maanantaina, maaliskuuta 20, 2006

kansakoulun laulutunnilla

Tulin viime vuonna, äkillisessä optimismin puuskassa luvanneeksi liian monta tutkimusta. Nyt on lupausten lunastamisen aika, enkä ehdi tehdä muuta kuin kirjoittaa. Kyllä tällä tavalla valmistakin syntyy, sitä ei voi kieltää. Olen kerännyt tutkimusaineistot ajan kanssa ja huolellisesti, eikä töiden laatu tässä suhteessa kärsi kiireestä. Kiireessä on vaikea kirjoittaa lyhyesti. Tekstin hiomiseen tarvitaan aikaa. Pitäisi ehtiä käydä välillä hiitämässä - sen jälkeen näkee vaivattomasti työnsä puutteet. Siihen ei ole kuitenkaan mahdollisuuksia, kun piennen blogimerkintäänkään ei näy jäävän aikaa.

Sain viime viikolla valmiiksi pienen jutun kansakoulun musiikinopetuksen perinteestä. Tuo artikkeli on sellainen pieni välityö, sillä kasvatushistoriallisilla tutkimuksilla ei ole tällä hetkellä paljoa "kysyntää". Minua on jo pitkään askarruttanut se, miksi kansakoulun laulutunnit ovat jääneet kansan mieleen kaikkein nöyryyttävimpinä koulumuistoina (ehkä kouluruokalamuistojen kanssa). En tietenkään väitä kaikkien vihanneen koulun laulutunteja - ja itse asiassa kansakoulun musiikinopetuksen tulokset olivat aika hienoja ja kauaskantoisia. Mietin vain, mistä tuo kolkko maine on peräisin. Niinpä syvennyin lukemaan varhaisia musiikin opeteusoppaita. Tässä eräs teksti vuodelta 1913, jossa opettajia neuvotaan, kuinka oppilaiden laulutaitoa arvioidaan:

Opettaja: Meidän on koulussa opittava myös laulamaan; koulussa opimme joukon lauluja ja saamme sellaista oppia, että koulusta päästessämme osaamme itseksemme oppia uusia. Minkälaiset ovat ne äänet, joita laulettaessa ja soitettaessa kuulemme, verraten niihin, joita syntyy esim. sahattaessa tahi kärryllä ajettaessa pitkin kivistä tietä; ovatko ne kauniimpia vai rumempia? Sellaisia ääniä sanotaan säveliksi. Miksi niitä sanottiin? Sävelet ovat niitä kauniita ääniä, joita kuullaan laulussa ja soitossa. Lausutaan se (3 kertaa).

Tämän jälkeen opettajan on aika kertoa oppilailleen muutama elämän tosiasia:

Kaikki ihmiset eivät osaa laulaa, sillä muutamat eivät osaa tavata oikeita säveliä. Nyt meidän on ensaluksi tarkastettava, ketkä teistä voivat oppia laulamaan.

Sitten opettaja kutsuu oppilaat yksi kerrallaan harmonin eteen ja "koettelee hänen sävelkorvaansa ja äänen laajuutta”. Oppilaiden oli siis laulettava eri säveliä opettajan soiton mukaan. Näin saatiin tietää heidän äänialansa, jonka rajat opettajan tuli merkitä muistiin. Samalla hänen oli arvosteltava oppilaan äänen sointuvuus ja sävelkorva. Sävelkorva arvosteltiin sen mukaan, kuinka varmasti ja nopeasti oppilas oli osannut laulaa soiton mukaan.

Oppaassa korostetaan, että opettajan tulisi antaa mahdollisuus ottaa osaa laulamiseen kaikille niille oppilaille, joilla oli siihen ”jonkinlaisia mahdollisuuksia.

Vasta kun oppilas huomataan mahdottomaksi, on häntä kiellettävä laulamasta, jos hän murinallaan luokkaa häiritsee. Siinä saa olla hyvin tunnonarka, sillä varsinkin pienet lapset käyvät surullisiksi, jos eivät saa laulaa kumppaniensa mukana. Lopuksi Törnudd neuvoo vielä, että luokan parhaimmat laulajat on laitettava istumaan luokan perälle ja heikoimmat eteen. Näin opettajan on helppo havaita ”heikkojen” tekemät virheet ja todeta heidän mahdollinen edistymisensä.

Tämä traditio alkoi väistyä vasta silloin kun opetuksen tavoitteiden määrittelyssä ryhdyttiin korostamaan oppilaan itsetunnon kehittymisen merkitystä (onnistumisen kokemusten kautta).

Kuvassa Sylvester Kettunen oppilaineen Polvijärven haaralan kylän kansakoulun edessä 1920 -luvulla.
http://www.polvijarvi.fi/koulut/kinahmo/historia.htm

4 kommenttia:

Onna kirjoitti...

Minut olisi kyllä tuomittu toivottomien tapausten joukkoon noiden opetusmenetelmien perusteella. Ja taatusti minua olisi kielletty laulamasta.

Kaikista epämiellyttävimmät hetket kouluopetuksessa koin musiikintuntien aikana, vaikka olen sentään käynyt kouluni jo kannustuksen aikakaudella. Ei nöyryyttäviä koko luokan edessä laulamisia tai opettajan pilkkaa. Toisin kävi kouluaikoina isälleni, jonka antaumuksella loilottaessa Oolannin sotaa sekä opettaja että muut oppilaat olivat nauraneet vedet silmissä, jotkut pulpettiensa alle tippuneina. (Tästä voi päätellä, mistä olen laulu"taitoni" perinyt)

Pahinta musiikin tunnilla oli se, että itsestä tuntui, ettei pystynyt kontrolloimaan osaamistaan kuten muissa oppiaineissa. Jos ei osaa piirtää, voi kötöstää jotain paperille ja olla näyttämättä sitä muille.Laulamisessa ja soittamisessa pitää laittaa itsensä likoon eri tavalla. Laulamista tai soittamista ei voi tehdä muilta salaa oppitunnilla. Ainoa vaihtoehto oli olla hiljaa, millä pääsi sitten viimeistään takuuvarmasti opettajan silmätikuksi. Uh, onneksi aikuisena ei ole pakko laulaa missään ihmisten ilmoilla jos ei halua.

Telemakhos kirjoitti...

Onna.
Luin viestisi suurella mielenkiinnolla.

Se, että opettaja nauraa (tai antaa luokan nauraa) oppilaan nololle tilanteelle, osoittaa jotakin hyvin ikävää opettajan empatian kyvystä. Tosin joskus voi olla vaikea tulkita, milloin tilanteelle "saa" nauraa. Pitää olla tuntuma oppilaan itsetunnon vahvuudesta.

Ajatteletko, että suhtautumisesi laulamiseen ei olisi muuttunut, vaikka opettaja olisi seissy päällään? Koskeeko tämä vain laulamista vai kaikkea musiikin tuottamista - siis myös soittamista? Entä musiikin kuuntelu?

Käsitykset musikaalisuudesta ovat muuttuneet viime aikoina todella paljon. Jotkut tutkijat ovat kyseenalaistaneen voimakkaasti esimerkiksi Karman musikaalisuustestien mielekkyyden.

Telemakhos kirjoitti...

Huomasitteko muuten, että opettaja on tuossa kuvassa laittanut viereensä kukkapurkin? Aika erikoinen asetelma.

Onna kirjoitti...

Olin koulussa hyvä suunnilleen kaikissa muissa aineissa paitsi musiikissa. Musiikinopettajat eivät koskaan lannistaneet minua enkä joutunut pilkan kohteeksi, joten en syytä ketään. Jossain vaiheessa vain sisäistin sen, etten osaa. Asennoiduin niin, että tämä on se laji jota en hallitse. Siis osittaisesta asenneongelmasta on kyse, jos nyt pitää ongelmana sitä, että joku ei laula tai soita.

Kuuntelen kyllä musiikkia, mutta en ehkä erota siitä samanlaisia nyansseja kuin monet muut. Visuaalisuus onkin ollut minulle aina tärkeämpää kuin äänet. Minulle kelpaa esimerkiksi kotona keskinkertainen äänentoisto, kunhan ympäristö NÄYTTÄÄ viihtyisältä ja kauniilta.

Olen ollut yhden kerran klassisen musiikin konsertissa, huippuorkesteri huippukapellimestarin johdolla esiintyi huippusalissa. Minä taistelin tylsistymistä vastaan miettimällä ketä tuttavaani kukin orkesterin soittaja muistuttaa. Musiikki oli varmasti hienoa, en tosin muista siitä mitään. Mutta muistan ikuisesti erään viulunsoittajan leveän naaman, joka muistutti erehdyttävästi opiskelukaveriani. Siinä meni kyllä helmiä sioille kun sain kalliin konserttilipun ilmaiseksi. Taidenäyttely olisi ollut minulle osuvampi paikka.