perjantaina, joulukuuta 30, 2005

graduarvosanoista

Edessäni on lista laitoksellamme tänä vuonna annetuista graduarvosanoista. Lista on laadittu siten, että arvosanajakaumat näkyvät ohjaajittain, joskin ohjaajat (11) esiintyvät tilastossa nimettöminä (a-k).

Lienee selvää, että arvosanatilastoa ei ole tarkoitettu yleiseen jakeluun, vaikka kaikki sen sisältämät tiedot ovatkin julkisia. Kuka tahansa voisi mennä kirjastoomme ja tehdä vastaavan tilaston (arvosanat ja päätarkastaja löytyy gradujen kirjastokappaleiden kansilehdeltä). Ihan turhaan peittelevät; tällaisten tilastojen pitäisi olla julkisia. Se pitäisi pystyä laittamaan arvostelijoiden nimillä varustettuna laitoksemme ilmoitustaululle. Sitä ei tulla kuitenkaan koskaan näkemään siellä. Pelkäävätkö ikäviä kysymyksiä? Pelkäävätkö kritiikkiä?

Otin tietenkin heti selvää, kuka tuossa tilastossa on kuka. Hämmästyin, sillä en tunnistanut sieltä edes itseäni. Näin jälkikäteen oli vaikea muistaa, että olin tänä vuonna todellakin antanut päätarkastajana lausunnon yli kymmenestä gradusta. Arvosanajakaumani näyttää "kauniilta", ei siinä mitään peittelemistä ole. Pari on saanut lubenterin, neljä cumua, kolme magnan ja kaksi eximian. Laudatur on meillä perinteisesti varattu Jumalalle... tosin jotkut ohjaajat näyttävät lipsuneen siitä periaatteesta tänä vuonna.

"Kaunis" jakauma ei ole kuitenkaan pääasia, vaan opiskelijoiden kannalta tärkeämpää olisi tietää missä suhteessa antamani arvosanat ovat toisissa ryhmissä annettuihin arvosanoihin. Joku yhteinen linja pitäisi olla, vaikka kuinka muuten vannoisikin absoluuttisen (so. ei suhteellisen) arvioinnin nimeen. Niinpä tilasto on minulle hyvin hyödyllinen.

Ryhmien välinen vertailu ei sitten näyttänytkään enää niin hyvältä - jos hyvällä jakaumalla tarkoitetaan kauniisti gaussin käyrälle sijoittuvia arvosanoja. Tämä ei ehkä ole graduarvioinnin tavoite. Hyvä tutkimus on hyvä, siitäkin huolimatta että ryhmässä on ollut muitakin hyviä tutkimuksia. Näin periaatteessa.

Käytännössä töitä verrataan usein toisiinsa. Eräältä ystävältäni jäi (kuulemani mukaan) saamatta korkea arvosana väitöskirjastaan, koska kahdelle häntä ennen valmistuneelle väitöskirjalle oli annettu korkeat arvosanat. Jatkuva eximioiden tai laudatureiden tulva olisi herättänyt kuulemma oudoksumista tiedekunnassa. Sama juttu kai myös meillä. Jatkuva hyvien tai huonojen arvosanojen tulva herättää helposti kysymyksiä.

Koetin miettiä syitä eri ryhmien välillä oleviin arvosanojen jakaumaeroihin. Keksin tällaisia:
1. Sattuma. Vuosi on liian lyhyt tarkasteluväli. Joillakin ohjaajilla oli tuona aikana ollut (pää)tarkastettavana vain yksi gradu. Muutaman arvioidun gradun perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä arvostelulinjasta.

2. Asteikkoero. Ohjaajat määrittelevät hyvän/ huonon gradun toisistaan poikkeavilla tavoilla. Tosin toinen tarkastaja voi vaikuttaa tähän asiaan merkittävästi. Olemme myös koettaneet käydä keskusteluja (ohjaajien kesken) laadukkaan opinnäytteen tuntomerkeistä.

3. Ohjauksen laadun ero. Ehkäpä joissakin ryhmissä ohjaus on niin laadukasta, että kaikki opiskelijat saavuttavat niissä kiitettävän tason.

4. Hyvien graduntekijöiden epätasainen jakautuminen. Ehkä parhaat graduntekijät keräytyvät tiettyihin graduryhmiin. Tätä minun on vaikea uskoa. Tosin vahvan ja sitoutuneen graduryhmän merkitys on suuri. Innostavassa porukassa vähän vähemmän graduntekoon aluksi sitoutunut opiskelija voi löytää itsestään tutkijan.

5. Joissakin ryhmissä keskitytään yksinomaan ohjaajalle läheisiin tutkimusaiheesiin. Sellaisia töitä on helppo ohjata ja helppo arvostaa.

Aikoinaan kouluhallitus seurasi seminaareissa annettuja arvosanoja ja huomautti, jos käytetty asteikko poikkesi jompaan kumpaan suuntaan muiden vastaavien oppilaitosten linjasta. Mitään tällaista kontrollia ei tietenkään ole enää olemassa. Olisipa silti hauska tietää, miten meidän laitoksemme gradut selviäisivät toisen vastaavan laitoksen graduarvioinnista (ja toisin päin).

Saisikohan tästä aikaiseksi tutkimusprojektin? Ei ehkä... en jaksa syttyä enää näihin yliopistolla tutkitaan yliopistoa -juttuihin.

torstaina, joulukuuta 29, 2005

ilmiantajat


Joulu on ohi, luen tenttejä. Niitä on kiertynyt pöydälleni aivan liian suuri pino. Ennen "joululomien" alkua oli monta teoskuulustelua ja luentokertausta, esseen palautuspäivää ja graduseminaaria.

Opiskelijat ovat huhkineet ennen tenttejä, minä niiden jälkeen. Niin sen kuuluukin mennä, en valita. Joskin myös tenttikysymysten tekeminen on työlästä työtä. Tällä kertaa se oli erityisen aikaavievää, sillä tenttikirjojen joukossa oli monia uusia teoksia (jotka olin kyllä itse valinnut).

Huomasin, että opiskelijat ovat avanneet oppilaskunnan sivuilla uuden palvelun. Sivustolla on lomake, jonka täyttämällä voi käräyttää tenttitulosten ilmoittamisessa viivyttelevän opettajan. Samalla sivustolla voi myös ilmiantaa vastaanottoaan siirtäneen - tai sen kokonaan pitämättä jättäneen henkilökunnan jäsenen.

Ilmiannoin heti itseni. Olen joutunut siirtämään vastaanottoani lukuisia kertoja. Useimmiten syynä on päällekkäinen opetus - minä kun en voi määrätä luentojeni aikataulua. Joskus olen joutunut olemaan virkamatkalla tai muussa viranhoidossa vakinaisena vastaanottoaikanani. Usein syyllistyn vastaamaan virka-ajan ulkopuolella opiskelijoiden sähköposteihin. Olisikohan minulla oikeus keskittää sähköpostiliikenne vastaanotolleni? Luultavasti.

Ymmärrän, että "palvelun" avulla koetetaan löytää ääritapaukset ja tuottaa niistä koottuja tietoja. Silloin epäkohta on konkretisoitu ja se voidaan työnää laitoksen johtajan käsiteltäväksi.

Ei toisiaankaan ole laitaa, jos joku jättää vastaanottonsa aina pitämättä. Tenttitulokset on myös saatava ajallaan, ainakin jos mitään hyvää syytä niiden viivästymiseen ei ole. Ainakaan meidän laitoksellamme ei ole tapana siirtää tenttejä toisen opettajan tarkastettavaksi, jos tentaattori sattuu sairastumaan. Olen muistaakseni vain kerran saanut tarkastettavakseni työtoverini tentit.

Koen olevani usein liiankin velvollisuudentuntoinen. En jätä kevytmielisesti töitäni tekemättä. Minulla ei pitäisi olla siis mitään pelättävää. Silti tällainen paljastuskoneisto tuntuu loukkaavalta, vaikka en osaakaan eritellä siihen tarkempaa syytä.

Sähköinen tiedonvälitys on avannut uusia mahdollisuuksia myös tenttiinlukemisen "tehostamiseen". Törmäsin jo ajat sitten erään ainelaitoksen opiskelijoiden ylläpitämään tenttikysymysarkistoon. Sieltä sai luettavakseen myös meidän alamme tenttikysymyksiä. Omiani en löytänyt, parin kollegani kyllä. Lähetin linkin kysymyksiin heille - ymmärtävätpä vaihtaa kysymyksensä. Kysymys kuuluu: kenen etu tämä on? Miksi tentteihin luentaan? Hyvän arvosanan takia?

keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005

järki ja tunteet

Tämä juttu on vähän "off topic"; suokaa anteeksi.

Muistan päättäneeni lukioikäisenä, että en osta koskaan autoa (sillä "kotilolla" ajaminen on nössöilyä), enkä koske tietokoneisiin (samasta syystä). Isä ja äiti eivät ottaneet asiaan kantaa, lainasivatpahan he minulle autoa aina talvisin. Yhtenä kesänä moponi (silloin alla oli Suzuki Katana) hajosi Juvalla, Savonlinnan ja Kuopion valtateiden risteykseen. Arvasin oireista, että vika oli laturissa. Sitä ei tien päällä korjata. Ei muuta kuin fillari rekan kyytiin ja Helsinkiin.

Perillä selvisi, että varaosa maksaa Japanista tilattuna noin 1/3 koko prätkän arvosta. Olin harmissani; pystyin juuri ja juuri ylläpitämään pyörääni, mutta rahaa ei jäänyt korjauksiin. Isä teki ovelan ehdotuksen. Jos myisin prätkäni, hän maksaisi autoon tarvittavan välirahan. Sopimus sisälsi tietenkin sen, että isä sai valita auton. Arvaatte ehkä, että pihaan ei tullut muskeliautoa. Siellä seisoi Citroen Visa economic 1.1. Siinä oli yli kaksi kertaa vähemmän hevosvoimia kuin edellisessä mopossani. Piti opetella uusi ajotyyli. Näin jälkeenpäin katsoen ratkaisu oli erittäin hyvä ja terveellinen. Päätin kuitenkin, että joskus vielä jatkan mopoilua.

Jokakeväinen prätkäkuume on tuttu sairaus monelle kohtalotoverilleni. Oireina on keväisin iskevä rauhattomuus, tarve hakeutua moottoripyöräkauppaan silittelemään fillareita ja pakko-oireinen prätkälehtien selailu. Luulen, että tämän taudin vierestä seuraaminen on aika tylsää aviopuolisoille. Rakas vaimoni - tuntien mielenlaatuni - ihmetteli minulle viime keväänä, että miksen sitten mene ostamaan itselleni fillaria.

Että ostaako fillari? Ei se niin helppoa ole... sehän on vaarallista, ehkä en osaa enää ajaa (olen aiemmin ajanut 80.000 km prätkällä, mutta siitä on jo yli kymmenen vuotta), minne ajaisin prätkälläni - Esson baariin?

Koetin pitkään järkeillä moottoripyörän ostamista vastaan. Etsin käsiini onnettomuustilastoja ja latasin netistä mp. onnettomuusvideoita. En keksinyt mitään järkisyytä hankkia moottoripyörää. Se ei sovellu edes pienen kalastusretken kulkuvälineeksi (perhokalastustarvikkeiden kuljettamiseen tarvittaisiin mieluummin pakettiauto). Ajokausi on lyhyt, vakuutusmaksut mielettömät, varusteiden pukeminen on työlästä parin kilometrin työmatkaa varten, jne., jne.

Kysyin työpaikkalääkäriltäni, olisiko hänellä määrätä jotakin rauhoittavaa tuohon tautiin. Hän kehoitti lopettamaan pohdinnat ja hankkimaan prätkän (kertoi itsekin olevansa moottoripyörämies).

Ostin fillarin ja tarvittavat varusteet. Olen ajanut uudella pyörälläni tuhansia kilometrejä ja nauttinut joka hetkestä. Myös vaimoni on ollut välillä mukana. Teimme viime kesänä pari todella hienoa yhteistä reissua.

Miten sen tietokonepäätöksen kanssa kävi? Koko lukiossamme ei ollut kuin kaksi oppilasta, joilla ei ollut ATK:ta. Minä olin toinen. Sain harjoitella kaiken myöhemmin. Nyt olen ollut monena vuonna vastuussa laitoksemme ATK-opetuksesta (tai ainakin osasta). Tässä tarinassa ei ole opetusta... kyllä nuorena pitää olla periaatteita.

maanantaina, joulukuuta 19, 2005

oppimisvaikeuksista


Opinto-ohjaaja Pirkko Kuhmonen kertoo tämän päivän HS:n yleisönosastolla oppimistyylejä koskevista havainnoistaan:
"Yleisin oppimisen ongelma on kokemukseni mukaan keskittymiskyvyn puute ja hitaus. ... Syitä oppimisen ongelmiin haetaan luki- tai muista oppimisvaikeuksista. Usein kuitenkin kyseessä on opiskelijan hidas ja analyyttinen tapa hahmottaa asioita." (HS 19/12/05)

Näin äkkiseltään Kuhmosen kanssa on helppo olla samaa mieltä. Sitten huomaa, että nuo kaksi lausetta tarkoittavat samaa asiaa. Hahmottamisvaikeudet ja oppimisen vaikeudet nähdään olevan läheisessä yhteydessä toisiinsa. Hyvä. Hän on siis tietämättään tullut samaan johtopäätökseen kuin suurin osa erityisopettajista. Nykyisin on tapana ajatella, että tuo "häiriö" saattaa olla oikeasti "ominaisuus". Ero on siinä, että häiriöstä pitää yrittää päästä eroon, ominaisuuden kanssa on opeteltava elämään. On kiintoisaa pohtia, onko esimerkiksi taiteellinen luovuus kykyä nähdä asiat yllättävällä tavalla. Silloin "vaikeus" olisikin vahvuus.

Kasvatuksen historia tuntee lukuisia oppimisvaikeuksien selityksiä (joista moni on kasvanut lähes muoti-ilmiöksi). 1970-Luvulla herättiin havaitsemaan luki- ja puhehäiriöiden merkitys oppimistapahtumassa, 1980-luvulla kiinnostuttiin oppimisvaikeuksien sosiologiasta ja niinpä alettiin keskustella alisuoriutujista (tunnetuin alisuoriutuja on Bart Simpson). Viime vuosikymmenellä kuvaan tulivat mm. Asperger ja MBD -diagnoosit. Oppimisvaikeuksien ja niihin liittyvän epäsosiaalisen käyttäytymisen syitä alettiin etsiä fysiologiasta, aineenvaihdunnasta ja aivojen toiminnasta. Suuntaus on suorassa yhteydessä samaan aikaan kehitettyihin aivokuvantamismenetelmiin (mm. PET) ja ripein askelein kehittyneeseen kognitiivisen psykologiaan. Viime vuosien muotidiagnoosi on ADHD. Kaikki nämä näkökulmat ovat tavallaan oikeita... toistaiseksi.

ADHD -diagnostisoinnin luotettavuudesta on puhuttu paljon viime aikoina. Ongelmana on se, että diagnostisoinnin apuna käytetyssä kaavakkeessa kuvatut käyttäytymismuodot ovat sangen yleispiirteisiä. Luotettavaa keinoa löytää ADD/ ADHD oireyhtymä aivokuvista etsitään paraikaa (ks. kuva). Mahtaako ongelmaksi tulla sama, johon hysteerisyys -diagnoosi kaatui 1900-luvun alussa. Psykiatrit innostuivat tästä selitysmallista niin paljon, että lopulta lähes 70% englantilaisista naisista täytti kriteerit. Huomautettakoon kuitenkin, että ADHD -lääkityksellä ollaan saavutettu hyviä tuloksia.

Itse asiassa se ilmiö, mitä vielä 1970-luvulla nimitettiin esim. lukihäirilöksi, ymmärretään nykyisin tietynlaiseksi hahmotushäiriöksi. Se koskee muitakin asioita kuin kirjaimien ja sanojen hahmottamista. Hahmotushäiriö voi vaikeuttaa esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden tulkitsemista tai toisen tunnetilojen tunnistamista (riippuen siitä, missä kohtaa aivoja ongelma on). Tekstiin liittyvän hahmotushäiriön on huomattu olevan voimakkaasti perinnöllistä, löytyipä vähän aikaa sitten tuon ominaisuuden tuottava geenivirhekin.

Kuhmonen ei käytä muotitermejä kirjoituksessaan, vaan tuo esiin omakohtaisia havaintojaan. Onko todellakin niin, että yhteen asiaan mielellään keskittyvät ihmiset eivät ole toivottuja työntekijöitä?

"Perusteelliset, yhden asian kerrallaan tekevät ihmiset eivät sovi yhteiskuntaan, jossa täytyy samaan aikaan hallita monta asiaa, on hypättävä tehtävästä toiseen, hyväksyttävä vähän huonompi työn jälki nopeuden kustannuksella".

Riippuu kai alasta. Luulisi, että yliopisto on ollut tällaisten tyyppien suojatyöpaikka koko olemassaolonsa ajan. Jos niin on ollut, ei sääntö päde enää. Akatemiatutkijoina he voisivat pärjätä, eivät oikeastaan muualla. Minä joudun pitämään palkatonta virkavapaata tutkijan tehtävästäni, jos haluan keskittyä perustutkimuksen tekemiseen.

torstaina, joulukuuta 15, 2005

Gladiator

Ridley Scottin "Gladiator" -elokuvan alussa on kohtaus, jossa vanha keisari Marcus Aurelius (keisarina 161-180 jKr) silmäilee taistelun kulkua kukkulalta ja vetäytyy sitten kyllästyneen näköusenä huoneistoonsa kirjoittamaan. Keisari, joka oli saanut aikansa parhaan hellenistisen koulutuksen, kirjoitti teoksensa "Itsetutkiskeluja" kreikan kielellä sotaleirissä. Hän kuoli, kuten elokuvastakin käy ilmi, nykyisen Wienin kaupungin lähistöllä - käytyään 12 vuotta sotaa eri puolilla laajaa valtakuntaa. Yleensä hänen kuolinsyynään pidetään pitkään jatkunutta vatsahaavaa tai vatsasyöpää, toisinaan syynä sanotaan olleen rutto. Ilmeisesti salamurhakaan (kuten elokuvassa) ei ole historiallisesti aivan poissuljettu vaihtoehto.

Joku voisi huomauttaa, että Aureliusta näytellyt Richard Haris oli historialliseen esikuvaansa verrattuna liian isokokoinen; minua se ei häirinnyt (keisarin tiedetään olleen sangen hintelä). Olen koettanut opetella katsomaan historiallista fiktiota fiktiona. Aina se ei onnistu - se on tosin minun vikani ei elokuvan vika. Scott on moneen kertaan korostanut, ettei hän tee dokumenttielokuvia.

Vaikka Gladiator onkin "vain" toimintaviihdettä, herätti se minut ottamaan kirjahyllystä Aureliuksen teoksen. Hän kehoittaa omaksumiensa stooalaisten oppien mukaisesti lukijoitaan etsimään mielenrauhaa. Mielenrauha saavutetaan tukahduttamalla intohimot, mielihalut, viha, rakkaus ja toiveet. Kun ei toivo mitään, ei ole toiveidensa vietävissä. Tyydy siihen mitä kohtalo tuo eteesi, opettele nauttimaan siitä:

"Mitä teetkin, tee se ihmisten parasta ajatellen. Kaikki mitä sinulle tapahtuu sinun tulee ottaa vastaan jumalien johdatuksena ja kaikkeuden lähteestä pulpunneena". (VIII, 23)

ja toisaalla:

"Tekipä toinen mitä tahansa ja sanoipa hän mitä tahansa, minun on silti oltava hyvä. Niinhän tulee kullan ja smaragdin ja purppurankin sanoa: tekipä ja sanokoonpa toinen mitä tahansa, minun tulee olla smaragdi ja säilyttää värini." (VII, 16)

Vaativa elämänasenne; sen Aurelius itsekin myöntää. Se on vanhan, kuolemaan valmistautuvan miehen tekstiä. Ajatelkaapa, että tätä tekstiä luetettiin koululaisille. Ei ihme, jos oppivat vierastamaan helleenistä kirjallisuutta. Oman kappaleeni poimin roskalavalta - OKL:n pihalta. Kirjoja hävitettiin kun laitoksemme uskonnon ja historian didaktiikan lehtorin virka lopetettiin. Enää ei ollut Aureliukselle käyttöä...

Tunteeko maailmanhistoria ketään muuta todellista filosofihallitsijaa Marcus Aureliuksen lisäksi? En muista. Montaigne oli kreivi, mutta hän "hallitsi" vain yhtä kylää. Kuningas Salomo? Hänestä tiedetään aika vähän. Ehkä joku kiinan keisareista... ?

Aureliuksella oli rikkauksia ja valtaa, hän oli aikansa vaikutusvaltaisin hallitsija. Silti hän nukkui taljoilla, tyytyi niukkaan elämään ja sieti hankalia sukulaisiaan, vallanhimoisia poliitikoita ja kapinoivia sotapäälliköitä kadehdittavalla tyyneydellä (tästä ollaan kai nykyisin aika yksimielisiä). Aurelius kertoo vaatimattomasti, että hän saa kiittää ominaisuuksistaan isäänsä, kasvatti-isäänsä ja kreikkalaisia opettajiaan. Mene ja tiedä sitten. Olisiko hyvä yksityisopettaja voinut tehdä eräästä nykyisen supervallan johtajasta eri ihmisen?

Aurelius kirjoittaa- paitsi kuolemasta - myös siitä, miten senaatissa on käyttäydyttävä ja kuinka kateellisiin ja pahantahtoisiin ihmisiin on suhtauduttava. Kenelle hän kirjoitti tällaisia ohjeita? Itselleen? Pojalleen Commodukselle? Jos kirjoitti, niin oppi ei mennyt perille. Todellinen Commodus lienee ollut elokuvahahmoa vielä paljon ailahtelevaisempi. Suurten isien pojista ei aina tule suuria, vaikka saisivatkin aikansa parhaan koulutuksen.

tiistaina, joulukuuta 13, 2005

moraalisesti pätevä

Koetin luennoida tänään opettajan moraalista. Luento liittyy kasvatusfilosofian kurssiin - siihen samaan, jolla kävin läpi vaihtoehtopedagogien näkemyksiä. Aloitin luentosarjan viimeisen luennon ulkomuistista lausutulla sitaatilla Tauno Nurmelan "Vox Humana" teoksesta. Siinä korostetaan, että opettajan pätevyyttä ei pidä tarkastella vain juridiselta kannalta (oikeus tulla nimitetyksi opettajan virkaan). Nurmela huomauttaa, että opettajan pätevyyttä voidaan - muodollisten vaatimusten täyttämisen lisäksi - tarkastella kahdesta eri näkökulmasta: teknisestä ja moraalisesta.

Teknisesti pätevä opettaja tuntee opetusmenetelmiä, hän osaa opetettavien aineiden oppisisällöt ja pystyy kehittämään sekä arvioimaan opetussuunnitelmaa. Teknistä pätevyyttä on periaatteessa helppo opettaa ja arvioida (OKL:ssa). Se näkyy tenttiosaamisena, opetusharjoittelussa ja demoilla.

Moraalinen pätevyys on opettajan kykyä arvioida omaa toimintaansa ja ratkaisujaan, se on oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta, hyvyyttä, empaattisuutta, rehellisyyttä ja pelottomuutta toimia edellä mainittujen ihanteiden edellyttämällä tavalla. Voiko moraalista pätevyyttä opettaa? Luulen, että ei oikeastaan. Ehkäpä (oman) esimerkin voima on tässä asiassa ainoa pidemmän päälle hyvä ratkaisu. Toisaalta kirjallisuuden tai yleensäkin taiteen on katsottu "ylevöittävän" sielua. En puhu nyt elitismistä, vaan henkisen aikuisuuden saavuttamisesta (kantilaisittain).

Osa opiskelijoista puuhasi luennolla koko ajan omiaan, osa kuunteli - tai ainakin näytti kuuntelevan- tarkkaavaisesti, osa jutteli kavereiden kanssa. Miksi? Huono luento ja huono luennoitsija. Kyllä... ehkä, siis mahdollisesti. Kaveripiiri koolla pitkästä aikaa? Tarpeettomana pidetty aihe? Luultavasti niin; nämä kysymyksethän eivät liity opettajan tekniseen pätevyyteen. Monet ehkä pitävät teknistä pätevyyttä ainoana pätevyytenä.

En suinkaan pitänyt moraalisaarnaa - en ryhdy siihen nytkään. Saarna tavoittaa vain ne, jotka ovat jo valmiiksi vastaanottavaisia. Jotkut opiskelijat kuvittelevat kävänsä edelleen koulua. Sehän muuten kuuluu nykyopiskelijoiden kielenkäytössäkin. Yliopisto on heille "koulu". Paradoksaalisesti osa tulevista opettajista on valmis tekemään kaikenlaisia kikkoja välttääkseen lukemista ja opiskelua - välttääkseen koulunkäyntiä. Kuitenkin he ovat hakeutumassa kouluun töihin...?

Vaikka kyseessä oli monille kuulijoille viimeinen luento laitoksessamme, eivät nämä asiat tavoita kaikkia. Kysymys, millainen opettaja minun tulisi olla, ei ole heille vielä neljäntenä opiskeluvuonna ajankohtainen. En haluaisi omille lapsilleni opettajaa, joka ei ole tehnyt itselleen tätä kysymystä. Kysykääpä sitä seuraavassa vanhenpainvartissa... niin ja sitten vielä jatkokysymys: "mitä toivoisit minun lapseni oppivan luokallasi?". Samalla kuulette myös sen, onko hän ikinä ajatellut asiaa.

lauantaina, joulukuuta 10, 2005

sinä olet maailman valkeus

Luin Ikkunaiineksen blogista keskustelua elitismistä. Niinpä niin. Akateemisesti koulutetut, kulttuuria harrastavat ovat eliittiä ja elitistisiä... Samaan tarinaan kuuluu, että nuo elitistiset kulttuurihörhöt eivät ymmärrä mitään käytännön elämästä (eivät ainakaan tohtorit). Friikkejä!

Omasta mielestäni nyky-yliopisto on perinteisessä mielessä yhä vähemmän akateeminen ja aivan liian vähän elitistinen (provo). Tietääkseni vain harva opiskelijani tuntee korkeakulttuuria, katselee mainstreamin ulkopuolelta tulevia elokuvia (ts. on omaa makua) tai lukee kirjoja vapaaehtoisesti. Ilahduttavia poikkeuksiakin on.

Minulta meni kaksitoista vuotta yliopisto-opintoihini. Tuosta ajasta väitöskirjaan kului neljä vuotta ja lisensiaatintutkintoon (historia) kaksi vuotta. Halusin perehtyä eri aihepiireihin ja oppialoihin. Olen lukenut kasvatustieteen lisäksi kirjallisuustiedettä, suomen kieltä, taide- ja kulttuurihistoriaa.

Kaikista näkemistäni luennoista ehkä paras oli professori (emer.) Veikko Litzenin myöhäisantiikin luentosarja. Litzen on alan piireissä tullut tunnetuksi varsinkin Konstantinus suurta käsittelevistä tutkimuksistaan. Hän on osoittanut, miten tuo ensimmäiseksi kristityksi Rooman keisariksi nimitetty hallitsija yhdisti roomassa 200-luvulla "valtakunnan herraksi" julistetun voittamattoman auringon (Sol Invictus) kultin teemoja kristinuskoon (kielikuvien ja symboliikan tasolla)

Litzen on huomauttanut, että lause "sinä olet maailman valkeus" on alun perin viitannut voittamattomaan aurinkoon. Roomalaisten aikalaisten oli siis helppo ymmärtää tuo vertauskuva, vaikka sen kohteena olikin tällä kertaa eri Jumala.

Roomalaisessa oikeudessa tunnetaan käsite "pater familias" - perheen pään katsottiin olevan juridisessa vastuussa perhekuntansa "alaikäsisitä", siis lapsistaan puolisostaan ja palvelijoistaan. Tästä johtuen isän, isännän määräysvalta prhekuntaansa kohtaan oli ehdoton. Aikalaisten oli helppo käsittää, mitä merkitsi UT:ssä esiintyvät vertauskuvat Taivaan-isästä ja Herrasta. Taivaan isällä on rajaton valta lapsiaan ja palvelijoitaan kohtaan, aivan niin kuin hänen maallisilla vastineillaankin on (vrt. Lutherin regimenttioppi)

Litzenin mielestä antiikin aikaa ei voi ymmärtää, ellei käsitä kuinka suuri merkitys astrologisilla enteillä ja ennusmerkeillä oli aikalaisille. Hallitsijat ja kansa tähysivät jatkuvasti taivaalle; yksikään todellinen merkkimies "ei voinut" syntyä ilman syntymähetkellä tapahtunutta ennettä (yleensä enne oli jokin tietty tähtitaivaan ilmiö, planeettojen suhde toisiinsa jne.) Tässä mielessä jouluntähti sopii hyvin kuvaan. Itämaan viisaat miehet olivat tietenkin astrologeja, jotka olivat osanneet lukea tähdistä kuninkaan syntymän. Kaunis tarina se silti on... eikä historiallisten faktojen tietäminen vähennä rauhan sanoman merkitystä.

Jos mainittu näkökulma kiinnostaa, niin verkosta löytyy Litzenin artikkeli "Keisarin joulutähti" (ilm. Tieteessä tapahtuu 8/2001)

torstaina, joulukuuta 08, 2005

sähköpostisadetta

Uudessa Acatiimi -lehdessä on professori Päivi Atjosen kolumni "Aikasyöppöä sähköpostisadetta". Atjosen kirjoitus on mielestäni aika oikeaan osuva. Hän nostaa esiin kaksi - varmaan kaikille yliopisto-opettajille - tuttua ilmiötä: jatkuvan sähköpostitulvan ja opiskelijoiden henkilökohtaiseen ohjaukseensa liittyvät kasvavat vaatimukset. Ongelma saattaa johtua osaksi siitä, että yliopistojen opiskelijamäärät ovat kasvaneet saman aikaisesti, kun yhä useampi opetusvirka on jäädytetty. Meidän laitoksellamme on reilusti yli 500 opiskelijaa. Suurin osa heistä ei kirjoita minulle koskaan sähköpostia.

Vastailen lähes päivittäin useisiin opiskelijoiden lähettämiin sähköposteihin, joissa kysytään asioita joiden pitäisi selvitä opinto-oppaasta, ilmoitustauluilta, luennolla tai kysymällä opiskelijakavereilta. Osa kysymyksistä on tietenkin asiallisia ja tarpeellisia (ts. huonosta tiedottamisesta johtuvia). Tiedän hyvin, että yliopistot ovat sitoutuneet uudessa tutkintojärjestelmässä henkilökohtaisen opinto-ohjauksen järjestämiseen. Se on eri asia, sillä ei kyselijöitä vastaanotolla näy.

Sähköpostien kirjoittaminen on taitoa ja harkintaa vaativaa työtä. Pikaistuksissa kirjoitettu sähköposti kaduttaa myöhemmin pitkään (olen itse läksyni oppinut... toivottavasti). Huumoria (varsinkin ironiaa) pitää myös välttää, ellei tunne opiskelijaa, sillä viesti ei ehkä mene perille siten kuin se oli tarkoitettu.

Yhä useampi opiskelija koettaa jakaa aikansa työpaikan, yliopiston ja kodin välillä. Kyse ei varmastikaan ole aina valinnasta, vaan olosuhteiden pakosta. Käytännössä tämä johtaa ennemmin tai myöhemmin Atjosen kolumnissaan kuvailemaan tilanteeseen: opiskelijan aika ei riitä kaikkeen. Velvollisuudentuntoinen yliopisto-opettaja joko syyllistyy tai harmistuu (omalla kohdallani sekä että) siitä, että ei pysty vastaamaan kaikkien opiskelijoiden odotuksiin ja toiveisiin. Olenko diktaattori jos pidän kiinni pienryhmäopetuksen paikallaolo- tai suoritustapamääräyksistä, kurssien suoritusjärjestystä koskevista määräyksistä tai sovituista tenttipäivistä? Suo siellä, vetelä täällä.

En ole vielä oppinut pitämään sähköpostiohjelmaani suljettuna kotona. Niipä ryhdyn usein vastaamaan opiskelijoiden posteihin katsomatta kelloon tai viikonpäivään - ja ennen kuin huomaakaan on käyttänyt suuren osan iltaansa työtehtävissä. Se on tietenkin oma vikani, ei postin lähettäjien vika.

Se, että opettaja vetää kurssinsa opintosuunnitelman mukaisesti ei enää tunnu riittävän - ei ainakaan, jos haluaa hoitaa tehtävänsä vastuuntuntoisesti ja ymmärryksellä. On kekesittävä korvaustehtäviä, neuvoteltava vaihtoehtoisista suoritustavoista, on joustettava sovituista määräajoista ja venyttävä lukemaan opiskelijoiden töitä lyhyellä varoitusajalla. On tietenkin hyvä, jos meistä on tullut sähköpostin myötä aiempaa helpommin lähestyttäviä. Itse kuitenkin toivon, että saisin tavata opiskelijoita enemmän myös reaalimaailmassa. Silloin yhteisymmärryskin syntyy paljon kitkattomammin.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

missio


Kaupungissamme keskustellaan kouluverkon supistamisesta. Niin, missäpä ei. Tässä kaupungissa keskustelun aloitteentekijänä ja viimeisen sanan sanoja on ns. "tilatoimikunta". Tuo hieman hämäräperäinen ryhmittymä on keksinyt, että ahtamalla paljon lapsia ja nuoria samaan rakennukseen, voidaan saavuttaa säästöjä tilakustannuksissa. Ideahan on se, että muodostamalla suuria koulukomplekseja, voidaan säästää lämmitys- ja muissa ylläpitokuluissa. Nerokasta!

Kaupungin opettajat ja rehtorit ovat koettaneet parhaansa mukaan selittää, että tilakustannuksissa mahdollisesti tehtävä säästö tulee lisäämään joitakin muita kuluja. Tarvitaan lisää koulukuljetuksia, suuressa koulussa on monesti järjestyshäiriöitä enemmän kuin pienissä yksiköissä, pedagogisesti katsoen massiivisen suuressa kouluyksikössä ei ole mitään mieltä. Pieniä ja suuria kouluja vertailevia tutkimuksia on tehty viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden kuluessa lukuisia. Tulos on ollut jotakuinkin aina sama: pieni koulu on osoittautunut paremmaksi ratkaisuksi lapsen/ nuoren persoonallisuuden, itsearvostuksen, minäkuvan ja oppimistulosten kannalta. Eräissä ruotsalaisissa tutkimuksissa on edellisten lisäksi korostettu, että varsinkin ns. "kyläkoulut" ovat osoittautuneet tärkeäksi kohtauspaikaksi kylän eri sukupolville (tarkoittaa tässä sitä, että kyläkoulujen lapset leikkivät usein eri ikäisten kanssa; alaluokkien oppilaat saattavat löytää ystäviä yläasteikäisistä)

Tilanne taitaa olla sama kuin kyläkouluja lopetettaessa. Mikään järkiargumentti ei merkitse mitään. Asia on oikeasti päätetty jo ennen näennäisen keskustelun aloittamista.

Kaupungissamme on myös opettajankoulutuslaitos. Sieltä jos mistä luulisi löytyvän kykyä ja halua kommentoida ajankohtaista koulutuspolitiikkaa. Mitä luulette professoriemme tehneen? Aivan, hiljaista on ollut. No en minäkään ole julkisen osallistumisen velvollisuudesta vapautettu. Näyttää siltä, että Kari Uusikylä kantaa yksinään julkisen kommentaattorin taakkaa. On niin paljon helpompaa olla hiljaa - tai jurputtaa anonyymisti blogissaan, kuin ryhtyä käyttämään kasvatustieteellistä asiantuntemustaan koulujen ja koulutuksen hyväksi.

Kasvatustiedettä arvostellaan usein siitä, että siitä ei ole käytännön hyötyä opetustyössä (olen siitä eri mieltä). Tuo maine on osittain omaa syytämme. Sulkeutumalla norsunluutorniin, ei ainakaan tätä ennakkoluuloa hälvennetä. Nähdäkseni opettajankoulutuslaitosten pitäisi tuoda yhteiskunnalliseen koulutuskeskusteluun aiempaa enemmän (pysytellen kuitenkin erillään politikoinnista). Mitä virkaa sillä tutkimuksella muuten on?

Taidampa ryhtyä tästä väsäämään juttua paikallislehteen.... ja koettaa olla hyödyksi.

sunnuntaina, joulukuuta 04, 2005

uskomuksia ja tosiasioita


Kun opettaja esittää käsityksiä, mielipiteitä tai uskomuksia tosiasioina, hän syyllistyy oppilaidensa indoktrinointiin. Opettaja, joka käyttää auktoriteettiään estääkseen oppilaitansa (opiskelijoitaan) muodostamasta omia punnittuja mielipiteitä, syyllistyy niin ikään oppilaidensa indotrinointiin. Nämä ovat kasvatusfilosofien muotoilemia periaatteita ja lähtökohtia. Niitä on helppo pitää hyväksyttävinä periaatteellisella tasolla, mutta joskus erittäin vaikea soveltaa käytäntöön.

Esimerkiksi uskonnon opetus saattaa menettää olennaisen sisältönsä, jos opettajan on joka käänteessä muistutettava, että se ja se asia on "meidän uskontokunnassamme" ollut tapana nähdä näin. Tätähän ei-tunnustuksellinen uskonnonopetus on. Meidän Jumalamme on yksi monista vaihtoehdoista. En suinkaan kapanjoi tunnustuksellisen uskonnonopetuksen puolesta, vaan huomautan tällaisen maailmankuvan olevan sangen armoton ja kylmä pienille lapsille. Aikuisen tapa hahmottaa maailmaa on eri kuin lapsen. Pieni lapsi haluaa vastauksia ja varmuutta.

Pitääkö pienille oppilaille alleviivata, että Raamattumme on täynnä eri uskonnoista peräisin olevaa lainatavaraa. Kerronko hänelle, että "maailman valkeus" on alun perin Sol Invictus (voittamaton aurinko). Pitääkö heille kertoa, että suojelusenkeleille ja kiirastulelle ei ole varsinaista dogmaatillista pohjaa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kaikella on aikansa. Tällaisista uskomuksista on tuskin vahinkoa lapsille - ei ainakaan, jos niitä ei käytetä opetuksessa pelottelumielessä. Se on tietenkin toinen asia.

Pitääkö opettajan tarkistaa oppikirjoissa esitetyt "tosiasiat" (ettei syyllisty uskomusten opettamiseen)? Pitäisikö oppilaiden pystyä kyseenalaistamaan kaikki oppiaineksen sisältämät "faktat"? Nämä lähtökohdat kuuluvat postmodernistiseen filosofiaan nojaavaan progressiivisen pedagogiikan keskeisiin mantroihin. Ajatuksen ongelmana on se, että siinä ei ymmärretä kyseenalaistamisen taidon olevan pitkän, pitkän harjoittelun tulosta. Parhaimmillaankin se on rajoittunutta; minä joudun luottamaan auktoriteetteihin monella tieteen alalla. Kun geenitutkija sanoo löytäneensä tarkkaavaisuushäiriölle biologisen perustelun, joudun luottamaan hänen laskelmiinsa, ellen ymmärrä tapaa jolla tulos saatiin.

Miten yliopistonopettaja voisi indoktrinoida opiskelijoitaan? Luulen, että suurin vaara on tehdä se huomaamattaan. En ehkä aina tunnista ennakkoluulojani, ja tietoni asioista saattavat olla puutteellisia. Tietämättömyys ja ennakkoluuloisuus ovat olleet - kautta maailman historian - aika huono pari. Tietämättömyyttä on onneksi helppo hoitaa.

Steiner-pedagogiikkaa koskevat pohdintani osoittautuivat hedelmällisiksi opetustyöni kannalta. Kerron Steinerin antroposofisen (myöh. teosofisen) filosofian suhteesta okkultismiin, hänen omalaatuisesta hengentieteestään, käsityksestään ihmisen fysiologista ja maailmankaikkeudesta. Kerron myös Steinerkoulujen tavoitteista ja toiminnasta, sekä tuon esiin erään oppilasnäkökulman.

Hyvä ystäväni Mikko tokaisi kerran: "saattoihan pioneerileirilläkin olla mukavaa, vaikka siellä opetettiinkin rakastamaan Stalinia". Hyvä huomio. Entisten pikku pioneerien kirjoittamissa muistelmissa on päällimmäisenä petetyksi tulemisen tunne (vaikka leirillä olikin kuulemma mukavaa).

torstaina, joulukuuta 01, 2005

Steineriläisyys - uskontoa vai pedagogiikkaa?

Huomasin vasta vähän aikaa sitten, ettei koulumaailman toisinajattelijoita käsitellä oikeastaan yhdessäkään opintojaksossa luokanopettajakoulutuksessa. Se on selvä puute. Perustiedot Montessorin ja Freinet'n pedagogiikasta kuuluvat tietenkin tulevan opettajan yleissivistykseen. Niinpä valmistin luennon montesori- ja freinetpedagogiikasta. Tehtävä oli freinet'n osalta suorastaan helppo: olinhan perehtynyt tuohon suuntaukseen sangen syvällisesti jo opiskeluaikanani. Olen vieraillut usein freinetkoulussa. Montessoripedagogiikan lähtökohdista saa jonkinlaisen kuvan "Lapsen salaisuus" (1933) kirjan pohjalta ja vierailemalla montessorikoulujen sivuilla. Minulla ei ikävä kyllä ole ollut tilaisuutta nähdä montessoriopetusta käytännössä.

Koetin vääntää luentoa myös Rudol Steineristä - onhan maassamme sentään useita steiner-kouluja. Tässä mielessä steinerpedagogiikka on merkittävämpi ilmiö suomalaisessa koulumaailmassa kuin kaksi edellä mainittua pedagogista suuntausta. Luennosta ei syntynyt vielä mitään. Steineriläisyyteen liittyy paljon sellaisia elementtejä, joita vanhan skeptikon on vaikea ymmärtää tai hyväksyä: hengentiede, eurytmia, antroposofia (auringonpalvonta) jne. Arvaatte varmaankin jo tästä, että vierastan steineriläistä aatemaailmaa. Steinerpedagogiikka on uskonto tai vähintäänkin ideologia, kun esimerkiksi freinetpedagogiikka on vain työtapa. Mihin tarvitaan eurytmiaa, jos halutaan antaa lapsille heidän kehitysvaiheeseensa sopivaa opetusta? Eikö se onnistuisi ilman mystiikkaa? Työtavan noudattaminen ei vaadi - eikä saa vaatia - opettajalta uskonkappaleiden tunnustamista.

Älkää huolestuko. Tiedän, että syyllistyn opiskelijoideni indoktrinointiin, jos jätän opetuksessani vähälle huomiolle sellaiset näkemykset joita pidän arveluttavina. Niinpä koetan harsia kasaan luennon, jolla esitän asiaan kuuluvat faktat mahdollisimman neutraalisti. Kun esitän kritiikkiä, koetan myös kertoa miten siihen on vastattu. Steinerilaisuudesta käydään muuten aika ajoin kitkerääkin keskustelua www.skepsis.fi -keskustelusivuilta.