Kasvatushistorian yleisesityksissä länsimainen kasvatusajattelu johdetaan kreikkalaisten filosofien teoksista. Platon ja Aristoteles eivät käsitelleet tuotannossaan kasvatus- ja opetuskysymyksiä kootusti. Kreikkalaisen paideian ihanne alkoi hahmottua kokonaisuudessaan oikeastaan vasta Jaegerin 1940-luvulla julkaiseman teoksen "Paideia: The Ideals of Greek Culture" kautta. Kreikkalaisiin ihanteisiin on siis viitattu kasvatusfilosofian kaanoneissa jo kauan ennen kuin kenelläkään saattoi olla varmaa käsitystä siitä, mitä paideia oikeastaan merkitsi. Viittaaminen kreikkalaisiin juuriin johtuu länsimaisesta, renessanssin aikana muotoutuneesta sivistysihanteesta. Kasvatusfilosofian ylevään kaanoniin ovat päässeet myös Augustinus ja Qvintillianus. Augustinus toimi ennen piispaksi siirtymistään puhetaidon opettajana, ja Qvintillianus oli niin ikään reetori. Reetorien esittämä kasvatusajattelu on tavallaan kansalaiskasvatusta. Augustinuksen tekstit ovat tässä mielessä ristiriitaisia. Toisissa teksteissään hän esiintyy melkeimpä hermeneutikkona, toisissa taas karismaattisena kirkkopoliitikkona. Omaelämäkerrassaan hän kiittää saamaansa puhujakoulutusta menestyksestään.
Platonin Protagoras -dialogissa tavallaan esitetään sama argumentti mikä minulla oli mielessä. Koulukasvatus merkitsi antiikin maailmassa käytännössä puhetaidon opettamista. Valtiomiehen tärkein taito oli pystyä vakuuttamaan kuulijansa taitavalla sanankäytöllä. Toki on muistettava, että käteisellä rahalla virkauraa saattoi edistää vielä puhetaitoakin tehokkaammin. Huono puhe paranee kummasti kun sitä kuuntelee ilmaista viiniä ja ruokaa edessään. Samasta syystä nuo kokouksiksi naamioidut ruotsinristeilyt olivat niin suosittuja. Sivumennen sanoen, en voi lakata ihmettelemästä millainen vaikutus ilmaisella (pahalla ja pahvitonkasta tarjoillulla) viinillä on normivirkamieheen.
Platon esittää Protagoras-dialogissaan Sokrateen suulla, että esiinymistaitokonsultointi saattaa olla epäeettistä. Ongelmana on, että konsultti ottaa rahaa opetuksesta, minkä laatua ei voi arvioida millään tavalla. Tärkeämpää olisi opettaa hyveitä. Protagoras tarttuu tähän ja pyrkii osoittamaan, ettei Sokrates oikeastaan tunne hyveitä.
Rahan ottaminen olemattomasta opetuksesta on tietenkin eettisesti arveluttavaa, mutta kumpi teoista on lopulta moraalittomampi: väittää pystyvänsä opettamaan hyveitä, joita ei todellisuudessa tunne, vai opiskella niitä saadakseen valtaa ja mainetta. Tyhmä ei ehkä olekaan se, joka kehtaa pyytää vaan se joka maksaa. Platon onkin huomauttanut painokkaasti, että opetuksen ostaminen on tavaran ostamista huomattavasti vaikeampaa, sillä huonon opettajan tai opetuksen tunnistaa usein vasta sitten kun vahinko on sattunut, ja sen korjaaminen on myöhäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti