lauantaina, helmikuuta 18, 2006

epäonnistuneen ohjaajan tilitys


Istun tietokoneen ääressä kirjoittamassa jo pahasti myöhässä olevaa artikkelia. Kirjoitan vimmalla ja työ tuntuu etenevän. En yleensä vilkuile sähköpostia kesken työprosessin, mutta nyt se oli jäänyt jostain syystä päälle. Palvelimella on uusia viestejä, ilmoittaa ohjelma. Luen viestit läpi pikaisesti. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Olisi pitänyt odottaa sellaista hetkeä, jolloin voi rauhassa paneutua muihin asioihin.

Opiskelija(ni) kysyy postissa mahdollisuutta siirtää graduistuntoaan toisaalle. On keskustellut siitä jo toisenkin opiskelijan kanssa. Mitä helvettiä, ajattelen. Juurihan me sovimme ryhmän aikatauluista, juurihan hän itse valitsi esityspäivänsä. Olen jo ehtinyt tehdä aikataulut ja ilmoittaa niistä sekä sähköpostitse että kotisivuillani. Nyt siis arvotaan esitysajat uudelleen, jolloin joudun ottamaan vastaan muiden opiskelijoiden vihaisia sähköposteja, joissa valitetaan ettei uusi aikataulu sovi heille. Niinpä teen päivän toisen virheen ja vastaan sähköpostiin ärtyneesti. Pistänpä vastaukseni vielä koko graduryhmälle tiedoksi. Opiskelijan kirjeessä ei mielestäni ollut mitään henkilökohtaista, ja olihan hän kertonut keskustelleensa jo toisen ryhmäläisen kanssa asiasta. Ajattelin, että aikataulumuutokset koskevat koko ryhmää.

Kirjoitan siis ärtyneen vastauksen, jossa käsken pysymään sovitussa aikatalussa. Luin lähettämäni kirjeen uudelleen illalla ja koko homma rupesi harmittamaan. Kirjoitin ryhmälle uuden kirjeen, jossa pahoittelin kovaa otettani. Totesin myös, että aikatauluja voidaan muuttaa jos siihen ilmenee hyviä syitä. Pahoittelu oli kuitenkin jo myöhäistä.

Näin opiskelijan laitoksella. Hän kertoi keskustelleensa asiasta laitoksen johtajan kanssa! Aika kovaa peliä. No, siihen hänellä on oikeus - ajattelin. Opiskelija sanoi haluavansa vaihtaa tutkimusryhmää. Hän saisi johtajalta luvan siihen sillä ehdolla, että minä suostun järjestelyyn. Tietenkin suostuin, ei ohjauksesta tule mitään jos toinen on vastentahtoisesti ohjattavanani.

Olen tehnyt "menettämäni" opiskelijan kanssa töitä kaksi vuotta. Olen lukenut suuren määrän hänen tekstejään, olen sorvannut hänen gradunsa tutkimustehtävän ja -asetelman. Viime kesänä hän vaati minua lukemaan ja kommentoimaan hänen käsikirjoitustaan kesäaikana. Tein sen, ja kirjoitinpa kommentit vielä kirjallisesti. Niinpä en voinut olla kysymättä, miten tämä kaikki vaivannäköni pyyhkiytyi pois yhdessä hetkessä. Hän kertoi minun olevan erittäin hyvä ja tarkka ohjaaja (ei pidä välttämättä paikkaansa), mutta ei silti pysty tekemään enää kanssani töitä. Niinpä niin.

Tämän vuodatuksen opetuksena on, että opiskelijat arvostavat mukavaa, joustavaa ja joviaalia ohjaajaa. Opiskelijat ovat tyytyväisiä siihen, jos ohjaaja jaksaa kannustaa ja kehua. Varsinaista sisällöllistä asiantuntemusta ei juuri odoteta. Olen oman arvioni mukaan asiantunteva, ahkera, hyvin perehtynyt, tarkka, mutta toisinaan kärttyisä ja äkkiväärä ohjaaja. Ymmärrän hyvin, että opiskelijat eivät halua ohjaajakseen tyrannia - sellaisena minä en kuitenkaan itseäni näe.

Ongelmani on, että en osaa/ halua ajatella olevani asiakaspalvelutyössä. Ongelmani on, että en jaksa neuvotella opiskelijoiden kanssa jatkuvasti. Aikoinaan minun ei olisi tullut mieleenikään ryhtyä leipomaan seminaariaikoja oman ohjaajani kanssa, ellei siihen olisi ollut todella painavia syitä. Se voi olla ongelmani ydin. Yliopisto on muuttunut, mutta minä en. Edustan kai jossakin määrin sellaista vanhaa arroganttia ohjaajatyyppiä, joka piti lopputyötä lähinnä opiskelijan omana ongelmana.

Opiskelijamme valmistuvat opettajiksi. He joutuvat työelämässä kohtaamaan monelta eri tahoilta asetettuja vaatimuksia (rehtori, vanhemmat, oppilaat, toiset opettajat, oma perhe). Monet vanhemmat odottavat nykyisin, että opettaja on heidän käytettävissään mihin vuorokauden aikaan tahansa. Jos opettaja ei suostu tähän, voivat vanhemmat ilmoittaa siirtävänsä lapsensa toiseen kouluun. He kertovat, että opettaja ei ole ollut halukas yhteistyöhön. Siinä tilanteessa nuoren opettajan on vaikea ajatella vain itseään, on joustettava, on siedettävä. Mitenköhän herkkänahkaisimmat opiskelijamme pärjäävät kentällä?

On kai vielä todettava, että toivoin paljon "menettämältäni" opiskelijalta. Hänellä oli kiinnostava tutkimusaihe ja hyvä ote työhönsä. Olisi ollut mukava seurata tuon työn etenemistä loppuun saakka.

Saa kommentoida

3 kommenttia:

Jarkko kirjoitti...

Kokemuksesi vahvistaa käsityksiäni nyky-yliopiston perusmeiningistä. Palvelua, venymistä, joustoa ja muuta sellaista. Nyt ehkäpä eletään ensimmäistä kertaa palvelun käyttäjän markkinoilla. En tiedä onko se sitten lopulta yliopiston (tai varsinkaan akateemisen opettajan) näkökulmasta palkitsevaa. Tämä on tätä. Yliopisto on muodostunut itsestäänselvyydeksi, sen merkitys haetaan yksilöstä. Ja yksilöhän voi tehdä niinkuin sitä haluttaa, kai.

Iines kirjoitti...

Minunkin kokemukseni opiskelijoiden päättötöiden tarkistajana ovat samansuuntaiset kuin esität. Tosin itse olen toiminut "vain" ammattikorkeakoulussa ja keskiasteella, mutta pakolliset laajat opinnäytetyöt niissäkin on.

Kokemukset määräilevistä opiskelijoista tuntuvat yhteisiltä. Olen kuullut usean kollegan valittavan sitä, että opiskelija muuttelee työn tarkastuksen kulkua vastoin yhteisesti sovittua aikataulua, joka sitoo koko ryhmää. Sähköpostiviestiperuutus saattaa tulla siinä vaiheessa, että muutoksia aikatauluun on hyvin hankala tehdä.

Minusta tässä on kyse sellaisesta opiskelijasukupolvesta, joka pitää opettajia ja ohjaajia nimenomaan palveluammatin edustajia. Sopia kysyy, mikä on saanut opiskelijat luulemaan näin. En syyttäisi heitä tästä loistavasta keksinnöstä. Itse tunsin ammatissani lopulta, että minut puristettiin puun ja kuoren väliin ja otettiin luulot pois. Joka visioinnissa ja missioinnissa opiskelija oli nimittäin kuningas ja opettaja hänen nöyrä palvelijansa. Minusta jossain kohden mentiin metsään niin että roikaa.

Telemakhos kirjoitti...

Kiitos ymmärtäväisistä vastauksistanne Jarkko ja Ikkunaiines

Yliopistonopettajia (ja ehkä kaikkia aikuisopettajia) kohtaan asetetut odotukset ja vaatimukset saattavat tosiaan olla muuttumassa. Toisaalta pitää sanoa, että tasa-arvoinen ilmapiiri on tuottanut myös itsenäisempiä opiskelijoita kuin aiemmin. Tämänhetkinen graduryhmäni on kaikesta huolimatta yksi parhaita mintä minulla on koskaan ollut. Joukossa on useita erittäin taitavia ja lahjakkaita opiskelijoita.

Paikallisen opiskelijayhdistyksen porukka on hyvin maltillista ja järkevää. Porukan henki muodostuu pitkälti puheenjohtajansa mukaan; nyt remmissä on todella pätevä opiskelija.

Luulen, että monet nykypäivän opiskelijat ovat tottuneet palveluun, he ovat tottuneet tulemaan katettuun pöytään. Kuten Jarkko sanoi, yliopistosta on tullut itsestäänselvyys. Meidän on yhä vaikeampi sanoa, että joku opiskelija ei kykene suorittamaan tutkintoa. Ongelma nähdään pedagogiseksi. Me olemme epäonnistuneet, ei opiskelija.

Tämä on osittain meidän syytämme. Konsultit ovat jo pitkään puhuneet pikkulapsista päiväkodin asiakkaina. Asiakkuussuhde ei ole, eikä voi olla kasvatussuhde. Koen, että opettajaksi opiskeleviakin pitää kasvattaa. Opettajaksi kasvu on vuorovaikutusta. Se ei ole aina mukavaa.