ja ammattisanan. Lopuksi toinen asiantuntijaraati koettaa löytää "teeskenteljän" muutaman henkilön joukosta. Muilla kokeeseen osallistuvilla henkilöillä on enemmän ammattikokemusta kuin feikkaajalla, mutta toisaalta heitä ei ole valmennettu. Arvaus menee aika usein pieleen. Mitä sitten? Sarjahan on luultavasti käsikirjoitettu näytelmä, ei dokumentti.

Ilmeillä, eleillä, katseella ja asennoilla on merkitystä varsinkin luotaessa henkilöstä ensivaikutelmaa. Tuo vaikutus on sitä suurempi, mitä kokemattomampia arvioitsijat ovat (arvioitsijoina). Faking it -ohjelmaan oli valittu oman alansa ammattilaisia (esim. autokauppiaita erottamaan aloittelijakauppiaan kokeneesta), ei henkilöarvioinnin ammattilaisia. Olisi kiinnostavaa päästä etsimään yhtä "feikkiä" opettajien joukosta. Mitkä ovat oman alamme (opetus- ja kasvatustyön) maneerit, joilla huomaamattamme vakuutamme yleisömme omasta asiantuntemuksestamme? Pitäähän oppilaatkin saada uskomaan opettajansa opettajuuteen. Huutamalla ja räyhäämällä se ei yleensä onnistu.

Onko opettajaksi hakeutuvan henkilön sopiva vetää roolia raadin edessä? En tiedä vastausta tähän kysymykseen... tai en voi sanoa sitä julkisesti (ettei tästä blogista tulisi valmennuskurssi). Joidenkin mielestä tuollainen näytteleminen on jonkin laatuista epärehellisyyttä. Toisaalta monet opiskelijat ja virassa toimivat opettajat tuntuvat ajattelevan, että opettajarooli on heille keino suojella aitoa minää. Ammattirooli voi olla siis turva. Jaksaako epäaitoa roolia vetää kuitenkaan kovin pitkään? Arvattavasti ei. Ehkäpä opettajankoulutuslaitoksen valinnoissa feikannut omaksuu koulutuksensa aikana uuden opettajuuden roolin ja alkaa näytellä sitä .... toiveajatteluako?

maanantaina, tammikuuta 16, 2006

mitä nyt?


Tavallisessa päiväkirjassa ei tarvitse olla huolissaan siitä, jaksaako sitä kukaan lukea. Voi uskotella kirjoittavansa vain itselleen... vaikka oikeasti toivoisi jonkun joskus löytävän paperini pöytälaatikosta (ja lumoutuvan niistä).

Julkinen päiväkirja on jotain muuta. Olen ilmoittanut sepustukseni useisiin eri luokkiin (mm. gradu, tiede, historia, opettaminen) ja se asettaa tiettyjä velvollisuuksia sisällön suhteen. Pitäisi muistaa kirjoitella eri aiheista tai ottaa blogin kuvaukset pois.

Minua on kiinnostanut jo pidemmän aikaan suomalaisen kasvatusajattelun aateihistoria. Siihen liittyen olen koettanut perehtyä kristilliseen perinteeseen, eritoten luterilaiseen. Se on tosin vain harrastus, ei elämäntehtävä. Huomasin, että edellisistä blogimerkinnöistäni voi saada sen kuvan, että haikailen menneen kasvatusperinteen perään. Tuon perinteen tutkiminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sitoutuisin itse samaan aatemaailmaan.

Mainittu aihepiiri ei ole luultavasti kovin kiinnostava. Sen kosketuspinnat nykykouluun eivät ole selviä. Tosin vanhat ihanteet elävät edelleen monien oppimiseen ja opettamiseen liittyvien uskomusten ja käsityksen taustalla.

Gradurintamalla ei ole tapahtunut mitään erikoista. Huomenna pitäisi kommentoida loppuvaiheessa olevaa gradua. Sen aineisto on mielenkiintoista, mutta argumentaatio vaatii vielä paljon hiomista. Mistähän johtuu sekin, että viime aikoina lukemissani käsikirjoituksissa on ollut niin paljon kielioppi- eritoten sanajärjestysvirheitä. Kuuluuko niiden korjaaminen ohjaajan tehtäviin?

Aina kun teen kiivaasti omaa tutkimusta, minusta tulee ylikriittinen opiskelijoiden töitä kohtaan. Puran ylimääräistä energiaa haukkumalla opiskelijaparkoja. Pitäisiköhän käydä Kopsin juttusilla?

sunnuntaina, tammikuuta 15, 2006

siirakin sanoja


Olen joutunut laiminlyömään teitä, oi lukijani. Olette ehkä aprikoieet, miksi blogissani on ollut niin hiljaista. Loppuiko Telemakhokselta sanottava tai into, vai joutuko hän pakolliselle "hyvä alainen" kurssille? Ei, ei, ei.

Olen kirjoittanut tutkimusta. Se ei tietenkään ole mikään uutinen. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että jouduin kolmen keskeneräisen työn loukkuun. Olin luvannut kirjoituksia vähän liian monelle suunnalle, ja yliarvioinut voimani. Onneksi sain päätoimittajalta lisää aikaa. Kiitos Pekka R!

Tutkimussarjan ensimmäinen valmistui eilen illalla. Siitä tuli mielestäni aika hyvä (käsittelee valintakokeissa useaan kertaan hylättyjä). Nyt työn alla on tutkimus opettajuuteen ja opiskelijavalintoihin liittyvistä myyteistä.

Ennen sukeltamistani opiskelijavalintatutkimuksen ihmeelliseen maailmaan, oli puhetta nöyryyden ja vaatimattomuuden kulttuurista. Kuten joku jo ehti huomauttaa Rita Maestran sivuilla käydyssä keskustelussam on ilmiö on tietyllä tapaa protestanttiseen maailmaan liittyvä. Weberin protestanttinen etiikka on aika loppuunkaluttu aihe - harmi, että sitä käytetään vähän kaiken selittäjänä. Ehkäpä ilmiön syvällä olevat juuret löytyvät silti kristillisestä etiikasta.

Mainitsin jossain keskustelussa "Siirakin" (oik. Jhesu Syrak) apogryfikirjan, mistä muuten on juri julkaistu uusi käännös. Tuon linkin takana oleva teksti lienee jostakin vanhemmasta versiosta peräisin, ehkä siitä 1800-luvun lopulla ilmestyneestä hartauskirjasta.

Tutkiessani 1800-luvun suomalaista kasvatusajattelua törmäsin usein "Siirakkiin". Fenniomaanisivistyneistö katsoi syyrakin opetusten sopivan hyvin yksinkertaisille talonpojille. Ei siis ihme, että esimerkiksi Seitsemässä veljeksessä on kohtia, joissa tutkijat ovat nähneet yhteyksiä aikansa hengelliseen kirjallisuuteen ja tähän tässä puheena olleeseen "tapakasvattajaan".

Mitä Jesus Ben Siirak opetti? No tässä yksi hänen mietelmänsä:
”Rehu ja vitsa ja kuorma aasille, leipä ja kuri ja työ palvelijalle" (Siir. 33:25).

Luther selitti yllä olevaa ohjetta tähän tapaan:
"...vanhemmat eivät saa olla laupiaita lapsilleen, kun nämä ovat pahoja: heitä on heti ku­ri­tet­tava. Isäntä ja emäntäkään eivät saa olla liiaksi laupiaita palkollisilleen, vaan kaikki pa­huus on ansion mukaan hellimättä rangaistava. Sitä Jumala heiltä vaatii; elleivät sitä tee, hei­dän on siitä kerran tehtävä Jumalalle tarkka ja ankara tili".

Toisaalta Luther varoitti, että ansaitsematon rangaistus, mielivalta, herättää vain vihaa ja uppiniskaisuutta. Hän varoittaa vanhempia ja isäntäväkeä yhtälailla liiallisesta laupeudesta kuin ankaruudestakin. Kummatkin ovat merkkejä vanhemman — tässä tapauksessa isännän — viran huonosta hoitamisesta ja kutsumuksen laiminlyönnistä. Tällä tavoin Lutherin muotoilema kutsumusetiikka yhdistyy läheisesti hänen regimenttioppiinsa.

Lutherin näkemysten tulkitseminen on todella vaikeaa. Hän kirjoitti eri aikoina sangen eri tavoin - ja esimerkiksi Lutherin kasvatusnäkemykset muuttuivat voimakkaasti hänen saadessaan omaa perhettä.

maanantaina, tammikuuta 09, 2006

vaatimattomuus kaunistaa

Rita Maestra pohti plogissaan syitä siihen miksi suomalaisen on niin vaikea antaa tunnustusta itselleen tai toisilleen. En malta olla pohtimatta ilmiötä kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.

1800-luvun puolivälissä ilmestyneistä opaskirjoista yksi kiinnostavimpia on Aimé Martinin tutkielma kotiäitien kasvatuksesta. Tuon kammottavan teoksen ydinsisältö on aika lähellä Pestalozzin aatemaailmaa.

Martinin mielestä naisten turhamaisuus on erittäin vaarallinen ja tuhoisa ilmiö, sillä se oli saanut monta miestä uhraamaan elämänsä turhuuteen, korkean aseman ja kunnian saavuttamiselle. Naisille kerrotaan tässä oppaassa, ettei heidän pidä kannustaa miehiään ulkokultaisuuteen leveämmän elämän toivossa. Kunhan vain vaimo tukee ja Jumala siunaa, saattaa mies saavuttaa kestävää iloa isänmaataan palvellen. ...aviomiehen onni lepää siis vaimon harteilla. Niinhän se on ;-)

Kun vaimo oli kasvatettu, siirryttiin perheen lapsiin. Heihinkään ei tuo turhamaisuuden (s.o. ”itserakkaus”, ”itseriittoisuus”) synti saanut tietenkään tarttua.

Suomalaisessa 1800-luvun kasvatusperinteessä pidettiin "itserakkautta" yhtenä suurimmista paheista. Itserakkauden nähtiin synnyttävän muun muassa kurittomuutta ja ylpeyttä - se oli siis monien huonojen ominaisuuksien alku ja juuri. Eräissä aikalaismuistelmissa kerrotaan, kuinka itseriittoisuuden idut pyrittiinkin kitkemään lapsista heti jos sellaista heissä ilmeni. Tämä ilmeni käytännössä esimerkiksi siten, että säätyläisperheessä lapsia kohdeltiin kuin palvelijoita. Heidän tuli oppia asemansa.

Moni aikalainen oli vakuuttunut siitä, että lapsille ei saa antaa myönteistä huomiota eikä varsinkaan osoittaa ihailua, sillä se tekee heistä itserakkaita. Heidän käsityksensä mukaan lapsella on luontainen ”ihailunkaipuu”, joka vanhempien on tukahdutettava määrätietoisesti olemalla välinpitämättömiä kun lapsi pyytää huomiota.

Tällainen asenne näyttää istuvan sitkeässä, sillä joskus vieläkin näkee vanhempia, jotka eivät kehu omia lapsiaan, jottei näistä tulisi ylpeitä. Eräs 1800-luvulla elänyt arvostettu rehtori kirjoitti näin:

Lasten on laita kuin koiranpenikoiden. Jos heitä huomaa, jos nauraa heidän vehkeilleen, saa­vat he heti mitä merkillisempiä käsityksiä itsestään.

Itse hän kertoo muistelmassaan saaneensa itse lapsena liikaa huomiota ja ihailua osakseen asuessaan puoli vuotta isovanhempiensa luona (alle nelivuotiaana). Isovanhempien liian hellä hoito oli vaikuttanut hänen luonteeseensa haitallisesti... Pikkupoika oli nimittäin viety asumaan mummolaansa siksi aikaa kun muu perhe teki pitkän ulkomaamatkan 1860-luvun alussa. Hän kertoo vanhempiensa oivaltaneen heti palattuaan lapsensa saaneen väärän käsityksen itsestään. Lääke tähän sairauteen oli myös tiedossa: vanhemmat eivät olleet viikkokausiin huomaavinaan lastaan (kun tämä yritti kertoa mitä kaikkea oli mummolassa lähes vuoden aikana tehnyt). On helppoa kuvitella tällaisen muiston jääneen lapsen mieleen niin, ettei se unohtunut koskaan.

1800-luvun suomalaisille muistelmille tyypillisesti kirjoittaja käänsi asiat myönteisiksi korostaessaan, että vain ankara ja järjestelmällinen kasvatus on voinut jalostaa hänenkin heikkoa luonnettaan. Erikoisen kiitollinen hän on muistelmissaan isälleen siitä, että tämä ei ruokkinut hänen luontaista ihailunkaipuutaan, vaan kitki kylmästi hänestä itseriittoisuuden. Lukija ei voi kuitenkaan olla pysähtymättä pohtimaan, sisältyykö sanoihin katkeruutta. Ei ole yllättävää, että poika kertoo isänsä jääneen hänelle lapsuudessaan ja nuoruudessaan sangen etäiseksi.

Jatkuu...

tiistaina, tammikuuta 03, 2006

raitista ilmaa ja luonnonläheisyyttä

Olen kalojen onneksi aika huono perhokalastaja. Koetan tietenkin uskotella itselleni ja kalakavereilleni, että luonnossa liikkuminen on pääasia - ei saalis. He eivät tietenkään usko sitä. He ovat osittain oikeassa. Silloin harvoin kun satun saamaan lohen, unohtuu luonto ja ulkoilma. Useimmiten palaan joelta kuitenkin ilman saalista, mutta pari perhoa menettäneenä.

Perhokalastajat ovat ihan oma lajinsa. Etikettiin kuuluu, että vasta-alkajia neuvotaan. Neuvot ovatkin tarpeen, sillä perhokalastus on paljon muutakin kuin kalastusta - se voi olla tiedettä, taidetta tai mielentila. Tiedettä siksi, että ottiperhon valitseminen tai tekeminen vaatii usein joitakin tietoja kalastuspaikan hyönteisistä. Taidetta siinä mielessä, että hyvä heitto on myös kaunis. Sopusuhtainen ja kaunis perho voi olla myös hyvin kalastava. Todettakoon, että myös huonosti sidottu voi kalastaa hyvin; tosin se ei kestä kivikossa kauaa. Perhojen sitominen on kiehtova harrastus. Vaikka en ole itse saanut omilla perhoillani erityisen hyvin kalaa, ovat muut onnistuneet niillä paremmin.

En ehtinyt viime syksynä muilta kiireiltäni käymään kalassa montaa kertaa. Syynä on myös se, ettei asuinpaikkaani lähinnä olevat joet ole kalastajan kannalta kovin innostavia. Toinen tankataan täyteen kirjolohta pari kertaa vuodessa. Altaissa kasvatetut kalat eivät osaa valikoida syötävää joen alkuperäisten asukkaiden tavalla. Ilman tankkausta joki olisi tyhjä kaloista parissa viikossa.

Mutaisessa joessa asuneet lohet eivät ole erikoisen hyvän makuisia. Osittain tästä syystä moni kalakaverini on päätynyt "pyydä ja päästä" (catch and release) -linjalle. Itse en ole tuota ideologiaa koskaan oikein hyväksynyt. Ajattelen vanhakantaisesti, että kalamies pyytää vain sen verran kuin tarvitsee. Jos pyytää, vaikka tarkoitus ei ole ottaa yhtään kalaa, syyllistyy kalojen kiusaamiseen. Tiedän, että moni on tästä eri mieltä. En halua hurskastella: en syö tai ota kaikkia saamiani kaloja. Käyttämättä jäävät sorvat ja särjet, joskus myös lahnat. Mutaisen makuinen lohikin jää joskus syömättä (tosin savustaminen auttaa vähän asiaa).

Etelän jokien kalastuspaine on kasvanut suunnattomasti kaltaisieni sunnuntaikalastajien vuoksi. Joskus hyvään kuopan reunalle pääsemistä pitää joella jonottaa. Viime reissullani kyllästyin tähän. Menin yksinäiselle, sangen vaikeakulkuiselle koskelle. Matkalla tuli mieleen, että jos kaadun ja loukkaannun, ei kukaan löydä minua pitkään aikaan. Niinpä etenin koskessa varovasti. Kalapaikka ei ollut hyvä, mutta eipä ollut porukkaa pyörimässä jaloissa. Eväitä syödessäni huomasin erikoisen puun. Vähän harmitti, että en millään tuntenut sitä. Suipot, punertavaruotiset lehdet viittasivat pajun sukuiseen pensaaseen, mutta runko ei. Myöhemmin selvisi, että kyseessä on luultavasti kanukka. Mistähän se oli tuonne joen keskellä olevalle pienelle kivikkoiselle saarelle löytänyt? Kanukka olikin sen päivän ainoa saalis.

sunnuntaina, tammikuuta 01, 2006

maas on hanki ja palkat jäässä

Yliopisto-opettajien palkkauksen ajanmukaistamisen (UPJ) seurauksena kaikki ikälisät on jäädytetty.

Ne, jotka ehtivät "ansaita" ikälisänsä vanhassa järjestelmässä, saavat pitää ne tulevassakin systeemissä (takuupalkkansa turvin). Me muut emme ilmeisesti ansaitse ikälisän tapaisia automaattisia palkankorotuksia. Uudessa järjestelmässä jokainen korotus on ansaittava erikseen.

Sivullisesta tämä kuulostaa ehkä ihan hyvältä periaatteelta. Kaikkihan me olemme nähneet työpaikoilla henkilöitä, joiden pätevyys ei ole noussut määrävuosikorotusten mukana.

Tulevaisuudessa palkankorotukset ansaitaan vähän niin kuin kunniamerkit; ne saadaan lähiesimiehen esityksestä. Silloin kannattaa olla väleissä esimiehen kanssa. Silloin kannattaa keskittyä tehtäviin, joita esimies arvostaa. Viime joulukuussa meille järjestettiin kurssi, minkä teemana oli "hyvä alainen". Kurssille osallistujat pohtivat, miten heistä tulisi hyviä alaisia! Itse opettelin tätä armeijassa riittävän kauan. En olisi uskonut joutuvani alokkaaksi uudelleen enää tässä vaiheessa.

Kunniamerkkijärjestelmä on ollut olemassa yliopistolla jo vähän aikaa. Jotkut lehtorit ovat voineet saada peruspalkkansa päälle lisää rahaa, jos ovat suoriutuneet tehtävistään erityisen hyvin. Yleensä edunsaajat eivät ole paljoa asiasta huudelleet. Tätä kunniamerkkiä kannetaan lompakossa, piilossa uteliaden katseilta. Kun kuulin laitoksemme "tuloksellisuuslisän" saaneiden nimet, en enää ihmettele miksi. Ehkä järjestelmä on hyvä, mutta sen oikeudenmukainen toteuttaminen saattaa osoittautua liian vaikeaksi yliopiston kaltaisessa yhteisössä. Miksi odottaisin UPJ:ltä jotain parempaa?