lauantaina, maaliskuuta 28, 2009

kyseenalainen kunnia


Tehokkain tapa lopettaa epämiellyttävä kritiikki on ottaa kriitikko töihin. Valitin pari vuotta sitten lähiesimiesjärjestelmästä, ja kas, olen nyt kuuden lähiesimiehen esimies. Yliopistohallinto aiheuttaa minussa puistatuksia, ja kas, olen nyt laitosjohtaja. Kaikki kävi sukkelaan. Ei ollut kilpailua. Eikä ollut muita vapaaehtoisia. En minäkään kyllä vapaaehtoiseksi ilmoittautunut. Oikeastaan yliopistossa käydään kilpailua vain siitä, kuka onnistuu hoitamaan itselleen mukavimman homman ja saamaan siitä mahdollisimman hyvää palkkaa (tämä koskee meitä, joiden kapasiteetti ei riitä kilpailemaan maineesta ja kunniasta). Silloin kannattaa huutaa keisariksi joku heikkotahtoinen henkilö. Niin, sellaisella valtaistuimella minäkin nyt istun.

Salaliittoteorioista viehättynyt henkilö voisi nähdä laitoksemme nykyisessä tilanteessa selvän juonen. Laitoksellamme olevista seitsemästä professuurista neljä on täytetty, mutta täyspäiväisesti toimivia professoreja on huhtikuun lopussa 2,5. Samaan aikaan on käynnissä raskaat hallinnollista uudistusta käsittelevät neuvottelut tiedekunnan kanssa. Tiedän olevani helppo suupala kokeneille ja vaikutusvaltaiselle dekaanille ja voimakkaalle varadekaanille. Pari tarmokasta professoria voisi kääntää leikin meidän eduksemme, mutta nyt niitä ei ole.

Olen melkoisen varma siitä, että tulen olemaan laitoksemme viimeinen johtaja. Kokenein miehistö on juuri häipynyt pelastusveneissään eläkkeelle ja minun tehtävänäni on seurata kuinka automaattiohjaukselle kytketty laivamme ajaa karille. Pelastusveneistä kuuluu harmillista käkätystä. Pitäisiköhän vetää kännit vai olisiko kunniakkaampaa pukea paraatiuniformu ja seistä asennossa laivan keulassa?

Savonlinan OKL:lle kävi jo huonosti. Sielläkin vastuunkantajaksi valittiin (tai pakotettiin) lehtori. Seuraava askel on, että sulaudumme massiiviseksi OKL:ksi toisen laitoksen kanssa. Siinä yksikössä olisi 130 työntekijää ja pitkälti toistatuhatta opiskelijaa. Mitähän sillä sitten saavutetaan? No tulevaisuudessa virkoja täytetään vain toisessa toimipisteessä, ja vähä vähältä toimintamme supistuu. Sitten se lakkaa kokonaan. Kun homma hoidetaan tällä tavoin, ei kenenkään tarvitse ottaa vastuuta laitoksen lopettamisesta. Tällaisista puheista on aina ennen seurannut kova poliittinen vääntö. Resurssien uudelleen kohdentaminen kuulostaa eri asialta kuin lopettaminen.

lauantaina, maaliskuuta 07, 2009

Blogilista, please


Odoteltuani neljä päivää Blogilistaa huomioimaan blogini päivittyminen, poistin opettajankouluttajan hetkeksi listalta. Ehkä uusittu blogilista oli päättänyt, että päiväkirjani on kuollut. Saisinko sulta vähän huomiota, Blogilista, pliis.

Tuo blogilistan kehitysblogi on yhtä arrogantti ja luotaantyöntävä kuin koko tuo uusittu listakin. Mitä järkeä on pitää kehitysblogia, jos siellä ei vastaa kukaan - ei ainakaan alle viikon varotusajalla. Ongelmatilanteita kohdanneet käyttäjät huutelevat vain toisilleen avunpyyntöjään. Olisikohan tässä taas esimerkki siitä, miten kaupallinen yhtiö onnistuu pilaamaan hyvän amatöörituotteen lähes välittömästi hallinnan siirryttyä.

Odottelen tässä, että ylläpito hyväksyy vanhan blogini uudestaan listalleen. Jännittää. Pääsenköhän?

perjantaina, maaliskuuta 06, 2009

Dethklok metalliparodia


Vein tyttöystäväni katsomaan Spinal Tap -rokkiparodiaa. Olin nähnyt siitä trailerin ja se vaikutti hauskalta. Vuosi taisi olla 1984. En tiedä oliko syy minussa vai elokuvassa, mutta treffit jäivät sitten viimeisiksi. Myöhemmin Spinal Tap -leffa saavutti jonkinlaisen kulttimaineen. En oikein ymmärrä sitä, koska ST on oikeasti huono elokuva. No, ehkä se on niin huono, että se voi olla jo hiukkasen hyväkin. Tosin leffan juonen idea on hyvä, mutta kaikki mitä sillä on sanottavaa käytettiin jo trailerissa. Leffaan ei sitten jäänyt enää mitään.

Sanotte ehkä, että projisoin epäonnistuneet treffit elokuvaan. No, se olisi helposti testattavissa. Pitäisi katsoa leffa uudestaan miellyttävässä ja kultivoituneessa seurassa... esimerkiksi Raunon, Tapsan ja Mummon kanssa, ja täyttää sitten ennalta valmistettu itsearviointilomake.

Väitän, että SpinalTap ei kolahtanut minuun koska sen musiikki oli glamp*skaa. Sen missä Spinal Tap epäonnistui, on Dethklok onnistunut. Dethklok esiintyy aikuisille tarkoitetussa Metaloclypse -animaatiosarjassa. Jaksojen juoni - jos sellaisesta voi edes puhua - tuo etäisesti mieleen Southparkin. Eräässä jaksossa bändi esiintyy Suomessa ja onnistuu manaamaan konserttiin peikon joka syö osan katsojista. Dethklok pyytää anteeksi faneiltaan lahjoittamalla Suomelle uuden kansallislaulun. Se on nimeltään Awaken. Käykääpä kuuntelemassa!

Dethklokin vahvuus on biiseissä. Se, että joku pissaa toisen kengille tai ei osaa erottaa toisistaan alkoholia ja ruokaa, jaksaa naurattaa korkeintaan kerran. Biisien sanoitukset ovat pääosin samantekeviä, ehkä niiden on tarkoitus olla omalla tavallaan vitsikkäitä. Esimerkkinä The Lost Vikings; loistava kappale (laukkarytmi tehoaa minuun aina!), mutta hämmentävä sanoitus. Vai mitä pidätte tästä:

We come upon a witch who takes us in
To let us share her mighty fire
She asks of us our story and we lie and say
We ride around for hire
She asks us if we'd like to have her map
And points us in some direction
But we are far too proud and strong so we keep silent
And ignore her suggestion


He, hee. Mutta lopultahan on ihan sama, mitä tuolla äänellä laulaa - vakuuttavaa se silti on. Science Daily raportoi pari vuotta sitten Warwickin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta missä havaittiin, että epävarmat pojat kanavoivat aggressioitaan heavymusiikin kautta. Hei siellä Warwickissa lisätkää joukkoon vielä yksi keski-ikää lähestyvä dosentti!

Viime päivinä tämä on soinut aika usein: Murmaider

Petterin periaate


Tiedättekö "Petterin periaatteen"? Se on yksinkertainen: jokaisessa vanhassa hierarkisessa järjestelmässä jokainen etenee urallaan lopulta pätemättömyytensä tasolle. Nuori työntekijä nousee vähitellen hierarkiassa ylöspäin. Hän selviytyy hyvin työtehtävistään ja hänet kohotetaan uuteen asemaan. Jos hän hallitsee nuo uudetkin työt, odottaa häntä taas uusi tehtävä. Lopulta työntekijä päätyy tekemään töitä joita ei enää hallitse. Korkeampaa asemaa ei enää tule, mutta ei myöskään potkuja.

En osaa päättää, sopiiko Petterin periaate yliopistomaailmaan. Harva yliopistohallinnossa toimiva tutkija ja opettaja on itse valinnut tehtävänsä, tai edes niihin pyrkinyt. Monet älykkäät ihmiset osaavat pysyä kaukana hallintotehtävistä. Se saattaa tosin aiheuttaa sen, että paikka avautuu jollekin tehtäviin vähemmän sopivalle henkilölle.

Entäpä jos kuvaisi yliopistomaailmaa roolileikin metaforan kautta? Leikkejä on tietenkin monia, mutta tärkein niistä on vakuuttavuuden leikki eli valtapeli. Siihen tarvitaan vähintään kaksi pelihahmoa, joista toisen academic combat-level on vähintään 100. Häntä kutsutaan nimellä "pwner". Pelissä on myös useita "noob" -pelaajia, joiden "aclvl" on alle 50 . Pelin kulku on yksinkertainen. Pwner pyrkii siirtämään mahdollisimman paljon sellaisia töitään noobeille mistä ei saa akateemisia pisteitä. Näin pwner -pelaajien academic combat level nousee jatkuvasti ja noobien vastaava taso pysyy entisellään. Itse olen ollut tällaisen pelin linjatuomarina viimeiset pari vuotta. Ei siinä ole mitään hienoa. Oma aclvl -tasoni on laskenut koko ajan.

Asiantuntijayhteisössä on niitä jotka ovat virkansa puolesta aina oikeassa. Häntä on kuunneltava, vaikka hän ei itse kuuntele ketään. Hänet on otettava tosissaan, vaikka ei ansaitsisi sitä.

Olen yhä harvemmin saanut ottaa osaa keskusteluihin, jossa tieteellisillä argumenteilla ja todellisella asiantuntijuudella on merkitystä. On vain rooleja. On vain naamioita ja harhautuksia. Valtapeliä.

puhetaito ja klassinen kasvatus


Kasvatushistorian yleisesityksissä länsimainen kasvatusajattelu johdetaan kreikkalaisten filosofien teoksista. Platon ja Aristoteles eivät käsitelleet tuotannossaan kasvatus- ja opetuskysymyksiä kootusti. Kreikkalaisen paideian ihanne alkoi hahmottua kokonaisuudessaan oikeastaan vasta Jaegerin 1940-luvulla julkaiseman teoksen "Paideia: The Ideals of Greek Culture" kautta. Kreikkalaisiin ihanteisiin on siis viitattu kasvatusfilosofian kaanoneissa jo kauan ennen kuin kenelläkään saattoi olla varmaa käsitystä siitä, mitä paideia oikeastaan merkitsi. Viittaaminen kreikkalaisiin juuriin johtuu länsimaisesta, renessanssin aikana muotoutuneesta sivistysihanteesta. Kasvatusfilosofian ylevään kaanoniin ovat päässeet myös Augustinus ja Qvintillianus. Augustinus toimi ennen piispaksi siirtymistään puhetaidon opettajana, ja Qvintillianus oli niin ikään reetori. Reetorien esittämä kasvatusajattelu on tavallaan kansalaiskasvatusta. Augustinuksen tekstit ovat tässä mielessä ristiriitaisia. Toisissa teksteissään hän esiintyy melkeimpä hermeneutikkona, toisissa taas karismaattisena kirkkopoliitikkona. Omaelämäkerrassaan hän kiittää saamaansa puhujakoulutusta menestyksestään.

Platonin Protagoras -dialogissa tavallaan esitetään sama argumentti mikä minulla oli mielessä. Koulukasvatus merkitsi antiikin maailmassa käytännössä puhetaidon opettamista. Valtiomiehen tärkein taito oli pystyä vakuuttamaan kuulijansa taitavalla sanankäytöllä. Toki on muistettava, että käteisellä rahalla virkauraa saattoi edistää vielä puhetaitoakin tehokkaammin. Huono puhe paranee kummasti kun sitä kuuntelee ilmaista viiniä ja ruokaa edessään. Samasta syystä nuo kokouksiksi naamioidut ruotsinristeilyt olivat niin suosittuja. Sivumennen sanoen, en voi lakata ihmettelemästä millainen vaikutus ilmaisella (pahalla ja pahvitonkasta tarjoillulla) viinillä on normivirkamieheen.

Platon esittää Protagoras-dialogissaan Sokrateen suulla, että esiinymistaitokonsultointi saattaa olla epäeettistä. Ongelmana on, että konsultti ottaa rahaa opetuksesta, minkä laatua ei voi arvioida millään tavalla. Tärkeämpää olisi opettaa hyveitä. Protagoras tarttuu tähän ja pyrkii osoittamaan, ettei Sokrates oikeastaan tunne hyveitä.

Rahan ottaminen olemattomasta opetuksesta on tietenkin eettisesti arveluttavaa, mutta kumpi teoista on lopulta moraalittomampi: väittää pystyvänsä opettamaan hyveitä, joita ei todellisuudessa tunne, vai opiskella niitä saadakseen valtaa ja mainetta. Tyhmä ei ehkä olekaan se, joka kehtaa pyytää vaan se joka maksaa. Platon onkin huomauttanut painokkaasti, että opetuksen ostaminen on tavaran ostamista huomattavasti vaikeampaa, sillä huonon opettajan tai opetuksen tunnistaa usein vasta sitten kun vahinko on sattunut, ja sen korjaaminen on myöhäistä.