maanantaina, toukokuuta 21, 2007

Onnelassa


Olin tieteen Onnelassa. Tuo tutkimuksen Kaukametsä sijaitsee tunnin junamatkan päässä Lontoosta koiliseen. Kaupungin nimi on Cambridge. Kuten tiedätte, lähettyvillä on toinenkin akateemisen maailman pyhiinvaelluskohde, mutta sen nimeä ei Cambridgessä pidä ääneen lausua. Paikallinen taksikuski opetti minulle, että jos tässä kaupungissa haluaa puhua jotakin O -yliopstosta, niin silloin käytetään ilmaisua "The other University".

Ystäväni L. työskentelee professorina Cambridgen Emmanuel Collagessa. Hän on oman alansa kiistaton huippuasiantuntija, jolla on lukuisia kansainvälisesti tunnettuja julkaisuja. Hän ei ole tohtori! Niin juuri, luitte aivan oikein. Nyt korvat hörölle J.P. ja te muut siellä professoriliitossa. Huippuyliopistossa virantäytössä oikea asiantuntemus voi todellakin merkitä enemmän kuin paperit, tutkinnot ja muut sen kaltaiset muodollisuudet. Meillä täällä provinssissa L. ei voisi missään tapauksessa saada professuuria, olisipa hän kuinka hyvä tiedemies tahansa. L. ei saisi ohjata myöskään väitöskirjoja, ei vaikka hän sattuisi hallitsemaan väitöstutkimuksen alan parhaiten maailmassa. En osaa sanoa, onko tilanne toinen esimerkiksi luonnotieteessä tai tekniikan alalla.

Ehkä arvaatte, että tämä asia on vähän ajankohtainen myös minulle itselleni. On nimittäin käynyt ilmi, että minua ei luultavasti hyväksytä parin kasvatushistorian alaan liittyvän väitöskirjan 1. ohjaajaksi koska en ole professori. Dosentti ei kuulema riitä. Sillä, että minulla on kasvatushistorian alalta paljon näyttöjä ja luultavasti myös eniten historianopintoja, ei ole merkitystä. Kotimaisessa "huiputusyliopistossa" vain muodolla on merkitystä - sisältöjä ei koskaan avata.

L. Kertoi, että heillä on Cambridgessä viiden hengen pienryhmät. Hän tosin valitteli, että ryhmäkoko ei ole oikein tehokas varsinkin opintojen alkuvaiheessa, jossa opiskelijat käyttävät vielä paljon aikaa juhlimiseen. Pienryhmä menee hukkaan jos kaikki eivät ole valmistautuneet opiskelutilanteeseen hyvin. Se on totta.

Parhaan opetuksen ja tutkimuksen puitteiden rakentaminen voi olla lopulta aika jyrkästi ristiriidassa omaksumamme kansansivistysaatteen kanssa. Ai miksi? No, jos kopioisimme vaikkapa Cambridgen mallin tänne, niin se vaatisi ainakin näitä muutoksia:
  • Vähennetään sisäänottoa siten, että jokaista viittä opiskelijaa kohden olisi yksi opettaja. Karkeasti laskettuna tämä merkitsisi meillä LOK sisäänoton vähentämistä 62:sta noin 10:een.
  • Nostetaan jatko-opiskeluoikeuden saamisen rajaa niin, että jokaista professoria kohden on viisi jatko-opiskelijaa (koko laitoksella olisi tämän jälkeen 5*5 =25 jatko-opiskelijaa kirjoilla nykyisen sadan sijasta)
  • Erotetaan ne professorit, jotka eivät julkaise tai opeta aktiivisesti (muutama taitaisi lähteä... ;-))
  • Asetetaan huikeat lukukausimaksut
  • Vaaditaan kaupungilta maa-alueita ja pyydetään niistä sitten vuokraa, otetaan omat rakennukset omaan omistukseen, perustetaan oma kirjankustantamo ja ennen kaikkea rakennetaan tietoisesti eliittijoukon identiteettiä (samalla kaavalla kuin esm. LjK:ssa).

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Helppoa tentinkorjausta

Koska tieteenalamme näytöt annetaan pääasiassa sanoilla, on sujuva sanankäyttö edellytys opinnoissa etenemiselle. Hyvä kirjoittaja voi päästä vähemmällä. Varsinkin graduvaiheessa erot tulevat näkyviin.... tai ovathan tentitkin tavallaan näyttöjä myös kirjoitustaidosta.

Olen kyllä lukenut Ciceroni ja tiedän kyllä, että sanomisen taidon pitäisi olla yhteydessä tietämiseen ja ajattelmisen taitoon. En osaa sanoa oliko kyse Ciceron toiveesta, ihanteista vai hänen ja monien muiden senaattoreiden havainnoista.

Yhtä kaikki Cicero julistaa "Puhujasta" -teoksessaan, että jos henkilöllä ei ole mitään sanottavaa, ei paraskaan kirjoittaja pysty tekemään hyvää vaikutusta. Rohkenen väittää varovasti vastaan, sillä tiedämmehän monien historiaan jääneiden "suurpuheiden" olevan paperilta luettuna yllättävän tyhjiä, täynnä naiiveja kielikuvia ja iskulauseita.

Tyhjästä nyhjääminen - ja nyt pääsemme takaisin kasvatustieteeseen - on myös tietyn opiskelijaryhmän, ns. tenttivastausvirtuoosien erityislahjakkuuden ilmentymä. Paljon tenttejä korjanneet tietävät, että täysin väärät ja kaikkein parhaimmat vastaukset erottuvat nopeasti pinosta. Eniten aikaa menee laajojen, jatkuvasti samaa asiaa kertaavien vastausten arviointiin. Parhaimmat tyhjänkirjoittajat rakentavat vastauksensa kysymyksestä löytämiensä sanojen ympärille - tuomatta kuitenkaan vastauksessaan esiin mitään uutta. Niinpä tentaattorin kannalta paras kysymys ei anna tartuntapintaa arvaajille.

Luin vappuaattona kasan metodologian tenttejä ja tajusin keksineeni "the ultimate" tenttikysymyksen. Luulin kysymykseni olevan helpohko, olihan tenttikirjassa aiheesta aika pitkä pätkä. En olisi osannut arvata etukäteen, että vain muutama paristakymmenestä opiskelijasta selviytyi kysymyksestäni.

Tahdotteko tietää mitä kysyin? Voin kertoa sen, mutta jääkööt tieto sitten ihan näin meidän keskeiseksemme. Kysymykseni kuului: "Kerro diskursiivisista analyysitekniikoista*)".

Ja katso! Tentti toisensa jälkeen sain lukea aineiston järjestämisestä tyypittelemällä. Useimmat puhuivat vieläpä haastatteluaineistoista (mikä ei kylläkään ole virhe, mutta ei ole oikein tyypillinen esimerkki). Mikä tähän voi olla syynä. Luulen suurimpana syynä olevan sen, ettei asiaa käsitelty luennolla. Aihepiiri ei myöskään taida kuulua yleissivistykseen, eikä käsite anna paljoakaan pureskeltavaa arvaajille. Metodisena näkökulmana diskurssianalyysi voi olla vähän outo pragmaattisille kasvatustieteilijöille. Tai sitten kevään viimeiseen rästitenttiin ei jaksettu enää lukea.

Huomautan nyt vielä varmuuden vuoksi, että opiskelijan huono menestys tentissä on myös minun tappioni. Onnekseni porukka näyttää omaksuneen luentoni aika hyvin.

*) Korkeasti oppineet lukijani ihmettelevät varmaan kysymyksen muotoa. Tuo käsite "diskursiiviset analyysitekniikat" oli poimittu tenttikirjan otsikosta. Tekstissä kyllä selitettiin, mikseivät tekijät halunneet käyttää sanaa diskurssianalyysi.