tiistaina, elokuuta 15, 2006

Olli menee eskariin

Olli heräsi tänään jo tuntia ennen kellon soittoa, onhan tätä aamua odotettu jo viikkotolkulla. Olli menee tänään eskariin. Eskari on samassa rakennuksessa, jossa äiti on töissä 5-6 yhdysluokan opettajana. Opettajaperheen poikana Olli tuntee koulurakennuksen ja kaikki siellä työskentelevät opettajat jo entuudestaan. Onpa hän joutunut - raukka - pari kertaa ekaluokkalaiseksikin (viisi vuotiaana) kun hoitaja on sairastunut kesken päivän.

Minusta tuntuu, että tämä päivä on meille Ollin vanhemmille vähän enemmän liikuttava kuin hänelle itselleen.

Hyvää koulutietä, Olli.

Omana aikanani kouluvuosi aloitettiin laulamalla Totuuden Hengestä. Ihan hyvä virsi, vaikka tuo toisen säkeistön "Kaikessa näytä käsiala Luojan" -pyyntö ei oiken sovi tällaisen skeptisen tiedemiehen suuhun. Ei se kuitenkaan lapsena häirinnyt ollenkaan. Ehkä me voisimme kuitenkin laulaa yhdessä virrestä 485 kolmannen säkeistön:

Taas kuljen koulutietäni,
käyn uutta oppimaan.
Suo kasvaa minun totuuteen
ja ohjaa oikeaan

Voiko koulun tehtävää enää paremmin sanoa? Tässä kohtaa filosofiaan perehtyneet lukijat rypistävät kulmakarvojaan ja ryhtyvät tapailemaan kommentointilinkkiä. He kysyvät, että mikä ja kenen on tuo totuus, josta juuri puhuttiin. Tiedän, että virren kirjoittajalla ja sitä veisaavalla seurakunnalla on tähän kysymykseen vain yksi vastaus. Jätettäköön se nyt kuitenkin nyt toistaiseksi auki. En tulkitse virttä lapsilleni relativistisen tai realistisen tieteenfilosofian näkökulmasta.

Tieteentekijä aloittaa lukuvuotensa täällä tutkijankammiossa laulamalla virrestä 443 neljännen säkeistön. Ne jotka osaavat voivat säestää itseään pianolla, uruilla tai urkuharmoonilla. Siis kaikki yhdessä:

Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.

Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen.

Virressä esitetty pyyntö sopii riitaisille tiedekuntaneuvostoille, taisteleville professoreille ja tällaiselle pikkututkimuksensa vähäpäitöisten kysymysten parissa hikoilevalle tutkijallekin. Tätä ei nyt saa kuitenkaan ymmärtää väärin Virsi ei ole Sailaksen käsialaa, eikä sitä tietääkseni lauleta yrityskonsulttien herättäjäjuhlilla. Sanat voisivat toki sopia tehostaja-saneeraaja -konsulteille. Tai opetusministerin puheeseen. Varjele meitä siltä, että he eivät ikinä älyäisi sitä.

Minä tiedän sanojen salatun merkityksen. Se kuuluu näin: tien suunta unohtuu, jos kiinnittää kaiken tamonsa pientareen kiviin tai tien epätasaisuuteen. Jos valitsee matkustusmukavuuden, ei voi enää päättää suunnasta. Valitse.

8 kommenttia:

hna kirjoitti...

Minusta molemmat virret ovat oivia, kumpikin sopivia kyseisessä iässä ja elämänvaiheessa oleville.

Esikoululaisten kohdalla varsinkin 'totuus' on kyllä yksi ihan tärkeä seikka, siinä satumaailman rinnalla.

Jussi kirjoitti...

Kontulasta

Onnea Ollin vanhemmille!

Jos nyt blogistille passaa, palaisin vielä tuohon Kontulaan. Luin OKL:n opiskelijalehdessä tehdyn arvostelun kirjasta. Kysymyksessä on ns. satunnaisjulkaisu, joten ei sinnekään vastinetta voi laittaa.

Arvostelussa moitittiin Kontulaa siitä, että hän näkee vain ns. ongelmaoppilaita. Kyllä tämä on koululaitoksen ongelma.

Luokassa on vaikkapa 3 ns. ongelmaoppilasta. Juuri näitten kanssa opettaja asioi ja juuri nämä opettaja tuntee. Nämä ovat persoonallisuuksia, joitten mielipiteet opettaja tietää. Opetuskin äkkiä suuntautuu juuri näille: “tämän nyt luulisi kiinnostavan Pasi-Petteriä”. Loput oppilaat ovat harmaata massaa.

Opettajan suhde tähän massaan ei ole välttämättä kauhean positiivinen. Kun Pasi-Petteri tervehtii “morjens huora”, luokka räjähtää nauramaan.

Telemakhos pohti, miksei Kontula vaihtanut alaa. Alanvaihto ei 50-vuotiaana ole helppoa, ja eiköhän koulu muuttunut Kontulan uran aikana.

Tämä oli aasinsilta siihen, että biologian opettaja aikoi aikoinaan valmistua biologiksi. Opettajan ammatti vain tuli. Ero luokanopettajiin on suuri, eiköhän sinne tulla valmistumaan opettajaksi.

Aineenopettaja on äkkiä oman erinomaisuutensa vanki. Eximialla palkittu gradu kastemadon seksielämästä on sellainen saavutus, että 7-luokkalaiset saavat olla kiitollisia siitä, että heille ylipäänsä jotain opettaa. Aineenopettajat muuten joskus luulevat 7-luokkalaisten olevan jotain aikuisia, joille luennoidaan (kuten opettaja lukiossa tekee). Ero luokanopettajiin on vieläkin suurempi.

Tämä oli aasinsilta siihen, että Kontula ei välttämättä ollut hyvä opettaja. Hyviä opettajia on harvassa. Kuinka paljon kasv.tiede on tutkinut huonojen oppilaiden lisäksi huonoja opettajia? Ainakin opetushallinnolle aihe on tuntematon. Muu ei selitä ajatuksia siitä, miten opettaja esim. eriyttää opetuksensa noin 30 oppilaalle.

Telemakhos kirjoitti...

Aineenopettajien kanssa keskustellessa minun on aina erikseen muistutettava itselleni, että he näkevät työssään yhden oppilaan vain oman aineensa tunnilla. Kontaktit oppilaisiin syntyvät hitaasti... ainakin se "harmaa massa" voi jäädä vain nimiksi koepapereissa.

Tältä pohjalta ymmärrän, että luokanopettajat ja aineenopettajat saattavat ajatella opettamiseen liittyvien ongelmien taustalla olevista syistä ja niiden vaatimista toimenpiteistä hieman toisin.

Ovathan nuo 12-16 -vuotiaat oppilaat tietenkin ihan eri kehitysvaiheessa kuin alaluokkien oppilaat. Koulukulttuurikin on ihan toinen.

Eivät ainennopettajat ja luokanopettajat ole tietenkään kaksi yhtenäistä heimoa, joilla on tyypilliset ajattelutapansa. Yleistykseni on siis typerä... Eikä pidä ajatella, että Pertti-Kalevin ongelmien syytä pitäisi etsiä ensiksi siitä väärälle alalle ajautuneesta opettajasta.

Pointti on kai se, että "syyllisten" osoittaminen ei riitä. Reksi on homo -kirjoittelu ei nosta kirjoittajansa diskurssia paljon esikuvaansa korkeammalle. Vi**uiluahan sekin on. Vai ajattelitko, ettei kirjan nimessä olisi viestiä entiselle pomolle.

Joskus opettajien valittamista kuunnellessa tulee tunne, että he viihtyisivät koulussa hyvin, jos siellä ei olisi oppilaita... tai vain mukavia lapsia.

On totta, että kommenttini alanvaihdosta on epärealistinen. 50 -kymppiselle äidinkielen opettajalla ei liene useita uravaihtoehtoja. Oliskohan mainitun opettajan kannattanut kuitenkin heittäytyä kirjailijaksi jo ennen eläkeikää. Ehkä kirjallisuuskriitikkojen vi**uilu kuitenkin pelotti enemmän kuin oppilaiden.

Jussi kirjoitti...

"Ovathan nuo 12-16 -vuotiaat oppilaat tietenkin ihan eri kehitysvaiheessa kuin alaluokkien oppilaat."

Lisäisin yhden pointin. Aineenopettajan ongelma on se, että 16-vuotiasta on vaikea joskus mieltää lapseksi, mikä hän tietenkin on. Luokanopettajan etu on siinä, että hän asioi niin nuorien kanssa, että heitä pitää varmasti lapsina. Jos lapsi käyttäytyy häiritsevästi, häneen pitää kuitenkin suhtautua lapsena. Lapsen (16-vuotiaankaan) homottelusta tai huorittelusta ei tietenkään pidä loukkaaantua, vaan suhtautua siihen "ammattimaisesti" (oikeastaan mieluummin sanoisin: asettua sen yläpuolelle). Epäilen, että tämä asenne välillä unohtuu aineenopettajilta.

Rita kirjoitti...

Kiva koulupostaus!

Haaste kirjainmeemiin sinulle blogissani, jos innostaa.

your kirjoitti...

phentermine nice :)

kalju kirjoitti...

Mitä itse olen aineenopettajia ja sellaisiksi opiskelevia tavannut, niin osan kohdalla ongelma on siinä, että Bert Bilsanmaikka opiskeli onnessaan itseään kiinnostavaa alaa, oli se sitten vaikka historia tai matematiikka, ja huomasi lopulta työllistymismahdollisuutensa huonoiksi ja ajautui sitä kautta opettajaksi.

Kova kärjistyshän tämä on, mutta pätee toisinaan. Näillä opettajilla ei aina ole motivaation lisäksi edes kykyä ymmärtää vittuilevaa 16-vuotiasta, sen maailmankatsomusta ja oppimistapaa oppilaiden motivoinnista puhumattakaan.

Mitä suurempi osa aineenopettajista valitaan suoravalinnan kautta auskultoinnin sijaan, sen suuremmalla todennäköisyydellä saadaan motivoituneita ja asiansa osaavia opettajia. Auskultoinnin mahdollisuus tulee toki säilyttää, mutta sen tulisi olla toissijainen väylä hakeutua opettajaksi. Kypsyminen opettajuuteen ei välttämättä synny vuoden auskultoinnin ja hätäisesti suoritettujen harjoittelujen avulla.

Taas yksi näkökulma asiaan lisää siis.

kalju kirjoitti...

Itse asiassa nyt kun päästiin opettajankoulutuksen makuun, niin miksi lopettaa. Tuli näet näin "yliopiston amiksessa" opiskelevana mieleen opettajuutta ja siihen kehittymistä käsittelevä aihe, johon kuulisin mielelläni Telemakhokselta kommentin.

Asia koskee gradun aihetta, joka vielä jossain vaiheessa tulee eteeni. Ajatusleikkinä mietin, että miten gradun tekeminen on vaikuttanut opettajaksi opiskelevien ammatilliseen kehittymiseen, miten se on konkreettisesti hyödyttänyt ja edistänyt ammatissa pärjäämistä ja viihtyvyyttä, miten se on muokannut ja muuttanut opettajuutta ja opettamista yksilö- ja opettajayhteisötasolla ja niin edelleen.

Toisin sanoen, miten gradu on edistänyt kunkin opettajaksi opiskelevan opettajuutta, mitä hyötyä siitä on ollut. Sehän se kaiken avain on! Ja juuri suurin osa opiskelijoista kokee gradun välttämättömänä pakkona - pakkopullana - joka nyt on vain pakko tehdä. Siitä viis, mitä se oikeasti merkitsee, uhraamatta ajatusta mitä muuta sen kautta voisi saavuttaa kuin maisterin paperit.

Eiväthän kaikki tietenkään näin ajattele, mutta huomattavan moni. Ainakin kahvipöytäkeskusteluissa. Harva sitä graduohjaajalleen myöntää. En minä ainakaan kehtaisi, jos tilanne semmoinen olisi.

Niin että mitäs sanot Telemakhos, onko aihe mielestäsi kelvollinen? Vai olisiko se jollain tapaa vittuilua opettajankoulutuslaitosta instituutiona - osana yliopistollista, tieteellistä koulutusta - kohtaan? Tai olisiko vaara, että se aiheena ymmärrettäisiin niin?

Vastausta odotellessa :)