wannabe

Epäusko, viha, suru, hyväksyminen. Vuorilla on yksinäistä. Täällä ei kukaan huomaa sitä, että yritän murjottaa. Keksin sata syytä sille, miksi haaveeni professuurista ovat olleet epärealistisia. Ja jokaiseen niistä voi kiistää helposti. Olen vasta neljänkymmenen, mutta on niitä minun ikäisiänikin professoreita. Juolkaisuluetteloni ei ole kovin pitkä, mutta mielestäni aika monipuolinen. Minulla on eximian väitöskirja ja eximian gradu, olen tehnyt lisensiaatintutkinnon kulttuurihistorian oppiaineessa sekä dosentuuri toisessa yliopistossa. Bla, bla, bla.

Ehkä voisin koristautua julkaisuluettolooni ja kiinnittää sen hakaneulalla teepaitaani. Siinä se riippuisi, varoituksena kilpailijoille ja kannustuksena opiskelijoille. Miksei opetusministeriö ole vielä keksinyt ryhtyä nimittämään huipputyöläisiä kun kerran on huippuyksiköitäkin. Huipputyöläinen saisi hienon kunniakirjan ja mitallin. Omassa kunniakirjassani voisi lukea vaikka näin: Suomen valtion toiseksi suurimman yliopistotehtaan työnsankari. Osallistunut lamanvastaiseen torijuntataisteluun määräaikaisena työntekijänä vuodesta 1994 alkaen. Esikuntaupseerina vuodesta 2001 alkaen. Työnsankaruudesta ei tietenkään seuraisi palkankorotusta - ne jaettaisiin työnsankareita nimittäville toimikunnille.

Siirryin työelämään pahimpina lamavuosina. Minun sukupolvellenihan uskoteltiin, että minimipalkat ja lyhytaikaiset työsuhteet ovat väliaikainen asiantila. Meille annettiin ymmärtää, että velvollisuutenamme on osallistua hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon talkootöinä. Ne talkoot eivät sitten koskaan loppuneet - eivät ainakaan koulutus- ja hoitoaoilla.

Olen tehdastuote. Opiskellessani yliopistollisia loppututkintoja mielessäni oli - tiedonjanon lisäksi kuva isäni ja isoisäni aikaisesta yhteiskunnasta, missä tutkinnoilla oli vielä sosiaalista merkitystä. Aiemmin tohtorintutkinto toimi ikäänkuin ajokorttina akateemisiin yliopistovirkoihin. Tohtoriopiskelijat valittiin huolella. Tohtoriopintojen keskeyttäminen oli tavallista, eikä keskeyttäneistä kannettu kovin suurta huolta. Nyt yliopistossa pitäisi ajatella samoin kuin oppivelvollisuuskoulussa: oppilaan/opiskelijan opintojen hidas eteneminen on pedagoginen ongelma. Haluan silti ajatella, että yliopistossa kyse on ehkä ammatinvalinnan ongelmasta. Olen kuullut monen jatko-opiskelijan tunnustavan, ettei tutkimunen kiinnosta heitä oikeasti - ainoastaan titteli kiinnostaa.

Nykyään tohtorintutkinto on pikemminkin minimivaatimus. Kyse on akateemisen koulutuksen inflaatiosta. Kaikki tietävät, että tohtoritulva on laskenut väitöskirjojen tasoa. On siis turvallisempaa suhtautua väitöskirjoihin samalla tavalla kuin muihin opinnäytteisiin. Tuo näkökanta on lähellä sitä, mikä on ollut jo pitkään tapana angloamerikkalaisessa maailmassa - mutta vieras saksalaiselle akateemiselle perinteelle.

Juttelin vähän aikaa sitten Jenan yliopiston kasvatushistorian professorin kanssa. Hän kertoi hämmästyksekseni, että monet saksalaiset tutkijat kamppailevat samankaltaiseten ongelmien kanssa kuin me. Myös heidän tehokkuutensa mitataan artikkelinimikkeiden määrällä. Huvittavaa tässä on se, että myös heillä näyttää olevan kova paine julkaista englanniksi. Ihmettelimme yhdessä, miten esimerkiksi herderiläisen kansallisuusajattelun keskeinen käsitteistö kääntyy saksaksi. Professori huokaisi, että onhan niitä käännöksiä ilmestynyt, mutta saksalainen idealismi, varhainen kansallisromantiikka tai kasvatusajattelu eivät kiinnosta englantilaisia tai amerikkalaisia tutkijoita. Sama koskee muuten ranskalaisen kielialueen pedagogiikkaa.