perjantaina, toukokuuta 12, 2006

kuumeista gradunohjausta

Äkillinen ja yllättävä nuhakuume kaatoi minut sänkyyn pariksi päiväksi. Juuri silloin kun ei jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata, tuntuu tulevan kiire töissä. Pitkään "nukkuneet" graduntekijät ottavat yhteyttä ja hoputtavat minua lukemaan käsikirjoituksiaan. Kaikki haluavat valmistua juuri nyt. Heidän tulevat viranhakunsa ja koko elämänsä on kiinni siitä, että nousen tautivuoteeltani ja annan heidän töilleen painatusluvan.

Eräs pyysi viattoman ystävällisesti minua kirjoittamaan kommenttini työnsä marginaaleihin ja palauttamaan sen sitten postitse. Olipa hän vielä laittanut palautuskuorenkin mukaan. Usein kirjoittelenkin huomautuksia käsikirjoitusten marginaaleihin, mutta en palauta niitä keskustelematta niistä kahden kesken opiskelijoiden kanssa. Jos keskustelu jätetään pois, tulee ohjauksesta jotakin aivan muuta. Siitä tulee "virheiden merkitsemistä" tai "väritysohjeita". Minä sanon, että sinistä enemmän taivaaseen, äläkä jätä paperia näkyviin. Sitten graduntekijä värittää kiltisti loppuun.

Sain tällä kertaa hillittyä itseni, enkä kirjoittanut suutuspäissäni mitään ikävää. Opin ehkä jotakin edellisestä kerrasta. Lisäksi on sanottava, että tämä kyseinen opiskelija on oikeasti mukava ja ystävällinen ihminen. Se merkitsee minulle jotakin; itse asiassa aika paljon.

Kuinka sanotaan opiskelijalle, että hänen gradussaan on melkein kaikki päin hel**ttiä? Osaan arvioida mielestäni aika hyvin miten miesopiskelijoille viestitetään hankalia asioita. Naisille en osaa puhua luontevasti ohjaajana; en varsinkaan, jos on sanottava jotakin todella negatiivista. Olen tässä asiassa aivan kyvytön. Kaikki miehet eivät ole. Laitoksessamme työskentelevällä liikunnan lehtorilla, Tapiolla, on aivan ilmiömäinen kyky antaa palautetta. Hän pystyy kannustamaan ja antamaan objektiivista palautetta samassa lauseessa, niin että huonoimminkin harjoituksessa onnistunut tuntee tehneensä jotakin oikein. Hänen puheissaan ei silti ole koskaan maikeilun sävyä. Luulen, että Tapion koko elämänkatsomus on saman positiivisuuden värittämä; sille on tunnusomaista "usko ihmiseen".

Ehkä ohjaajan ei pitäisi ikinä sanoa mitään todella negatiivista. Miksikö? Siksi, että ongelmat ovat aina osaksi myös minun syytäni. En ole osannut ohjata opiskelijaa riittävän selvästi eteenpäin. Missä määrin gradun ohjaajan on oltava rehellinen?

Jotkut ohjaajat viestittävät opiskelijoilleen jatkuvasti, että "hyvin menee". Teen sitä itsekin, mutta en käytä sanontaa fraasina. Se näyttää joskus johtavan tilanteeseen, jossa opiskelijalla on aivan väärä käsitys työnsä laadusta ja etenemisestä. Tähän rehellisyyskysymykseen ei ole kai yhtä vastausta. Toiset opiskelijat kestävät tilanteen, toiset voivat romahtaa.

Toisen virheistä muistuttaminen ei ole mielekästä, ellei samalla kerro miten tilanteesta päästään eteenpäin.

Muistatteko, kuinka marisin jossakin aiemmassa päiväkirjamerkinnässäni huonosta metodisesta osaamisesta. No rangaistus seurasi. Ei hallinnon tai kollegojen taholta. Sain luettavakseni erään oman opiskelijani käsikirjoituksen, mikä on kuin kouluesimerkki siitä miten tutkimusta ei pitäisi kirjoittaa. Työn kirjoittaja luuli käsikirjoituksensa olevan käytännössä hyväksymistä vaille valmis. Olisin itsekin jo mieluusti päästänyt opiskelijan pinteestä. Hän tottavie tarvitsisi jo tutkintonsa. Mutta käsikirjoitus on niin täynnä ongelmia, että voin vain kuvitella millaista vahingoniloa se herättäisi kollegoissani, jos he saisivat sen luettavakseen. Olisiko ollut parempi pitää suunsa kiinni? Ehkäpä? Päädyin sitten ohjaamaan työtä "väritä tästä" -menetelmällä. Näytän ongelmakohdat ja kerron tarkasti miten ne korjataan.

Graduarvosanat ja lausunnot näyttävät joskus olevan enemmän henkilösuhdekysymyksiä kuin oikeita laadun arvioita. Eräs professori tokaisi minulle kerran, ettei uskalla vaatia sille ja sille gradulle huonoa arvosanaa, koska se saatettaisiin "kostaa" hänen opiskelijoilleen alempina arvosanoina. En halua uskoa tätä. Se on ehkä vain tekosyy toimia raukkamaisesti.

8 kommenttia:

Haydee kirjoitti...

APUA! Juuri kirjoitin blogissani oman uppsatsin antamista handledarelleni. Pelkään, että palautetta tulee oikein kunnolla. "Hyvä" tuuri, että osuin sinun blogillesi juuri nyt.. Kuitenkin toivon, että saan kritiikkiä niistä asioista, mitkä eivät ole kohdallaan. Eikö gradut ja muut kirjoiteta, jotta voidaan näyttää mitä osataan ja auttaa tuomalla esiin uutta faktaa? Jos olisin sinun oppilaasi haluaisin varmasti saada kuulla rehellistä palautetta (tosin 'konstruktiv kritik') enkä "ihan hyvä se oli". Viimeksi mainitun tapaista kommenttia voi saada perheeltä ja kavereiltakin.
Mutta mutta.. pikaisia paranemisia! =)

Anonyymi kirjoitti...

En tietenkään vastaa kaikkien opiskelijoiden mielipiteestä, mutta kyllä kunnon rakentava kritiikki on tervetullutta. Kunnollista palautetta olen kuitenkin ehkä enemmän jäänyt kaipaamaan opetusharjoittelussa. Kaikki kun eivät ole motivoituneita harjoittelijan ohjaamiseen ja palautteen antamiseen, jonka kautta olisi mahdollisuus kehittyä opettajana. Sääli.

Joka tapauksessa yhdyn haydeen näkemykseen siitä, että gradut tms. kirjoitetaan juuri näytöksi kyvyistä ja uusien asioiden esille tuomiseksi. Gradu ei välttämättä mittaa kyvykkyyttä opettajuuteen, mutta niin kauan kuin se on pakollisena suorituksena, niin on se tehtävä taiteen lajin sääntöjä noudattaen. Kyllä meidän opiskelijoiden pitää myös vastaanottaa kritiikkiä - varsinkin kun kyseessä on pro gradu -työ.

Telemakhos kirjoitti...

Kiitos kommenteistanne haydee ja anon.

Jotkut opiskelijat osaavat "hakea palautetta" ja kuuntelevat keskittyneesti mitä ohjaajalla on sanottavana. Toisten mieli menee lukkoon, jos ohjaustilanteen aloittaa (vahingossa) tokaisemalla, että "tässä on vielä paljon hommia tiedossa".

Kritiikin määrän oikea annosteleminen ja sen ajoittaminen on vaikeaa. Vaikeimmissa tapauksissa on tilanne edettävä näin:
kehaise
kannusta
aprikoi, pohdi
ota esiin suurimmat ongelmat
kannusta
kehu

Helpoimpia ohjattavia ovat ne, jotka ilmoittavat heti ensi alkuun haluavansa tehdä oikeaa tutkimustyötä. Heidän kanssaan voi mennä aina suoraan asiaan ja pohtia sellaisia ongelmia, joihin minulla ei ole vastauksia (so. todellisia kysymyksiä, ei gradun "rakenneoppia")

Rita kirjoitti...

Olen joskus kuullut jonkun ohjaajan sanovan että "on ihan erilaista antaa palautetta miespuolisille kuin naispuolisille opiskelijoille". Jaa, saattaapi olla jotan perää... Pitäisi vaan tietää mitä hän sillä tarkoitti.

Anonyymi kirjoitti...

Tulipa tässä, Telemakhos, mieleeni, että onko "Yliopisto yliopistolaisille" -blogi sinulle tuttu?

Jos ei ole, niin kehotan tutustumaan.

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä niin. Nyt vasta huomasin, että linkko ko. blogiin unohtui. Siis:
http://blogit.helsinki.fi/yliopistodotcom/index.htm

Jussi kirjoitti...

"Kuinka sanotaan opiskelijalle, että hänen gradussaan on melkein kaikki päin hel**ttiä?"

Kyky sanoa tuo edessäpäin taitaa yleensä puuttua. Tiedän maisterin, jolla oli paha lukihäiriö. Arvostelija kutsui suullisesti gradua kaikkien aikojen pohjanoteeraukseksi, mutta läpi meni. Toinen maisteri käytti pelkkiä yhden päälauseen virkkeitä. Ei tullut pilkkkuvirheitä, mutta tyyli oli kovin hakkaava. Siis maisteri ei välttämättä osaa kirjoittaa äidinkielellään.

Millaistahan tuo ohjaaminen on? Itse koin seminaarin lähinnä haitaksi. Tehtiin 10 sivun esitelmiä jostain aivan muusta kuin gradun aiheesta. Opponentin nipottaessa työtaakka vain kasvoi. Itse gradua seminaari ei auttanut yhtään. 150 sivua sai tehdä omin nokkinensa. Ilmankos ne jäivät monilta kesken.

Voi olla, että e-meilistä on hyötyä. Siinä on käyty dialogi koottuna dokumenttina. Suullinen on ohjaajan unohdukselle altista.

Telemakhos kirjoitti...

Anonymous: Seuraan kyllä tuota "Yliopisto yliopistolaisille" -blogia. Siellä on ollut tosin vähän hiljaista. Lienevätkö kollegat sitten tyytyneet tilanteeseen, vai kyteekö kapina vielä?

Jussi: Silloin kun opiskelijalla on paljon ongelmia gradussaan, koetan kiinnittää hänen huomionsa kaikkein suurimpiin pulmiin. Tuo mainitsemasi köyhä kielenkäyttö on tosiaan aika yleistä opinnäytteissä. Pelkkiä päälauseita sisältävä teksti on paitsi raskaslukuista, myös usein köyhää argumentaatioltaan.

Kaikki ohjaajat eivät välttämättä paneudu ohjattaviin töihin suurella pieteetillä. Sama koskee myös graduntekijöitä. Toisille gradu on vain välttämätön paha, toiset haluavat tehdä tosissaan tiedettä. On surkeaa, jos innostunut ohjaaja ja opiskelija eivät kohtaa. Itsekin olen pohtinut seminaarien mielekkyyttä. Ne tosin ovat osoittautuneet toimiviksi silloin kun ryhmä muodostuu kiinteäksi.

Sähköpostitse tapahtuva ohjaus on osoittautunut todella työlääksi tehtäväksi. Lisäksi väärinymmärtämisen vaara ei ole tällaisissa tilanteissa ainakaan pienentynyt.