torstaina, huhtikuuta 20, 2006

yritys metodikeskustelun aloittamiseksi


Selailin eilen erästä väitöskirjan käsikirjoitusta. Työ on ollut jo ennakkotarkastuksessa ja saanut painatusluvan. Se on yleisesti ottaen ihan OK. Aineisto ja kysymyksenasettelu ovat ihan kunnossa. Huomioni kiinnittyi siihen, että työssä on paljon sellaisia virheitä joihin olisi ollut helppo puuttua ohjausvaiheessa. Tutkijan piirtämät kuviot ovat puutteellisia, samoin taulukot. Suoria lainauksia käytetään "mattona" ilman, että ne veisivät argumentointia eteenpäin. Niinoä on kysyttävä: eikö edes väitöskirjoja enää ohjata. Kokenut ohjaaja havaitsee tällaiset pikkuvirheet erittäin helposti. Epäilen, että ohjaaja ei ole koskaan lukenut tätä käsikirjoitusta. Se ei ole tekijän vika.

Asia rupesi harmittamaan minua niin paljon, että lähetin "paimenkirjeen" laitoksemme gradun- ja väitöskirjaohjaajille. Saa nähdä kommentoiko kukaan - odotukseni eivät ole korkealla. Paikallinen "tiedeyhteisö" keskustelee mielellään televisio-ohjelmista. Miksi vaahdota menetelmistä? Miksi pitäisi herätellä keskustelua? Tämä juttu voi olla kieltämättä monelle leipääntyneelle gradunohjaajalle joko yhdentekevä tai outo.

Koetin vähän aika sitten kommentoida laitoksemme suunnitteilla olevaa strategiaa. Huomautin, ettei siinä pidä luvata sellaista mitä ei ole aikomustakaan toteuttaa. Seurauksena oli täydellinen hiljaisuus.

Tässä gradun- ja väitöskirjaohjaajille lähettämäni kirje:

"Olen opettanut laadullisia tutkimusmenetelmiä laitoksessamme kohta kymmenen vuotta. Luulen itsekin oppineeni tuosta asiasta jotakin. Ehkä tärkeintä on ollut oppia olemaan arvostamatta menetelmiä liikaa. Pidän tutkimusmenetelmiä vain "työkaluina". Työkalut eivät ole tärkeämpiä kuin se kohde, jota niillä on tarkoitus työstää.

Emme ole koskaan keskustelleen metodiikasta; ehkä joku ajattelee, että se ei ole tarpeen. Olemmehan kaikki omat opinnäytteemme suorittaneet.

Koska emme keskustele syvällisistä tieteenfilosofisista kysymyksistä, päätin kirjoittaa yksityiskohdasta ja sivuseikasta.

Näyttää siltä, että yhä useampi laitoksessamme tehtävä pro gradu tutkielma - ja väitöskirjakin - liittyy aineistoltaan ja käsittelytavaltaan ns. laadulliseen tutkimusperinteeseen. En käy tässä arvioimaan onko tilanne hyvä vai huono, vaan haluan kiinnittää huomiotanne muutamaan tyypilliseen laadullisia tutkielmia vaivaavaan ongelmaan. Laadullinen tutkimus ei saisi muodostua huonon tutkimuksen synonyymiksi. Oman näkemykseni mukaan yleisinä ongelmina ovat seuraavat:
  1. Aineistoa ei ole edes koetettu analysoida, vaan se on ainoastaan järjestetty.
  2. Aineistoa kuvaillaan laajasti, mutta sitä ei analysoida. Analysoinnilla tarkoitan esimerkiksi sen vertaamista a) aiempiin tutkimuksiin/ tutkimustuloksiin, b) yleisiin käsityksiin, julkiseen diskurssiin c) tiedotusvälineiden luomaan kuvaan, d) vieraaseen kulttuuriin. Aineistosta voi myös kannattaa etsiä e) epätäydellisiä typologioita ja f) sisäisiä ristiriitoja tai g) normeja.
  3. Suoria lainauksia on käytetty paljon, mutta niitä ei ole kommentoitu.
Viimeksi mainittu ongelma (joka koskee myös eräitä laitoksessamme tehtyjä väitöskirjoja) on mielestäni sen kaltainen juttu, joka olisi ohjauksella helposti vältettävissä. Ehdotan, että opettaisitte opiskelijoillenne, että:
  • Laadullisissa tutkimuksissa ei voi olla yhtäkään sellaista omasta aineistosta poimittua suoraa lainausta, jota ei kommentoida.
  • Suora lainaus edellyttää AINA kaksoispisteen. Sitä ei voi siis liimata tekstin keskelle "kuvitukseksi" tai fragmentiksi. Lukija on siis aina johdateltava jokaiseen lainaukseen ja sieltä pois.
  • Kovin montaa lausuntoa ei saisi niputtaa yhteen, sillä se siirtää analysointivastuun lukijalle. Tällainen tapa on yleistynyt viime aikoina (kirjoittajat laittavat raporttiinsa kaikki samaan teemaan kuuluvat haastattelulausunnot allekain. Oikea tapa on valita paras lausunto suorana lainauksena ja kertoa muista tekstissä)
  • Suora lainaus voi olla korkeintaan yhden sivun mittainen (tämä on tietenkin vain nyrkkisääntö; jos suorat otteet aineistosta ovat todella pitkiä, tulee tutkimuksesta sanataidetta (kollaasi). Derrida ja kumppanit pitivät kollaasia aivan hyväksyttävänä julkaisumuotona, mutta tällä näkemyksellä on mielestäni enemmän haittoja kuin hyötyjä.
Tiedän, että jotkut näistä ohjeista ovat ristiriidassa postmodernin tieteenfilosofian kanssa. Postmoderni relativismi voi olla älyllisesti innostavaa ja kiinnostavaa, mutta tieteen kannalta se on tuhoisaa (kuten Sokal osoitti). Postmodernismi kuolee; eläköön neovalistus!

Minä en määrää kenenkään ohjaajan noudattamaa linjaa. Toivon silti, että harkitsette mainitsemia korjaustoimenpiteitä. Ehkäpä voimme joskus keskustella metodikysymyksistä vähän laajemminkin. Esimerkiksi semanttisen differentiaalin käytön mukana tuomat mahdollisuudet kiinnostavat minua."

4 kommenttia:

hna kirjoitti...

Jännää. Minä olen ihan epä-akateeminen yksilö, jolla on kenties valheellisestikin sellainen kuva, että juurikin yliopistomaailmassa eläisi vilkas ja eläväinen, sisäinenkin turbulenssi, jonka tarkoitus olisi viedä maailmaa eteenpäin. Eikä seistä ummehtuneessa vedesssä...

Toivon, että saat edes jotain vastauksia, ettei avattua keskustelunmahdollisuutta vaiettaisi unholaan, maton alle muhimaan.

Telemakhos kirjoitti...

Tiedän kyllä monia laitoksia, joissa ollaan aidosti innostuneita opetuksen kehittämisestä ja tieteen tekemisestä.

Luulen, että vähäinen vuorovaikutus on monien isojen laitosten "ongelma". Meillä taitaa olla henkilökuntaa noin 70, enkä näe edes lähimpiä työtovereitani välttämättä joka viikko.

Luultavasti innostunut ja elävä keskustelu viihtyy paremmin pienemmissä tutkimusryhmissä. Tiedän, että meillä on muutama tällainenkin porukka (itsekin luulen kuuluvani muutamaan sellaiseen "ryhmään"). Gradujen ja väitöskirjojen ohjausta tekeviä ei yhdistä välttämättä muu kuin sama työpaikka.

Ja jokainen opettajanhuoneessa istunut tietää, ettei pedagogista keskustelua synny välttämättä kaikkien työtovereiden kanssa - ei edes niiden, joiden kanssa pitäisi tehdä yhteistyötä.

Olen tähän mennessä saanut yhden kommentin kirjeestäni. Eräs kirjeen saanut työtoverini arveli minun suututtavan toiminnallani muut gradunohjaajat. Itse hän kiitteli avaustani.

Jussi kirjoitti...

Ei hääviltä näytä. Siis väitöskirjatkin voivat olla vain sitaattikokoelmia? Sivun mittainen sitaatti on pitkä!

Laitoksen koko: pienet ovat ummehtuneita. Ei tuo koko siltä kuulosta, että tutkimukseen - ainakaan kaikkeen - kannattaisi lisää panostaa.

Tätä ei tarttis ottaa henkilökohtaisesti, mutta ns. auskultoidessa siinä porukassa (yli 100) kasv.tiede ei ollut kovin arvostettua. En kasv.tietelijöitä sen paremmin tunne, mutta kuulemma keskustelu maisteri Vilénin "gradusta" oli joskus vähän hankalaa. Kaikki eivät ymmärtäneet, että perinteisillä aloilla se gradu tehdään yksinään, eikös parityöskentelyä joskus harrastettu siellä päin. Lopuksi: gradu ei ole mielestäni opettajalle kovin tärkeä, juu minulla on niitä 2, ettei pihlajanmarjat näytä happamilta.

Telemakhos kirjoitti...

Kirjoituksessani esittämäni "sitaattiongelma", liittyy tavallisesti itse kerätyn haastatteluaineiston raportointiin; ei niinkään tutkimuskirjallisuuden lainaamiseen. Tutkimuksessa ei ole mielekästä esitellä kaikkea kerättyä aineistoa, on tiivistettävä ja jätettävä pois kysymyksenasettelun kannalta epäolennaisia lausuntoja.

J. Viléniähän syytettiin plagioinnista (ja taidettiin todeta syylliseksikin). Olet oikeassa siinä, että tuota jälkipyykkiä ei pesty kunnolla. Vilen totesi, ettei ymmärtänyt kopioimisen olevan kiellettyä. Myös tarkastajat kiemurtelivat; toinen heistä totesi lopulta, ettei ole - eikä halua olla - tieteen portinvartija. Aika uskomaton lausunto tarkastajalta. Mikähän gradun lausunnonantajan tehtävä sitten oikein on?

On harmi, että monien opettajien käsitys kasvatustieteestä perustuu muutaman tentti- tai oppikirjan lukemiseen. Se ei tosin ole heidän vikansa. Meidän pitäisi pystyä osoittamaan, että on olemassa myös laadukasta, kiinnostavaa ja mielekästä kasvatustiedettä.