kotiseutumatkailua

Muutama viikko sitten vaimoni kertoi varanneensa meille hotellihuoneen Mustion linnasta. Hän ilmoitti samalla, että sinne pitäisi lähteä moottoripyörällä. Ei mikään hullumpi yllätys! Emme suunnitelleet reittiämme tarkkaan, mutta päätimme välttää tällä kertaa valtateitä - meillä kun ei ollut mitään kiirettä.

Mukaan pakattiin aivan minimaalinen matkavarustus: alusvaatteita, lämmin vaihtokerrasto, sadeasut, ulkoilukengät, farkut ja henk. hygieniatarvikkeet. Illallisvaatteet tuottivat vähän päänvaivaa. Mustiossa on kuuluisa ravintola ja sinne ei ihan fleeseissä ole mukava mennä. Piti keksiä jotakin rypistymistä kestävää, mutta siistiä. Miehille ongelma ei ole kovin suuri: rypistymättömiä kangashousuja ja kauluspaitoja on tarjolla. Loppujen lopuksi kävi niin, että vaimoni sivulaukku oli tyhjempi kuin minun! Älkää kysykö miten hän sen teki. En tiedä.

Ensimmäiset 100 kilometriä matkasta ajoimme tyhmiä, tuttuja ja huonokuntoisia teitä. Matkan varrelle sattunut Kurjenrahkan kansallispuisto oli tosin aikamoinen elämys. Katseltuaan satoja kilometrejä Pusikko-Suomea, tekee tien varressa oleva vanha korpimetsä uskomattoman vaikutuksen. Tässä Teppo Pihlajamäen kuvia Kurjenrahkasta.

Moottoripyöräilijä voi kaivaa kameran esiin vain taukopaikoilla. Siksi kuvista tulee usein tällaisia: (Kuva on Aurasta)

Onnistuimme matkalla löytämään myös vähän idyllisempiä kohteita. Vähän ennen Kemiön keskustaa näin tien varressa kyltin, missä luki "Sagalund elää!". No jopas jotakin, ajattelin, sielläpä pitää sitten käydä. Kohde - siis Kemiön Sagalund osoittautui todella vierailemisen arvoiseksi paikaksi. Päärakennuksessa, vanhassa emäntäkoulussa, on kiva puoti, mukava kahvila ja pieni erikoisnäyttely. Opastettu kierros oli sikäli hauska, että kattoi olimme sen ainoat osallistujat. Ehdimme tunnin aikana tutustua vain osaan museoalueen rakennuksista. Museoalueella oli muun muassa sangen aidon oloisesti kalustettu koulurakennus. Opas oli harjoitellut läksynsä hyvin, sillä hän korosti ehtimiseen, että niin koulu kuin sen kalusteetkin oli tuotu muualta. Sagalundin museoalue on Kemiöläisen opettajan, N.O. Janssonin, intohimoisen kansanperinne- ja kotiseutuharrastuksen tulosta. Kansakoulunopettajat ovat tehneet tuhojaan muuallakin; muistelen, että Pielisen valtava kotiseutumuseo Lieksassa on niin ikään paikallisen opettajan työn tulosta.

Ajelimme illan suussa Pohjan ja Fiskarsin läpi, ja muistin samalla millaista moottoripyöräily voi olla. Kauniita ja vaihtelevia maisemia ja hyväkuntoinen mutkatie...

En ollut aiemmin käynyt Mustion linnassa, vaikka seutu onkin minulle hyvin tuttua. Linna on ollut avoinna yleisölle vasta 1990-luvun lopulta. Sama taitaa koskea myös Fagervikia - se ei ole ollut avoinna yleisölle.

Illalla vyöryimme linnan ravintolasta puistoon iltakävelylle. Paikka on näkemisen arvoinen.
Osa kävelykierroksesta kulkee laitureita pitkin.

Seuraavana päivänä poikkesimme Tammisaaressa ja tietenkin myös Raseporissa - sehän sijaitsee Snappertunan ns. "pikataipaleen" varrella. Kävimme myös katsomassa miltä Barösund näyttää maista käsin katsottuna. Olen nähnyt salmen lukuisia kertoja purjeveneestä käsin.

Oli erikoinen tunne ajaa Kela-Kirkkonummi-tietä prätkällä, sillä edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua jo 20 vuotta. Silti muistin vielä jokaisen mutkan. Tie on vanha, tien laidat muuttuvat.

Tien varteen on kasvanut valtava määrä taloja. Mistä nuo kaikki ihmiset ovat tulleet? Miksi kaikki uudet omakotitalon näyttävät samoilta? Jokaisen pihassa on keskikokoinen farmariauto (niin minullakin). Kela ja jopa Finnsbacka olivat melkein maaseutua sillon kun minä olin nuori. No, ei ehkä ihan Finnsbacka... Sama koskee myös Jorvasta. Nyyh, en enää tunne vanhaa kotiseutuani! Ironista, mutta sama tunne on yhteinen kaikille vanhoille "alkuperäisille" Kirkkonummelaisille. Heidän vanhempansa ja isovanhempansa palasivat 50-luvulla muuttuneelle kotiseudulleen, eikä vanhasta Kirkkonummesta ollut mitään jäljellä.

Näitä asioita miettien suuntasin keulan kohti Someroa ja Koski TL:ää. Sieltä sitten Oripäähän ja... Ajoimme kahden päivän aikana lähes 700 km. Viimeiset 100km alkoi tuntua jo siltä, että vähempikin olisi sille päivälle voinut riittää. BMW:n penkki ei nimittäin ole mikään sohva.

Matkan opetuksia: kannattaa pysähtyä vähintään 100 km:n välein, vaikka tuntuisikin siltä, että voisi vielä jaksaa. Vasta pyörän päältä noustua huomaa, kuinka väsynyt oikeasti onkaan.