lauantaina, huhtikuuta 29, 2006

opettajan harrastuneisuus ja opiskelijavalinnat


Opettajankoulutuslaitosten opiskelijavalinnat ovat kaksivaiheisia. Ensimmäisessä vaiheessa (yhteisvalinta) pyritään valintakokeisiin, toisessa vaiheessa ovat koulutusyksikköjen järjestämät valintakokeet. Eri opettajankoulutuslaitosten järjestämät opiskelijavalintakokeet poikkeavat toisistaan melko paljon. Yhteisvalinnan (ensimmäinen vaihe) pisteytyskriteerit ovat sitä vastoin samat kaikille hakijoille, hakevatpa he mihin OKL:ään hyvänsä.

Ajattelette nyt ehkä, että tässäpä paperinmakuin en blogi. Malttakaapa mielenne. Opettajankoulutuksen yhteisvalintojen tarina on erikoinen ja oikeastaan aika koominen juttu. Minä en silti kehtaa nauraa sille. Se on vähän sama juttu kuin joku kaatuu hassun näköisesti. Tilanne voi näyttää huvittavalta, mutta mitään hauskaa siinä ei ole.

Opettajankouluttajat ovat pitkään pitäneet tärkeänä opiskelijoiden harrastuneisuutta. Ajateltiin, että sellaisia hakijoita, jotka ovat toimineet kerhoissa tai partiossa, valmentaneet lapsia, urheilleet itse, harrastaneet musiikkia tai kuvataiteita, voidaan suosia tehtäessä opiskelijavalintoja. Luultavasti moni opettajankouluttaja on edelleenkin tätä mieltä. Uskon, että varsinkin taito- ja taideaineissa opiskelijoiden oma harrastuneisuus ei einakaan haittaa opiskelua.

No niin. Harrastuspisteitä ei enää jaeta ensimmäisen vaiheen valinnoissa. Miksikö? Tultiinko siihen tulokseen, että harrastuneisuus voi olla haitaksi opiskelussa? Päätettiinkö asiasta pitkän periaatteellisen kasvatusfilosofisen ja koulutuspoliittisen keskustelun jälkeen? Ehkäpä kouluttajat halusivat aloittaa "puhtaalta pöydältä" uusien opiskelijoiden kanssa. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat väärin. Mitään julkista arvokeskustelua ei käyty. Päätös syntyi näin: opetusministeriö oli maksanut Jyväskylän yliopistolle siitä, että se koordinoi ja toteutti hakijoiden "harrastuspisteiden" laskemisen. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että pari erikseen palkattua työntekijää kävi läpi valtavat määrät hakijoiden lähettämiä harrastuneisuustodistuksia. Käytännössä nämä todistukset eivät olleet kovin yhteismitallisia. Oli partionjohtajien kirjoittamia "hyvä kaveri" -juttuja ja konservatorioiden ja musiikkiopistojen myöntämiä tasokoetodistuksia (jälkimmäisethän ovat hyvin yhteismitallisia).

Sitten ministeriö päätti, että ensimmäisen vaiheen valintojen järjestämiseen myönnetty apuraha on liian suuri. Jyväskylässä todettiin, että pienemmällä rahalla ei todistusten laskemista voi järjestää (ei ollut enää mahdollista palkata työntekijöitä), joten harrastuspisteet
saivat lähteä. Jotkin opettajankoulutuslaitokset ovat pitäneet kiinni omien valintakokeidensa "taitonäytteistä". Niiden merkityksestä ollaan kahta mieltä. Kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin ihan eri jutun.

Esivalintakriteerien tarina on muutenkin mielenkiintoinen. Kuka päätti, että meidän on jatkuvasti tuettava avointa yliopistoa antamalla valinnoissa pisteitä suoritetusta kasvatustieteen approbaturista? Sanon, että tämän päätöksen tekemiseen eivät osallistuneet opettajankouluttajat, vaan sen on tehnyt pari kolme virkamiestä. Päätös oli lottovoitto maksullisia kursseja järjestäville tahoille, mutta jatkuva ongelma opettajankoulutuslaitoksille. Lähes jokainen opettajankoulutukseen valittu opiskelija on suorittanut approbaturinsa valmiiksi. Niiden taso on erittäin vaihteleva, samoin ovat aprojen sisällöt. "Kuusen juurella" tehdystä kasvatustieteen approbaturista on mielestäni enemmän haittaa kuin hyötyä. En moiti hakijoita. Heidän on haalittava VH1 pisteensä sieltä, mistä niitä saa.

Miksi laajan matematiikan CL takaa suoran pääsyn valintakokeisiin, mutta ei esimerkiksi Eximia suomen kielessä? Miksi hyvistä arvosanoista annetaan pisteitä, mutta ei käytetä minimitasorajaa (so. sitä, että hakijoilla on oltava hyväksytty suoritus esim. jossakin reaaliaineessa ja suomen kielessä?). Kysymyksiä, kysymyksiä.

Kukaan ei ole tekevinään kovia päätöksiä... asiat vain tapahtuvat. Salaperäistä.

2 kommenttia:

Jarkko kirjoitti...

Aluksi Hyvää vappua.
Sitten asiaan. Olen ollut itsekin havaitsevani tiettyä salamyhkäisyyttä myös muissakin koulutupoliittisissa ratkaisuissa. Tuo avoimen yo:n esimerkki kuvaa varsin hyvin nykykorkeakoulupolitiikkaa; vähemmillä julkisilla resursseilla yliopistokoulutusta. Siis eräänlaista käänteistä verosubventiota. Tässä viikolla mietin että onko yliopisto/amk kurssimaksuja (avoimen puolella) mahdollista hyväksyä verovähennyksiksi? Epäilen, ei ole varmaa tietoa, enkä näin juhlan edessä viitsi edes tarkastaa. Siihen liittyy toisaalta eräs paradoksi; yhtäältä hallitus (ei siis opm) edellyttää että korkeakouluopintojen aloitusiät hyvässä työllisyyspoliittisessa hengessä, tulisivat olla nykyistä paljon alemmalla tasolla, mutta toisaalta koulutuspoliittisessa "arvo"maailmassa ollaan hyvää vauhtia euromääräistymässä. Siis ollaan suuntaamassa korkeakoulutuksen rahoitusta opiskelijaperustaikseksi. Tämä on mielestäni jopa häpeällistä. Mutta se varmaankin selittä myös sitä, miksei muutamaa koordinoijaa ei ole mahdolista palkata aina näin keväisin. Rahasta ei ole kyse, sitä kyllä on. Esim. tänä keväänä ministeriö jakoi 15 milj. € yliopistojen rakenteelliseen kehittämiseen osana tulosneuvotteluja. Ensi vuonna potti kasvaa entisestään. Tätä tämä on. Korkeakoulutusta tutkitaan Suomessa enemmänkin kuin aikoinaan, mutta käytetäänkö sitä tietoa korkeakoulupoliittisessa päätöksenteossa?

Jussi kirjoitti...

Opettajankoulutus lienee ainoita aloja YO:ssa, jossa soveltuvuutta edes yritetään katsoa. Eikös siellä ole jokin “opetusnäytekin”? Käsittääkseni lääkikseen otetaan jokin pieni osa jonkun keskustelun pohjalta.

En voisi kuvitella itseäni luokanopettajana. Kiinnostus liikuntaan ja kaikki taiteellisuus on nollan tienoilla. En tosin koskaan OKL:ään edes pyrkinyt, mutta selvää kai on, ettei pelkkiä yo-todistuksen laudatureja esim. tapauksessani olisi tullut katsoa.

Nuo valintakoekriteerit tuntuvat hiukan hankalilta. Partioon osallistuminen ei ole kaukana pärstäkertoimesta. Entäs suojeluskunta.:O)