Vein tyttöystäväni katsomaan Spinal Tap -rokkiparodiaa. Olin nähnyt siitä trailerin ja se vaikutti hauskalta. Vuosi taisi olla 1984. En tiedä oliko syy minussa vai elokuvassa, mutta treffit jäivät sitten viimeisiksi. Myöhemmin Spinal Tap -leffa saavutti jonkinlaisen kulttimaineen. En oikein ymmärrä sitä, koska ST on oikeasti huono elokuva. No, ehkä se on niin huono, että se voi olla jo hiukkasen hyväkin. Tosin leffan juonen idea on hyvä, mutta kaikki mitä sillä on sanottavaa käytettiin jo trailerissa. Leffaan ei sitten jäänyt enää mitään.
Sanotte ehkä, että projisoin epäonnistuneet treffit elokuvaan. No, se olisi helposti testattavissa. Pitäisi katsoa leffa uudestaan miellyttävässä ja kultivoituneessa seurassa... esimerkiksi Raunon, Tapsan ja Mummon kanssa, ja täyttää sitten ennalta valmistettu itsearviointilomake.
Väitän, että SpinalTap ei kolahtanut minuun koska sen musiikki oli glamp*skaa. Sen missä Spinal Tap epäonnistui, on Dethklok onnistunut. Dethklok esiintyy aikuisille tarkoitetussa Metaloclypse -animaatiosarjassa. Jaksojen juoni - jos sellaisesta voi edes puhua - tuo etäisesti mieleen Southparkin. Eräässä jaksossa bändi esiintyy Suomessa ja onnistuu manaamaan konserttiin peikon joka syö osan katsojista. Dethklok pyytää anteeksi faneiltaan lahjoittamalla Suomelle uuden kansallislaulun. Se on nimeltään Awaken. Käykääpä kuuntelemassa!
Dethklokin vahvuus on biiseissä. Se, että joku pissaa toisen kengille tai ei osaa erottaa toisistaan alkoholia ja ruokaa, jaksaa naurattaa korkeintaan kerran. Biisien sanoitukset ovat pääosin samantekeviä, ehkä niiden on tarkoitus olla omalla tavallaan vitsikkäitä. Esimerkkinä The Lost Vikings; loistava kappale (laukkarytmi tehoaa minuun aina!), mutta hämmentävä sanoitus. Vai mitä pidätte tästä:
We come upon a witch who takes us in
To let us share her mighty fire
She asks of us our story and we lie and say
We ride around for hire
She asks us if we'd like to have her map
And points us in some direction
But we are far too proud and strong so we keep silent
And ignore her suggestion
He, hee. Mutta lopultahan on ihan sama, mitä tuolla äänellä laulaa - vakuuttavaa se silti on. Science Daily raportoi pari vuotta sitten Warwickin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta missä havaittiin, että epävarmat pojat kanavoivat aggressioitaan heavymusiikin kautta. Hei siellä Warwickissa lisätkää joukkoon vielä yksi keski-ikää lähestyvä dosentti!
Viime päivinä tämä on soinut aika usein: Murmaider
2 kommenttia:
Aggressioiden kanavointia? No juu, varmaan sitäkin, jos raaka seksuaalisuus lasketaan sen alalajiksi. Mutta vielä vahvemmin on niin, minusta, että heavy on uskonnollis-romanttinen projekti. Ja kun sitä jotain käsittämätöntä Absoluuttia ei voi saavuttaa, syntyy ironinen etäisyys päämäärään. Eli heavyn "huumori". Siis eihän nyt kukaan yli 10-vuotias voi ihan täysin upota siihen, kun joku pitkätukkaukko kohottaa ilmaan rinnasta reväistyn sydämen ja suupielistä valuu veri. Ei tietysti pitkätukkaukko itsekään. Mutta hetken katsoja ja katsottu jakavat saman kokemuksen: on tässä ironiaa joo, mutta se onkin ainoa tapa kuvata sitä, mitä tavoitellaan, saavuttamatonta. Eikö tuo jokseenkin ole romanttisen ironian periaate?
"Rauno, Tapsa ja Mummo" kuulostavat seurana miltei metafyysiseltä. Ovat ne ainakin paremmat kuin Hectorin Ake, Make, Pera ja mä. Kenelle tahansa.
Niin, eihän teitä oikeastaan ole olemassa...
Lähetä kommentti