kuumeista gradunohjausta

Äkillinen ja yllättävä nuhakuume kaatoi minut sänkyyn pariksi päiväksi. Juuri silloin kun ei jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata, tuntuu tulevan kiire töissä. Pitkään "nukkuneet" graduntekijät ottavat yhteyttä ja hoputtavat minua lukemaan käsikirjoituksiaan. Kaikki haluavat valmistua juuri nyt. Heidän tulevat viranhakunsa ja koko elämänsä on kiinni siitä, että nousen tautivuoteeltani ja annan heidän töilleen painatusluvan.

Eräs pyysi viattoman ystävällisesti minua kirjoittamaan kommenttini työnsä marginaaleihin ja palauttamaan sen sitten postitse. Olipa hän vielä laittanut palautuskuorenkin mukaan. Usein kirjoittelenkin huomautuksia käsikirjoitusten marginaaleihin, mutta en palauta niitä keskustelematta niistä kahden kesken opiskelijoiden kanssa. Jos keskustelu jätetään pois, tulee ohjauksesta jotakin aivan muuta. Siitä tulee "virheiden merkitsemistä" tai "väritysohjeita". Minä sanon, että sinistä enemmän taivaaseen, äläkä jätä paperia näkyviin. Sitten graduntekijä värittää kiltisti loppuun.

Sain tällä kertaa hillittyä itseni, enkä kirjoittanut suutuspäissäni mitään ikävää. Opin ehkä jotakin edellisestä kerrasta. Lisäksi on sanottava, että tämä kyseinen opiskelija on oikeasti mukava ja ystävällinen ihminen. Se merkitsee minulle jotakin; itse asiassa aika paljon.

Kuinka sanotaan opiskelijalle, että hänen gradussaan on melkein kaikki päin hel**ttiä? Osaan arvioida mielestäni aika hyvin miten miesopiskelijoille viestitetään hankalia asioita. Naisille en osaa puhua luontevasti ohjaajana; en varsinkaan, jos on sanottava jotakin todella negatiivista. Olen tässä asiassa aivan kyvytön. Kaikki miehet eivät ole. Laitoksessamme työskentelevällä liikunnan lehtorilla, Tapiolla, on aivan ilmiömäinen kyky antaa palautetta. Hän pystyy kannustamaan ja antamaan objektiivista palautetta samassa lauseessa, niin että huonoimminkin harjoituksessa onnistunut tuntee tehneensä jotakin oikein. Hänen puheissaan ei silti ole koskaan maikeilun sävyä. Luulen, että Tapion koko elämänkatsomus on saman positiivisuuden värittämä; sille on tunnusomaista "usko ihmiseen".

Ehkä ohjaajan ei pitäisi ikinä sanoa mitään todella negatiivista. Miksikö? Siksi, että ongelmat ovat aina osaksi myös minun syytäni. En ole osannut ohjata opiskelijaa riittävän selvästi eteenpäin. Missä määrin gradun ohjaajan on oltava rehellinen?

Jotkut ohjaajat viestittävät opiskelijoilleen jatkuvasti, että "hyvin menee". Teen sitä itsekin, mutta en käytä sanontaa fraasina. Se näyttää joskus johtavan tilanteeseen, jossa opiskelijalla on aivan väärä käsitys työnsä laadusta ja etenemisestä. Tähän rehellisyyskysymykseen ei ole kai yhtä vastausta. Toiset opiskelijat kestävät tilanteen, toiset voivat romahtaa.

Toisen virheistä muistuttaminen ei ole mielekästä, ellei samalla kerro miten tilanteesta päästään eteenpäin.

Muistatteko, kuinka marisin jossakin aiemmassa päiväkirjamerkinnässäni huonosta metodisesta osaamisesta. No rangaistus seurasi. Ei hallinnon tai kollegojen taholta. Sain luettavakseni erään oman opiskelijani käsikirjoituksen, mikä on kuin kouluesimerkki siitä miten tutkimusta ei pitäisi kirjoittaa. Työn kirjoittaja luuli käsikirjoituksensa olevan käytännössä hyväksymistä vaille valmis. Olisin itsekin jo mieluusti päästänyt opiskelijan pinteestä. Hän tottavie tarvitsisi jo tutkintonsa. Mutta käsikirjoitus on niin täynnä ongelmia, että voin vain kuvitella millaista vahingoniloa se herättäisi kollegoissani, jos he saisivat sen luettavakseen. Olisiko ollut parempi pitää suunsa kiinni? Ehkäpä? Päädyin sitten ohjaamaan työtä "väritä tästä" -menetelmällä. Näytän ongelmakohdat ja kerron tarkasti miten ne korjataan.

Graduarvosanat ja lausunnot näyttävät joskus olevan enemmän henkilösuhdekysymyksiä kuin oikeita laadun arvioita. Eräs professori tokaisi minulle kerran, ettei uskalla vaatia sille ja sille gradulle huonoa arvosanaa, koska se saatettaisiin "kostaa" hänen opiskelijoilleen alempina arvosanoina. En halua uskoa tätä. Se on ehkä vain tekosyy toimia raukkamaisesti.