sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Harjoittelu ja työelämä


Viimeviikkoisessa MOT -ohjelmassa käsiteltiin työvoimahallinnon työllistämiskoulutuksiin liittyviä työharjoitteluja. Ohjelmantekijät nostivat esiin ongelman: yritykset voivat käyttää työharjoittelijoita palkattomana työvoimana. Ohjelmassa haastateltu ministeriön virkamies oli yllättävän tietämätön harjoittelujen tehokkuudesta. Vähän pelotti, kun haastattelusta ilmeni ettei ministeriö ole teettänyt tutkimusta työvoimapoliittisten ratkaisujensa vaikutuksista. Toisaalta olen usein nähnyt, että vaikka tutkimustietoa olisi tarjolla, ei sitä välttämättä käytetä - tai osata käyttää. Vuosia sitten kuulin eräältä korkealta virkamieheltä, että hänen väitöskirjatyötään pidettiin lähinnä outona puuhasteluna. Tuo väitöskirja käsitteli virkamiehen työn kannalta olennaista problematiikkaa. Hänen mukaansa kyse oli hallinnon linjauksesta, jonka mukaan tieteellinen jatkokoulutus ei ole työssä kouluttautumista.

MOT -ohjelma oli kuitenkin tällä kertaa hieman sekava. Siinä käsiteltiin samanaikaisesti tutkintoon liittyvää harjoittelua ja työttömyyskoulutuksiin kuuluvia harjoitteluja. Käsittääkseni harjoitteluun tulee kuulua aina sekä ohjausta että arviointia, muuten kyse ei voi olla harjoittelusta. Ohjelmasta sai sellaisen käsityksen, että jotkut firmat ottavat korkeasti koulutettuja ihmisiä töihin "harjoittelijoiksi", antavat heille hyvin vastuullisia tehtäviä, eivät maksa palkkaa ja lopulta ilmoittavat harjoitteluajan päätyttyä, että yhtiön taloudellinen tilanne estää harjoittelijan rekrytoinnin töihin. Ja seuraavassa haussa sama firma hakee taas uutta harjoittelijaa samoihin tehtäviin.

Entäpä jos valtio ei enää tukisi edellä kuvatun kaltaista "harjoittelua"? Olisiko tilanne parempi? Harjoitteluidean taustalla oli pyrkimys aktivoida työttömiä. Väitetään, että työelämässä mukana oleminen - vaikkakin vain harjoittelijana - pitää vireänä ja lisää kontakteja. Pitkäaikaistyöttömän mahdollisuudet työllistyä heikkenevät samaa tahtia työttömyyden keston kanssa. Ehkä työvoimaviranomaisten ja lainsäätäjien tekemä ratkaisu ei ole aivan niin perusteeton. Aihe kaipaisi tutkimusta ja tutkimukset lukijoita.

Mielestäni opetusharjoittelua ei voi pitää palkattomana työnä, sillä opetusharjoittelija ei (oikeasti) voi olla vastuussa koulunpidosta. Opetusharjoittelijan pitäisi saada jatkuvaa palautetta ohjaavalta opettajalta ja didaktikoltaan. Harjoittelun tulisi olla aina (tavalla tai toisella) ohjattua. MOT-ohjelmassa ei tietenkään puhuttu mitään opetusharjoittelusta, mutta tuon ohjaus -näkökulman mukaan ottaminen olisi ehkä voinut syventää asian käsittelyä.

Sanotte ehkä, että ette nähneet didaktikkoanne koko harjoittelunne aikana. Niin ei saisi käydä (ellei kyseessä ole kenttäharjoittelu).

maanantaina, marraskuuta 02, 2009

Parenpi olla hiljaa


Lauantain Hesarissa oli juttu, jossa pohdittiin työntekijöiden oikeutta kertoa työpaikkansa asioista Facebookissa. Haastateltu työoikeuden(?) professori ja Hesarin raati ottivat asiaan eri kannan; ensin mainittu olisi antanut työntekijöille enemmän vapauksia kuin jälkimmäinen. Kumpikin oli sitä mieltä, että johtajien ei kannata kirjoitella työpaikkansa asioista julkisella foorumilla. Niinhän se taitaa olla. Ja tässä on syy myös omaan vaikenemiseeni.

Luovun laitosjohtajuudesta vuodenvaihteessa, tai viimeistään silloin kun uusi johto saadaan nimitetyksi tiedekuntaamme. Jotkut ovat veikanneet, että siinä menisi vielä ensi kesään. Periaatteessa vallanvaihdon pitäisi tapahtua vuodenvaihteessa. Luopuminen tapahtuu omasta halustani; en asetu ehdolle kilpailemaan massiivisen yhdistetyn OKL:n johtajuudesta. Tuo tehtävä vaatii näkemystä opettajankoulutuksen tulevaisuudesta, neuvottelukykyä ja paljon henkilöstöhallinnon esimiestaitoja. Tulevan johtajan pitää matkustaa kahden koulutuspaikan väliä. Toisella paikkakunnalla vietetyn työpäivän jälkeen alkaa toinen työpäivä sähköpostin, matkustus- ja laskutustietokantojen parissa. En pidä autossa istumisesta, enkä pidä itseäni kovin ihmeellisenä visionäärinä. Henkilöstöjohtamisessa olen koettanut olla reilu ja tasapuolinen, mutta arvaan etteivät kaikki alaiseni ole samaa mieltä kanssani. Hankala taloudellinen tilanne ja jatkuva epävarmuus laitoksen tulevaisuudesta tuottavat tilanteita, joissa ei ole hyviä ratkaisuja. Yliopisto ei jaa rahaa tarpeen mukaan vaan oman (OPM:stä saadun) budjettinsa pohjalta. Niinpä - ja luulen että tämä koskee kaikkia laitoksia - johtajat joutuvat tasapainoilemaan alimitoitetun budjetin kanssa. Kertovat, että joskus 1980-luvulla kaikki oli toisin. Laitoksilla oli rahaa tarpeen mukaan, ei ollut tulosvelvoitteita, ei edes tulostavoitteita, eikä tarvinnut huolehtia vuokrista. Ahhh... kulta-aika. Tule takaisin!

Onkohan kireä taloustilanne tehnyt meistä tehokkaampia ja kaikin puolin parempia työntekijöitä? Joidenkin mittareiden mukaan on (tutkintojen ja julkaisujen määrä on noussut huimasti kahdessakymmenessä vuodessa), toisten mukaan ei (työssäjaksaminen, työhyvivinvointi heikentynyt; vrt. Siltala). Kilpailuyhteiskunnassa on tapana jäädä eläkkeelle heti kun se on mahdollista. Tiedän vain pari henkilöä jotka eivät ole lähteneet kun 63 tulee kelloon. Arvaan, että se kertoo jotakin nykyisestä työelämästä. Minulla on vielä 24 vuotta eläkkeeseen. Nyt pitää ryhtyä huolehtimaan siitä, että voisin todellakin tavoittaa tuon rajapyykin. Onko kenelläkään vapaamatkustajan lippuja jaossa? Yksi tänne, kiitos.

maanantaina, syyskuuta 21, 2009

Vanhemmat opettajankouluttajina


Ajattelin tänään - pitkästä aikaa. Mietin, miksi nuorilla opettajilla on nykyisin tapana valittaa työnsä olevan niin ikävää. Onkohan siinä perää? Täältä norsunluutornista tähystäessä ei näe selvästi maanpinnalle. Jotain hämärää liikettä siellä näkyy, mutta ei paljoa muuta.

Lapset ovat hankalia - ja ne vanhemmat! Sehän tiedetään. Itsekin olen tosissani koettanut olla tuon esikuvan kaltainen vanhempi ja soittanut opettajalle, jos kysyttävää tai huomautettavaa on ilmaantunut. Luulen, että soittoani ei odoteta riemulla. Opettaja on selvästi ihan poikki; häneltä on loppuneet paukut luokan kanssa, vaikka vasta kuukausi on käyty koulua. Parasta olisi olla sanomatta mitään, sillä epäonnistumista pelkäävä ope ryhtyy aina syyttämään oppilaitaan, huonoa onneaan tms. Juu, juu, helppohan se on vierestä käsin arvostella. Niin on. Olen pitänyt mölyt mahassani ja antanut opelle aikaa. Mutta ei! Luokan ilmapiiri huononee, opettaja motkottaa kaikesta ja kaikille. Vanhemmat saavat häneltä useiden sivujen mittaisia sähköposteja, joissa ope antaa meille läksyjä.

Nykyajan nuoret ja heidän vanhempansa ovat siis hankalia. Tilanteen sanotaan johtuvan lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Edellisen laman seurauksena kunnat joutuivat leikkaamaan koulujen tuntikehystä,kerhoja lakkautettiin, sosiaalitoimessa säästettiin, koululääkäreitä vähennettiin, satoja pieniä kouluja suljettiin. Samaan aikaan vanhempien työolot muuttuivat. Ne jotka saivat pitää työnsä joutuivat tekemään myös irtisanottujen hommat. Nykypäivän työmaailma on jotakin aivan muuta kuin parikymmentä vuotta sitten. Voidaan kai olla yhtä mieltä siitä, että lasten ja nuorten olot ovat heikentyneet 1990- ja 2000-luvulla.

Entäpä jos tuoreet opettajatkin ovat heikentyneet? Ehkä opettajat valittavat koska he joutuvat kentälle raakileina. Ei se silti heidän vikansa ole. Lama puraisi säälimättömästi myös yliopistoja. Opettajankoulutus on vähä vähältä muuttumassa kirjekurssiksi. Ennen, ah ennen! Silloin koulutukseen kuului paljon kontaktiopetusta, taivas oli sinisempi ja linnut lauloivat suloisemmin. Silloin opettajakokelaat joutuivat kulkemaan demoilla pienryhmänsä mukana kolme vuotta - siis oikeasti. Nyt he tuskin ehtivät tutustua toisiinsa. Ennen joutui harjoittelemaan tosissaan. Nyt ahkera ja määrätietoinen opiskelija voi juosta koulutuksen lävitse joutumatta kohtaamaan itseään tai muita. Väitän, että vanha opettajankoulutus hioi opettajasta särmiä. Nyt vanhemmat joutuvat didaktikon rooliin; huolehtimaan tuoreen opettajan sisäänajosta (niin että hän tulee kyyniseksi, hulluksi tai sitten järkiinsä). Ja huom: vanhemmathan ovat virheettömiä:

Erkki koulussa

torstaina, huhtikuuta 09, 2009

hiljaa luennolla


Keräsin palautetta juuri päättyneen tieteenfilosofian kurssin päättäneen tentin yhteydessä. Lähtökohtaisesti tuollaisia omalla nimellä, ja vielä tenttivastauksen ohessa annettua palautetta on pidettävä valheellisena.

Opettajaopiskelijoilla on luultavasti keskimääräistä paremmin kehittynyt kyky arvioida toimintansa sosiaalista hyväksyttävyyttä. Tentaattorille haistattelu ennen tentin arvostelua olisi kai uhkapeliä. Eräässä palautteessa kiiteltiin kurssiani siitä, että luennolla vallitsi rauha. Vierustoverien jatkuva pulina oli häirinnyt häntä monella luennolla. Hämmästyttävää. Myöhemmin Tarmo vahvisti palautteenkirjoittajan kommentin; joillakin OKL:n luennoilla on häiritsevää hälinää. Tarmo kertoi kirjoittaneensa pienen oppaan luennoitsijoille. Löydätte sen täältä Sanottakoon, että hiljaisuus ei tietenkään voi olla hyve. Muistakaa Montessorin sanat: "Koulu saa kuulostaa ampiaispesältä, ei kapakalta"

Viime viikot ovat lisänneet nyky-yliopistoa kohtaan tuntemaani epäluuloa ja pessimismiä. Tässä pelissä on vaikeaa pärjätä kantamalla vastuuta käytännön opetuksesta. Hallinnollisessa retoriikassa tiedettä käytetään valtapelien pelinappulana. Kun tiede kvantifioidaan artikkelimääriksi ja impact-luvuiksi, ei tarvitse keskustella sisällöistä. Laaja-alainen asiantuntemus muuttuu taakaksi, kun virantäytöissä merkitsee nimikkeiden määrä. Eteenpäinpyrkivän kannattaa julkaista sama tutkimus usealla eri otsikolla ja parilla eri kielellä. Ryhmässä julkaiseminen on edelliseen yhdistettynä nopein tie onneen.

Minulla on sellainen tunne, että nyky-yliopistossa luetaan vähemmän tutkimuskirjallisuutta kuin ennen tämän kilpailuyliopiston syntyä. Lukemisesta ei saa pisteitä, kirjoittamisesta saa. Samaan aikaan julkaistaan "tutkimuksia" enemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Kuka niitä lukee?

Tutkimuksista puhuttaessa ei koskaan viitata työn sisältöön, tieto julkaisijasta riittää. Asiantuntija on arvioinut tekstin, eikä siihen tarvitse sitten enää puuttua. Tämähän kuulostaa samalta kuin sanoisi, ettei tarvitse mennä teatteriin kun voi lukea arvostelut.

Kävellessäni luennolle tulin miettineeksi, että voisikohan luentoni impact-kerroin kuitenkin olla parempi kuin monien artikkeleideni. Niillä on ainakin muutama myötäsukainen kuulija niiden muutaman vastentahtoisesti paikalla olevan lisäksi. Minusta tuntuu, että opiskelijat jaksavat kuunnella ja osallistua luennolle, jossa esitetty asia on ajankohtaista, asiantuntevaa ja esitystavaltaan mietittyä. Tässä suhteessa luennoitsijan laajatietoisuus voittaa yhden asian mestarit.

lauantaina, maaliskuuta 28, 2009

kyseenalainen kunnia


Tehokkain tapa lopettaa epämiellyttävä kritiikki on ottaa kriitikko töihin. Valitin pari vuotta sitten lähiesimiesjärjestelmästä, ja kas, olen nyt kuuden lähiesimiehen esimies. Yliopistohallinto aiheuttaa minussa puistatuksia, ja kas, olen nyt laitosjohtaja. Kaikki kävi sukkelaan. Ei ollut kilpailua. Eikä ollut muita vapaaehtoisia. En minäkään kyllä vapaaehtoiseksi ilmoittautunut. Oikeastaan yliopistossa käydään kilpailua vain siitä, kuka onnistuu hoitamaan itselleen mukavimman homman ja saamaan siitä mahdollisimman hyvää palkkaa (tämä koskee meitä, joiden kapasiteetti ei riitä kilpailemaan maineesta ja kunniasta). Silloin kannattaa huutaa keisariksi joku heikkotahtoinen henkilö. Niin, sellaisella valtaistuimella minäkin nyt istun.

Salaliittoteorioista viehättynyt henkilö voisi nähdä laitoksemme nykyisessä tilanteessa selvän juonen. Laitoksellamme olevista seitsemästä professuurista neljä on täytetty, mutta täyspäiväisesti toimivia professoreja on huhtikuun lopussa 2,5. Samaan aikaan on käynnissä raskaat hallinnollista uudistusta käsittelevät neuvottelut tiedekunnan kanssa. Tiedän olevani helppo suupala kokeneille ja vaikutusvaltaiselle dekaanille ja voimakkaalle varadekaanille. Pari tarmokasta professoria voisi kääntää leikin meidän eduksemme, mutta nyt niitä ei ole.

Olen melkoisen varma siitä, että tulen olemaan laitoksemme viimeinen johtaja. Kokenein miehistö on juuri häipynyt pelastusveneissään eläkkeelle ja minun tehtävänäni on seurata kuinka automaattiohjaukselle kytketty laivamme ajaa karille. Pelastusveneistä kuuluu harmillista käkätystä. Pitäisiköhän vetää kännit vai olisiko kunniakkaampaa pukea paraatiuniformu ja seistä asennossa laivan keulassa?

Savonlinan OKL:lle kävi jo huonosti. Sielläkin vastuunkantajaksi valittiin (tai pakotettiin) lehtori. Seuraava askel on, että sulaudumme massiiviseksi OKL:ksi toisen laitoksen kanssa. Siinä yksikössä olisi 130 työntekijää ja pitkälti toistatuhatta opiskelijaa. Mitähän sillä sitten saavutetaan? No tulevaisuudessa virkoja täytetään vain toisessa toimipisteessä, ja vähä vähältä toimintamme supistuu. Sitten se lakkaa kokonaan. Kun homma hoidetaan tällä tavoin, ei kenenkään tarvitse ottaa vastuuta laitoksen lopettamisesta. Tällaisista puheista on aina ennen seurannut kova poliittinen vääntö. Resurssien uudelleen kohdentaminen kuulostaa eri asialta kuin lopettaminen.

lauantaina, maaliskuuta 07, 2009

Blogilista, please


Odoteltuani neljä päivää Blogilistaa huomioimaan blogini päivittyminen, poistin opettajankouluttajan hetkeksi listalta. Ehkä uusittu blogilista oli päättänyt, että päiväkirjani on kuollut. Saisinko sulta vähän huomiota, Blogilista, pliis.

Tuo blogilistan kehitysblogi on yhtä arrogantti ja luotaantyöntävä kuin koko tuo uusittu listakin. Mitä järkeä on pitää kehitysblogia, jos siellä ei vastaa kukaan - ei ainakaan alle viikon varotusajalla. Ongelmatilanteita kohdanneet käyttäjät huutelevat vain toisilleen avunpyyntöjään. Olisikohan tässä taas esimerkki siitä, miten kaupallinen yhtiö onnistuu pilaamaan hyvän amatöörituotteen lähes välittömästi hallinnan siirryttyä.

Odottelen tässä, että ylläpito hyväksyy vanhan blogini uudestaan listalleen. Jännittää. Pääsenköhän?

perjantaina, maaliskuuta 06, 2009

Dethklok metalliparodia


Vein tyttöystäväni katsomaan Spinal Tap -rokkiparodiaa. Olin nähnyt siitä trailerin ja se vaikutti hauskalta. Vuosi taisi olla 1984. En tiedä oliko syy minussa vai elokuvassa, mutta treffit jäivät sitten viimeisiksi. Myöhemmin Spinal Tap -leffa saavutti jonkinlaisen kulttimaineen. En oikein ymmärrä sitä, koska ST on oikeasti huono elokuva. No, ehkä se on niin huono, että se voi olla jo hiukkasen hyväkin. Tosin leffan juonen idea on hyvä, mutta kaikki mitä sillä on sanottavaa käytettiin jo trailerissa. Leffaan ei sitten jäänyt enää mitään.

Sanotte ehkä, että projisoin epäonnistuneet treffit elokuvaan. No, se olisi helposti testattavissa. Pitäisi katsoa leffa uudestaan miellyttävässä ja kultivoituneessa seurassa... esimerkiksi Raunon, Tapsan ja Mummon kanssa, ja täyttää sitten ennalta valmistettu itsearviointilomake.

Väitän, että SpinalTap ei kolahtanut minuun koska sen musiikki oli glamp*skaa. Sen missä Spinal Tap epäonnistui, on Dethklok onnistunut. Dethklok esiintyy aikuisille tarkoitetussa Metaloclypse -animaatiosarjassa. Jaksojen juoni - jos sellaisesta voi edes puhua - tuo etäisesti mieleen Southparkin. Eräässä jaksossa bändi esiintyy Suomessa ja onnistuu manaamaan konserttiin peikon joka syö osan katsojista. Dethklok pyytää anteeksi faneiltaan lahjoittamalla Suomelle uuden kansallislaulun. Se on nimeltään Awaken. Käykääpä kuuntelemassa!

Dethklokin vahvuus on biiseissä. Se, että joku pissaa toisen kengille tai ei osaa erottaa toisistaan alkoholia ja ruokaa, jaksaa naurattaa korkeintaan kerran. Biisien sanoitukset ovat pääosin samantekeviä, ehkä niiden on tarkoitus olla omalla tavallaan vitsikkäitä. Esimerkkinä The Lost Vikings; loistava kappale (laukkarytmi tehoaa minuun aina!), mutta hämmentävä sanoitus. Vai mitä pidätte tästä:

We come upon a witch who takes us in
To let us share her mighty fire
She asks of us our story and we lie and say
We ride around for hire
She asks us if we'd like to have her map
And points us in some direction
But we are far too proud and strong so we keep silent
And ignore her suggestion


He, hee. Mutta lopultahan on ihan sama, mitä tuolla äänellä laulaa - vakuuttavaa se silti on. Science Daily raportoi pari vuotta sitten Warwickin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta missä havaittiin, että epävarmat pojat kanavoivat aggressioitaan heavymusiikin kautta. Hei siellä Warwickissa lisätkää joukkoon vielä yksi keski-ikää lähestyvä dosentti!

Viime päivinä tämä on soinut aika usein: Murmaider

Petterin periaate


Tiedättekö "Petterin periaatteen"? Se on yksinkertainen: jokaisessa vanhassa hierarkisessa järjestelmässä jokainen etenee urallaan lopulta pätemättömyytensä tasolle. Nuori työntekijä nousee vähitellen hierarkiassa ylöspäin. Hän selviytyy hyvin työtehtävistään ja hänet kohotetaan uuteen asemaan. Jos hän hallitsee nuo uudetkin työt, odottaa häntä taas uusi tehtävä. Lopulta työntekijä päätyy tekemään töitä joita ei enää hallitse. Korkeampaa asemaa ei enää tule, mutta ei myöskään potkuja.

En osaa päättää, sopiiko Petterin periaate yliopistomaailmaan. Harva yliopistohallinnossa toimiva tutkija ja opettaja on itse valinnut tehtävänsä, tai edes niihin pyrkinyt. Monet älykkäät ihmiset osaavat pysyä kaukana hallintotehtävistä. Se saattaa tosin aiheuttaa sen, että paikka avautuu jollekin tehtäviin vähemmän sopivalle henkilölle.

Entäpä jos kuvaisi yliopistomaailmaa roolileikin metaforan kautta? Leikkejä on tietenkin monia, mutta tärkein niistä on vakuuttavuuden leikki eli valtapeli. Siihen tarvitaan vähintään kaksi pelihahmoa, joista toisen academic combat-level on vähintään 100. Häntä kutsutaan nimellä "pwner". Pelissä on myös useita "noob" -pelaajia, joiden "aclvl" on alle 50 . Pelin kulku on yksinkertainen. Pwner pyrkii siirtämään mahdollisimman paljon sellaisia töitään noobeille mistä ei saa akateemisia pisteitä. Näin pwner -pelaajien academic combat level nousee jatkuvasti ja noobien vastaava taso pysyy entisellään. Itse olen ollut tällaisen pelin linjatuomarina viimeiset pari vuotta. Ei siinä ole mitään hienoa. Oma aclvl -tasoni on laskenut koko ajan.

Asiantuntijayhteisössä on niitä jotka ovat virkansa puolesta aina oikeassa. Häntä on kuunneltava, vaikka hän ei itse kuuntele ketään. Hänet on otettava tosissaan, vaikka ei ansaitsisi sitä.

Olen yhä harvemmin saanut ottaa osaa keskusteluihin, jossa tieteellisillä argumenteilla ja todellisella asiantuntijuudella on merkitystä. On vain rooleja. On vain naamioita ja harhautuksia. Valtapeliä.

puhetaito ja klassinen kasvatus


Kasvatushistorian yleisesityksissä länsimainen kasvatusajattelu johdetaan kreikkalaisten filosofien teoksista. Platon ja Aristoteles eivät käsitelleet tuotannossaan kasvatus- ja opetuskysymyksiä kootusti. Kreikkalaisen paideian ihanne alkoi hahmottua kokonaisuudessaan oikeastaan vasta Jaegerin 1940-luvulla julkaiseman teoksen "Paideia: The Ideals of Greek Culture" kautta. Kreikkalaisiin ihanteisiin on siis viitattu kasvatusfilosofian kaanoneissa jo kauan ennen kuin kenelläkään saattoi olla varmaa käsitystä siitä, mitä paideia oikeastaan merkitsi. Viittaaminen kreikkalaisiin juuriin johtuu länsimaisesta, renessanssin aikana muotoutuneesta sivistysihanteesta. Kasvatusfilosofian ylevään kaanoniin ovat päässeet myös Augustinus ja Qvintillianus. Augustinus toimi ennen piispaksi siirtymistään puhetaidon opettajana, ja Qvintillianus oli niin ikään reetori. Reetorien esittämä kasvatusajattelu on tavallaan kansalaiskasvatusta. Augustinuksen tekstit ovat tässä mielessä ristiriitaisia. Toisissa teksteissään hän esiintyy melkeimpä hermeneutikkona, toisissa taas karismaattisena kirkkopoliitikkona. Omaelämäkerrassaan hän kiittää saamaansa puhujakoulutusta menestyksestään.

Platonin Protagoras -dialogissa tavallaan esitetään sama argumentti mikä minulla oli mielessä. Koulukasvatus merkitsi antiikin maailmassa käytännössä puhetaidon opettamista. Valtiomiehen tärkein taito oli pystyä vakuuttamaan kuulijansa taitavalla sanankäytöllä. Toki on muistettava, että käteisellä rahalla virkauraa saattoi edistää vielä puhetaitoakin tehokkaammin. Huono puhe paranee kummasti kun sitä kuuntelee ilmaista viiniä ja ruokaa edessään. Samasta syystä nuo kokouksiksi naamioidut ruotsinristeilyt olivat niin suosittuja. Sivumennen sanoen, en voi lakata ihmettelemästä millainen vaikutus ilmaisella (pahalla ja pahvitonkasta tarjoillulla) viinillä on normivirkamieheen.

Platon esittää Protagoras-dialogissaan Sokrateen suulla, että esiinymistaitokonsultointi saattaa olla epäeettistä. Ongelmana on, että konsultti ottaa rahaa opetuksesta, minkä laatua ei voi arvioida millään tavalla. Tärkeämpää olisi opettaa hyveitä. Protagoras tarttuu tähän ja pyrkii osoittamaan, ettei Sokrates oikeastaan tunne hyveitä.

Rahan ottaminen olemattomasta opetuksesta on tietenkin eettisesti arveluttavaa, mutta kumpi teoista on lopulta moraalittomampi: väittää pystyvänsä opettamaan hyveitä, joita ei todellisuudessa tunne, vai opiskella niitä saadakseen valtaa ja mainetta. Tyhmä ei ehkä olekaan se, joka kehtaa pyytää vaan se joka maksaa. Platon onkin huomauttanut painokkaasti, että opetuksen ostaminen on tavaran ostamista huomattavasti vaikeampaa, sillä huonon opettajan tai opetuksen tunnistaa usein vasta sitten kun vahinko on sattunut, ja sen korjaaminen on myöhäistä.

sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Rondo, rakkaani


Yliopistossa saa hallinnollista valtaa laiminlyömällä tehtäviään. Virkoja saa keskittymällä omaan julkaisutoimintaan ja välttelemällä opetus- ja hallinnollisia tehtäviä. Julkaisuja tehtaillut, älykäs, riittävän itsekäs ja onnekas henkilö päätyy lopulta korkeaan akateemiseen virkaan. Hänestä tulee yllättäen hallinnollinen johtaja. Näin on ollut aina, eikä siitä ole yleensä seurannut suuria ongelmia. Johtajan tehtävistä on voitu huolehtia porukalla, jos professori on sattunut olemaan "epäkäytännöllinen", alkoholisti tai yksinkertainen.

Kuten kaikki yliopistomaailmaa tuntevat tietävät, on kanslisti (nyk. korkeakoulusihteeri, hallintopäällikkö tai opintopäällikkö) yleensä laitoksen tosiasiallinen johtaja. Pätevät ja napakat kanslistit huolehtivat siitä, että kelvottomat professorit ja omissa sfääreissään leijailevat lehtorit merkitsevät allekirjoituksensa oikeisiin papereihin ja oikealle riville, eivätkä sorru laittomuuksiin päättäessään viroista ja opintoasioista. Työnjako on ollut aika toimiva. Paperien allekirjoittamisen on voinut tehdä liukuhihnalta - mitä tulee isoihin asioihin. Pienemmissä päätöksissä on sitten voinut harjoittaa omavaltaisuutta ja nauttia vallantunteesta. Tällaisia pienempiä asioita ovat alaisten matka-anomukset ja -laskut, joiden kanssa voi nysvätä oman mielensä mukaan, palkiten ja rankaisten. No niin. Ennen johtaja sai siis eteensä nipun laitoksen laskuja, virkamatkamääräyksiä etc. Niiden läpikäymiseen ja allekirjoittamiseen ei mennyt kovin kauaa aikaa, vaikka laitoksemme on melko suuri (64 työntekijää). Johtaja saattoi halutessaan delegoida ikäviä hallinnollisia tehtäviä helposti hallintohenkilökunnalle. Vaan nytpä onkin aika uusi.

Kaikki laitoksen laskut käsitellään Rondo -järjestelmässä. Toimistosihteeri skannaa laskut järjestelmään ja asiatarkastaa ne omalta osaltaan. Lasku käy myös hallintopäälliköllä tai tiedekuntasihteerillä. Lopulta se menee hyväksyjälle, eli laitoksen johtajalle. Tässä vaiheessa on yleensä kahden viikon maksuajasta jäljellä alle viikko, joskus vain muutamia päiviä. Johtajan tehtävänä on hyväksyä lasku kahdella sähköisellä allekirjoituksella ja reitittää se maksajalle. Laskua ei käytännössä voi olla hyväksymättä, sillä sehän on jo syntynyt. Johtaja voi korkeintaan moittia laskun tehnyttä työntekijää rahankäytöstä ja ehkä viestittää kauppiaalle, ettei tuolle työntekijälle saa enää myydä laskuun. Kaikki laitoksen laskut kiertävät tämän kehän. Laskin viime kesänä, että minulla meni neljä tuntia viikossa pelkästään laskujen allekirjoittamiseen. Mainittakoon, että Rondon käyttöliittymä on typerä ja kaikin puolin ikävä.

Rondon kanssa samaan aikaan yliopistoissa otettiin käyttöön Personec -järjestelmä. Virka-aikaa noudattavien työntekijöiden, kuten tutkijoiden pitäisi kirjata sinne päivittäiset työtehtävänsä tunnin tarkkuudella. Opetushenkilökunta tekee järjestelmään työsuunnitelmansa. Esimiehet täyttävät Personeciin ehdotuksen alaistensa henkilökohtaisesta osaamisesta ja kuittaavat allekirjoituksellaan arviot. Yksi Pesonecin suurista puutteista on, että siihen pääsee sisään ainoastaan laitoksen sisäverkosta. Kirjaapa sitten kotoa käsin tekemäsi tehtävät sinne. Järjestelmä on kömpelö ja hidas. Silti sitä on käytettävä, halusi sitä tai ei.

Travel - kaikkien uusien ja kömpelöiden järjestelmien äiti otettiin käyttöön viime syksynä. Ohjelma on kertakaikkiaan täysin susi. Itselläni on aika paljon kokemusta tietokannoista, mutta silti yhden matka-anomuksen ja -laskun tekemiseen saattaa vierähtää helposti tunti - puhumattakaan siitä mitä menee toisten tekemien anomusten käsittelemiseen. Tilanne on kuitenkin se, että jos haluaa saada koskaan korvausta tekemästään matkasta, on laskun oltava Travelissa. Viimeksi järjestelmää käyttäessäni tunnukseni lukkiutui kahteen kertaan. Käytin kolmen laskun tekemiseen puolet koko työpäivästä. Mitä järkeä tässä voi olla? Tätä kysymystä miettiessäni satuin tapaamaan yliopistomme vararehtorin. Hän puuskahti viereeni istuessaan, että oli taistellut Travelin kanssa koko päivän. Tuntui rauhoittavalta kuulla, että sama ongelma kertautuu jokaisella hallinnon portaalla. Ihmettelin, että miksi tuo ohjelma sitten piti ottaa käyttöön. "Valtionkonttorin määräyksestä", kuului vastaus. Tällä tavoin byrkokratia järjestää itselleen tehtäviä.

Johtajat käyttävät yhä enemmän aikaansa opiskellen uusia järjestelmiä ja eksyillen niiden uumenissa. Isä sanoi jouluna tavatessamme, että sihteerit ja professorit ovat vaihtaneet tehtäviään. Tämä tuli minullekin mieleeni saatuani kiukkuisen viestin eräältä sihteeriltämme, kun en ollut pariin päivään käynyt hyväksymässä laitoksemme laskuja. Halusiko joku tämän kaltaista yliopistoa? Perustuuko tällainen kehitys johonkin suureen ja älykkääseen kokonaissuunnitteluun? Voisiko joku selittää minulle, miksi koulutetuilla työntekijöillä kannattaa teettää sihteeritöitä? Ehkä se joku on ajatellut, että tällä tavoin heidät (meidät) pidetään tehokkaasti pois muusta pahanteosta. Ainakin toimiamme on helppo valvoa; kaikki on tilastoitavissa, kaikki on läpinäkyvää.