keskiviikkona, marraskuuta 21, 2007

Kettuterrierin tunnustuksia


Ystäväni Tri. M. soitti minulle illalla. Tarkoitus oli, kuten M. sen minulle suorasukaisesti ilmaisi, tarkistaa henkisen tilani. Ja M. tietää mistä puhuu, hän on nuoruudessaan nähnyt kaikenlaista työskennellessään suljetulla osastolla. Kirjoitukseni vaikuttivat ehkä vähän pessimistiseltä. Tajusin juuri, että kyynisyyteni ei vaikuta opiskelijoihini myönteisesti. Osalle lienen liian outo esikuvaksi, toisille - niille, joille voisin kelvata - olen ehkä ainoastaan huono esimerkki. Keski-ikäinen tulevaisuuden lupaus. Tässä vaiheessa "lupaava nuori tutkija" ei kuulosta enää imartelevalta.

Nostan itseni niskasta tästä henkisestä suonsilmäkkeestä. Aloitan kertomalla, mistä tuo kettuterrieri putkahti kirjoitukseeni. Jokavuotinen tieteenfilosofian kurssini saa minut aina innostumaan lukemaan kaikenlaista hämärää. Popper ja Kuhn ovat alkupaloja - ne kuuluvat tietenkin peruspakettiin. Olen yrittänyt konkretisoida Kuhnin paradigma-ajattelua pohtimalla, millaisia murroskohtia meidän tieteenalallamme on ollut. En puhu nyt määrällisen ja laadullisen tutkimuksen/ paradigman vastakkainasettelusta - mikä sivumennen sanoen on alkanut tuntua sivuseikalta - vaan "kasvatustieteen harhapoluista". Ehkä sanotte nyt, että olen ymmärtänyt paradigman käsitteen liian laajasti. Se saattaa olla totta, mutta jatkan silti.

Puhe harhapoluista on tietenkin hybristä, nimittäin mikäli kaikki tutkijat pysyttelisivät turvallisilla vesillä, ei uutta löytyisi. Kun oikein rauhassa olen tutkinut kasvatustieteen alalta löytyviä, uskomuksiksi osoittautuneita hypoteeseja, havaitsin niistä yllätyksekseni kaikkia yhdistävän teeman. Se on persoonallisuuspsykologia. Persoonallisuuden analysointi on askarruttanut tutkijoita pitkään ja moni aikanaan arvostetuista ja tunnetuistakin hypoteeseista on jouduttu myöhemmin hylkäämään näytön puutteen vuoksi. Näin on käynyt mm. Gallin fenografialle, grafologialle sekä Kretschmerin ja Sheldonin typologioille. Tämähän on tietenkin olennainen osa tieteen prosessia (fallibilismi, objektiivisuus). Tosin Kretschmerin luonnetyypit elävät yhä arkikäsityksissämme. Vai kuka väittää, etteivätkö lihavat olisi muka leppoisia?

Ja tästä päästään kettuterrieriin. Koetin etsiä kaupunginkirjastosta pseudotieteeseen liittyviä luentoesimerkkejä ja etsiydyin selailemaan parapsykologian hyllyä. Yleisen kirjastoluokituksen mukaan rajatieto kuuluu luokkaan 15 ja persoonallisuuden psykologia luokkaan 14.4. Meidän kirjastossamme nämä kaksi luokkaa ovat käytännössä peräkkäin, koska kokoelma on aika pieni. Katselin luokkaa 14.4 luullen lukevani parapsykologian kirjoja, ja täydestä meni. Monet persoonallisuuden psykologiaa käsittelevät kirjat ovat populaaria konsulttitavaraa, eivätkä niissä esitetyt kuvaukset eroa paljoakaan koirakirjojen lajinmäärityksistä.

maanantaina, marraskuuta 19, 2007

Steiner ja ennakkoluulojen kylväminen


Blogini ei näemmä ole päivittynyt listalla vähään aikaan. Nyt sitten tuli kerralla enemmän luettavaa.

Tänään kasvatushistorian luentosarjani oli edennyt taas Rudolf Steineriin saakka. En oikein vieläkään osaa olla ennakkoluuloton ja puhtaan objektiivinen esitellessäni steinerpedagogiikkaa. Opiskelijat voivat onneksi muodostaa oman mielipiteensä käsitellyistä asioista. Kehotin heitä menemään ensi torstaina naapurikaupungin steinerkoulussa pidettävään esitelmätilaisuuteen. Tiedän, että ainakin muutama on menossa. Minunkin pitäisi mennä.

Näyttää siltä, että varmin tapa herättää kiinnostusta steiner-pedagogiikkaa kohtaan on pelotella heitä antroposofialla ja ylipappi W:llä. Sitten vielä sopiva pätkä eurytmiasta, niin keitos on valmis. Olen kuullut, että kriittinen lähestymistapani on innostanut ottamaan enemmän selvää Steineristä ja hänen luomastaan pedagogisesta järjestelmästä.

Indoktrinoiva opettaja ei anna oppilailleen mahdollisuutta tehdä omia johtopäätöksiä, tai arvioida esitettyjä asioita.Indoktrinaatioon kuuluu myös, että oppilaat eivät tule tietoiseksi heihin kohdistetusta manipulaatiosta.

kahdet säännöt


Pitäisi kirjoittaa gradulausuntoa, mutta nyt ei jaksa. Pitkän työpäivän jälkeen voi kirjoittaa huomaamattaan liian pisteliäästi, liian ankarasti. Sitä paitsi Elisan gradu on ihan hyvä. Hyvä otos, kiinnostava aihe, jänniä tuloksia. Mitä arvelette siitä, että kasvatustieteilijät eivät juuri näytä soveltavan käytäntöön tietojaan oppimisprosesseista? Koulutuksessa puhutaan paljon oppimisesta, mutta se ei näytä koskevan omaa oppimista.

Huomaan joutuvani yhä uudestaan saman problematiikan äärelle. Opiskelija ei voi rakentaa itselleen uutta opettajuutta, ellei hän ensin kyseenalaista tai edes pura opettamista ja kasvattamista koskevia käsityksiään. Toistamme huomaamattamme muilta omaksumiamme malleja. Näyttelemme aikaisempia opettajiamme. Opettajakoulutuslaitoksen opiskelijat oppivat antamaan tenteissä oikeita vastauksia esimerkiksi oppimista koskeviin kysymyksiin, mutta opiskelevat silti tutulla tavalla. Eräässä väitöskirjassa osoitettiin, että opiskelija voi osata kertoa universumin rakenteesta ymmärtämättä siitä oikeastaan sanaakaan. Käytännössä meillä on käytössä useita sääntöjä saman aikaisesti. Opimme, että tentissä vastataan tähän asiaan niin ja niin, oikeasti toimin näin ja näin, mutta vanhemmille ja rehtorille puhun asiasta noin ja noin.

Kahdet, kolmet tai useammat säännöt eivät periaatteessa ole ongelma. Tavallisestihan kyseessä on oikeastaan vain sosiaalinen silmä, kyky joustaa ja muuntaa argumentaatiotaan tilanteeseen sopivaksi. Ammatillisissa kysymyksissä useammat päällekkäiset säännöt aiheuttavat outoja tilanteita. Eräs kollegani, siis kasvatustieteiden tiedekunnassa työskentelevä opettaja pitää aiheellisena moitiskella opiskelijoilleen kasvatustiedettä. Ja kyseessä ei ole väärinymmärretty tutkija, vaan puhtaaksi viljelty olkinukkeargumentaatio: kasvatustiede=tyhmää, teoreettista, turhaa. Vastapuolena oli tietenkin "käytäntö".

Moraalifilosofiaa käsittelevän demon pitäminen on muuten aika hankalaa. Pitää varoa, ettei asetu itse moraalin yläpuolelle... sieltä voisi sitten lausua yleviä periaatteita kansalle. Heh. Demo alkoi moraalidilemmalla. Pitääkö minuutin myöhästyneet opiskelijat ottaa sisään? Ja jos ottaa sisään, niin pitääkö marmattaa myöhästymisestä? Otin heidät sisään, mutta dramaattisesti, marttyyriä näytellen. Okei, myönnän, ei tarvinnut näytellä.

lauantaina, marraskuuta 17, 2007

Oletko älykäs


Oletko itsenäinen ja älykäs? Entä seurallinen, iloinen, reipas ja leikkisä? Tarvitsetko joskus paljon tekemistä ja jonain päivänä vähemmän? Olet ehkä dominova luonteeltasi ja et ehkä tule aina toimeen toisten kaltaistesi kanssa.

Kuvaus sopii myös minuun. Hmm.. ja karkeakarvaiseen kettuterrieriin.

Niitä näitä


Jaahas. Näyttää siltä, että vaikka tapahtuu paljon, on yhä vähemmän kerrottavaa. Ei oikein voi kuiskailla salanimen takaa, ja vielä vähemmän julkisesti.

Eilen kuulin, että hakemani professuurin lausunnonantajat vahvistetaan seuraavassa tiedekuntaneuvostossa. Se tuntuu yhdentekevältä. En usko mahdollisuuksiini, varsinkin kun yksi kolmesta on ruotsalainen. Häneltä tulen saamaan lausunnon, missä todetaan minulla olevan riittämättömät kansainväliset näytöt. Se on ikävä kyllä totta. Eri asia on, onko sillä merkitystä opettajankoulutuslaitoksen käytännön työn johtamisessa. Minulla on oma lehmä vähän liian syvällä ojassa pystyäkseni kirjoittamaan tästä aiheesta tasapuolisesti ja viiltävän objektiivisesti. Kun mieltä lisäksi kalvaa huoli pätkävirkani loppumisesta, ei oikein jaksa ymmärtää professoriliiton intoa kiristää jatkuvasti professuurivaatimuksia.

Sain eilen myös tietää, ettei uutta UPJ -arviointiani oteta edes käsiteltäväksi. Yliopisto on kuulema määrännyt, että asiaa käsitellään aikaisintaan ensi keväänä. Silloinhan olen tehnyt jo vuoden töitä laitoksen varajohtajana samalla palkalla, minkä olisin saanut pysymällä entisissä hommissani. Outoa, varsinkin kun esimieheni puolsi lämpimästi HENKI -osan korottamista yhdellä pykälällä (lisäys nykyiseen palkkaani olisi ollut n. 200 eur/kk).

Entinen opettajani ja työkaverini Mari nukkui pois yllättäen. Hän olisi päässyt ensi vuonna eläkkeelle. Uutinen oli tyrmäävä. Voitte varmasti uskoa, että surun keskellä on ollut hieman hankala etsiä hänen muistiinpanoistaan merkintöjä opiskelijoiden keskeneräisistä suorituksista.

Laitokseltamme pyydettiin lausuntoa opettajankoulutus 2020 -raporttiin. Kirjoitimme lausunnon. Kirjoitimme hyvän lausunnon ja olimme siihen aika tyytyväisiä. Ja torstaina saimme luettavaksemme tiedekunnan tekemän "tiivistelmän". Yllätykseksemme siinä ei ollut sanaakaan meidän tekstistämme. Ehkä joku ajattelee, että filiaalien lopettaminen siirtäisi rahaa jäljelle jääneille. Toiveajattelua. Ennustan, että filiaalien tai yhdenkin filiaalin lopettaminen merkitsee vain kulujen siirtoa. Osa kulunsiirroista on siirtoa opiskelijoilta vuokranantajille. Osa on valtion sisäistä siirtoa taskusta toiseen. Meidän laitoksemme lopettaminen merkitsisi sitä, että noin 700 opiskelijaa opiskelisi jossain muualla. Määrä pysyisi suurena, vaikka sisäänottoja vähennettäisiinkin.

En voi olla vertaamatta tilannetta hoitajien lakkoon. Kuntatyönantaja on valmis maksamaan aika paljon siitä, ettei vaatimuksiin suostuta. Mikähän on lakon lopullinen saldo?

Ja vuodatuksen lopuksi: yliopistojen rahoitusmallissa on ulottuvuuksia, joista en ole nähnyt paljoakaan keskustelua. Hommahan on periaatteessa ihan hyvä. Rehtori antaa rahaa tiedekunnille ja dekaani jakaa sitä sitten laitoksille. Mutta, entäpä jos dekaani ei halua jakaa tasapuolisesti? Ovatko budjetit kaikkien osapuolten nähtävillä? Dekaani voi päättää rahoista melko itsenäisesti ja mitään budjetteja ei tarvitse jälkikäteen tai etukäteen vertailla. Kätevää. Jos laitos ei suostu lopettamaan itseään, se voidaan kuihduttaa hengiltä. Budjettikortin käyttämisen lisäksi voidaan viivytellä virkojen aukijulistamisessa. Tällöin laitokselta loppuu työntekijät sitä mukaan kun porukkaa jää eläkkeelle. Tämä on tietenkin vain kuvitteellinen esimerkki.

torstaina, lokakuuta 04, 2007

soopaa kannattaa julkaista englanniksi


Minun on kerättävä kansainvälisiä näyttöjä osaamisestani. Ei siksi, että se olisi tutkimustoimintani sisällön tai laadun kannalta tarpeen, vaan koska meidän suomalaisten tiedemiesten on todistettava pätevyytemme ulkomaisten tiedelehtien kautta. Todistamme pätevyyttämme toisillemme julkaisemalla ulkomaisissa lehdissä. Eihän tässä mitään uutta ole. Näin tiedemaailma toimii. Ja monessa tapauksessa järjestelmä on oikein hyvä.

Kari Uusikylä on uskaltanut epäillä, että menettelyyn liittyy silmänpalvontaa. Olen asiasta täysin samaa mieltä. Meidän kasvatustieteilijöiden ensisijaisen kohderyhmän pitäisi olla suomalaiset opettajat, opiskelijat ja vanhemmat.

Kansainvälisiä julkaisuja englanniksi tehtailevalla on haittana lisäksi vaikeasti käännettävissä olevat käsitteet ja termit. Kuinka saan englanninkielisen lukijan ymmärtämään, mitä fennomaanit tarkoittivat sanalla "kansa"? Tai koettakaapa selittää, miksi "kansakoulu" ja "peruskoulu" ovat eri asioita vaikka kumpikin käännetään tavallisesti elementary (tai primary) school? Koululaitoksen rakenteen selittäminen on vielä helppoa verrattuna aatehistoriallisen analyysin tekemiseen. Kääntäjä joutuu suohon koettaessaan välttää sanaa didaktiikka, koska se merkitsee amerikkalaisille ja englantilaisille jotakin indoktrinaation tapaista toimintaa.

Suomalaisten kasvatustieteilijöiden kansainväliseen julkaisutoimintaan liittyy myös eräs aika vähän esillä ollut tieteenfilosofinen ongelma. Tulin ajatelleeksi sitä pari päivää sitten, enkä ole - ainakaan vielä löytänyt siihen painavaa vasta-argumenttia. Ongelman nimi on lähdekritiikki. Kun suomalainen kasvatustieteilijä viittaa tutkimuksessaan suomenkielisiin lähteisiin, ei kukaan muu kuin suomea taitava lukija voi tarkistaa viittausten oikeellisuutta. Tämä on eräs historiantutkimuksen metodologian kantavia ajatuksia. Tutkijan päättely tulee pystyä purkamaan takaisin alkuperäislähteisiin. Kun kirjoitan vaikka Seminaarilainsäädännön uudistuskomitean muistiosta englanninkieliselle lukijakunnalle, on heidän tavallaan hyväksyttävä esitykseni - pystymättä kritisoimaan esimerkiksi sitä olenko valinnut aineistosta oleellisimman tiedon. Eikö tällainen tilanne ole tieteen pelisääntöjen vastaista? Ainoa keino, jolla tilanne voitaisiin välttää on se, että artikkeli olisi läpikäynyt ensiksi suomenkielisen tiedeyhteisön kritiikin. Niinpä englanninkielinen julkaisutoiminta typistyisi pelkäksi tulosten raportoinniksi.

Mainittakoon, että tilastoaineistojen kanssa ongelmaa ei synny. Luvut ovat lukuja.

sunnuntaina, syyskuuta 23, 2007

Vakava yllätti


Kuten tätä blogia pidempään seuranneet lukijat tietävät, kuulun VAKAVA -kriitikoihin. VAKAVA on opetusministeriön VAltakunnallinen KAsvatusalan VAlintakoeyhteistyöprojekti. Projektin tarkoituksena on "keventää" ja yhdenmukaistaa alamme opiskelijavalintakokeita. Yksi projektin käynnistämiseen johtaneista tavoitteista oli lisätä uusien ylioppilaiden määrää opettajankoulutuksessa. Toisena tavoitteena oli vähentää koulumenestyksen merkitystä opettajankoulutuksen valintakokeissa (toisin sanoen antaa ylioppilaskokeissa huonosti menestyneille paremmat mahdollisuudet hakeutua (luokan)opettajan uralle). Tuoreiden ylioppilaiden määrän lisääminen mahdollistettiin poistamalla esivalinnasta kokemuspisteet. Esivalinnasta poistettiin myös YO-arvosanat. Niinpä viime keväänä kaikki luokanopettajanammatista haaveilevat ylioppilaat hyväksyttiin esivalintana toimineeseen kirjakuulusteluun. Tuo kirjakuulustelu toteutettiin "älykkäänä" monivalintakokeena. Älkää kysykö mitä se tarkoittaa. Ehkä "älykkyydellä" viitattiin tässä yhteydessä kokeen kysymyksiin ja siinä noudatettuun virheenkorjaukseen (jokaisesta väärästä vastauksesta sai miinuspisteen).

Mielestäni ylioppilastutkinnon suoritusajankohdalla ei saisi olla suurta merkitystä. Jättäessämme yo-todistuksen tason huomiotta tulemme antaneeksi epäluottamuslauseen koulujärjestelmällemme. Eräs tutkija vastasi tähän sanomalla, että tunnemme koulujärjestelmän liian hyvin luottaaksemme siihen. Niinkö? Mielestäni tuon ajatuksen taustalla on väärä näkemys demokratiasta. Hakijoiden tasapuolisen kohtelun on oltava alisteista oppilaiden tasapuoliselle kohtelulle. Se, että tasapuolisuuden nimissä myös lukihäiriöisen hakijan on päästävä opettajaksi ei ole oppilaiden tasa-arvoa.

Olen nyt analysoinut hallussani olevaa esivalinta-aineistoa, mikä kattaa noin 1/6 koko maan tuloksista. Otos lienee silti edustava ja tulokset jossain määrin yleistettävissä. Mitä löysin? VAKAVA -kokeen tulokset korreloivat aika nätisti ylioppilastutkinnon kanssa. Erityisesti reaalikokeessa suoritettu psykologian koe tuntuu olevan yhteydessä monivalintatestissä pärjäämiseen. Tänä kesänä koulutukseen hyväksyttyjen ylioppilastutkinnon taso ei poikkea kovinkaan paljoa edellisten vuosikurssien opiskelijoiden koulumenestyksestä. Pitää silti muistaa, että laitokseemme on jo pitkään päässyt C:n papereilla (ja huonompiakin löytyy). Jyväskylän, Hämeenlinnan ja Helsingin opettajankoulutuslaitoksiin pääsi tänä vuonna heikommilla papereilla kuin luultavasti koskaan aiemmin. Tilanne ei silti ole huolestuttava; opiskelemaan päässeiden yo-todistuksen keskiarvo on M:n tienoilla. Ja en näe mitään syytä siihen, miksi C:n ylioppilaasta tulisi huonompi opettaja kuin E:n ylioppilaasta. Kaikkein heikoimpien ylioppilaiden opinnoista voi muodostua silti aika raskaita, sillä koulutuksemme ei sisällä enää lukiokurssien kertausta läheskään yhtä paljon kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Vaikka VAKAVA näyttää onnistuneen yli odotusten, pitäisi meidän seurata heikoimpien ylioppilaiden menestystä opinnoissaan. Aiemmin kerättyjen tilastotietojen perusteella varsinkin äidinkielen arvosana on yhteydessä myöhempään opintomenestykseen yliopistossa. Mutta kaikkein tärkeintä lopulta on, että valmistuneiden opettajien - on heidän opintomenestyksensä ollut millainen hyvänsä - oppilaat ovat jotakuinkin tyytyväisiä opettajaansa.

Tiedän toki, että opettajan ammatissa pärjääminen ei riipu yksinomaan tiedoista ja aineenhallinnasta - vaikka opettajankoulutus 2020 raportissa tunnutaan niin ajattelevankin. Hannele Niemi - yksi raportin kirjoittajista - totesi eräässä tuoreessa haastattelussa, että filiaalien ongelma on vähäinen sivuainetarjonta (ja siksi ne ovat tarpeettomia). Se ei pidä paikkaansa - ja vaikka pitäisikin, kuvastaa lausuma virheellistä käsitystä opettajankoulutuksen ydinsisällöistä. Kun kysymme valmistuneilta opettajilta, mitä puutteita koulutuksessamme on, eivät he puhu syntaksin jatkokurssista tai todennäköisyyslaskennasta. He
puhuvat oppilaiden ja vanhempien kohtaamisesta, ongelmatilanteista selviämisestä ja omasta kasvustaan opettajuuteen.

Korostan nyt taas kerran. PISA-tulokset eivät ole nykyisen opettajankoulutuksen ansiota. Niillä on turha ratsastaa. Jatkuvat leikkaukset ovat rampauttaneet jo pian kymmenen vuotta laitosten toimintaa. Odotan mielenkiinnolla 2010-luvulla tehtäviä suoritustasomittauksia.

keskiviikkona, syyskuuta 19, 2007

Matkalla hirttolavalle


Älkää huolestuko. Minulla ei ole aikomusta ryhtyä päivittämään blogiani päivittäin tai edes viikoittain, sillä luulen pystyväni pitämään kirjoitusvimmani aisoissa. Tänään on kuitenkin pakko kirjoittaa.

Opetusministeriö julkaisi aamulla opettajankoulutuksen tulevaisuutta käsittelevän raportin (Opettajankoulutus 2020). Uskon, että monissa muissakin opettajankoulutuslaitoksissa tuota raporttia oli odotettu epävarmoin tuntein. Ja kas! Eipä oltu pelätty turhaan. Työryhmän tekemät ehdotukset näyttävät täältä pääkaupunkiseudun ulkopuolelta katsottuna epäreiluilta. Raportissa maalaillaan tulevaisuudenkuvaa, missä opettajankoulutus on keskittynyt Etelä-Suomeen ja Jyväskylään. Filiaaleilla ei nähdä olevan muuta kuin aluepoliittista merkitystä - huolimatta siitä, että niissä opiskelijoiden valmistumisprosentti on tavallisesti emoyliopistoja suurempi. Pois pienet yksiköt, pois paikallishallinto. Toki ruotsinkielinen opettajankoulutus saa edelleenkin elää omaa elämäänsä Vaasassa.

Professoreilla on raportin kirjoittajien mielestä liikaa opetusta. Normaalikouluissa puolestaan tehdään liian vähän tutkimusta. Opettajankoulutuslaitosten virkarakennetta uudistaessa pitäisi antaa pääpaino tutkimukselle (mikä tarkoittaa kai käytännössä sitä, että kontaktiopetusta vähennetään entisestään) . Tutkimukseen pohjautuva opetus on kannatettava ja oikea ajatus, mutta ainakin omalla kohdallani opetus on virittänyt tutkimusta. Kyse ei siis ole yksisuuntaisesta vaikutuksesta.

Raporttia lukiessa ei voi olla huomaamatta, että työryhmän jäsenten omia yliopistoja kohdellaan paremmin kuin muita. Tai ainakin heidän laitoksillaan tehdyt uudistukset ja ennakoinnit kerrotaan raportissa merkille pantavalla tarkkuudella. Omasta kuulemistilaisuudestamme ei jäänyt raporttiin montaakaan riviä. Tämä on tietenkin vain oma tulkintani.

Mitä opetuksen keskittäminen Helsinkiin, Jyväskylään, Tampereelle ja Turkuun käytännössä merkitsisi? Oletetaan ensiksi, että heillä olisi siihen resursseja filiaalien lopettamisesta "säästyvillä" varoilla (vaikka tällaiset säästöt kuivuvat usein kokoon muutamassa vuodessa, kuten on nähty monien kyläkoulujen lopettamisien yhteydessä). Pystyykö Helsinki tarjoamaan kohtuuhintaista asumista kaikille uusille opiskelijoilleen? Miten Jyväskylässä opintonsa suorittanut opiskelija saadaan lähtemään Lappiin töihin.

Nyt sitten arvaillaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämä on nyt kolmas kerta 15-vuotisella OKL-urallani, jolloin laitoksemme jatkuvuus on vaakalaudalla. Joidenkin mukaan tämä on pahin uhka laitoksellemme sitten 1960-luvun) Tämän kaltaiset kriisit syövät hirveästi voimia ja aikaa. Pitää laatia strategioita, antaa lausuntoja ja muodostaa kontakteja. Osa henkilökunnasta on todennut jo ennakkoon, että he laskevat päiviä eläkkeeseensä. Heillä on paikka pelastusveneessä. Minulla on vielä 25-vuotta eläkeikään. Antakaa minun tehdä rauhassa työni täällä maalla. Please. Pliiis.

maanantaina, syyskuuta 17, 2007

kun luulin opettaneeni


Julkaisin tuossa edellä erään pitkään keskeneräisenä odottaneen kirjoitukseni A.S. Neillistä. Olin taas ottanut itselleni liian ison urakan, enkä osannut pitää kiinni päätöksestäni kirjoittaa lyhyesti.

Lukukauden alku on ollut niin kiireinen, ettei ole ollut muka aikaa päivittää blogia. Pidin ensimmäistä kertaa aineopintoihin kuuluvan "johdatus tilastomenetelmiin" -luentosarjan, mikä teetti yllättävän paljon töitä. Olin luentojen loputtua melko tyytyväinen itseeni, kunnes eräs kollegani kertoi luentoni kuunnelleen opiskelijan kysyneen häneltä, että mikä se sellainen SPSS on. Kerrottakoon, että luulin neuvoneeni luennolla, kuinka eri peruslaskutoimitukset tehdään SPSS -tilasto-ohjelmalla. Ehkä työkaverini halusi vain palauttaa minut maanpinnalle (niin, etten ryhtyisi luulemaan itsestäni liikoja)

Syyslukukauden aloitukseen on kuulunut myös Freinet-pedagogiikkaa käsittelevä artikkeli uuteen Kasvatus & Aika -verkkolehteen. Sen ensimmäinen numero ilmestyy lähiaikoina. Yritin Heikin avustuksella laatia artikkelia suomalaisesta kasvatusideologiasta erääseen kansainväliseen julkaisuun. Tuo artikkeli on nyt viimeistelyä vaille valmis. Seuraavakin artikkeli on päässä, mutta ei vielä paperilla. Olen nimittäin miettinyt, miten voisi kirjoittaa mikrohistoriallisen tutkielman "isänmaallisuudesta" opettajaseminaareissa 1920-40-luvulla. Virallisestihan seminaarien oppisisällöissä ei ollut nationalistisiksi luonnehdittavia sisältöjä. Toisaalta lähes jokainen opiskelija kuului Suojeluskuntaan ja AKS:ään (tosin 1930-luvun puolivälissä AKS kiellettiin ainakin meidän seminaarissamme). Saisiko jostakin selville paljonko lapuanliikkeessä oli opettajia? Ilmeisesti ei, koska se ei ollut jäsenistään kirjaa pitävä yhdistys. En tietenkään ole nyt vetämässä yhtäläisyysmerkkejä nationalismin ja suojeluskuntaan kuulumisen välille.

maanantaina, elokuuta 20, 2007

A. S. Neillin ohjeita opettajille

Annan kommentin virittämänä jatkan A. S. Neillin pedagogiikkaa koskevia pohdintojani. Sillä, missä elämänvaiheessa mihinkin teokseen tarttuu, näyttää olevan suuri merkitys. Tämä koskee tunnetusti kirjallisuutta, taidetta, mutta - enemmän kuin luulinkaan - myös kasvatusfilosofiaa. Olen muuttunut pikkuhiljaa ja salakavalasti pragmaatikoksi. Suhtaudun moniin kasvatusfilosofian kaanoniin kuuluviin teksteihin hieman huvittuneesti... tai kyllästyneesti - Mielialasta riippuen. Tai oikeastaan kyllästyminen koskee kaanoniin kuuluviasta teksteistä kirjoitettuja selityksiä, tutkielmia. Tällainen hartauskirjallisuus onnistuu aikaa myöten korvaamaan autenttisen tekstin siitä tehdyllä tulkinnalla. Samalla kadotetaan myös tekstin alkuperäinen konteksti. Lukekaa lapset klassikkoja, lukekaa niitä uudelleen.

Aikoinaan Neillin teksteissä häiritsi moni asia. Nyt lähinnä hymyilyttää hänen rakentamansa paperiset olkinuket. Olkinukkena saa toimia milloin kasvoton koululaitos, milloin lapseltaan liikaa vaativa vanhempi tai kaavoihinsa kangistunut opettaja. Eikä siinä mitään. Aiheetonkin kritiikki voi käynnistää aiheellisen muutoksen. Silti olisin halunnut kysyä Neilliltä, että eikö olekin kamalaa, kun vanhemmat lähettävät lapsensa Summerhilliin eivätkä kasvata heitä itse kotona. Ehkäpä Neill olisi vastannut tähän, että Summerhillissä lapset saavat kasvaa maaseudun rauhassa. Tätä hän näemmä piti hyvin tärkeänä lähtökohtana. Ehkäpä tuohon mielipiteeseen liittyi enemmän nostalgiaa kuin selvää kasvatusajattelua.

Neill oli opiskellut yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja hän julkaisi useita kaunokirjallisia teoksia elämänsä aikana. Onko tässä nyt taas yksi kirjallisuudentutkija joka olisi oikeasti halunnut olla oikea kirjailija? Luultavasti myös hänen kasvatusfilosofisia teoksiaankin kannattaa lukea sanataiteena. Toisaalta juuri omakohtaisen kerronnan kautta Neill tulee puhutelleeksi lukijaansa. Hän kuvailee kokemuksiaan, onnistumisia ja epäonnistumisia. Lukijan on tällöin helppo pohtia mitä itse olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Hänen kanssaan voi olla eri mieltä tehdyistä ratkaisuista ja tulkinnoista, mutta se ei ole merkityksellistä. Merkityksellistä on se, että Neill pakottaa ajattelemaan.

Vaikka Neillin ajatukset saivat paljon julkisuutta varsinkin hänen uransa loppupuolella 1960-luvulla, ei Summerhillistä muodostunut koskaan massaliikettä. Tässä mielessä Summerhillin vaikutus jäi vähäiseksi. Neillin teoksilla taisi olla kuitenkin valtava välillinen vaikutus. Hänestä keskusteltiin - tai oikeastaan väiteltiin - kaikkialla; varmasti myös opettajanhuoneissa. 1970-luvulla monet suomalaisetkin opettajat rupesivat tuntemaan huonoa omaatuntoa, kun he työssään joutuivat komentamaan ja määräämään oppilaitaan. Samalla Neill ansaitsi provokatiivisten lausuntojensa ansiosta hyvän kohteen konservatiivisia arvoja kannattavalle koulukritiikille. Tuo "vapaan kasvatuksen" apostoli ja hänen aatteensa tarjosivat sopivan selityksen milloin mihinkin
koulun ongelmaan. Sillä, että Neill pyrki itsepintaisesti sanoutumaan irti "vapaaseen kasvatukseen" liitetyistä vääristä mielikuvista, ei ollut vaikutusta. Näinhän se usein menee.

Neilliä lukiessa tulee mieleen, että hänen tietonsa psykologiasta ja kasvatustieteestä olivat melko puutteelliset. Hänen sitoutumisensa freudilaiseen psykologiaan asettaa Summerhill-pedagogiikan lähtökohdat heikolle perustalle. Neillin johdonmukaisesti harrastama lasten kognitiivisen kehityksen vähättely tuntuu nykyoloissa kestämättömältä (vaikka toki ymmärrän sen olleen vastalause sille, että lapset laitetaan uraputkeen 5-vuotiaana). Nykykäsityksen mukaan ulkoluku ja uusien tietojen pänttääminen on tärkeää ajattelutaitojen oppimiselle (tekemällä oppimisen ohella).

Neill, joka oli itse kypsynyt hyvin hitaasti sovelsi omaa elämäänsä pedagogiikkaansa. Kaikki opettajat tekevät luultavasti juuri näin - hyvässä ja pahassa. Monista Neillin opettajille antamista ohjeista tärkeimmäksi nousee mielestäni se, että huumorintajuisuus tekee hyvän opettajan paremmin kuin mikään muu ominaisuus. Huumorintajuisuuteen tulee liittyä paitsi kykyä nauraa itselleen myös empatiaa. Pelkäänpä, etten voi opettaa sitä opettajankoulutuslaitoksessa. Itsekin olen vasta vähitellen lakannut pelkäämästä opiskelijoita.

perjantaina, elokuuta 17, 2007

outoa jorinaa


Olin ollut kuumeen noustessa viikon maalla. Ei nuhaa, ei yskää, vain kuumetta. Lantion alueella tuntui särkyä, pää oli kipeä. Muutaman päivän podettuani päätin mennä lääkäriin. Vanha ja kokeneen oloinen lääkäri totesi lakonisesti, että kyse on myyräkuumeesta. Otti vielä vasta-ainekokeet - varmuuden vuoksi, vaikka sanoikin olevansa varma asiasta. Myöhemmin osoittautui, että lääkäri oli oikeassa. Siinä menikin sitten kolme-neljä viikkoa puolikuntoisena. Vene jäi laskematta vesille ja parin Heikille lupaamani artikkelin kirjoittaminen viivästyi pahasti. Koholla olevat maksa ja munuaisarvoni muistuttavat edelleenkin siitä, että en ole vieläkään täysin kunnossa.

Myyräkuume sairastetaan vain kerran, joten nyt ei sitten tarvitse enää pidätellä henkeä penkoessa lautakasoja. Kesällä tuli luettua monia sellaisia kirjoja, jotka olin aiemmin työntänyt odottamaan sopivampaa hetkeä. Nyt oli viimein sopiva hetki lukea uudestaan A.S. Neillin tuotanto. Luin myös Karl Bruhnin "Johdatus opetusoppiin" (1965) ja luinpa pitkästä aikaa yhden romaaninkin. Tai, oikeastaan Hämeen-Anttilan Suden vuosi on melkein ammattikirjallisuutta. Kirjan toinen päähenkilöistä on oppinut, mutta vähän julkaiseva dosentti, joka ei pärjää virantäytöissä liukkaammille työtovereilleen. Yksi hauskimmista kohdista oli se, jossa dosentti täyttää yliopiston julkaisukaavaketta. Kaavakkeen kysymykset olivat aitoja. Dosentti löytää uuden rakkaan luennolta; Hämeen-Anttilan Sari Karaslahti tuntui vähän liiankin täydelliseltä naiselta.

A.S. Neillin Reksi, reksi, koirankeksi (1974) ja Vapautta ei mielivaltaa (1969) -teokset herättivät pohtimaan taas kerran kirjailijan ja hänen maineensa välistä problematiikkaa. Neill muutti mieltään monessa asiassa uransa eri vaiheissa. Se, mitä arkikielessä nimitetään vapaaksi kasvatukseksi, ei näytä sopivan kovin hyvin Neillin myöhäisvaiheen kasvatusajatteluun. Toisaalta monelta opiskelijalta näyttää jääneen huomaamatta, kuinka järisyttävä vaikutus Homer Lanella ja parilla 1920-luvun psykoanalyytikolla oli Neilliin. Lane oli itseoppinut unien tulkitsija, joka otti Neillin potilaakseen oleskellessaan vähän ennen kuolemaansa Lontoossa. Neill vähättelee myöhemmin noiden istuntojen merkitystä, mutta hän näyttää tässä yhteydessä unohtaneen kuka oli. Psykoanalyysi on Summerhillin avain. Jännää, että Neill hääräsi alkuaikoina paljonkin Steiner-pedagogien, antroposofien kanssa. Osa tästä jengistä hurahti sittemmin myös spiritismiin, mutta Neill näyttää säästyneen siltä. Hän on kaikesta huolimatta skeptikko, uskonnollisesti immuuni, parannuksen tehnyt ja katkolla oleva kalvinisti.

lauantaina, kesäkuuta 30, 2007

kotiseutumatkailua


Muutama viikko sitten vaimoni kertoi varanneensa meille hotellihuoneen Mustion linnasta. Hän ilmoitti samalla, että sinne pitäisi lähteä moottoripyörällä. Ei mikään hullumpi yllätys! Emme suunnitelleet reittiämme tarkkaan, mutta päätimme välttää tällä kertaa valtateitä - meillä kun ei ollut mitään kiirettä.

Mukaan pakattiin aivan minimaalinen matkavarustus: alusvaatteita, lämmin vaihtokerrasto, sadeasut, ulkoilukengät, farkut ja henk. hygieniatarvikkeet. Illallisvaatteet tuottivat vähän päänvaivaa. Mustiossa on kuuluisa ravintola ja sinne ei ihan fleeseissä ole mukava mennä. Piti keksiä jotakin rypistymistä kestävää, mutta siistiä. Miehille ongelma ei ole kovin suuri: rypistymättömiä kangashousuja ja kauluspaitoja on tarjolla. Loppujen lopuksi kävi niin, että vaimoni sivulaukku oli tyhjempi kuin minun! Älkää kysykö miten hän sen teki. En tiedä.

Ensimmäiset 100 kilometriä matkasta ajoimme tyhmiä, tuttuja ja huonokuntoisia teitä. Matkan varrelle sattunut Kurjenrahkan kansallispuisto oli tosin aikamoinen elämys. Katseltuaan satoja kilometrejä Pusikko-Suomea, tekee tien varressa oleva vanha korpimetsä uskomattoman vaikutuksen. Tässä Teppo Pihlajamäen kuvia Kurjenrahkasta.

Moottoripyöräilijä voi kaivaa kameran esiin vain taukopaikoilla. Siksi kuvista tulee usein tällaisia: (Kuva on Aurasta)
Onnistuimme matkalla löytämään myös vähän idyllisempiä kohteita. Vähän ennen Kemiön keskustaa näin tien varressa kyltin, missä luki "Sagalund elää!". No jopas jotakin, ajattelin, sielläpä pitää sitten käydä. Kohde - siis Kemiön Sagalund osoittautui todella vierailemisen arvoiseksi paikaksi. Päärakennuksessa, vanhassa emäntäkoulussa, on kiva puoti, mukava kahvila ja pieni erikoisnäyttely. Opastettu kierros oli sikäli hauska, että kattoi olimme sen ainoat osallistujat. Ehdimme tunnin aikana tutustua vain osaan museoalueen rakennuksista. Museoalueella oli muun muassa sangen aidon oloisesti kalustettu koulurakennus. Opas oli harjoitellut läksynsä hyvin, sillä hän korosti ehtimiseen, että niin koulu kuin sen kalusteetkin oli tuotu muualta. Sagalundin museoalue on Kemiöläisen opettajan, N.O. Janssonin, intohimoisen kansanperinne- ja kotiseutuharrastuksen tulosta. Kansakoulunopettajat ovat tehneet tuhojaan muuallakin; muistelen, että Pielisen valtava kotiseutumuseo Lieksassa on niin ikään paikallisen opettajan työn tulosta.

Ajelimme illan suussa Pohjan ja Fiskarsin läpi, ja muistin samalla millaista moottoripyöräily voi olla. Kauniita ja vaihtelevia maisemia ja hyväkuntoinen mutkatie...

En ollut aiemmin käynyt Mustion linnassa, vaikka seutu onkin minulle hyvin tuttua. Linna on ollut avoinna yleisölle vasta 1990-luvun lopulta. Sama taitaa koskea myös Fagervikia - se ei ole ollut avoinna yleisölle.

Illalla vyöryimme linnan ravintolasta puistoon iltakävelylle. Paikka on näkemisen arvoinen.
Osa kävelykierroksesta kulkee laitureita pitkin.

Seuraavana päivänä poikkesimme Tammisaaressa ja tietenkin myös Raseporissa - sehän sijaitsee Snappertunan ns. "pikataipaleen" varrella. Kävimme myös katsomassa miltä Barösund näyttää maista käsin katsottuna. Olen nähnyt salmen lukuisia kertoja purjeveneestä käsin.

Oli erikoinen tunne ajaa Kela-Kirkkonummi-tietä prätkällä, sillä edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua jo 20 vuotta. Silti muistin vielä jokaisen mutkan. Tie on vanha, tien laidat muuttuvat.

Tien varteen on kasvanut valtava määrä taloja. Mistä nuo kaikki ihmiset ovat tulleet? Miksi kaikki uudet omakotitalon näyttävät samoilta? Jokaisen pihassa on keskikokoinen farmariauto (niin minullakin). Kela ja jopa Finnsbacka olivat melkein maaseutua sillon kun minä olin nuori. No, ei ehkä ihan Finnsbacka... Sama koskee myös Jorvasta. Nyyh, en enää tunne vanhaa kotiseutuani! Ironista, mutta sama tunne on yhteinen kaikille vanhoille "alkuperäisille" Kirkkonummelaisille. Heidän vanhempansa ja isovanhempansa palasivat 50-luvulla muuttuneelle kotiseudulleen, eikä vanhasta Kirkkonummesta ollut mitään jäljellä.

Näitä asioita miettien suuntasin keulan kohti Someroa ja Koski TL:ää. Sieltä sitten Oripäähän ja... Ajoimme kahden päivän aikana lähes 700 km. Viimeiset 100km alkoi tuntua jo siltä, että vähempikin olisi sille päivälle voinut riittää. BMW:n penkki ei nimittäin ole mikään sohva.

Matkan opetuksia: kannattaa pysähtyä vähintään 100 km:n välein, vaikka tuntuisikin siltä, että voisi vielä jaksaa. Vasta pyörän päältä noustua huomaa, kuinka väsynyt oikeasti onkaan.

maanantaina, kesäkuuta 25, 2007

Kuinka lausunto kirjoitetaan



Onpa taas kulunut pitkä aika edellisestä blogimerkinnästä. Nyt on aikaa uuteen kirjoitukseen. On kesälomani ensimmäinen päivä! En muuten haluaisi kuulua niiden joukkoon, jotka valittelevat aina kiirettä. Joillekin sana kiire merkitsee sitä, että on normaalisti töitä.

Olen tällä välillä kirjoitellut joitakin rivejä toiseen blogiini - siihen, minkä nimeä ei voi täällä mainita. Miksikö? No, joutuisin sitten tulemaan kaapista, enkä ole varma haluanko vielä luopua blogiani viettelevästi verhoavasta salamyhkäisestä.

Viime viikolla oli kirjoitettava kaksi gradulausuntoa, istuttava parissa kokouksessa ja haastateltava kuusi opintoneuvojan paikkaa hakenutta hakijaa. Edellisellä viikolla haastattelin kymmenen koulutukseen hakenutta opiskelijaa. Koulutuksen hakeneet tuntuivat tänä vuonna jotenkin erilaisilta. Ehkä se johtui siitä, että tiesin heidän valikoituneen haastateltaviksi eri tavalla kuin aiemmin. He eivät olleet joutuneet kirjoittamaan riviäkään esikarsinnassa. Heitä ei oltu karsittu myöskään koulu/ yo-todistuksen tai työkokemuksen perusteella. Esivalinta oli tehty ainoastaan VAKAVA -monivalintakokeen perusteella.

Valintojamme oli lisäksi päätetty keventää kutsumalla vain kaksinkertainen määrä hakijoita valintakokeisiin. Tämä merkitsee, että keskimäärin joka toinen haastateltavistamme pääsee koulutukseen. Ääk! Joukossa oli vain pari sellaista hakijaa, joista pystyi arvaamaan, että he tulevat melkoisella varmuudella menestymään sekä opiskelijoina että opettajina (usein myös muilla aloilla). Tiedän kyllä hyvin senkin, että lahjakkuus ja motivoituneisuus jäävät helposti kouluttajalta huomaamatta: keskiverroksi arvioitu henkilö voi osoittautua tositoimissa aivan täydelliseksi virtuoosiksi. Jotenkin minua kuitenkin arveluttaisi suositella koulutukseen hakijaa, joka esim. kertoo haluavansa pitää etäisyyttä lapsiin, tai on jyrkästi sitä mieltä, että ei haluaisi kasvattaa oppilaita - ainoastaan opettaa.

Kasvatustieteitä aiemmin lukeneet erottuvat helposti joukosta. He ovat oppineet "oikean" jargonin, mikä tekee heidän arvioimisestaan todella haastavaa. Oli vaikea raottaa tuota opetellun diskurssin panssaria. On muuten jännää, että haastattelussa on kysyttävä myös niitä kysymyksiä joihin kaikki hakijat ovat valmistautuneet. Sellaiset kysymykset vapauttavat tunnelmaa varsinaisille kysymysten tekemiselle.

Pähkäilin kahden gradulausunnon kanssa lähes koko työpäivän. Lausuntoja on vaikea kirjoittaa keskinkertaisista tai heikoista töistä. Kauhistuin silti kun luin erästä parin vuoden takaista lausuntoani Tiian gradusta. Olin siinä asiallisesti oikeassa, mutta käyttämäni sanamuodot vaikuttavat todella ankarilta, ehkä tylyiltäkin. Huomaan, että moni kollegani tyytyy paljon leppoisampiin sanamuotoihin. Moni lausunto on itse asiassa täysin ala-arvoinen; niistä näkee, ettei käsiteltävää työtä ole aina edes kunnolla avattu.

Kuinka lausunto kirjoitetaan (ei vaadi työn lukemista)
1. Kehutaan tutkimusta kiinnostavaksi ja ajankohtaiseksi (jotkut lausunnonantajat kopioivat tähän gradusta löytämänsä sitaatin, missä tekijä puhuu työnsä merkityksestä)
2. Sanotaan jotain epämääräistä kysymyksenasettelusta ja viitataan aineistoon/ mittariin/ tutkimusjoukon kokoon
4. Satunnaisesti valittua metodipuhetta (jos lausunnon kirjoittajan paukut riittävät siihen)
5. Huomautetaan jotakin kriittistä tutkimuksen luotettavuustarkastelusta
6. Etsitään virhe lähdemerkinnöistä (varsinkin jos kohta 4 on ohitettu).
7. Kiitellään tutkimuksen kieltä tai todetaan, ettei kielessä ole ongelmia, tai vaihtoehtoisesti voi sanoa jotakin työn rakenteesta yleensä (keskittymättä yksityiskohtiin)

maanantaina, toukokuuta 21, 2007

Onnelassa


Olin tieteen Onnelassa. Tuo tutkimuksen Kaukametsä sijaitsee tunnin junamatkan päässä Lontoosta koiliseen. Kaupungin nimi on Cambridge. Kuten tiedätte, lähettyvillä on toinenkin akateemisen maailman pyhiinvaelluskohde, mutta sen nimeä ei Cambridgessä pidä ääneen lausua. Paikallinen taksikuski opetti minulle, että jos tässä kaupungissa haluaa puhua jotakin O -yliopstosta, niin silloin käytetään ilmaisua "The other University".

Ystäväni L. työskentelee professorina Cambridgen Emmanuel Collagessa. Hän on oman alansa kiistaton huippuasiantuntija, jolla on lukuisia kansainvälisesti tunnettuja julkaisuja. Hän ei ole tohtori! Niin juuri, luitte aivan oikein. Nyt korvat hörölle J.P. ja te muut siellä professoriliitossa. Huippuyliopistossa virantäytössä oikea asiantuntemus voi todellakin merkitä enemmän kuin paperit, tutkinnot ja muut sen kaltaiset muodollisuudet. Meillä täällä provinssissa L. ei voisi missään tapauksessa saada professuuria, olisipa hän kuinka hyvä tiedemies tahansa. L. ei saisi ohjata myöskään väitöskirjoja, ei vaikka hän sattuisi hallitsemaan väitöstutkimuksen alan parhaiten maailmassa. En osaa sanoa, onko tilanne toinen esimerkiksi luonnotieteessä tai tekniikan alalla.

Ehkä arvaatte, että tämä asia on vähän ajankohtainen myös minulle itselleni. On nimittäin käynyt ilmi, että minua ei luultavasti hyväksytä parin kasvatushistorian alaan liittyvän väitöskirjan 1. ohjaajaksi koska en ole professori. Dosentti ei kuulema riitä. Sillä, että minulla on kasvatushistorian alalta paljon näyttöjä ja luultavasti myös eniten historianopintoja, ei ole merkitystä. Kotimaisessa "huiputusyliopistossa" vain muodolla on merkitystä - sisältöjä ei koskaan avata.

L. Kertoi, että heillä on Cambridgessä viiden hengen pienryhmät. Hän tosin valitteli, että ryhmäkoko ei ole oikein tehokas varsinkin opintojen alkuvaiheessa, jossa opiskelijat käyttävät vielä paljon aikaa juhlimiseen. Pienryhmä menee hukkaan jos kaikki eivät ole valmistautuneet opiskelutilanteeseen hyvin. Se on totta.

Parhaan opetuksen ja tutkimuksen puitteiden rakentaminen voi olla lopulta aika jyrkästi ristiriidassa omaksumamme kansansivistysaatteen kanssa. Ai miksi? No, jos kopioisimme vaikkapa Cambridgen mallin tänne, niin se vaatisi ainakin näitä muutoksia:
  • Vähennetään sisäänottoa siten, että jokaista viittä opiskelijaa kohden olisi yksi opettaja. Karkeasti laskettuna tämä merkitsisi meillä LOK sisäänoton vähentämistä 62:sta noin 10:een.
  • Nostetaan jatko-opiskeluoikeuden saamisen rajaa niin, että jokaista professoria kohden on viisi jatko-opiskelijaa (koko laitoksella olisi tämän jälkeen 5*5 =25 jatko-opiskelijaa kirjoilla nykyisen sadan sijasta)
  • Erotetaan ne professorit, jotka eivät julkaise tai opeta aktiivisesti (muutama taitaisi lähteä... ;-))
  • Asetetaan huikeat lukukausimaksut
  • Vaaditaan kaupungilta maa-alueita ja pyydetään niistä sitten vuokraa, otetaan omat rakennukset omaan omistukseen, perustetaan oma kirjankustantamo ja ennen kaikkea rakennetaan tietoisesti eliittijoukon identiteettiä (samalla kaavalla kuin esm. LjK:ssa).

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Helppoa tentinkorjausta

Koska tieteenalamme näytöt annetaan pääasiassa sanoilla, on sujuva sanankäyttö edellytys opinnoissa etenemiselle. Hyvä kirjoittaja voi päästä vähemmällä. Varsinkin graduvaiheessa erot tulevat näkyviin.... tai ovathan tentitkin tavallaan näyttöjä myös kirjoitustaidosta.

Olen kyllä lukenut Ciceroni ja tiedän kyllä, että sanomisen taidon pitäisi olla yhteydessä tietämiseen ja ajattelmisen taitoon. En osaa sanoa oliko kyse Ciceron toiveesta, ihanteista vai hänen ja monien muiden senaattoreiden havainnoista.

Yhtä kaikki Cicero julistaa "Puhujasta" -teoksessaan, että jos henkilöllä ei ole mitään sanottavaa, ei paraskaan kirjoittaja pysty tekemään hyvää vaikutusta. Rohkenen väittää varovasti vastaan, sillä tiedämmehän monien historiaan jääneiden "suurpuheiden" olevan paperilta luettuna yllättävän tyhjiä, täynnä naiiveja kielikuvia ja iskulauseita.

Tyhjästä nyhjääminen - ja nyt pääsemme takaisin kasvatustieteeseen - on myös tietyn opiskelijaryhmän, ns. tenttivastausvirtuoosien erityislahjakkuuden ilmentymä. Paljon tenttejä korjanneet tietävät, että täysin väärät ja kaikkein parhaimmat vastaukset erottuvat nopeasti pinosta. Eniten aikaa menee laajojen, jatkuvasti samaa asiaa kertaavien vastausten arviointiin. Parhaimmat tyhjänkirjoittajat rakentavat vastauksensa kysymyksestä löytämiensä sanojen ympärille - tuomatta kuitenkaan vastauksessaan esiin mitään uutta. Niinpä tentaattorin kannalta paras kysymys ei anna tartuntapintaa arvaajille.

Luin vappuaattona kasan metodologian tenttejä ja tajusin keksineeni "the ultimate" tenttikysymyksen. Luulin kysymykseni olevan helpohko, olihan tenttikirjassa aiheesta aika pitkä pätkä. En olisi osannut arvata etukäteen, että vain muutama paristakymmenestä opiskelijasta selviytyi kysymyksestäni.

Tahdotteko tietää mitä kysyin? Voin kertoa sen, mutta jääkööt tieto sitten ihan näin meidän keskeiseksemme. Kysymykseni kuului: "Kerro diskursiivisista analyysitekniikoista*)".

Ja katso! Tentti toisensa jälkeen sain lukea aineiston järjestämisestä tyypittelemällä. Useimmat puhuivat vieläpä haastatteluaineistoista (mikä ei kylläkään ole virhe, mutta ei ole oikein tyypillinen esimerkki). Mikä tähän voi olla syynä. Luulen suurimpana syynä olevan sen, ettei asiaa käsitelty luennolla. Aihepiiri ei myöskään taida kuulua yleissivistykseen, eikä käsite anna paljoakaan pureskeltavaa arvaajille. Metodisena näkökulmana diskurssianalyysi voi olla vähän outo pragmaattisille kasvatustieteilijöille. Tai sitten kevään viimeiseen rästitenttiin ei jaksettu enää lukea.

Huomautan nyt vielä varmuuden vuoksi, että opiskelijan huono menestys tentissä on myös minun tappioni. Onnekseni porukka näyttää omaksuneen luentoni aika hyvin.

*) Korkeasti oppineet lukijani ihmettelevät varmaan kysymyksen muotoa. Tuo käsite "diskursiiviset analyysitekniikat" oli poimittu tenttikirjan otsikosta. Tekstissä kyllä selitettiin, mikseivät tekijät halunneet käyttää sanaa diskurssianalyysi.

maanantaina, huhtikuuta 30, 2007

artikkelitehdas

Olin kehityskeskustelussa uuden esimieheni kanssa. Hän oli ensimmäinen joka ei ryhtynyt puhumaan siitä, mitä kaikkea minun olisi vielä tehtävä. Hänellä oli malttia ymmärtää, että minä olen protestantti. Ja protestantti kilvoittelee itsensä kanssa ilman jatkuvaa sparraamistakin.

Minua varoitettiin. On tulossa virantäyttöjä ja eräälle eteenpäinpyrkivälle kollegalleni kirjoitetaan kimpassa julkaisuja. Heillä on tehdas, johon minä en pääse töihin. Olen vähän huvittunut siitä, että minua pidetään noin pahana kilpahakijana.

Luulin ensin, ettei tuo tieto haittaa minua, mutta tänään heräsin ajatellen tehdasta ja tehtailijoita.

Tämä liittyy kai siihen, että päästäkseen professoriksi (meidän alallamme) pitää oppia vainoharhaiseksi. Mitä useamman haun häviää tehtailijoille, sitä enemmän vainoharhaisuuteen liittyy katkeruutta (toiset sanovat sitä realismiksi). Silloin ainoaksi iloksi jää huudella ironisia kommetteja henkilöstökokouksessa - ja jos kokouksia ei järjestetä, niin ainahan voi äyskiä opiskelijoille vastaanotolla.

Nyt menen lukemaan tenttejä. Onneksi saan päteä edes pelättynä(?) tentaattorina.

Kuva: Early Office Museum

lauantaina, huhtikuuta 28, 2007

oppilaat kuntoon meditoimalla


Olen ollut väsynyt vaikka en olekaan tehnyt oikeita töitä. Olen istunut kokouksissa, puhunut puhelimessa ja juossut seuraavaan kokoukseen. Sellaista se lakeijan elämä on.

Onneksi Hesari pitää huolen siitä, että minulla riittää kirjoitettavaa blogissani. Tämän päivän lehdessä (28.4.07) on puolen sivun juttu Ashley Deansin Helsingissä pitämästä esitelmästä. Uutisen otsikkona on: "Meditaatiota tuodaan Suomenkin kouluihin". Tekstistä ilmenee, että esitelmätilaisuus oli järjestetty opetushallituksen edustajille ja opettajille. Koska olen tosikko, en osaa sanoa, onko toimittaja Anna Karismo tekstissään ironinen vai ei. Uutisessa ei kerrota lähemmin sitä miten kouluhallitus asiaan suhtautui; esitettiinkö kriittisiä kysymyksiä, naurettiinko vai ilmoittautuivatko opetusneuvokset seuraavalle joogalentokurssille. Luultavasti Deans oli tuotettu maahan puffaamaan Helsinkiin suunnitteilla olevan meditaatio (TM) koulun lupahakemuksen käsittelyä (kutsuja ei ole OPH, vaan varmaankin jokin jooga-tukiryhmä). Deans itse on kiertänyt maailmalla vuosia "todistamassa". Se on hänen elinkeinonsa.

Edellinen transsendenttisen meditaation huippukausi Suomessa oli 1970-luvun puolivälissä. Tällöin oli muotia hakea aineksia elämänfilosofiansa Intiasta. Muistan kuinka muutamat naapurimme raahasivat lapsiaan gurujen luoksi. Minua ei päästetty. Olin siitä vähän ihmeissäni ja ehkä vähän loukkaantunutkin. Pojat kertoivat pihalla, että jokaiselle heille oli annettu salainen mantra. Kun nyt katson noiden perheiden elämää, niin ei tainnut olla apua TM:stä.

Paheksun! Paheksun kouluhallitusta siitä, että he antoivat Ashely Deansille puheenvuoron. Vähintäänkin olisi ollut kohtuullista pyytää joku skeptikko paikalle (James Randi on joskus ottanut osaa tällaisiin väittelyihin). Tässä menee mielestäni liberaalisuuden raja; opetustoimi ei saa kuunnella tällaisia saarnamiehiä. Tämän jälkeen Deans kulkee maailmalla kertomassa, että kansainvälistä tunnustusta saaneen Suomen opetusviranomaiset olivat kutsuneet hänen opettamaan TM:n periaatteita!

Anna Karismo olisi myös voinut nähdä vähän enemmän vaivaa ja selvittää Deansin taustoja. Artikkelissa kerrotaan, että Deans on saanut useita kasvatusalan palkintoja kotimaassa ja ulkomailla, mutta näitä Deansin väitteitä ei kerrota:

1. Tarpeeksi suuri joogalentäjien ryhmä voisi parantaa sairaudet Canadassa (jos hallitus suostuisi kuuntelemaan häntä)
2. Transsendentaalisen meditaation ja joogalennon periaatteet sekä vaikutukset ovat tieteellisesti todistettuja.

Deansin viesti opettajille osoittaa kieltämättä, että kyse on hyvästä kauppamiehestä. Hän nimittäin lupaa, että pari mietiskelytaukoa päivässä ratkaisee kaikki nämä koulun ongelmat:
1. Huonot oppimistulokset, 2) rauhattomuuden 3) masentuneisuuden 4) kouluväkivallan ja 5) kiusaamisen sekä 6) opettajien "burnoutin"!

Sellaiset pseudotieteen edustajat kuten Ashley Deans vertaavat itseään mielellään Galileihin tai muihin vastustusta kokeneisiin neroihin. Jonkun pitäisi huomauttaa hänelle, että Galileilla oli näyttöä. Hän jopa pyysi kirkkoylimystöä kurkistamaan kaukoputkeensa ja toteamaan asiat omin silmin. Lisäksi Galilein havainnot selittivät todellisuutta paremmin kuin virallisesti voimassa ollut malli. Jos siis Deans haluaa Galileiksi, on hänen annettava meille kaukoputki ja sen jälkeen annettava tarkasteltavaksemme sellainen uusi fysiikan kokonaisteoria, joka ennustaa ilmiöitä paremmin kuin nykyinen.

Deansin väitteet ovat tuttuja meille eräästä toisesta kontekstista. Suomessa toimii pieni, mutta äänekäs "luonnonlain puolueeksi" itseään kutsuva ryhmittymä. Hehän väittivät, että kaikki Suomen ongelmat voidaan ratkaista meditoimalla (katsokaapa, mitä heidän kymmenen vuotta vanhoilla sivuillaan sanotaan kasvatuksesta.... Kuulostaako tutulta?). Ryhmä ei saanut edustajaansa eduskuntaan. Nyt siis on vaihdettu strategiaa ja koetetaan kolkuttaa koululaitoksen ovea. Pistäkää ovi säppiin siellä opetushallituksessa ja kaatakaa sulaa lyijyä muurinharjalta!

maanantaina, maaliskuuta 19, 2007

tuhma ohjaaja, osa XXX


Laitoksen johtaja otti tänään varovaisesti puheeksi, että onko minulla ollut hankaluuksia jonkin ohjattavani kanssa. Ihmettelin kysymystä ja vastasin kieltävästi. Kävi ilmi, että se kotirauhaani häirinnyt opiskelija oli käynyt valittamassa kohtelustaan johtajalle. Että sillä tavalla sitten. Kukahan tässä häiritsee ja ketä? En silti usko, että asia oli esitelty johtajalle ihan tällä tavalla, vaan puhuttu kai huonosta ohjaamisesta ja ristiriidoista. Minulle ei oltu tietenkään kerrottu mitään etukäteen. Tätä blogia pidempään seuranneet tuntevat kuvion.

Ihan yleisesti ja keneenkään oikeaan henkilöön tai tapahtumaan viittaamatta totean, että jossakin vaiheessa tulee hetki jolloin opiskelijan pitää tuottaa tekstiä. Se voi tuntua epäreilulta ja se voi ahdistaa, mutta gradu ei synny kirjoittamatta. Työhön ryhtymistä voi tietysti aina lykätä ryhtymällä riitelemään ohjaajansa kanssa. Jos riitaa ei meinaa syntyä, kannattaa vaikka koettaa tuoda jokaiseen graduistuntoon ja tapaamiseen eri tutkimusasetelma/ kysymyksenasettelu/ tutkimuksen aihepiiri ja vaatia ohjaajaa orientoitumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Varo kuitenkin laittamasta ajatuksiasi paperille - ainakaan laajasti. Ammattilaisen (so. ohjaajasi) pitää pystyä ymmärtämään ideasi ilman että väännät sen rautalangasta.

Jos työsi ei edisty, koeta vaihtaa ohjaajaa. Puhu mahdollisimman monelle keskeneräisestä projektistasi, mutta vältä joutumista kahdenkesken työsi kanssa.

Moni kestää silti graduangstinsa kunnialla. Omasta graduryhmästäni on viime aikoina tullut todella loisteliaita opinnäytteitä. Edellinen, seminaarien musiikinopetusta käsitellyt työ sai eximian. Seuraavista kahdesta työstä toisessa on oivallinen tilasto-osa, jossa tekijä on soveltanut kasvatustieteessä aiemmin hyvin vähän käytettyä ryhmittelyanalyysiä (hierarkkinen klusterianalyysi). Toisen työn metodi ja asetelma on mielestäni lähes uraauurtava. Tekijä, joka on osa-aikainen torikauppias, on tarkkaillut myyntityönsä ohessa vanhempia ja lapsia osoksilla. Hän on jäljittänyt empiirisesti useita erilaisia "neuvottelumalleja" joilla lapset tai vanhemmat suostuttelevat toisiaan ostopäätöstilanteessa.

sunnuntaina, maaliskuuta 18, 2007

kiristyskirjeitä


Raahauduin kuumeessa pitämään kritiikkiseminaari-istunnon. Olin jo etukäteen varoitellut opiskelijoitani sähköpostilla, että joudun ehkä perumaan kokoontumisemme sairauteni vuoksi. Illalla, joskus kuuden-seitsemän maissa pärähti päälle unohtunut työkännykkäni soimaan. En vastannut. Uusi soitto parin minuutin päästä. Ajattelin, että sen täytyy olla jotain tärkeää, kun niin sinnikkäästi soittaa. Puhelu tuli opiskelijalta joka tivasi tarkempaa tietoa siitä kuinka sairas olen. Niin juuri! Hän ei osannut päättää lähtisikö kotipaikkakunnalleen vai jäisikö odottamaan mahdollisesti peruuntuvaa seminaaria. Aluksi hämmästyin, sitten suutuin. Minulla ei ikimaailmassa olisi ollut pokeria soittaa illalla yliopistonopettajani sairasvuoteelle; saati sitten ruveta kiristämään häntä. Mielestäni tämänkaltainen arvostelukyvyn puute on lisääntynyt viime aikoina (ilmiö ei tosin koske vain opiskelijoita)

Kun sitten pääsin puolikuolleena takaisin kotiin, piti vielä jaksaa hoitaa pari sähköpostia. Ja katso! Inboxissa oli odottamassa kirje missä ilmoitettiin, että minun pitäisi tarkistaa erään opiskelijan gradu ensi torstaihin mennessä. Tässä on selvä kiristyksen maku. Minun olisi pitänyt peruuttaa koko seminaari. Hyväntahtoisuuttani ei arvostettu.

Ja lisää postia sataa sahköisestä postiluukusta. Eräs tenttitulokseensa (hyl.) pettynyt opiskelija anoo mahdollisuutta ylimääräiseen rästitenttiin. Selitin vastauksessa, että en järjestä henkilökohtaisia rästejä, vaan sama mahdollisuus on tarjottava kaikille. Kirjeenvaihdon edetessä saan lukea, kuinka opiskelu on ajanut perheen köyhyysrajalle, eikä opiskelumotivaatiotakaan enää oikein ole ja kuinka töihin pitäisi päästä. Rivien välissä oleva viesti on, että: "olen lusinut jo niin ja niin monta vuotta, joten päästä nyt läpi tentistä". Tulevan opettajan ei pitäisi ikinä alentua tällaiseen anelemiseen; joutuuhan hän työssään vaatimaan oppilailtaan työntekoa.

Tyypillä oli kuitenkin pokeria kirjoittaa minulle, ettei hän tee tentin kohteena olevilla opinnoilla tulevaisuudessa yhtään mitään. On uskomattoman naiivia tunnustaa tällainen asia tentaattorille! Ajatus on absurdi. Minunhan pitäisi määrätä tällaiselle henkilölle lisää opintoja, sillä hänen tiedonintressinsä on selvästi vielä praktisella tasolla.

Sama opiskelija vihjasi vielä, että jos hän ei saa ylimääräistä tenttiä (siis tavallisten kolmen tenttikerran lisäksi) on se osoitus laiskuudestani Voi jumalauta! Kuka tässä on laiska; tentaattori vai tenttiin lukija? Joukossa on aina niitä, jolla on käytettävissä uskomattoman paljon aikaa "selvittämiseen" ja äärettömän vähän aikaa kirja kädessä istumiseen.

Eräs kollegani kertoi minulle, että hän ottaa "kiristyskirjeet" puheeksi aina ensimmäisessä graduistunnossa. Siellä hän kertoo opiskelijoille, että jos häntä kiristetään aikatauluilla tms. on seurauksena prosessin hidastuminen. Minun tekisi mieleni lähteä samalle linjalle. Ongelmana on kyllä se, että ihan aiheellisetkin huomautukset jäisivät silloin tulematta.

Kuva: Bilibin

sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007

kärryllinen ajoitusongelmia


Laitoksemme opintojaksojen ajoitus on mennyt vähitellen sekaisin. Olimme muistaakseni jonkinlaisessa järjestyksessä viimeksi joskus vuosituhannen vaihteessa. Sitten yhteisvalintatoimikunta keksi poistaa harrastuneisuuspisteet valintakoekriteereistä. Tämä aiheutti sen, että "kuusen juurella" suoritettujen kasvatustieteen arvosanojen merkitys korostui entisestään. Hyvin suuri osa koulutukseen valituista oli suorittanut vähintään approbaturin, moni suuren osan aineopinnoistakin. Luulisi, että tämä olisi ilahduttanut meitä. Merkitseehän se periaatteessa sitä, että opettajankouluttajat pääsevät vähemmällä kun avoimen yliopiston opettajat ovat tehneet työt etukäteen.

"Jaa, jaa, hoh, hoo", sanoisi tähän muupipeikon äiti. Uusilla opiskelijoilla on opintoja sieltä ja täältä, mutta ei tuolta. He ovat epäyhtenäinen ryhmä, jolle kuitenkin pitäisi tarjota mielekästä tekemistä siksi ajaksi jonka he ovat päättäneet viettää opinahjossamme. Joukossa on sitten vielä - kai vähemmistönä - niitä opiskelijoita, jotka tarvitsevat kaikki tarjoamamme opintojaksot. He ovat saaneet katsella vierestä kun "kiihdyttäjät", "nopeuttajat" ja "ultranopeuttajat" juoksevat demolta toiselle. Monesti opiskelija on ollut samaan aikaan pois kahdelta demolta - tai siis läsnä kahdella demolla samaan aikaan (vedoten meidän huonosti tekemäämme lukujärjestykseen)

Niinpä joka on opintojen ajoitukseen ryhtynyt, on tahrannut kätensä p*skaan. Kaikilta on tullut haukkuja. Homma on tietenkin sysätty - parhaimpaan venäläiseen hallintotyyliin - kaikkein alimmalla portaalla seisovalle virkamiehelle. Se asia piti ensiksi muuttaa ja siksi tuo lantakuorma seisoo nyt minun pihallani.

Aivan ensiksi pitää kai aloittaa pieni asennemuokkaus. Me emme voi (emmekä ehkä halua) tarjota opintoja missä hyvänsä järjestyksessä ja milloin tahansa, eikä meidän tarvitse kouluttaa ylioppilaasta maisteria kahdessa vuodessa. Vaikka joustammekin mielellämme siellä missä se on mielekästä, eivät opiskelijat ole asiakkaitamme emmekä me ole kauppiaita.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu luokanopettajan musiikin opintojen määrästä. Se, että musiikkia on luokanopettajilla Helsingin OKL:ssä... ei vaan mikäsenytolikaan-tieteellisessä tiedekunnassa 36 tuntia, ei tarkoita että sitä on 36 tuntia kaikissa opettajankoulutuslaitoksissa. Sanoma oli silti oikean suuntainen. Kun miettii, miksi taito- ja taideaineilla on ollut niin hankala tilanne kiristyvässä yliopistomaailmassa, kannattaa pohtia tätä: kuinka moni kasvatus/ käyttäytymistieteellisen tiedekunnan dekaani osaa soittaa jotakin soitinta, kuinka moni on koskaan harrastanut taidetta vakavasti? Niille, jotka ovat tehneet elämässään jotain muutakin kuin kirjoittaneet julkaisuluetteloaan, ei tarvitse vääntää tätä asiaa rauta- tai villalangasta.

KUVA: Bilibin

perjantaina, helmikuuta 23, 2007

Yliopisto ja menestys

Uusimman (23.2.07) Suomen Kuvalehden pääkirjoitus on otsikoitu: "Yliopisto ja menestys". Teksti on kovaa. Suomen yliopistolaitos ei houkuttele maailmanluokan tutkijoita ja "parhaimmat aivot" lähtevät maasta. Kumpikin väite voi pitää paikkansa tai sitten ei. Ne kertovat enemmän esittäjänsä toiveista kuin todellisuudesta.

On helppo nähdä, että vain hyvin harvalla uusliberalistisella poliitikolla tai virkamiehellä on oikeasti tuntumaa siihen mitä tieteen tekeminen on. Ja miten heillä olisi? Tiedepolitiikkaamme johtavat opetusministeriön, EVA:n ja Arkadianmäen maisterit. Tuon porukan on aiemmin voinut jättää omaan arvoonsa, koska heillä ei ole ollut juurikaan todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa yliopistolaitokseen ja siellä tehtävään tutkimukseen. Nyt kaikki on toisin.

Elinkeinoelämä tähyää yliopistolaitoksen suuntaan toivoen, että voisi jättää osan tuotekehityksestään tutkijoiden - siis valtion harteille. Tämä tehdään vetoamalla maamme yliopistolaitoksen kilpailukyvyn parantamiseen, tehokkuuteen, aivovientiin jne, jne. Pelottavalta kuulostavia sanoja.

Työskentelin erään tutkimusprojektini yhteydessä erään suuren paperiyhtiön palveluksessa. Huomasin projektin edetessä, että yliopistotutkijan ja yrityksen tuotekehitys/tutkimusjohdon toimintatavat, tavoitteet ja koko ajatusmaailma eroavat toisistaan suunnattomasti. Tyypillistä on, että tutkijan pitäisi pystyä selittämään tutkimansa aiheen merkitys ja sovellus ennen kuin työ on tehty. Tämä rajaa tutkimuksen kohteet sellaisiin, joiden kanssa ei synny yllätyksiä. Yllätys, epätvallinen ja ennakoimaton ratkaisu on todelliseen tutkimustoimintaan olennaisesti luuttyvä piirre.

Nobelisti Richard Feyneman neuvoi eräässä opiskelijalleen lähettämässään kirjeessään, että tutkimuskohteen valinnassa on kunneltava ainoastaan itseään, pidettävä mieli avoimena yllättäville ratkaisuille ja uskallettava murtaa traditioita työn toteuttamisessa.

Suomen Kuvalehden pääkirjoittajan mielestä päättäjien olisi uskallettava karsia yliopistolaitosta, luopua humboltilaisesta ihanteesta ja satsata säästyneet varat huippuihin. Tämän luettuani tiesin heti mitä minun on tehtävä! Aloitin huippujen kilpailuttamisen peruuttamalla SK:n kestotilaukseni.

sunnuntaina, helmikuuta 18, 2007

Korkkarisaksaa

Egmont kustannukselta on ilmestynyt kaikkien sanakirjojen äiti: "Achtung, korkkarisaksan sanakirja". Tämä kirja kuuluu niiden teosten harvalukuiseen joukkoon, joiden toimittajakuntaan olisin todellakin halunnut kuulua.

Kirjan idea on hieno ja se on toteutettu pieteetillä. Mika Vesterinen, Moog Konttinen, Asko Alanen ja Veikko Malmberg ovat malttaneet käydä läpi valtavan kasan korkkareita, lajitelleet ja tyypitelleet niistä löytämiään saksankielisiä ilmauksia.

Luulen, että korkkarit ovat opettaneet usealle suomalaiselle miessukupolvelle, että saksalaiset kiroilevat huudahtamalla "Zum Teufel" (piru vieköön) tai "Donnerwetter" (rajuilma). Schweinhund (sikakoira) ja "Rotkopf" (punapää) ovat oikeastaan aika outoja nimittelysanoja, kun niitä laukovat suustaan karskit sotamiehet.

Saksanmatkailijan kannattaa varmaankin katsoa tarkasti, missä seurassa korkkarisaksantaitojaan esittelee. Keskeiseen sanavarastoon kuuluvat ilmaukset "Pass auf! Engländer!" (varo englantilaisia!) ja "Ercheisst doch das schwein!" (ampukaa se sika!).

Korkkarit antavat aika suppean käsityksen saksalaisten ruokavaliosta - ainakin sanaston perusteella. Saksalaiset syövät tietenkin lähes yksinomaan Sauerkraut (hapankaali) mit bratwürst (mikä tahansa makkara) tai jos kyseessä on hienosteleva "saku", niin ruokalistaan voi satunnaisesti kuulua myös "Eisbein" (porsaanpotkaa).

Kaltaiselleni pikkuherralle korkkarit tarjoavat moneen tilanteeseen sopivia käskysanoja. Esimerkiksi "Raus! Schnell!" on omiaan kohottamaan porukan työmoraalia Lähtökohtahan on se, että natsiupseerit puhuttelevat alaisiaan lähes poikkeuksetta nimityksellä "dummkopff" (typerys). Yllä olevan kuvan tilanteessa "dummkopf" yrittää vaihtaa Bemarin rengasta nostamatta etupäätä ylös, joten upseeri taisi tällä kertaa olla oikeassa.

Kirjan loppupuolella on mainio ARGH! sanasto. Sanan kirjoitusasua voidaan vaihdella loukkaantumisen laadusta ja kivun määrästä riippuen muuttamalla "a" ja "h" -kirjaimien määrää. Ilmatorjuntakonekivääristä yllättävän osuman saanut voi huudahtaa" aaaaagh!" (alkuosa kuvaa yllättyneisyyttä). Perinteisen "argh" -sanaston rinnalla on monia muitakin kipua ilmaisevia sanastoperheitä, kuten "aaiee" ja ns. vähän sattuu, eli "uih" ja "aih" -sanastot.

maanantaina, helmikuuta 12, 2007

lehtiuutinen

Näyttelijä Kai Lehtisen poika kuoli traagisesti tulipalossa viime viikonloppuna. Uutinen hätkäytti minua, vaikka en tunne isää enkä poikaa.

Olen pari kertaa näyttänyt kasvatusfilosofian luennollani otteita vanhasta, 1980-luvun lopulla tehdystä steinerpedagogiikkaa käsittelevästä television ajankohtaisohjelmasta. Ohjelma alkaa kohtauksella, jossa Lehtinen soutelee poikansa kanssa järvellä. En tiedä onko tämä se sama poika, onhan hänellä aika monta lasta. Soutelija puhuu silmät palaen siitä, miten kaikkien lasten pitäisi saada kasvaa maaseudulla. "On suorastaan rikollista kasvattaa lapsia kaupungissa..." Siinä puhuu perheenisä.

Ohjelmasta käy ilmi, että ryhmä steinerpedagogiikasta innostuneita vanhempia on pistänyt pystyyn oman koulun; ilmeisesti Lehtisen omat lapset ovat myös siellä oppilaina. Minun silmissäni ohjelmassa esitetyt kuvat koulun toiminnasta eivät vaikuta kovin ihmeellisiltä - ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna. Huomioni kiinnittyy aina tätä ohjelmaa katsoessani siihen, että kaikki lapset maalaavat samoilla violetin sävyillä ja tekevät samanlaisia kaaria (niin, tiedän, sillä on syvempi antroposofinen sisältö). Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt ruveta (jälleen) parjaamaan steiner-pedagogiikkaa, vaan pysähtyä ja hiljentyä.

Kai Lehtinen on ottanut ansiokkaasti osaa keskusteluun isyydestä ja kasvatuksesta. On helppo huomata, että hänellä on myös pohdittua sanottavaa. Siksi olisi typerää marmattaa pedagogiikkaan liittyvistä implikaatioista, nyansseista.

Kaikki ne ponnistukset, kaikki odotukset ja toiveet, kaikki valuivat hetkessä tyhjiin. Paraskaan kasvatus ei ole tarpeeksi, jos ei saa elää. Toisaalta vaihtoehtoja ei ole. Aina on tehtävä parhaansa ja toivottava parasta.

Syvin osanottoni.

sunnuntaina, helmikuuta 11, 2007

opettaja roolihahmona


Käväisin viime viikolla pitämässä dosenttiopetusnäytteen eräässä pohjoisessa yliopistossa. En tuntenut sieltä ketään entuudestaan, mutta silti oloni oli jotenkin kotoisa. Opetusnäytteen järjestelyt olivat erinomaiset; minua oli henkilö vastassa yliopiston ala-aulassa, joka sitten johdatti minut sokkeloisen rakennuksen läpi hienoon auditorioon. Siellä minua odotti ATK-tukihenkilö - tehtävänään varmistaa esitykseni tekninen onnistuminen. Tiedättehän, että vieraassa paikassa tärkeää luentoa pitäessä tulee helposti pakokauhu, ellei jokin laite suostu heti toimimaan.

Näytteeni hyväksyttiin arvosanalla hyvä. Taitoni on siis vähän laskenut vuosien saatossa, sillä edellinen opetusnäytteeni arvioitiin "erinomaiseksi". Tosin siinä arvioinnissa saattoi minulla olla vähän kotikenttäetua. Luin torstaina yliopiston nettisivulta, että minut oli nimitetty dosentiksi. Tuli outo olo. En ollut kovin yllättynyt ratkaisusta, olivathan saamani lausunnot oikeastaan ylistäviä. Silti minun ei tee mieli juhlia, vaikka sitä vähän kehotettiinkin. En hakenut dosentuuria koemielessä (tyyliin, jos he ovat niin hulluja, että nimittävät...) tai saadakseni uuden tittelin, vaan pystyäkseni entistä vapaammin tekemään tutkimustyötä. Toki dosentuuri auttaa pitämään kaulaa perässäjuoksijoihin.

Olin valinnut opetusnäytteeni aika vaikeasta aihepiiristä. Puhuin elokuvien ihanneopettajista. Kyselin itseltäni, että voisiko valkokankaan fiktiivisiltä opettajahahmoilta oppia jotain? Voisiko elokuvien roolihahmo kertoa jotain myös oikeista ammattirooleista, stereotypioista? Entä millaisiin tutkimusongelmiin "opettajaelokuvista" voisi etsiä vastauksia?

Ryhtyessäni tekemään luetteloa opettajaelokuvista, havaitsin nopeasti urakan mahdottomuuden. Erilaisia kiinnostavia opettajahahmoja on lukuisissa elokuvissa, kuuluuhan koulumiljöö olennaisesti lähes jokaiseen nuorisoelokuvaan. Entäpä, jos luetteloidaan vain sellaiset elokuvat, missä tarina nähdään (osittain tai kokonaan) opettajan näkökulmasta? Luettelo lyhenee olennaisesti, mutta ei silti riittävästi. Niinpä päädyin hahmottelemaan genreä aika yleisellä tasolla.
Ohessa Susan Ellismoren teoksessaan esittämä luettelo opettajaelokuvista. Osa leffoista on aika tuttuja, osaa ei kai ole koskaan esitetty Suomessa.

maanantaina, tammikuuta 22, 2007

tiedemiehestä nysväriksi


Nyt olisi sitten näytön paikka. Olen vuosia marmattanut erilaisista laitoksemme ongelmista, ja nyt pitäisi sitten tehdä niille jotakin. En tietenkään luule tekeväni yksin mitään, mutta johdon tehtävänä on huolehtia siitä, että epäkohtiin puututaan. Ongelmien sormella osoittaminen on helppoa. Korjaaminen on sitten ihan toinen asia. Se saattaa vaatia terveiltä näyttävienkin rakenteiden purkamista. Ihan niin kuin talon perusparannuksessa kauniit tapetit on pakko repiä jos haluaa korjata mädän seinän. Mätä seinä voi johtua mädästä perustuksesta... aargh!

Te ajattelette nyt, että Telemakhos joutuu - syystä tai toisesta - verhoamaan puheensa vertauskuviin. Tuleeko tästä blogista laitoshallinnon sissimainontaa harrastava propagandalähetin. Luultavasti, ainakin niin pitkään kun puhutaan asioista, joihin minulla on oikeasti sanavaltaa. Olisi aika outoa kirjoittaa oppositioasenteella itseään vastaan - luulen, että vastaväittäjiä löytyy ajan kuluessa ihan muutenkin.

Minun tehtäväkseni määrättiin laitoksemme opetuksen koordinointi. Tämä merkitsee käytännössä opetuksen ajoituksen (opiskelijoiden lukujärjestys) ja kurssien toteutuksen (opettajien työjärjestys) suunnittelua. Voin sanoa, että työmaa on aika karun näköinen. Yliopiston "uusi" tutkintojärjestelmä ja sen mukanaan tuoma opintojen periodisointi on sekoittanut systeemiä entisestään niin, että kenelläkään ei ole tilanteesta hyvää kokonaiskuvaa.

Suuri ongelma on esimerkiksi se, että toisen vuosikurssin lok -opiskelijoilla on kammottavan tiukka "lukujärjestys", kun apron suorittaneilla ykkösillä ja osalla kolmosia on tyhjää. Sitten on lukuisa joukko erilaisia tutkinnon "nopeuttajia", jotka kaikki kokevat omalla tavallaan olevansa oikeutettuja osallistumaan samaan aikaan useampaan kurssiin. Tämä merkitsee sitä, että opiskelija on poissa yhdeltä demolta, koska osallistuu samaan aikaan johonkin toiseen demoon. Sitten hän pyytää mahdollisuutta korvata poissaolonsa jollakin kirjallisella tehtävällä. Näin tutkintomme muuttuu vähitellen kirjekurssiksi.

Koetan nyt keskittyä laatimaan jonkinlaisen suunnitelman siitä, mitä kursseja tarjoamme sl 07- kl 08 ja kenelle nämä kurssit suunnataan. Tällainen ajoitussuunnitelma antaisi opiskelijoille mahdollisuuden ennakoida opintojaan.

P.s. Vaimoni koulu lähetti Kalliomäelle syksyllä kutsun tulla vierailemaan heidän koulussaan. Ihme ja kumma! Ministeri on täällä tänään. Hän halusi tulla katsomaan miltä 6-12 -vuotiaiden yhteiset pajat käytännössä näyttävät.

keskiviikkona, tammikuuta 10, 2007

gradua vaille valmis

Näin lukukauden alussa saan aika usein postia, missä opiskelija valittelee ettei voi osallistua siihen ja siihen seminaariin tai kurssiin koska on ottanut vastaan sijaisuuden. Se voi olla järkevä päätös moneltakin kannalta, mutta gradulle se on tuhoisaa - lähes poikkeuksetta. Sovitaanko nyt niin, että puhutaan tästä asiasta teeskentelemättä; nyt ei tarvitse näytellä reipasta. Lähdetään siitä, että vain aniharva saa väkerrettyä graduaan samalla kun koettaa selvitä sijaisopettajan arjesta. Jooko? Tämä tosiasia olisi syytä tunnustaa itselle, ja harkita vasta sitten onko järkevää keskeyttää opinnot parin kuukauden työrupeaman vuoksi.

Vaikka elänkin tarkkaan hinkatun nurmikon ympäräimässä rivitalossa keskiluokkaista märkää unta, kykenen arvaamaan, ettei töihinlähtö ole valintakysymys kaikille. Sillon on elettävä olosuhteiden sanelemien realiteettien mukaan. Ehkä on myös niitä, jotka haluavat elämälleen puitteet joita opiskelijabudjetilla ei hankita. No se on sitten heidän juttunsa. Siihen en puutu. Mutta se asia voitaisiin nyt tässä sopia, että ette aseta itsellenne gradutavoitteita työrupeamanne ajaksi. Kannattaa muuten myös päättää, että milloin palaa viimeistään päätoimiseksi opiskelijaksi. Se saattaa kirpaista sen jälkeen kun on tottunut sijaisen ruhtinaallisiin kuukausituloihin. ;-D

Havaintojeni mukaan suurimmassa vaarassa ovat "gradua vaille valmiit" opiskelijat - ymmärrettävistä syistä. Kun nyt mietin oman graduryhmäni keskeyttäjiä (so. niitä joihin en ole ollut yhteydessä vähintään vuoteen), voin luetella joitakin syitä:
  • yksi muutti avopuolisonsa perään toiseen kaupunkiin ja sai sieltä pitkän sijaisuuden (en ole kuullut mitään pariin vuoteen)
  • kaksi on muuttanut toiseen kaupunkiin joko opiskelemaan tai sijaiseksi.
  • yksi ottaa aina yhteyttä syksyllä, mutta ei ilmesty koskaan paikalle (vakavia henkilökohtaisia vaikeuksia)
  • yksi ei ilmeisesti tullut toimeen minun kanssani; hän valmistunee jossain toisaalla

Btv. Heikki, onneksi pääsimme ajoissa kuiville; enkä koskaan ollut tällainen sekakäyttäjä. ...enhän?

torstaina, tammikuuta 04, 2007

pitäisikö rivissä olla hiljaa?


Valta vaihtui laitoksellamme uutenavuotena. Jouduin tai pääsin - miten sen nyt ottaa - laitosjohdon apumieheksi. Tämä minullekin varsin yllättävä käänne tapahtui pääosin opiskelijajäsenten aloitteesta ja heidän vahvalla tuellaan. He taisivat sekoittaa jo valmiiksi jaetut kortit tavalla, jota moni ei ollut osannut arvata - en minäkään. Koska en käynyt minkäänlaista vaalikampanjaa, en ole myöskään luvannut mitään. Olen oikeastaan todella ylpeä siitä, että opiskelijat toivoivat minusta niin paljon, että uskalsivat korottaa äänensä.

Asemani ei ole mitenkään merkittävä; siihen ei liity minkäänlaista päätäntä- tai toimeenpanovaltaa. Toisaalta uudet tehtävät antavat mahdollisuuden tarkastella yliopistohallintoa uudesta näkökulmasta. Päätin, että tämä pieni seikkailu ei saa vaikuttaa varsinaiseen tehtävääni liikaa. Tulen pitämään entiseen tapaan kaikki vanhat luentoni, demonstraatiot, graduohjaukset ja jatko-opiskelijoiden kurssit.

Mietitte ehkä, että joudunko nyt tukkimaan suuni. Olen itse miettinyt tätä kysymystä ankarasti. Olisi aika erikoista, jos marmattaisin täällä asioista joita virallisesti edistäisin virkamiehenä. Toisaalta voisinko edistää virkamiehenä asioita joita pidän esimerkiksi eettisesti arveluttavina? En varmaankaan.

Muistan miten pohdin aikoinaan upseerikoulutuksen hankkimisen eettisyyttä. Tein silloin päätöksen, että en voi omantunnon syistä komentaa ketään tappamaan (siihenhän upseerien johtama toiminta sodan aikana tähtää). Sen sijaan ajattelin, että voin osallistua isänmaan puolustamiseen tavallisena rivimiehenä SissiK:ssa. Kieltäydyin aliupseerikouluun lähtemisestä. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että hyvä johtaja voi säästää henkiä.

Jos ja kun joudun olemaan mukana esimerkiksi laitoksen toimintakäsikirjaa tehtäessä, voin kai koettaa nostaa esiin aiemmin mainitsemiani näkökohtia. On koetettava huolehtia siitä, että paperia ei tuoteta vain keskushallinnon tarpeisiin, vaan toiminnasta on oltava hyötyä opettajankoulutukselle.