maanantaina, heinäkuuta 17, 2006

Martin Guerren paluu, osa 1

Olen taas palannut kesämökiltäni, joka on - kuten Kalju unessaan näki - paljon talviasuntoani suurempi ja kauniimpi paikka. Sitä pitäisi kai kutsua huvilaksi, mutta se sana ei oikein sovi suuhuni.

Pahoittelen, että en ole viitsinyt päivittää blogiani useammin viime viikkoina. Olen käyttänyt kaiken tarmoni betonin valamiseen... kerron siitä lisää joskus myöhemmin.

Nimimerkki "Nainen" pyysi minulta kirjavinkkejä tulevalle opettajalle. Aika paha kysymys, varsinkin kun haukuin sen "Reksi on homo" kirjan eräässä aiemmassa jutussani. Ehkä alkuun sopisi Kaarlo Laineen Ameba pulpetissa (kuvaus Oululaiselta yläasteelta). Tähänkin aiheeseen (koulukuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa) on palattava myöhemmin, sillä ensin on lunastettava aiempia lupauksia. Ai niin, ja tehtävä vähän töitäkin. Graduaan kesällä vääntäneet ovat taas ilmoittaneet elonmerkkejä itsestänsä...

Lupasin edellisessä päiväkirjamerkinnässäni, että kirjoitan jotakin Natalie Davisin tutkimuksesta The Return of Martin Guerre. Kerratessa mielessäni tuon kirjan pääpiirteitä jäin pohtimaan, että kirjan juoni sopisi täydellisesti elokuvakäsikirjoitukseksi. Selailin nettiä tyytyväisenä keksinnöstäni huomatakseni, että tutkimuksen pohjalta työstettiin elokuva melkein välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen. Tuossa Daniel Vignen (1982) ohjaamassa elokuvassa miespääosan esittää nuori Gerard Depardieu. Elokuva lienee melko uskollinen Davisin tekstille. Hyvää stooria voi kierrättää lähes loputtomasti, kuten Shakespieren näytelmien tai vaikkapa Homeroksen Odysseian lukemattomista filmatisoinneista voi havaita. Niinpä Davisin kirjasta on tehty myös Hollywood -versio: Sommersby (1993). Sommersby ei sanonut minulle mitään ennen kuin katsoin leffan tarkempia tietoja internet movie databasesta. Niin juuri; tämähän on se elokuva, jossa Richard Gere ja Jodie Foster seikkailevat Yhdysvaltojen sisällissodan pyörteissä (juonilyhennelmä). En ollut koskaan tajunnut, että tämänkin elokuvan käsikirjoitus on itse asiassa suoraan Davisin tutkimuksesta - tosin tapahtumien konteksti, paikat, nimet ja ympäristö on muutettu alkuperäisestä täysin toiseksi.

Nyt voi tietenkin rypistää otsaansa ja kysyä, onko alkuperäisestä jäljellä enää mitään olennaista. Jos ajattelee Davisin tutkimuksen varsinaista sisältöä, niin eipä siitä Sommerbyssä enää ole. Onko sillä väliä? Ei kai.

Minulla on hyvin pitkälle edennyt viha-rakkaussuhde historiallisia elokuvia kohtaan. Rakastan Kubrickin Barry Lyndonia. Tuohan elokuva on monen arvostetun kriitikon mielestä pitkäveteinen, liian pitkä ja liian melodramaattinen. Typerykset! Barry Lyndon on mielettömän hieno vaellustarina ja uskomattoman kaunis elokuva. Sen kaikki sisäkohtaukset on kuvattu kynttilänvalossa! Musiikki on sykähdyttävää. Lyndonin elämän, usein ikävissä käännekohdissa kuullaan aina sama teema: Schubertin pianotriosta opus 100 D -molli n:o 2. Händelin Sarabande HWV 437 soi puolestaan silloin kun päähenkilöllä menee hyvin. Mukana on myös Vivaldin sellokonsertto RV 409 ja osia J. S. Bachin BVW 1060:stä.

Tarina kertoo köyhästä opportunistista, jolla on enemmän pätemisenhalua kuin moraalista selkärankaa. Hän onnistuu erittäin hyvin kaikenlaisissa epäilyttävissä ja huonoissa ammateissa kuten vihollisen vakoilijana, uhkapelurina, keinottelijana ja ammattimaisena kaksintaistelijana. Onko tällainen maine kuitenkaan onnen avain, tuntuu elokuva kysyvän. Lyndon ei ole hyvä poika, ei isä tai aviomies. Barry Lyndon on kuitenkin enemmän kuin antisankari, ja elokuva on enemmän kuin historiallinen spektaakkeli. Se julistaa: sääli ihmistä!

Toinen minua syvästi liikuttanut historiallinen elokuva on niin ikään Depardieun tähdittämä "Kaikki elämäni aamut" (Tous les Matins du Monde/ All the Mornings of the World). Tässäkin elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli ja asema. Tarina on "zeniläinen": Sainte Colombelle camban soitto on mielentila - sillä ei ole enää mitään tekemistä sorminäppäryyden kanssa. Taito on kohonnut sille asteelle, jossa soitinta enää tarvita. Olen aina tuntenut outoa vetoa tämäntyyppisiin tarinoihin. Elokuvan tekee kuitenkin entistä tärkeämmäksi se, että se oli viimeinen jonka katselin äidin kanssa.

En ole tullut hankkineeksi tuota leffaa itselleni, sillä siitä oli pitkään saatavilla vain heikkolaatuinen VHS -kopio- sekin vain Ranskasta tilaamalla. Huomasin ilokseni, että nyt oli viimein tullut (reippaasti yli 10 vuotta elokuvan ilmestumisen jälkeen) myös DVD -versio (5.1 äänillä). Miksikö? No siksi, että kyse on ranskalaisesta elokuvasta.

Huomaan, etten päässyt vieläkään eteenpäin Martin Guerren tarinassa. Mikähän tässä on nyt vikana?

6 kommenttia:

Mielitty kirjoitti...

Martin Guerren paluu on hieno kirja, tuo filmatisointi oli kyllä yllätys. Ja Barry Lyndon! Elokuva, johon ei vain voi kyllästyä. Elokuva on visuaalisesti hämmentävän toimiva edelleen, vaikka on tehty jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Musiikkikin herättää varsin suuria tunteita.

kalju kirjoitti...

Itse kun sain suurta sivistyksen oppia liikkuvan kuvan muodossa entisellä kotipaikkakunnallani ystäväperheen propagoimana, muistan ehkä elävimmin Kubrickin elokuvat, joista Barry Lyndon sijoittuu kärkikastiin.

Jonkun mielestä pitkä - itse en edes huomannut ajan kulua uppoutuessani tuohon maineikkaaseen teokseen.

Musiikista en ymmärrä muuta kuin sen, että se oli kaunista. Ja tilanteeseen sekä tunnelmaan sopivaa. Asiaa oli selkeästi mietitty, ja miettijä myös tunsi Schuberttinsa ja Vivaldinsa. Hauska kuulla nyt Telemakhokselta, mitä siinä soi :) Mutta näyttelijäntyö, ohjaus ylipäätään, leikkaukset, värit, kameran liikkeet - Barry Lyndonista on vaikea etsiä virheitä. Sitä on helppo rakastaa kuin kaunista taulua.

Jussi kirjoitti...

Mitäs vikaa siinä "Reksi on homo" kirjassa on? Valmistaa kohtaaman todellisuuden, joka on tuolla jossakin salaisissa kansioissa.

Aikoinaan "auskultoinnissa" en saanut edes ohjaavilta opettajilta mitään neuvoja esim. arvostelussa. Jonkun pirun evaluaation kurssin suoritin. Muistaakseni hyväksytyt tenttivastaukseni olivat jotain tällaisia: "e. on olennainen osa kasv.tiedettä. E:tä on tutkittu erilaisista näkökulmista. Tärkeintä olisi pyrkiä synteesiin erilaisten oppisuuntien kanssa." Sanomattakin pitäisi olla selvää, etten luennoilla käynnyt, enkä (muistaakseni) edes pahemmin lukenut toisten muistiinpanoja (jos niitä nyt kenelläkään oli!)

Vielä pahempaa oli se, että kysyin: ENTÄS KURINPITO? Takana oli sen verran kokemusta, että pidin kysymystä relevanttina. Seurauksena oli reaktio kuin olisin röyhtäissyt hautajaisissa. Vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen: "niin, siis TYÖRAUHAONGELMIA tietenkin esiintyy. Niissä on olennaista yhteistyö kodin, koulun, opettajan ja koulukuraattorin välillä.

Latteuksia kirjoitin ja latteuksia sain.

Sitten esim. käytännön konsteista. Nuoren kauniin harjoittelijattaren edessä etupenkissä istui poika kortonki käsissään. Poika touhusi kuminsa kanssa kaikkea, mutta ei saanut huomiota. Lopulta poika tunki kortsun parin sormensa päälle, vilkutti ja kysyi: tiedäks mikä tämä on.

Nyt vasta nainen oli huomaavinaan pojan ja vastasi: Juu, kyllä tiedän. Tiedän myös miten sitä käytetään. Mutta sinä et tiedä, kun sinne sormiasi tunget.

Telemakhos kirjoitti...

Jussi: Harmi, jos sinulla on huonoja kokemuksia opettajankoulutuksesta. Ehkäpä "Reksi on homo" -kirja tarjoaa sinulle kaipaamaasi vahvistusta siitä, että koulussa on ongelmia ja opettajan arki saattaa olla raadollista. Oliko se yllätys sinulle? Onkohan se yllätys kenellekään yläestetta käyneelle tulevalle opettajalle? Kielletäänkö se opettajankoulutuksessa? Toivottavasti ei. Luulen silti, että kokemuksesi ei ole ainutkertainen.

Koulutuksessa on aika vaikea valmistaa opiskelijoita todelliseen opettajan arkeen. Ongelma on sama kuin varusmieskoulutuksessa: on eri asia ampua räkäpäitä ja huutaa sarrrrrrja, sarrrrja kuin olla oikeassa taistelutilanteessa. Kasvatustieteen luennolla on vähän vaikea simuloida ongelmatilanteita. Parhaassa tapauksessa opetusharjoittelussa päästään aitoihin olosuhteisiin, mutta kuten tiedätte, ei paranormaalikoulu ole aina aivan normaali. Harjoittelija ei usein ehdi tutustumaan luokan oppilaiden vanhempiin, ei soitella kotiin jne.

Marjatta Kontula on toistellut, että hänen kirjaansa ei saisi lukea avainromaanina. Mielestäni tämä on aika tekopyhä toive; ei kestänyt kauaa kun kirjassa esiintyneet tapaukset ja henkilöt yhdistettiin Raisiolaisiin esikuviinsa. Jäin itse miettimään, miksi Kontula pysyi ammatissa, mikä tuotti hänelle lähinnä tuskaa ja jossa hänen oli kestettävä jatkuvaa nöyryyttämistä.

Kontulan opettajatoverit olivat tietääkseni aika hämästyneitä ja loukkaantuneitakin kirjan luettuaan. He ihmettelivät, miksi Kontula ei puhunut heille ongelmistaan. Tämä voi tietenkin olla yritys koulun maineen pelastamiseksi, mutta ehkä siinä on tottakin. Ehkä Reksi on homo kertoo myös kirjoittajastaan, ei ainoastaan hankalista oppilaista.

Joskus tuntuu siltä, että nykyään on naiivia kertoa pitävänsä oppilaistaan ja työstään. Opettajan pitää olla mieluummin marttyyri ja uhri.

Jussi kirjoitti...

Kontulan saama vastaanotto ei ollut tuttu. Mielestäni koulut kyllä peittelevät ongelmiaan. Omat oppilaskokemukset eivät anna täyttä kuvaa opettajan työstä. Voi olla, että tämä on Kontulan ongelma: Raisio on yhdenlainen, ”eliittikoulu” toisenlainen ja maalaiskoulu kolmannenlainen paikka. Rehtoreilla ja opettajakunnilla on erilaisia käsityksiä ”työrauhaongelmien” hoitamisesta.

Opettajakoulutukseen tietäisin helpon parannuskohteen. Olin ennen vanhamallista opinnot päättävää ”auskultointia” ollut sijaisena. Kurinpito maalaiskoulussa sujui kolleegojen tuella hyvin – ja termikin oli oikea. Sen sijaan esim. 6 tunnin vetäminen päivässä rasitti.

Tässä auskultoinnissa taisi olla about tunti viikossa. Se valmisti työhön huonosti ja kenttäharjoittelu ei muuttanut tilannetta. En ymmärtänyt ollenkaan sitä pelkoa, että maistereita ei uskallettu päästää pilaamaan nuorisoa. Sen auskultointivuoden jälkeen jokainen on saanut ilman mainittavaa kontrollia pilata nuorisoa mielin määrin.

Ihminen tekee virheitä väsyneenä. Virheet voivat olla uran kannalta traagisia, on kysymys sitten opettajan itkukohtauksesta tai oppilaaseen kajoamisesta. Realistisinta olisi antaa opetusharjoittelijan pitää peräkkäin 5 tuntia yksinään samana päivänä, ja vasta se kuudes tunti iltapäivällä arvosteltaisiin. Ehdota tätä, niin suosiosi opiskelijoitten keskuudessa kasvaa – kun asiaa kysytään muutaman v. päästä opinnoista! Kenttäharjoittelukoulujen avulla karrikoitu ajatukseni ei ole ehkä täysin epärealistinen.

Telemakhos kirjoitti...

En ole ollut koskaan tekemisissä aineenopettajaharjoitteluiden kanssa. Aineenopettajakoulutuksen harjoittelut poikkeavat luokanopettajakoulutuksen harjoitteluista sekä määrällisesti että sisällöllisesti.

Meillä opetusharjoittelusta päättää hyvin suppea joukko ihmisiä. Päävastuu on normaalikoululla. OKL:llä taitaa olla kaksi edustajaa harjoittelutyöryhmässä. Olen saanut eri yhteyksissä huomata, että tuohon porukkaan ei pääse helposti. Tai pääsee, jos on tunnettu "jees mies" (siis ei rupea visioimaan mitään).

Jussin esittämä ajatus oli hyvä. Otan asian esiin, jos sattuu sopiva tilanne. En suosion vuoksi vaan siksi, että muutos lisäisi koulutuksen pätevyyttä.

Ai niin. Kuulun paikallisen normaalikoulun johtokuntaan varajäsenenä. Olen käynyt muutamassa kokouksessa (varsinainen jäsen on todella ahkera ja pätevä). Homma menee niin, että kokoukseen tullaan juomaan kahvia, vaihtamaan kuulumisia ja hyväksymään kaikki eteen kannetut esitykset. Esityksiä kyseenalaistava jäsen saa murhaavia katseita osakseen (se tulkitaan kokouksen pitkittämiseksi). Voisin kertoa pari hyvää esimerkkiä... Toisaalta kokoukset eivät saisi venyä mahdottomuuksiin.