maanantaina, tammikuuta 09, 2006

vaatimattomuus kaunistaa

Rita Maestra pohti plogissaan syitä siihen miksi suomalaisen on niin vaikea antaa tunnustusta itselleen tai toisilleen. En malta olla pohtimatta ilmiötä kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.

1800-luvun puolivälissä ilmestyneistä opaskirjoista yksi kiinnostavimpia on Aimé Martinin tutkielma kotiäitien kasvatuksesta. Tuon kammottavan teoksen ydinsisältö on aika lähellä Pestalozzin aatemaailmaa.

Martinin mielestä naisten turhamaisuus on erittäin vaarallinen ja tuhoisa ilmiö, sillä se oli saanut monta miestä uhraamaan elämänsä turhuuteen, korkean aseman ja kunnian saavuttamiselle. Naisille kerrotaan tässä oppaassa, ettei heidän pidä kannustaa miehiään ulkokultaisuuteen leveämmän elämän toivossa. Kunhan vain vaimo tukee ja Jumala siunaa, saattaa mies saavuttaa kestävää iloa isänmaataan palvellen. ...aviomiehen onni lepää siis vaimon harteilla. Niinhän se on ;-)

Kun vaimo oli kasvatettu, siirryttiin perheen lapsiin. Heihinkään ei tuo turhamaisuuden (s.o. ”itserakkaus”, ”itseriittoisuus”) synti saanut tietenkään tarttua.

Suomalaisessa 1800-luvun kasvatusperinteessä pidettiin "itserakkautta" yhtenä suurimmista paheista. Itserakkauden nähtiin synnyttävän muun muassa kurittomuutta ja ylpeyttä - se oli siis monien huonojen ominaisuuksien alku ja juuri. Eräissä aikalaismuistelmissa kerrotaan, kuinka itseriittoisuuden idut pyrittiinkin kitkemään lapsista heti jos sellaista heissä ilmeni. Tämä ilmeni käytännössä esimerkiksi siten, että säätyläisperheessä lapsia kohdeltiin kuin palvelijoita. Heidän tuli oppia asemansa.

Moni aikalainen oli vakuuttunut siitä, että lapsille ei saa antaa myönteistä huomiota eikä varsinkaan osoittaa ihailua, sillä se tekee heistä itserakkaita. Heidän käsityksensä mukaan lapsella on luontainen ”ihailunkaipuu”, joka vanhempien on tukahdutettava määrätietoisesti olemalla välinpitämättömiä kun lapsi pyytää huomiota.

Tällainen asenne näyttää istuvan sitkeässä, sillä joskus vieläkin näkee vanhempia, jotka eivät kehu omia lapsiaan, jottei näistä tulisi ylpeitä. Eräs 1800-luvulla elänyt arvostettu rehtori kirjoitti näin:

Lasten on laita kuin koiranpenikoiden. Jos heitä huomaa, jos nauraa heidän vehkeilleen, saa­vat he heti mitä merkillisempiä käsityksiä itsestään.

Itse hän kertoo muistelmassaan saaneensa itse lapsena liikaa huomiota ja ihailua osakseen asuessaan puoli vuotta isovanhempiensa luona (alle nelivuotiaana). Isovanhempien liian hellä hoito oli vaikuttanut hänen luonteeseensa haitallisesti... Pikkupoika oli nimittäin viety asumaan mummolaansa siksi aikaa kun muu perhe teki pitkän ulkomaamatkan 1860-luvun alussa. Hän kertoo vanhempiensa oivaltaneen heti palattuaan lapsensa saaneen väärän käsityksen itsestään. Lääke tähän sairauteen oli myös tiedossa: vanhemmat eivät olleet viikkokausiin huomaavinaan lastaan (kun tämä yritti kertoa mitä kaikkea oli mummolassa lähes vuoden aikana tehnyt). On helppoa kuvitella tällaisen muiston jääneen lapsen mieleen niin, ettei se unohtunut koskaan.

1800-luvun suomalaisille muistelmille tyypillisesti kirjoittaja käänsi asiat myönteisiksi korostaessaan, että vain ankara ja järjestelmällinen kasvatus on voinut jalostaa hänenkin heikkoa luonnettaan. Erikoisen kiitollinen hän on muistelmissaan isälleen siitä, että tämä ei ruokkinut hänen luontaista ihailunkaipuutaan, vaan kitki kylmästi hänestä itseriittoisuuden. Lukija ei voi kuitenkaan olla pysähtymättä pohtimaan, sisältyykö sanoihin katkeruutta. Ei ole yllättävää, että poika kertoo isänsä jääneen hänelle lapsuudessaan ja nuoruudessaan sangen etäiseksi.

Jatkuu...

2 kommenttia:

Kops kirjoitti...

Karmaisevaa kertomaa, vaikka pystyykin käsittämään ideaa josta tuo on lähtöisin. Tavattoman surullista kun jotkut selittävät "tarvinneensa" lapsina kuritusta kun olivat niin "pahoja". Aikuislouluttajana kuulen kaikenlaista kurssilaisiltani. Voi itku kun mietin millaisia he sitten ovat omille lapsilleen... jne.

antti-fantti kirjoitti...

Hei,
Eksyinpä tänne RitaMaestran kautta, ja mielenkiinnolla luin etenkin lopputyön tekemistä käsittelevät kirjoitukset; itse kun painiskelen diplomityön kanssa. Eli terveiset täältä läntisestä naapurista.