sunnuntaina, kesäkuuta 25, 2006

Muistomerkki Suomen ensimmäiselle perintätoimistolle


Mainiossa Memoria Volantilis -blogissa kerrottiin, että Piispa Henrikin värttinäluuksi uskottu pyhäinjäännös siirretään Turun tuomiokirkkomuseoon. Ihan hyvä juttu. En nyt ulkoa muista, oliko keskiaikainen Nousiaisissa säilytetty Henrikin pyhäinjäännös alun perin suurempi, vai oliko lippaassa tuolloinkin vain käsivarren luita (kyynervarsi ja värttinäluu).

On selvää, että pyhäinjäännöksen historiallisesta todenperäisyydestä ei kannata ryhtyä saivartelemaan. Se, löysikö Peter Bartholomew vuonna 1098 todellisen Jeesusta ristillä haavoittaneen keihään kärjen, on vähemmän mielenkiintoista - kuin pohtia millainen merkitys tuolla löydöllä oli. Nin, nin, miten keihäs olisi joutunut Antiokiaan ja säilynyt yli 1100 vuotta, kuinka se löytyi juuri silloin kun epätoivoiset ristiretkeläiset tarvitsivat sitä jne, jne. Ristiretkeläisarmeija sai uutta virtaa löydöstään ja onnistui voittamaan taistelun. Näitä "pyhiä keihäitä" on löydetty kymmeniä. Lisää "kohtalon keihäästä" täällä

Tänne pohjolaan ei keskiajalla ja uuden ajan alussa kulkeutunut arvokkaita reliikkejä. Tai olisi kai kulkeutunut, jos olisi ollut millä maksaa niistä. Eurooppalaiset keräilijät, luostarit ja hallitsijat saattoivat pitää näytillä puunkappaletta Jeesuksen rististä, orjantappurakruunun piikkiä tai muuta aikansa turistinähtävyyttä.

Käsittääkseni historiantutkijat suhtautuvat tätä nykyä melko skeptisesti Henrikin pyhimyslegendan ja sen kansanomaisen toisinnon historialliseen todenperäisyyteen. Henrikin kuolemasta ei ole aikalaisdokumentteja; ensimmäinen on peräisin 1200-luvun lopulta, siis yli 100 vuotta väitetyn murhan (1150) jälkeen. Tämäkin dokumentti on todistusarvoltaan hieman ristiriitainen - sitä voidaan pitää kirkon "propagandana". Varsinaisessa latinankielisessä pyhimyslegendassa ei mainita nimeltä Lallia eikä Kerttua. Muistelen prof. Veikko Litzenin kertoneen minulle, että aikalaisdokumenteista ei selviä edes se, onko Henrik käynyt koskaan Suomessa. Kenenköhän luut sitten tuossa kansallismuseossa säylytetyssä lippaassa makaavat...?

Kannattaa silti muistaa, että Suomeen tehdyistä "ristiretkistä" ei myöskään ole täysin pitävää ja ristiriidatonta näyttöä. Sveanmaan historiankirjoittajat kertovat Skaldien perinteen mukaisia sankaritarinoita hallitsijoistaan - eikä historiallinen todenperäisyys ollut näiden tarinoiden tarkoitus eikä laadun kriteeri. Se, joka on lukenut Jusleniuksen Aboa vetus et novan, tietää mistä puhun. Ja tuo Turun historiahan on kirjoitettu sentään 1700-luvulla. Ajatus siitä, että historiankirjoituksen pitäisi perustua tarkkaan lähdetyöskentelyyn, syntyi vasta 1800-luvun alkupuolella.

Martti Haavion Piispa Henrik ja Lalli -teoksessa käydään läpi kansanomaisen pyhimystarinan toisinnot säe säkeeltä. Haavio huomasi, että kansantarinassa ja virallisessa pyhimyslegendassa murhan motiivit poikkeavat toisistaan. Kirkon versiossa Henrik maksaa talon emännälle kestityksestä, mutta se ei sovi pakanallisille suomalaisille. Näin he rikkovat vieraanvaraisuuden sääntöjä kaksinkertaisesti (eivät halua auttaa matkustavaista, eivät edes rahaa vastaan). Emäntä vielä valehtelee miehelleen, ettei maksua suoritettu (Kerttu on siis suurin syyllinen) Kansantarinassa Henrik ei maksa, vaan vaatii kestitystä vedoten asemaansa (kestiruotsi). Lalli nousee vastustamaan uutta rasitusta, eikä taivu kirkollisen esivallan edessä. Näin tulkittuna kertomus kohottaa Lallin suomalaisuusmieheksi, kapinoitsijaksi.

Köyliön keskustaan pystytettiin 1989 professori Aimo tukiaisen veistämä Lallin patsas. Kunta ei halunnut olla mukana tuossa hankkeessa - sillä moni ajatteli, ettei ollut sopivaa muistaa murhamiestä patsaalla. Hankkeen kustansi paikallinen pankki. Tässäkin on "hauskaa" symboliikkaa: Lalliahan voi ihan syystä pitää kaikkien velkojien isänä.

lauantaina, kesäkuuta 17, 2006

musikaalisuus ja yleisälykkyys

Alkaako tuntua jo siltä, että Telemakhos lukee vain Helsingin Sanomia. No tässä vähän lisää vettä myllyyn:

Taloustieteiden maisteri Seppo Heinonen kertoo mielipideosastolla julkaistussa kirjoituksessaan, että musikaalisuus korreloi selvästi yleisälykkyyteen. No tästä asiasta olisi helppo ryhtyä inttämään periaatteellisella tasolla (määrittele musikaalisuus jne.), mutta en nyt tee sitä.

Ystäväni sibiksessä ovat tienneet intuitiivisesti tämän asian jo pitkään ;-) Nytpä tuo usko on sitten "tieteellisesti" vahvistettu. Totta puhuen musikaalisuudella (rytmitaju, sävelmuisti, hienomotoriset taidot) on osoitettu olevan yhteyttä kieltenoppimiskykyyn... mutta että oikein älykkyyteen...

Päätin kaivaa esiin Heinosen artikkelissaan mainitseman lähteen. Hän viittaa Richard Lynnin tutkimustuloksiin. Sanooko tämä nimi teille mitään? Ei minullekaan... aluksi. Sitten valkeni. Tämähän on se pääministeri Vanhasen isän, Tatu Vanhasen tutkimustoveri! Siis se, joka julkaisi - sittemmin vääriksi/ puutteellisiksi osoittautuneet - tutkimustulokset ihmisrotujen välisistä älykkyyseroista. Lynn ei selvästi pelkää uhrata mainettaan tieteen alttarille, sillä hän on tarttunut pelotta aika arveluttaviinkin tutkimusaiheisiin. Hän on nimittäin "osoittanut" myös, että miehet ovat kognitiivisissa tehtävissä naisia älykkäämpiä (tässähän olisi peruste suosia rentoja miehiä opiskelijavalinnoissa) ja, että aasialaiset ovat afrikkalaisia älykkäämpiä. Nyt hän siis kertoo meille, että musikaalisuus ja älykkyys ovat keskinäisessä yhteydessä.

On aina kiinnostavaa, miten eri ihmiset tulkitsevat itselleen vieraalla tieteenalalla saatuja tutkimustuloksia. Jokainen kai lukee niitä vähän omasta näkökulmastaan käsin - korostaen itselleen tärkeitä asioita. Heinonen halusi siis korostaa, että tiede todistaa musiikkiluokkien oppilaiden olevan muita älykkäämpiä.

Heinosen mielipidekirjoitusta voi pitää merkkinä siitä, että nyt on tilausta tällaisille eriarvoisuutta lisääville yleistyksille. Tai onhan näin ollut jo pitkään. Juuri äsken sain katsoakseni 1960-luvun alussa tehdyn (psykologian alaan kuuluvan) tutkielman, jossa osoitettiin kauniin käsialan korreloivan älykkyyden kanssa. Tässäpä oiva ja halpa keino karsia jyvät akanoista! Myöhemmät tutkimukset eivät - ikävä kyllä - ole tukeneet tätä tulosta. Tuloksia paremmin selittäviä muuttujia on löydetty aina toisaalta.

Heinosen kirjoituksesta näkee, ettei hän ymmärrä tilastotieteen alkeita. Hän puhuu voimakkaasta korrelaatiosta, vaikka kerroin on vain 0,27. Kyseessä ei tarkkaan ottaen ole edes kohtalainen korrelaatio. Tieteellisissä artikkeleissa ei ole tapana puhua korrelaatiosta, jos kerroin jää alle 0,30. Korrelaatiokerrointa ei kannata tulkita, jos p > 0,05. Ilmeisesti saavutetut tulokset olivat kuitenkin tilastollisesti merkitseviä.

Spearmanin korrelaatio kertoo kahden muuttujan välisestä tilastollisesta yhteydestä, ei muuta. Se ei kerro, ovatko kysymykset asetettu oikein ja mielekkäästi. Laskutoimitus ei kerro, voidaanko yhteyttä selittää jollakin toisella muuttujalla (esim. englannissa, jossa musikaalisuus-aineisto on kerätty, voisi musiikin harrastaminen ja perheen sosioekonominen tausta olla keskinäisessä yhteydessä, mikä puolestaan on yhteydessä koulutusmahdollisuuksiin.)

tiistaina, kesäkuuta 13, 2006

rentoja appron poikia opettajiksi


Opettajankoulutuksen opiskelijavalinnat ovat taas käsillä. Niinpä HS julkaisi jokavuotisen valintakoejuttunsa sopivasti Helsingin OKL:n valintakokeiden ensimmäisen päivän jälkeen. Tällä kertaa toimittajan ei tarvinnut veisata "kuuden ällän tytöt vievät opiskelupaikat rennoilta miehiltä" -virttä yksin, sillä professori Matti Meri teki sen hänen puolestaan. Ja ilmeisesti ihan erikseen käskemättä. Tiesin kyllä, että edellä mainittu myytti "kuuden ällän tytöistä" on juurtunut erittäin syvälle yhteiseen tietoisuuteemme, mutta sillä ei pitäisi olla vaikutusta sellaisen asiantuntijan kuin prof. Meren arviointikykyyn. Hänhän tosiasiassa tuntee valintakoetilastot - tai ne ovat ainakin hänen saatavillaan.

Nyt siis on taas oikein kasvatustieteen professorin suulla todettu, että opintonsa hyvin suorittaneet nuoret naiset vievät "rentojen miesten" paikat koulutuksessa. Itse asiassa artikkelissa puhuttiin "tytöistä" ja miehistä. Siis tytöt vievät miesten koulutuspaikat! Mitä tähän voi oikein sanoa? Ei kai muuta kuin, että väite on paitsi syrjivä, myös kaikilta osiltaan väärä. Tilanne on vähän outo, sillä Meri on ainakin aiemmin ottanut vahvasti kantaa hyvin menestyneiden ylioppilaiden puolesta. Olisikohan häntä siteerattu lehdessä väärin? Toivottavasti.

Tässä pari tilastoargumenttia:
  • Ylioppilastutkintotodistuksen äänimäärä vaikuttaa merkittävästi lähinnä Helsingin, Hämeenlinnan ja Jyväskylän opiskelijavalintoihin. Niinpä näissä laitoksissa opiskelee (tilastojen perusteella) yleissivistykseltään keskimääräistä parempia opiskelijoita. Jyväskylässä opettajaksi opiskelevilla on viiden aineen äänimäärä siinä 25-26 (L ja E = 6 ääntä, M = 5 jne.) Monissa muissa laitoksissa opiskelee jopa approbaturin yleisarvosanan kirjoittaneita opiskelijoita.
  • YO -todistuksen painoarvoa lisää se, että valintakokeisiin kutsuttavien hakijoiden määrää on jatkuvasti vähennetty. Mitä vähemmän hakijoita kutsutaan, sitä korkeammalle esivalintaraja nousee. Varsinkin Helsinki on kunnostautunut riman korottamisessa.
  • Jyväskylä, Helsinki, Hämeenlinna -akselin ulkopuolelle ei hakeudu tarpeeksi "kuuden ällän tyttöjä". Täydet pisteet YO-todistuksen perusteelle saaneita hakijoita on koulutuksessa vähemmän kuin lubentterin kirjoittaneita.
Kysymyksiä Matti Merelle
  • Miksi koulumenestys ei ole suotava ominaisuus opettajalle?
  • Miksi kuuden ällän tytöistä tulee huonompia opettajia kuin "rennoista miehistä"
  • Miksi kehotat valintakokeissa epäonnistuneita hakemaan ensi vuonna uudestaan? Eikö se merkitse sitä, että et luota valintoihinne?
Itse kannatan minimikriteereihin siirtymistä. Voisimme määrätä, että valintakokeisiin pääsevät vain ne, jotka ovat kirjoittaneet vähintään Magnan suomen kielestä, ja Cl:n jostakin itse valitsemastaan reaaliaineesta. Lisäksi matematiikasta (pitkä tai lyhyt oppimäärä) on oltava hyväksytty suoritus. Nythän tilanne on sellainen, että noin 1/6 hakijoista ei ole kirjoittanut matematiikkaa ollenkaan.

torstaina, kesäkuuta 01, 2006

niin sanottu tiedeyhteisö


Sain tehtäväkseni toimia laitoksellemme kutsutun ulkomaisen huippututkijan autonkuljettajana ja "seurustelu-upseerina". Se oli tietenkin miellyttävä tehtävä; ja olen vähän imarreltu siitä, että minuun luotetaan tällaisissa töissä. Keskustelimme tietenkin tutkijan projekteista ja tulevan luennon aihepiiristä. Ihmettelin, miksi en onnistunut saamaan häntä innostumaan tutkimuksesta puhuttaessa (kaikki tutkijat nimittäin puhuvat mielellään heitä askarruttavista kysymyksistä tai ylipäätään aiheista, joiden parissa he ovat työskennelleet pitkään). Päädyin siihen, että professori haluaa joko varjella tutkimuksiaan/ ideoitaan tai sitten hän vain suhtautuu vieraisiin ihmisiin varautuneesti. Ehkä minä en osoittanut olevani sellainen puhekumppani, jolle maksaisi vaivaa kertoa uusista ajatuksista. Vasta myöhemmin tajusin, että on vielä neljäskin mahdollisuus: hän ei ole enää niin kovin kiinnostunut tutkimuksesta. Tätä tulkintaa puolustaa se, että hän saavutti maineensa lähes kolmekymmentä vuotta sitten tehdyillä tutkimuksillaan. Hyvä niin.

Professori piti erittäin kiinnostavan luennon, jossa hän käsitteli opettajuutta koskevien uskomusten ja käsitysten syntyä ja vaikutusta. Opettajaihanteet voivat vaikuttaa erittäin merkittävällä tavalla tulevien opettajien opetustyyliin ja tavoitteisiin (opettajaihanne voi syntyä vaikka omasta koulumuistosta, kokemuksesta vanhempana olemisesta jne.). Pointti on se, että ihmisellä saattaa olla samaan aikaan monia erilaisia - keskenään kilpailevia - käsityksiä samasta ilmiöstä. OKL:ssä annettu opetus "kilpailee" muualta omaksuttujen käsitysten kanssa.

On havaittu, että osa peruskoulun oppilaista saattaa uskoa samaan aikaan siihen, että maa on "pannukakku" ja pallo. Tai, että tähdet ovat avaruudessa kiinni taivaankannessa. Sitten kun kysytään tarkennusta, he saattavat vaihtaa kertomusta ja esittää asian oikein. Eri tulkinnat voivat olla "samanarvoisina" oppilaiden mielissä - kuitenkaan kumoamatta toisiaan.

No hyvä. Sain seuraavana päivänä hyvän muistutuksen siitä, että edellä kuvattu käsityksiin liittyvä "epärationaalisuus" koskee myös omaa tiedeyhteisöäni. Sain nimittäin osallistua opetusnäytteen arvosteluun. Eräs näytteen antaja, biologiasta väitellyt FT, piti erinomaisen esitelmän kädellisten tarttumaraajan evoluutiosta. Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että hän sai ansaitusti täydet pisteet opetusnäytteestään. Huomiotani kiinnitti parin professorin hänelle esittämät kysymykset. Yksi kysy tohtorin näkemystä ID -teoriasta. Hän vastasi, ettei kyse ole tieteen näkökulmasta katsoen "teoriasta" (ja katsoi kysyjää vähän säälivästi) ja jatkoi, että biologia ei näe evoluutiolla olevan suunnitelmaa. Vastaus oli tietenkin aivan oikein. Teki mieli juosta seinään. Ja pahempaa seurasi. Näytteestä käydyssä keskustelussa nostettiin esiin se, että hän kielsi muiden paradigmojen (so. kreationismin) olemassaolon kategorisesti.

Tähän on siis tultu. Nuo 1970-luvulla Derridansa ja Winchinsä huonosti tai ei ollenkaan lukeneet ns. postmodernistit ajattelevat, että on olemassa useita erilaisia paradigmoja tällaisissakin kysymyksissä. Mikään ei ole totta ja kaikki on totta.

Minä näen asian niin kuin tuo kirjoituksen alussa mainittu tutkijavieraamme: vanhoista käsityksistä luopuminen on tuskallisen hidasta. Se vaatii uusien tietojen omaksumista. On helppo pitää kreationismia kilpailevana pradadigmana, jos ei omaa edes perustietoja nykybiologian, geologian ja paleontologian alalta. Tietämyksen kerääminen ei ole nykyisin edes vaikeaa. Alkuun voisi kannattaa lukea vaikka joku Ridleyn teos ja tietenkin Bill Brysonin mainio teos "Lyhyt historia lähes kaikesta".

En pidä itseäni "tiedeuskovaisena", mutta keskustelu siitä, pitäiskö biologian tohtorin suhtautua evoluutioteoriaan ID:n kanssa kilpailevana pradigmana, on täysin kohtuuton ja outo.