tiistaina, tammikuuta 03, 2006

raitista ilmaa ja luonnonläheisyyttä

Olen kalojen onneksi aika huono perhokalastaja. Koetan tietenkin uskotella itselleni ja kalakavereilleni, että luonnossa liikkuminen on pääasia - ei saalis. He eivät tietenkään usko sitä. He ovat osittain oikeassa. Silloin harvoin kun satun saamaan lohen, unohtuu luonto ja ulkoilma. Useimmiten palaan joelta kuitenkin ilman saalista, mutta pari perhoa menettäneenä.

Perhokalastajat ovat ihan oma lajinsa. Etikettiin kuuluu, että vasta-alkajia neuvotaan. Neuvot ovatkin tarpeen, sillä perhokalastus on paljon muutakin kuin kalastusta - se voi olla tiedettä, taidetta tai mielentila. Tiedettä siksi, että ottiperhon valitseminen tai tekeminen vaatii usein joitakin tietoja kalastuspaikan hyönteisistä. Taidetta siinä mielessä, että hyvä heitto on myös kaunis. Sopusuhtainen ja kaunis perho voi olla myös hyvin kalastava. Todettakoon, että myös huonosti sidottu voi kalastaa hyvin; tosin se ei kestä kivikossa kauaa. Perhojen sitominen on kiehtova harrastus. Vaikka en ole itse saanut omilla perhoillani erityisen hyvin kalaa, ovat muut onnistuneet niillä paremmin.

En ehtinyt viime syksynä muilta kiireiltäni käymään kalassa montaa kertaa. Syynä on myös se, ettei asuinpaikkaani lähinnä olevat joet ole kalastajan kannalta kovin innostavia. Toinen tankataan täyteen kirjolohta pari kertaa vuodessa. Altaissa kasvatetut kalat eivät osaa valikoida syötävää joen alkuperäisten asukkaiden tavalla. Ilman tankkausta joki olisi tyhjä kaloista parissa viikossa.

Mutaisessa joessa asuneet lohet eivät ole erikoisen hyvän makuisia. Osittain tästä syystä moni kalakaverini on päätynyt "pyydä ja päästä" (catch and release) -linjalle. Itse en ole tuota ideologiaa koskaan oikein hyväksynyt. Ajattelen vanhakantaisesti, että kalamies pyytää vain sen verran kuin tarvitsee. Jos pyytää, vaikka tarkoitus ei ole ottaa yhtään kalaa, syyllistyy kalojen kiusaamiseen. Tiedän, että moni on tästä eri mieltä. En halua hurskastella: en syö tai ota kaikkia saamiani kaloja. Käyttämättä jäävät sorvat ja särjet, joskus myös lahnat. Mutaisen makuinen lohikin jää joskus syömättä (tosin savustaminen auttaa vähän asiaa).

Etelän jokien kalastuspaine on kasvanut suunnattomasti kaltaisieni sunnuntaikalastajien vuoksi. Joskus hyvään kuopan reunalle pääsemistä pitää joella jonottaa. Viime reissullani kyllästyin tähän. Menin yksinäiselle, sangen vaikeakulkuiselle koskelle. Matkalla tuli mieleen, että jos kaadun ja loukkaannun, ei kukaan löydä minua pitkään aikaan. Niinpä etenin koskessa varovasti. Kalapaikka ei ollut hyvä, mutta eipä ollut porukkaa pyörimässä jaloissa. Eväitä syödessäni huomasin erikoisen puun. Vähän harmitti, että en millään tuntenut sitä. Suipot, punertavaruotiset lehdet viittasivat pajun sukuiseen pensaaseen, mutta runko ei. Myöhemmin selvisi, että kyseessä on luultavasti kanukka. Mistähän se oli tuonne joen keskellä olevalle pienelle kivikkoiselle saarelle löytänyt? Kanukka olikin sen päivän ainoa saalis.

3 kommenttia:

Kops kirjoitti...

Jos sinua ei ilmesty pitkään aikaan päivittämään blogia, meidän kannattaa sitten ilmeisesti lähettää etsintäpartio todennäköisille perhokalastuspaikoille...

Telemakhos kirjoitti...

Viisastuin kerrasta. Koetan saada seuraavalla kerralla jonkun kaverin mukaan. Vapaaehtoisia?

Rita Maestra kirjoitti...

Iik! Don't look at me!

Hienohelma Rita