maanantaina, helmikuuta 27, 2006

mitä hyötyä gradusta?

Kirjoitin edellisessä päiväkirjamerkinnässäni opettajankoulutuksen opetusresurssien suuntaamisesta graduun ja kasvatustieteen opintoihin. En halua vähätellä teoriaopintojen merkitystä; se olisikin aika outoa, sillä opetanhan itsekin juuri näitä aihepiirejä. Tarkoitukseni oli huomauttaa, että graduun ja sen kirjoittamiseen valmentamiseen liittyvää opetusta on lisätty muiden "perinteisten" ja käytännöllisten opintojen kustannuksella. Ajatuksena lienee, että tulevat luokanopettajat saavat tällä tavoin perusteellisemman kuvan tieteenalastamme, ja saavat samalla valmiuksia pitää tietonsa ajan tasalla. Tieteellisen ajattelutavan omaksuminen merkitsee myös jonkinlaista maailmankuvan muutosta; sitä, että alkaa hahmottaa kasvatuskysymykset syvällisemmin. Syvällisesti alaansa perehtynyt opiskelija ei ole "muotien" ja ideologioiden vietävissä, mutta osaa myös epäillä omien ratkaisujensa pätevyyttä.

Lasken metodiopinnot yleissivistäviksi opinnoiksi. Jokaisen yliopistotutkinnon suorittaneen henkilön on syytä tuntea oman alansa keskeiset tiedonhankintamenetelmät. Tilastotieteen perusmenetelmien tuntemisesta on hyötyä arkielämässä. Haastattelutekniikoiden tuntemuksesta voi olla arvaamatonta hyötyä vaikkapa vanhenpainvartissa (vaikka se ei mikään haastattelutilanne olekaan).

Ongelma lienee siinä, että gradusta on usein liian pitkä matka käytäntöön. Tutkielmasta tulee silloin pakkopulla, joka tehdään mekaanisesti, oppaiden ja ohjeiden mukaan, vailla omaa oivallusta. Tuo edellä mainitsemani ihanne jää tällöin toteutumatta. Paljon merkitystä on sillä, millaisen aiheen ja kysymyksenasettelun valitsee lopputyölleen. Tiedän monia tapauksia, joissa gradu on tuonut oikeata tutkimustietoa ja sen lisäksi syventänyt tekijänsä ammattitaitoa ja -tietämystä.

Kasvatustieteen opintojen suurin ongelma on mielestäni hyvin saman kaltainen. Teoriat ja näkökulmat jäävät helposti irrallisiksi - niiden yhteyttä käytännön kouluelämään ei osata tarpeeksi hyvin osoittaa. Joskus vika voi olla meissä opettajissa, toisinaan ymmärtämistä näyttää haittaavan opiskelijan ennakkoasenteet tai kypsymättömyys pohtia oppisisältöjä mainitusta näkökulmasta. Jos luennolle tulee asenteella, että kaikki kasvatustiede on ajanhaaskuuta ja turhaa pas**njauhantaa, ei luennolta välttämättä jää paljoa käteen.

Kuten jo edellä mainitsin, tuntuu graduohjaukseen sijoitetut opetusresurssit kovin suurilta. Ryhmät ovat pieniä ja demoja on verraten paljon. En tosin osaa arvioida asiaa opiskelijoiden näkökulmasta. Tuntuvatko istunnot heistä turhilta tai ylimitoitetuilta? Yhtä kaikki, graduopinnot ovat säästyneet leikkurilta, kun muita opintojaksoja on lopetettu tai kuihdutettu. Säästöt ovat kohdistuneet eniten ns. opetettaviin aineisiin. Joissakin opettajankoulutuslaitoksissa opiskelijat eivät voi opiskella enää kaikkien aineiden peruspaketteja. He siis opettavat tulevia oppilaitaan lukiopohjalta. Samaan aikaan lukiot ovat siirtyneet ainereaaliin.

Laitosten hankala taloudellinen tila on ajanut yksiköt vähentämään pakollisten kurssien määrää samalla kun on lisätty niiden suoritusvaihtoehtoja. Tässä tilanteessa opiskelijoiden kannattaa olla tarkkana. Esimerkiksi kenttäharjoittelun voi korvata nykyisin kirjatentillä tai raportilla. Jotkut opiskelijat (jotka myöhemmin ovat syyttäneet koulutusta epäkäytännölliseksi) ovat valinneet helpoimman vaihtoehdon (tenttimisen). Suosittelen harjoittelua, vaikka se onkin vähän vaivalloisempaa.

6 kommenttia:

Lopiskelija 3vee kirjoitti...

Kenttäharjoittelun voi korvata kirjatentillä tai raportilla!!!??? Miten tällainen voi olla edes mahdollista? Eihän harjoittelun antamaa informaatiota yksinkertaisesti V O I millään muulla korvata.

Olen aivan pöyristynyt!

Helsingin yliopistossa taito- ja taideaineiden opetus on karsittu minimiin (ja sen allekin). Olivat kuinka tärkeitä tahansa, opetusta ei toteuteta paradigmoilla tahi reliabiliteetilla. Missä vaiheessa käytännön merkitys katosi?

Tutkimuksen tekemisestä: olisin onnellinen päästä varpaisiin, jos jokin tutkimusaihe puraisisi minua niin, etten voisi muuta ajatellakaan. Toistaiseksi tieteen tekeminen ei kuitenkaan tunnu omalta, ja ajatus moisesta (gradusta) ahdistaa (ja paljon).

Kiitos sinulle pohdinnoistasi :)!

Anonyymi kirjoitti...

Minä kyllä tavallan kannatan tuota kenttäharjoittelun korvaamista kirjatentillä tai raportilla, mutta VAIN jos opiskelijalla on enemmän kuin kuukauden tai parin kokemus opettajan työstä. Mistään sitä kokemusta opettamisesta ei saa jos opeta. Kenttäharjoittelu on siitä hyvä harjoittelu, että se tapahtuu harjoittelukoulujen ulkopuolella. Voi nähdä muutakin elämää kuin harkkarit.

Kyllä minä henkilökohtaisesti koin, että niissä lukuisissa seminaareissa istuminen ei tuonut minulle sitä oikeaa tietoa siihen tutkimuksen tekemiseen. Pikemminkin se toi esiin sen gradun tekemisen ahdistuksen jokaisen kohdalla erikseen, jonka kyllä tiesin jo muutenkin opiskelukavereiden kanssa juteltuani. siis rankkaa ajan haaskausta vai liekö vain kysymys omien tukimusopinojeni "huonoudesta".

Olen samaa mieltä, kyllä tutkimusopintoja tarvitaan. Kyseenalaistankin vain määrän, kuinka paljon, montako opintopistettä niitä loppujen lopuksi tarvitaan, jos tavoiteena on opettajuus.

t: se eilinen kommentoja, joka myös kiitää tästä blogista

Telemakhos kirjoitti...

Kenttäharjoittelun surullinen tarina johtuu siitä, että sen toteuttamiseen ei ole erillisiä määrärahoja. Monet opettajankoulutuslaitokset joutuivat ilmoittamaan kenttäkoulujen opettajille, ettei korvauksia enää makseta harjoittelun ohjaamisesta. Arvaatte varmaan, mitä sitten tapahtui. Harva opettaja haluaa ottaa luokkaansa harjoittelijoita, ellei saa siitä mitään korvausta.

Joissakin opettajankoulutuslaitoksissa kenttäharjoittelua on voitu toteuttaa laajassa mittakaavassa.

Helsinki sai kenttäharjoittelua varten ministeriöltä suuren "kehittämismäärärahan". Myös Hämeenlinnassa ja Oulussa ja Kajaanissa kaikki opiskelijat käyvät kentällä (ainakin opsien mukaan) Joensuun normaalikoulun opetusharjoitteluoppaassa puhutaan kenttäharjoittelusta, mutta sitä ei löydy opetussuunnitelmasta. Savonlinnan opetussuunnitelmassa ei ole mainintaa "kenttäharjoittelu".

Harjoittelumäärien vertaaminen eri opettajankoulutusyksiköiden välillä on todella hankala tehtävä. Harjoittelukertojen määrä ei kerro vielä koko totuutta, sillä niiden toteuttamistavat ja opintopistemäärät eivät ole vertailukelpoisia. Taidanpa kirjoittaa tästä aiheesta seuraavan blogimerkintäni. Kiitos viesteistä!

Anonyymi kirjoitti...

Olen aineenopettaja, ja tajusin vastikään, että vasta gradunteon myötä aloin ymmätää oman alani tutkimuksen metodeja ja ajattelutapaa. Ja vasta nuo asiat ymmärtänyt opettaja pystyy muodostamaan mielessään teoriaa siitä, millä tavoin ja mitä tavoitellen omaa oppiainetta olisi paras opettaa koululaisille.

Meillä metodiopintoja oli mielestäni liian vähän. Ei paljon naurata, kun gradua aloittaessa edellisestä metodikurssista on kolme vuotta aikaa...

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että ainakin aineenopettajalla on oltava käsitys oman alan tutkimuksen tekemisestä. Tämän takia gradu on välttämätön osa opintoja, vaikkei tunnukaan antavan käytännön valmiuksia opettajana toimimiselle. Luokanopettajakoulutukseen en ota kantaa, kun siihen en ole perehtynyt.

Telemakhos kirjoitti...

Tuo sama tavoite on sama kaikessa yliopisto-opetuksessa. Niinpä se sopii erittäin hyvin myös luokanopettajakoulutukseen.

Kyse on siitä, millä hinnalla tuo tavoite saavutetaan. Ovatko tulokset tarpeeksi hyviä? Ovatko tutkimusseminaarit mielekkäitä?

Monessa tapauksessa näin varmaan on. Hyvän ohjaajan seminaari-istunnot ovat mielenkiintoisia keskustelutilaisuuksia, joissa pohditaan paitsi tutkimukseen liittyvistä ongelmia, myös oman tieteenalan tärkeitä kysymyksiä.

Gradun tekemisessä avainasemassa on opiskelijan oman ajattelun kehitys. Ketään ei voi pakottaa oivaltamaan, ei vaikka siihen käytettäisiin lukematon määrä kontaktiopetusta.

Anonyymi kirjoitti...

Täsmennän vielä edellistä kirjoitustani (siis minä olen se anonyymi aineenopettaja). Tuo kantaaottamattomuus luokanopettajakoulutuksen tilanteeseen liittyi alunperin metodiopintoihin, mutta eksyi väärään kappaleeseen.

Olen ilman muuta sitä mieltä, että tutkimusta pitää osata tehdä, opiskelipa yliopistossa mitä tahansa. Se erottaa yliopiston muista koulutuslaitoksista.

Joillakin aloilla (esim. matematiikassa) on aineenopettajaksi opiskeleville "mini-gradu", siis vaatimukset matalammat ja saatu opintoviikko/pistemäärä pienempi. Jollain tasolla ymmärrän tämän erityisesti matematiikan kohdalla, varsinkin kun viime syksynä keskustelin matematiikan gradua tekevän ystäväni kanssa heidän alansa tutkimuksen olemuksesta. Mutta kun omallakin alallani joku ehdotti vastaavaa mini-gradua aineenopettajille, nostin äläkän. Perustelut aiemmassa tekstissä :)