Minun on kerättävä kansainvälisiä näyttöjä osaamisestani. Ei siksi, että se olisi tutkimustoimintani sisällön tai laadun kannalta tarpeen, vaan koska meidän suomalaisten tiedemiesten on todistettava pätevyytemme ulkomaisten tiedelehtien kautta. Todistamme pätevyyttämme toisillemme julkaisemalla ulkomaisissa lehdissä. Eihän tässä mitään uutta ole. Näin tiedemaailma toimii. Ja monessa tapauksessa järjestelmä on oikein hyvä.
Kari Uusikylä on uskaltanut epäillä, että menettelyyn liittyy silmänpalvontaa. Olen asiasta täysin samaa mieltä. Meidän kasvatustieteilijöiden ensisijaisen kohderyhmän pitäisi olla suomalaiset opettajat, opiskelijat ja vanhemmat.
Kansainvälisiä julkaisuja englanniksi tehtailevalla on haittana lisäksi vaikeasti käännettävissä olevat käsitteet ja termit. Kuinka saan englanninkielisen lukijan ymmärtämään, mitä fennomaanit tarkoittivat sanalla "kansa"? Tai koettakaapa selittää, miksi "kansakoulu" ja "peruskoulu" ovat eri asioita vaikka kumpikin käännetään tavallisesti elementary (tai primary) school? Koululaitoksen rakenteen selittäminen on vielä helppoa verrattuna aatehistoriallisen analyysin tekemiseen. Kääntäjä joutuu suohon koettaessaan välttää sanaa didaktiikka, koska se merkitsee amerikkalaisille ja englantilaisille jotakin indoktrinaation tapaista toimintaa.
Suomalaisten kasvatustieteilijöiden kansainväliseen julkaisutoimintaan liittyy myös eräs aika vähän esillä ollut tieteenfilosofinen ongelma. Tulin ajatelleeksi sitä pari päivää sitten, enkä ole - ainakaan vielä löytänyt siihen painavaa vasta-argumenttia. Ongelman nimi on lähdekritiikki. Kun suomalainen kasvatustieteilijä viittaa tutkimuksessaan suomenkielisiin lähteisiin, ei kukaan muu kuin suomea taitava lukija voi tarkistaa viittausten oikeellisuutta. Tämä on eräs historiantutkimuksen metodologian kantavia ajatuksia. Tutkijan päättely tulee pystyä purkamaan takaisin alkuperäislähteisiin. Kun kirjoitan vaikka Seminaarilainsäädännön uudistuskomitean muistiosta englanninkieliselle lukijakunnalle, on heidän tavallaan hyväksyttävä esitykseni - pystymättä kritisoimaan esimerkiksi sitä olenko valinnut aineistosta oleellisimman tiedon. Eikö tällainen tilanne ole tieteen pelisääntöjen vastaista? Ainoa keino, jolla tilanne voitaisiin välttää on se, että artikkeli olisi läpikäynyt ensiksi suomenkielisen tiedeyhteisön kritiikin. Niinpä englanninkielinen julkaisutoiminta typistyisi pelkäksi tulosten raportoinniksi.
Mainittakoon, että tilastoaineistojen kanssa ongelmaa ei synny. Luvut ovat lukuja.
4 kommenttia:
Toisaalta on niin, että kirjoittamalla englanniksi tulee keskityttyä olennaiseen, koska kielen eri tasojen ja sävyjen hallinta asettaa omat rajoituksensa kirjoittamiselle. Paljon riitoja ja turhaa viisastelua käytetään saman kielen sisällä siihen "mitä joku todella sanoi", kun oikein tarkasti pilkkua aletaan viilaamaan.
Keskeistä englanniksi kirjoittamisessa onkin ajatusten ja ideoiden vaihto - ulkomaalaisten kanssa.
Kasvatustiede ei suinkaan ole ainoa tietenala, jossa tutkimuksen on näyttävä kansainvälisissä lehdissä. Toisaalta ei tässä mitään uutta ole. Ennen englantia tieteen kieli oli latina.
Kansainvälinen tieteellinen keskustelu on toki tieteellisen toiminnan ydin. Koetin - ehkä epäonnistunein sanavalinnoin - huomauttaa, että lukijakunnalle vieraskielisiä tekstiaineistoja käyttävä tutkimus on eri asemassa kuin tilastoaineistoon argumentaationsa perustavat tutkimukset. Yksi tärkeimpiä tieteen tunnusmerkkejä on ns. "itseäänkorjaavuus". Ihanteena on siis se, että tiedeyhteisön esittämä kritiikki paljastaa virheelliset päätelmät. Jotta virheelliset päätelmät voitaisiin osoittaa, pitää koko aineisto pystyä "avaamaan". No, ennen pitkää artikkelini lukee joku suomenkieltä taitava tutkija, joka voi sitten oikoa tekemiäni tulkintoja kansainväliselle tiedeyhteisölle.
Syyllistyin saivarteluun. Myönnän.
Telemakhos tarttuu mielestäni tärkeään aiheeseen. Kansainvälisellä tutkimuksella ja laajalla tiedeyhteisöllä on oma paikkansa ja arvonsa myös kasvatustieteissä. Kuitenkin Suomalainen kuten myös anglosaksinenkin koulu on elänyt omaa elämäänsä jo pitkän ajanjakson ja niiden sisälle on muodostunut omia kulttuurilähtöisiä merkityksiä ja sisältöjä. Kuinka kiinnostuneita kansainväliset journaalit oikeasti ovat pienen kielialueen omaleimaisesta koululaitoksesta ja sen kehitysnäkymistä, kun mennään pintaa syvemmälle?
Kansainvälinen ajatusten vaihto jäänee varsin ohueksi, mikäli pyörä täytyy aina selittää. Soveltava kasvatustiede ei kuitenkaan saisi paeta liian kauaksi koulumme arjesta. Suomalaisessa koulussa opetetaan (toistaiseksi) suomeksi, hyödyntäen kansallisen (myös kansainvälisen huom.)tutkimuksen tuottamaa tietoa, ymmärrystä ja ennen kaikkea kulttuuri-identiteettimme peruskalliota.
Lähetä kommentti