hiljaa luennolla

Keräsin palautetta juuri päättyneen tieteenfilosofian kurssin päättäneen tentin yhteydessä. Lähtökohtaisesti tuollaisia omalla nimellä, ja vielä tenttivastauksen ohessa annettua palautetta on pidettävä valheellisena.

Opettajaopiskelijoilla on luultavasti keskimääräistä paremmin kehittynyt kyky arvioida toimintansa sosiaalista hyväksyttävyyttä. Tentaattorille haistattelu ennen tentin arvostelua olisi kai uhkapeliä. Eräässä palautteessa kiiteltiin kurssiani siitä, että luennolla vallitsi rauha. Vierustoverien jatkuva pulina oli häirinnyt häntä monella luennolla. Hämmästyttävää. Myöhemmin Tarmo vahvisti palautteenkirjoittajan kommentin; joillakin OKL:n luennoilla on häiritsevää hälinää. Tarmo kertoi kirjoittaneensa pienen oppaan luennoitsijoille. Löydätte sen täältä Sanottakoon, että hiljaisuus ei tietenkään voi olla hyve. Muistakaa Montessorin sanat: "Koulu saa kuulostaa ampiaispesältä, ei kapakalta"

Viime viikot ovat lisänneet nyky-yliopistoa kohtaan tuntemaani epäluuloa ja pessimismiä. Tässä pelissä on vaikeaa pärjätä kantamalla vastuuta käytännön opetuksesta. Hallinnollisessa retoriikassa tiedettä käytetään valtapelien pelinappulana. Kun tiede kvantifioidaan artikkelimääriksi ja impact-luvuiksi, ei tarvitse keskustella sisällöistä. Laaja-alainen asiantuntemus muuttuu taakaksi, kun virantäytöissä merkitsee nimikkeiden määrä. Eteenpäinpyrkivän kannattaa julkaista sama tutkimus usealla eri otsikolla ja parilla eri kielellä. Ryhmässä julkaiseminen on edelliseen yhdistettynä nopein tie onneen.

Minulla on sellainen tunne, että nyky-yliopistossa luetaan vähemmän tutkimuskirjallisuutta kuin ennen tämän kilpailuyliopiston syntyä. Lukemisesta ei saa pisteitä, kirjoittamisesta saa. Samaan aikaan julkaistaan "tutkimuksia" enemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Kuka niitä lukee?

Tutkimuksista puhuttaessa ei koskaan viitata työn sisältöön, tieto julkaisijasta riittää. Asiantuntija on arvioinut tekstin, eikä siihen tarvitse sitten enää puuttua. Tämähän kuulostaa samalta kuin sanoisi, ettei tarvitse mennä teatteriin kun voi lukea arvostelut.

Kävellessäni luennolle tulin miettineeksi, että voisikohan luentoni impact-kerroin kuitenkin olla parempi kuin monien artikkeleideni. Niillä on ainakin muutama myötäsukainen kuulija niiden muutaman vastentahtoisesti paikalla olevan lisäksi. Minusta tuntuu, että opiskelijat jaksavat kuunnella ja osallistua luennolle, jossa esitetty asia on ajankohtaista, asiantuntevaa ja esitystavaltaan mietittyä. Tässä suhteessa luennoitsijan laajatietoisuus voittaa yhden asian mestarit.

kyseenalainen kunnia

Tehokkain tapa lopettaa epämiellyttävä kritiikki on ottaa kriitikko töihin. Valitin pari vuotta sitten lähiesimiesjärjestelmästä, ja kas, olen nyt kuuden lähiesimiehen esimies. Yliopistohallinto aiheuttaa minussa puistatuksia, ja kas, olen nyt laitosjohtaja. Kaikki kävi sukkelaan. Ei ollut kilpailua. Eikä ollut muita vapaaehtoisia. En minäkään kyllä vapaaehtoiseksi ilmoittautunut. Oikeastaan yliopistossa käydään kilpailua vain siitä, kuka onnistuu hoitamaan itselleen mukavimman homman ja saamaan siitä mahdollisimman hyvää palkkaa (tämä koskee meitä, joiden kapasiteetti ei riitä kilpailemaan maineesta ja kunniasta). Silloin kannattaa huutaa keisariksi joku heikkotahtoinen henkilö. Niin, sellaisella valtaistuimella minäkin nyt istun.

Salaliittoteorioista viehättynyt henkilö voisi nähdä laitoksemme nykyisessä tilanteessa selvän juonen. Laitoksellamme olevista seitsemästä professuurista neljä on täytetty, mutta täyspäiväisesti toimivia professoreja on huhtikuun lopussa 2,5. Samaan aikaan on käynnissä raskaat hallinnollista uudistusta käsittelevät neuvottelut tiedekunnan kanssa. Tiedän olevani helppo suupala kokeneille ja vaikutusvaltaiselle dekaanille ja voimakkaalle varadekaanille. Pari tarmokasta professoria voisi kääntää leikin meidän eduksemme, mutta nyt niitä ei ole.

Olen melkoisen varma siitä, että tulen olemaan laitoksemme viimeinen johtaja. Kokenein miehistö on juuri häipynyt pelastusveneissään eläkkeelle ja minun tehtävänäni on seurata kuinka automaattiohjaukselle kytketty laivamme ajaa karille. Pelastusveneistä kuuluu harmillista käkätystä. Pitäisiköhän vetää kännit vai olisiko kunniakkaampaa pukea paraatiuniformu ja seistä asennossa laivan keulassa?

Savonlinan OKL:lle kävi jo huonosti. Sielläkin vastuunkantajaksi valittiin (tai pakotettiin) lehtori. Seuraava askel on, että sulaudumme massiiviseksi OKL:ksi toisen laitoksen kanssa. Siinä yksikössä olisi 130 työntekijää ja pitkälti toistatuhatta opiskelijaa. Mitähän sillä sitten saavutetaan? No tulevaisuudessa virkoja täytetään vain toisessa toimipisteessä, ja vähä vähältä toimintamme supistuu. Sitten se lakkaa kokonaan. Kun homma hoidetaan tällä tavoin, ei kenenkään tarvitse ottaa vastuuta laitoksen lopettamisesta. Tällaisista puheista on aina ennen seurannut kova poliittinen vääntö. Resurssien uudelleen kohdentaminen kuulostaa eri asialta kuin lopettaminen.

Blogilista, please

Odoteltuani neljä päivää Blogilistaa huomioimaan blogini päivittyminen, poistin opettajankouluttajan hetkeksi listalta. Ehkä uusittu blogilista oli päättänyt, että päiväkirjani on kuollut. Saisinko sulta vähän huomiota, Blogilista, pliis.

Tuo blogilistan kehitysblogi on yhtä arrogantti ja luotaantyöntävä kuin koko tuo uusittu listakin. Mitä järkeä on pitää kehitysblogia, jos siellä ei vastaa kukaan - ei ainakaan alle viikon varotusajalla. Ongelmatilanteita kohdanneet käyttäjät huutelevat vain toisilleen avunpyyntöjään. Olisikohan tässä taas esimerkki siitä, miten kaupallinen yhtiö onnistuu pilaamaan hyvän amatöörituotteen lähes välittömästi hallinnan siirryttyä.

Odottelen tässä, että ylläpito hyväksyy vanhan blogini uudestaan listalleen. Jännittää. Pääsenköhän?

Dethklok metalliparodia

Vein tyttöystäväni katsomaan Spinal Tap -rokkiparodiaa. Olin nähnyt siitä trailerin ja se vaikutti hauskalta. Vuosi taisi olla 1984. En tiedä oliko syy minussa vai elokuvassa, mutta treffit jäivät sitten viimeisiksi. Myöhemmin Spinal Tap -leffa saavutti jonkinlaisen kulttimaineen. En oikein ymmärrä sitä, koska ST on oikeasti huono elokuva. No, ehkä se on niin huono, että se voi olla jo hiukkasen hyväkin. Tosin leffan juonen idea on hyvä, mutta kaikki mitä sillä on sanottavaa käytettiin jo trailerissa. Leffaan ei sitten jäänyt enää mitään.

Sanotte ehkä, että projisoin epäonnistuneet treffit elokuvaan. No, se olisi helposti testattavissa. Pitäisi katsoa leffa uudestaan miellyttävässä ja kultivoituneessa seurassa... esimerkiksi Raunon, Tapsan ja Mummon kanssa, ja täyttää sitten ennalta valmistettu itsearviointilomake.

Väitän, että SpinalTap ei kolahtanut minuun koska sen musiikki oli glamp*skaa. Sen missä Spinal Tap epäonnistui, on Dethklok onnistunut. Dethklok esiintyy aikuisille tarkoitetussa Metaloclypse -animaatiosarjassa. Jaksojen juoni - jos sellaisesta voi edes puhua - tuo etäisesti mieleen Southparkin. Eräässä jaksossa bändi esiintyy Suomessa ja onnistuu manaamaan konserttiin peikon joka syö osan katsojista. Dethklok pyytää anteeksi faneiltaan lahjoittamalla Suomelle uuden kansallislaulun. Se on nimeltään Awaken. Käykääpä kuuntelemassa!

Dethklokin vahvuus on biiseissä. Se, että joku pissaa toisen kengille tai ei osaa erottaa toisistaan alkoholia ja ruokaa, jaksaa naurattaa korkeintaan kerran. Biisien sanoitukset ovat pääosin samantekeviä, ehkä niiden on tarkoitus olla omalla tavallaan vitsikkäitä. Esimerkkinä The Lost Vikings; loistava kappale (laukkarytmi tehoaa minuun aina!), mutta hämmentävä sanoitus. Vai mitä pidätte tästä:

We come upon a witch who takes us in
To let us share her mighty fire
She asks of us our story and we lie and say
We ride around for hire
She asks us if we'd like to have her map
And points us in some direction
But we are far too proud and strong so we keep silent
And ignore her suggestion

He, hee. Mutta lopultahan on ihan sama, mitä tuolla äänellä laulaa - vakuuttavaa se silti on. Science Daily raportoi pari vuotta sitten Warwickin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta missä havaittiin, että epävarmat pojat kanavoivat aggressioitaan heavymusiikin kautta. Hei siellä Warwickissa lisätkää joukkoon vielä yksi keski-ikää lähestyvä dosentti!

Viime päivinä tämä on soinut aika usein: Murmaider

Petterin periaate

Tiedättekö "Petterin periaatteen"? Se on yksinkertainen: jokaisessa vanhassa hierarkisessa järjestelmässä jokainen etenee urallaan lopulta pätemättömyytensä tasolle. Nuori työntekijä nousee vähitellen hierarkiassa ylöspäin. Hän selviytyy hyvin työtehtävistään ja hänet kohotetaan uuteen asemaan. Jos hän hallitsee nuo uudetkin työt, odottaa häntä taas uusi tehtävä. Lopulta työntekijä päätyy tekemään töitä joita ei enää hallitse. Korkeampaa asemaa ei enää tule, mutta ei myöskään potkuja.

En osaa päättää, sopiiko Petterin periaate yliopistomaailmaan. Harva yliopistohallinnossa toimiva tutkija ja opettaja on itse valinnut tehtävänsä, tai edes niihin pyrkinyt. Monet älykkäät ihmiset osaavat pysyä kaukana hallintotehtävistä. Se saattaa tosin aiheuttaa sen, että paikka avautuu jollekin tehtäviin vähemmän sopivalle henkilölle.

Entäpä jos kuvaisi yliopistomaailmaa roolileikin metaforan kautta? Leikkejä on tietenkin monia, mutta tärkein niistä on vakuuttavuuden leikki eli valtapeli. Siihen tarvitaan vähintään kaksi pelihahmoa, joista toisen academic combat-level on vähintään 100. Häntä kutsutaan nimellä "pwner". Pelissä on myös useita "noob" -pelaajia, joiden "aclvl" on alle 50 . Pelin kulku on yksinkertainen. Pwner pyrkii siirtämään mahdollisimman paljon sellaisia töitään noobeille mistä ei saa akateemisia pisteitä. Näin pwner -pelaajien academic combat level nousee jatkuvasti ja noobien vastaava taso pysyy entisellään. Itse olen ollut tällaisen pelin linjatuomarina viimeiset pari vuotta. Ei siinä ole mitään hienoa. Oma aclvl -tasoni on laskenut koko ajan.

Asiantuntijayhteisössä on niitä jotka ovat virkansa puolesta aina oikeassa. Häntä on kuunneltava, vaikka hän ei itse kuuntele ketään. Hänet on otettava tosissaan, vaikka ei ansaitsisi sitä.

Olen yhä harvemmin saanut ottaa osaa keskusteluihin, jossa tieteellisillä argumenteilla ja todellisella asiantuntijuudella on merkitystä. On vain rooleja. On vain naamioita ja harhautuksia. Valtapeliä.

puhetaito ja klassinen kasvatus

Kasvatushistorian yleisesityksissä länsimainen kasvatusajattelu johdetaan kreikkalaisten filosofien teoksista. Platon ja Aristoteles eivät käsitelleet tuotannossaan kasvatus- ja opetuskysymyksiä kootusti. Kreikkalaisen paideian ihanne alkoi hahmottua kokonaisuudessaan oikeastaan vasta Jaegerin 1940-luvulla julkaiseman teoksen "Paideia: The Ideals of Greek Culture" kautta. Kreikkalaisiin ihanteisiin on siis viitattu kasvatusfilosofian kaanoneissa jo kauan ennen kuin kenelläkään saattoi olla varmaa käsitystä siitä, mitä paideia oikeastaan merkitsi. Viittaaminen kreikkalaisiin juuriin johtuu länsimaisesta, renessanssin aikana muotoutuneesta sivistysihanteesta. Kasvatusfilosofian ylevään kaanoniin ovat päässeet myös Augustinus ja Qvintillianus. Augustinus toimi ennen piispaksi siirtymistään puhetaidon opettajana, ja Qvintillianus oli niin ikään reetori. Reetorien esittämä kasvatusajattelu on tavallaan kansalaiskasvatusta. Augustinuksen tekstit ovat tässä mielessä ristiriitaisia. Toisissa teksteissään hän esiintyy melkeimpä hermeneutikkona, toisissa taas karismaattisena kirkkopoliitikkona. Omaelämäkerrassaan hän kiittää saamaansa puhujakoulutusta menestyksestään.

Platonin Protagoras -dialogissa tavallaan esitetään sama argumentti mikä minulla oli mielessä. Koulukasvatus merkitsi antiikin maailmassa käytännössä puhetaidon opettamista. Valtiomiehen tärkein taito oli pystyä vakuuttamaan kuulijansa taitavalla sanankäytöllä. Toki on muistettava, että käteisellä rahalla virkauraa saattoi edistää vielä puhetaitoakin tehokkaammin. Huono puhe paranee kummasti kun sitä kuuntelee ilmaista viiniä ja ruokaa edessään. Samasta syystä nuo kokouksiksi naamioidut ruotsinristeilyt olivat niin suosittuja. Sivumennen sanoen, en voi lakata ihmettelemästä millainen vaikutus ilmaisella (pahalla ja pahvitonkasta tarjoillulla) viinillä on normivirkamieheen.

Platon esittää Protagoras-dialogissaan Sokrateen suulla, että esiinymistaitokonsultointi saattaa olla epäeettistä. Ongelmana on, että konsultti ottaa rahaa opetuksesta, minkä laatua ei voi arvioida millään tavalla. Tärkeämpää olisi opettaa hyveitä. Protagoras tarttuu tähän ja pyrkii osoittamaan, ettei Sokrates oikeastaan tunne hyveitä.

Rahan ottaminen olemattomasta opetuksesta on tietenkin eettisesti arveluttavaa, mutta kumpi teoista on lopulta moraalittomampi: väittää pystyvänsä opettamaan hyveitä, joita ei todellisuudessa tunne, vai opiskella niitä saadakseen valtaa ja mainetta. Tyhmä ei ehkä olekaan se, joka kehtaa pyytää vaan se joka maksaa. Platon onkin huomauttanut painokkaasti, että opetuksen ostaminen on tavaran ostamista huomattavasti vaikeampaa, sillä huonon opettajan tai opetuksen tunnistaa usein vasta sitten kun vahinko on sattunut, ja sen korjaaminen on myöhäistä.

Rondo, rakkaani

Yliopistossa saa hallinnollista valtaa laiminlyömällä tehtäviään. Virkoja saa keskittymällä omaan julkaisutoimintaan ja välttelemällä opetus- ja hallinnollisia tehtäviä. Julkaisuja tehtaillut, älykäs, riittävän itsekäs ja onnekas henkilö päätyy lopulta korkeaan akateemiseen virkaan. Hänestä tulee yllättäen hallinnollinen johtaja. Näin on ollut aina, eikä siitä ole yleensä seurannut suuria ongelmia. Johtajan tehtävistä on voitu huolehtia porukalla, jos professori on sattunut olemaan "epäkäytännöllinen", alkoholisti tai yksinkertainen.

Kuten kaikki yliopistomaailmaa tuntevat tietävät, on kanslisti (nyk. korkeakoulusihteeri, hallintopäällikkö tai opintopäällikkö) yleensä laitoksen tosiasiallinen johtaja. Pätevät ja napakat kanslistit huolehtivat siitä, että kelvottomat professorit ja omissa sfääreissään leijailevat lehtorit merkitsevät allekirjoituksensa oikeisiin papereihin ja oikealle riville, eivätkä sorru laittomuuksiin päättäessään viroista ja opintoasioista. Työnjako on ollut aika toimiva. Paperien allekirjoittamisen on voinut tehdä liukuhihnalta - mitä tulee isoihin asioihin. Pienemmissä päätöksissä on sitten voinut harjoittaa omavaltaisuutta ja nauttia vallantunteesta. Tällaisia pienempiä asioita ovat alaisten matka-anomukset ja -laskut, joiden kanssa voi nysvätä oman mielensä mukaan, palkiten ja rankaisten. No niin. Ennen johtaja sai siis eteensä nipun laitoksen laskuja, virkamatkamääräyksiä etc. Niiden läpikäymiseen ja allekirjoittamiseen ei mennyt kovin kauaa aikaa, vaikka laitoksemme on melko suuri (64 työntekijää). Johtaja saattoi halutessaan delegoida ikäviä hallinnollisia tehtäviä helposti hallintohenkilökunnalle. Vaan nytpä onkin aika uusi.

Kaikki laitoksen laskut käsitellään Rondo -järjestelmässä. Toimistosihteeri skannaa laskut järjestelmään ja asiatarkastaa ne omalta osaltaan. Lasku käy myös hallintopäälliköllä tai tiedekuntasihteerillä. Lopulta se menee hyväksyjälle, eli laitoksen johtajalle. Tässä vaiheessa on yleensä kahden viikon maksuajasta jäljellä alle viikko, joskus vain muutamia päiviä. Johtajan tehtävänä on hyväksyä lasku kahdella sähköisellä allekirjoituksella ja reitittää se maksajalle. Laskua ei käytännössä voi olla hyväksymättä, sillä sehän on jo syntynyt. Johtaja voi korkeintaan moittia laskun tehnyttä työntekijää rahankäytöstä ja ehkä viestittää kauppiaalle, ettei tuolle työntekijälle saa enää myydä laskuun. Kaikki laitoksen laskut kiertävät tämän kehän. Laskin viime kesänä, että minulla meni neljä tuntia viikossa pelkästään laskujen allekirjoittamiseen. Mainittakoon, että Rondon käyttöliittymä on typerä ja kaikin puolin ikävä.

Rondon kanssa samaan aikaan yliopistoissa otettiin käyttöön Personec -järjestelmä. Virka-aikaa noudattavien työntekijöiden, kuten tutkijoiden pitäisi kirjata sinne päivittäiset työtehtävänsä tunnin tarkkuudella. Opetushenkilökunta tekee järjestelmään työsuunnitelmansa. Esimiehet täyttävät Personeciin ehdotuksen alaistensa henkilökohtaisesta osaamisesta ja kuittaavat allekirjoituksellaan arviot. Yksi Pesonecin suurista puutteista on, että siihen pääsee sisään ainoastaan laitoksen sisäverkosta. Kirjaapa sitten kotoa käsin tekemäsi tehtävät sinne. Järjestelmä on kömpelö ja hidas. Silti sitä on käytettävä, halusi sitä tai ei.

Travel - kaikkien uusien ja kömpelöiden järjestelmien äiti otettiin käyttöön viime syksynä. Ohjelma on kertakaikkiaan täysin susi. Itselläni on aika paljon kokemusta tietokannoista, mutta silti yhden matka-anomuksen ja -laskun tekemiseen saattaa vierähtää helposti tunti - puhumattakaan siitä mitä menee toisten tekemien anomusten käsittelemiseen. Tilanne on kuitenkin se, että jos haluaa saada koskaan korvausta tekemästään matkasta, on laskun oltava Travelissa. Viimeksi järjestelmää käyttäessäni tunnukseni lukkiutui kahteen kertaan. Käytin kolmen laskun tekemiseen puolet koko työpäivästä. Mitä järkeä tässä voi olla? Tätä kysymystä miettiessäni satuin tapaamaan yliopistomme vararehtorin. Hän puuskahti viereeni istuessaan, että oli taistellut Travelin kanssa koko päivän. Tuntui rauhoittavalta kuulla, että sama ongelma kertautuu jokaisella hallinnon portaalla. Ihmettelin, että miksi tuo ohjelma sitten piti ottaa käyttöön. "Valtionkonttorin määräyksestä", kuului vastaus. Tällä tavoin byrkokratia järjestää itselleen tehtäviä.

Johtajat käyttävät yhä enemmän aikaansa opiskellen uusia järjestelmiä ja eksyillen niiden uumenissa. Isä sanoi jouluna tavatessamme, että sihteerit ja professorit ovat vaihtaneet tehtäviään. Tämä tuli minullekin mieleeni saatuani kiukkuisen viestin eräältä sihteeriltämme, kun en ollut pariin päivään käynyt hyväksymässä laitoksemme laskuja. Halusiko joku tämän kaltaista yliopistoa? Perustuuko tällainen kehitys johonkin suureen ja älykkääseen kokonaissuunnitteluun? Voisiko joku selittää minulle, miksi koulutetuilla työntekijöillä kannattaa teettää sihteeritöitä? Ehkä se joku on ajatellut, että tällä tavoin heidät (meidät) pidetään tehokkaasti pois muusta pahanteosta. Ainakin toimiamme on helppo valvoa; kaikki on tilastoitavissa, kaikki on läpinäkyvää.

Paavo

Huvilasi yläkerran makuhuoneen kirjahylly oli täynnä sahalaitaselkäisiä Poikien seikkailukirjoja. En tullut koskaan kysyneeksi, olitko lukenut ne kaikki. Minä luin. Annoit sen minulle tehtäväksi. Olin ehkä neljäntoista, mutta maksoit miehen palkan. Kun sain urakkani valmiiksi kesän korvalla, esittelin sinulle muistiinpanojani isossa työhuoneessasi Uudenmaankadulla. Muutama suosittelemani kirja julkaistiinkin sitten uusintapainoksena, mutta eivät ne tainneet kovin hyvin mennä kaupaksi.

Tulit ylioppilasjuhliini ja sain sinulta aivan liian ison lahjan. Et ehkä arvannut, että minusta tuntui mukavalta jo pelkästään se, että muistit. Keskustelit kanssani kuin olisit puhunut vertaisellesi aikuiselle. Ehkä juuri siksi olin vain hämärästi tietoinen siitä, mitä muiden silmissä edustit.

Yritän muistella viimeistä tapaamistamme, mutta en saa siitä nyt otetta. Luulen, että katosit silloin kun elämämme muuttui toiseksi. Niin muuttuivat silloin sinunkin elämäsi ja kirjasi.

Maantieltä maantielle

"Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimmäinen edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää myöstätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa."

Sillanpäätä. Luulin, että minulla olisi ollut oikea ja harkittu käsitys hänen kirjallisista ansoistaan. Oikea käsitys kirjailijan taidosta hankitaan tenttimällä Laitisen kotimaisen kirjallisuuden historia ja ymmärtämällä se pinnallisesti. Kotimaisen kirjallisuuden peruskurssiin kuuluvaan tenttiin luettiin Sillanpäältä muistaakseni Silja. En muista, että Sillanpään teksti olisi puhutellut minua silloin erityisellä äänellä. Pidin Ilmari Kiannon teksteistä ja kolmesta Waltarin teoksesta; eikä Sinuhe ei kuulu niiden joukkoon. Lukiolaisena Kiven Kanervala oli ollut jonkin aikaa mielikirjani. Toinen äidinkielenopettajani tiesi sen, toinen ei. Se toinen, Elma, taisi olla lopulta ainut opettajani jota hevariuniformuni ei hämännyt.

Löysin Sillanpään Maantieltä maantielle -novellin omasta kirjahyllystäni. Se piileskeli Suomen kirjallisuuden antologian sivuilla. Otava julkaisi 1970-luvun alussa massiivisia kirjasarjoja: Suomen historian dokumentteja 1-2, Suomen kirjallisuuden antologia I-VII ja Suomen kirjallisuus I-VI ovat hämmentävä todiste kustantajan - varmasti hyvin tappiolliseksi muodostuneesta missiosta toimittaa arvokkaan näköisiä kirjasarjoja sivistyneiden kotien kirjahyllyihin. Ongelmaksi taisi muodostua se, että he toteuttivat työnsä pieteetillä. WSOY vastasi kilpailuun Suomen sana -sarjalla, eikä sekään hullumpi ole. Tai ehkä toisaalta... ehkä koko ajatus kirjallisuusvalioiden kokoamisesta yhdeksi sarjaksi on vähän pöhkö. Olen sitä itsekin.

Nyt nuo arvokkaat kirjat ovat muuttuneet ongelmajätteeksi. Suomen sana vie noin 2,5 metriä hyllytilaa, ja kaikki se on pois niiltä kirjoilta joilla antikvariaatin pitäjä hankkii sekä leivän että kevytlevitettä sen päälle. Luulen ymmärtäväni heitä. Minulta meni pitkään löytää talo, johon mahdun elämään sopusoinnussa Suomen sanan kanssa.

Orwell kertoo eräässä esseessään, kuinka hän rupesi vihaamaan kirjoja toimiessaan antikvariaatissa myyjänä. Tuota vihaa hyväksi käyttämällä voitte saada Suomen sanan ilmaiseksi ja vielä kiitokset kaupan päälle. Tuota limenväristä sarjaa on oikeastaan hauska vihata. Luulenpa silti, että antologioilla on vielä lukijansa. Otavan Encyclopedian ja harmi kyllä, myös Ison aika meni jo.

Tunnustan: en minä hyvää luettavaa Antologiasta hakenut. Piti löytää hyvät esimerkit analepsiksestä ja prolepsiksestä erästä artikkelinkyhäelmääni varten. Muistelin, että Sillanpää aloittaa usein kertomuksensa lopusta, joten hänen tekstistään voisin kaipaamani esimerkin löytää. Löytyhän se, kun tajusin katsoa Antologiasta. Artikkelin kirjoittaminen jäi sitten siihen.

Tiedättekö, että tuo F.E. Sillanpää taitaa olla aika hyvä kirjailija. Hyvin kulkee lause. "Maantieltä maantielle" kertoo siitä, miten Selma Kujalan, 13-vuotiaan piian kasvatus epäonnistuu. Kertoja ei yritä väittää olevansa pientä tyttöä parempi, vaikka tuollainen tekopyhyys näyttääkin viettelevän häntä. Yritin kylä parhaani, mutta ei tuota pahantapaista pysty enää parantamaan -tuntuu olevan Sillanpään tarinan ensimäinen taso. Muutakin näyttää olevan. Miksi kaikkia sitten vaivaa se, että Selma lähti pois?

Kertojan perhe ja hän itse koettavat opettaa Selmaa puhumaan reippaasti ja katsomaan silmiin, olemaan ahkera ja luotettava. Tyttö vain mutisee ja katselee muualle. Vangitsevalla tavalla Sillanpää huomaa, että omaa rakasta lasta katsotaan silmiin, maankiertäjä ei anna katsoa itseään.

"Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä tullutta tyttölasta, paitsi kerran kun käisvarsista pidellen häntä kovistin ja itketin."

Tämä jakso on tarinan alussa. Loppupuolella lukijalle kerrotaan tilanne tarkemmin. Kertoja oli elätellyt idealistisia toiveita siitä, miten hän ottaisi Selma Kujalan kasvatettavakseen ja muovaisi hänestä kunnon kansalaisen. Sitä ennen hänet piti kuitenkin laittaa kokeeseen, minkä Selma sitten kauhesti reputti:

"-- Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.
Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiesi kaulansa sivulle päin niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla äänellä huusin, että hänen oli nyt vastattava yhdellä sanalla, joko olen tai en. Minä huusin yhä uhkaavammin: -- Olen tai en -- kuuletko sinä ihminen?

Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden, sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon tukkavähäiseen."

Viimeinen lause vaikuttaa ensinäkemältä oudolta ja vähättelevältä. Ehkä se onkin sitä, mutta jotenkin voin sen silti ymmärtää. Kertojaa säälitti ja koko tilanne alkoi inhottaa häntä - olihan hän rakentanut tytölle ansan. Ehkä lettinauha on syyllisyydentunne. Sitten Selma tunnusti. Parin päivän päästä hän oli taas uuden perheen oven takana. Kylällä hän oli kertonut, kuinka huonosti häntä oli pidetty edellisessä paikassa. Se tuntui kertojasta vain hyvältä. Nyt Selman saisi unohtaa.

Moni sijaisvanhempi lienee tavannut Selman. Selman on pakko kokeilla hylättäisiinkö hänet, jos hän olisi oikein tuhma. Ja varmasti hylättiin. Köyhä ei saanut olla tuhma. Sietäisinkö minä tuhmaa kasvattilasta? Agraariyhteiskunnassa huutolaisen täytyi ansaita arvostuksensa työllä. Entä nykyään? Olemalla kiltti?

Ja kukapa tuonkin Sillanpään novellin sitten oli antologiaan valinnut. No joo... Kai Laitinen.

Kuva: Samuli Paulaharju: "Saimi" 1928, Perho.