määrittääkö lapsuus aikuisuuden?

Rita Mentor on hyvä sparraaja. Koetin eilen pitkin päivää pohtia, osaanko sanoa mitään tuohon itsetunto, lapsuus ja aikuisuus -keskusteluun. On hieman paradoksaalista, että koko aihepiiri tuntuu minusta todella vaikealta ja monimutkaiselta. Olen lukenut määrättömästi kasvatusfilosofien, psykologien ja kasvatustieteilijöiden näkemyksiä siitä, millainen lapsuuden ja aikuisuuden suhde on. Tieto lisää tuskaa.

Toisten mielestä lapsuudessa rakennetaan koko tulevan elämän eväät. Kovat kokemukset vaikuttavat peruuttamattomasti koko loppuelämään. Esimerkiksi Ben Fuhrman on kyseenalaistanut tällaisen ajattelutavan; se on hänen mielestään lähinnä tuhoava, sillä freudilaiseen perinteeseen kuuluva oman menneisyyden analysointi, haavojen etsiminen ja niiden avaaminen - ei vie yksilöä eteenpäin. Tietenkään Fuhrman ja kumppanit eivät kiellä sitä, etteikö jokaisen lapsen oikeutena olisi saada turvallinen ja onnellinen lapsuus. Tottakai, mutta maailma ei toimi niin. Olen itse ymmärtänyt lyhytterapian taustalla olevan ajatuksen siten, että ihmisen ei pidä tuhota aikuisuuttaan, jos lapsuuskin on jo menetetty.

On vielä kiistanalaista, miten lapsen persoonallisuuden, itsetunnon ja minäkuvan kehittymisen tai vaikka psykosomaattisten oireiden ilmeneminen voidaan johtaa neurologiaan (aivojen ja hermoston kehittyminen). Miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat yksilölliseen hermorakenteeseen? Ovatko nämä muutokset pysyviä? Voitaisiinko tätä kautta ymmärtää paremmin sitä, missä määrin lapsuus ohjaa yksilön jollekin ladulle (mistä olisi myöhemmin vaikeaa enää päästä pois)

Ei liene sellaista pedagogia, joka vähättelisi lapsuuden kokemusten merkitystä. Toisaalta pedagogiikassa on pitkään korostettu enemmän kognitiivista kuin emotionaalista puolta. Poikkeuksiakin on, mutta ne ovat jääneet marginaaliin. Aleksader Neillin kasvatusideologia perustui pitkälti freudilaiseen ihmiskäsitykseen. Hän tosin otti siihen (varsinkin käsitykseen lasten seksuaalisuuden kehittymisestä) myöhemmin vähän etäisyyttä. Neill oli näet vakuuttunut, että monet aikuisuudessa ilmenevät persoonallisuuden ongelmat johtuivat lapsuudessa koetusta seksuaalisuuden tabusta. Neill muutti mielensä vasta vanhana miehenä, seurattuaan oman esikoisensa kehittymistä (tämä käy ilmi omaelämäkerrallisesta Reksi, reksi, koirankeksi -teoksesta). Neill toisteli moneen kertaan, että on parempi kasvattaa tasapainoisia ja onnellisia kadunlakaisijoita, kuin laajatietoisia mutta neuroottisia virkamiehiä.

Otan vielä toisen esimerkin. Sekin ns. "vaihtoehtopedagogiikan" alalta. Montessorin käsitys siitä, mitä lapset haluavat ja tarvitsevat poikkesi voimakkaasti Neillin ajatuksista. Periaate on, että lapset haluavat tehdä työtä, eivät leikkiä vapaasti. Leluja ei tarvita, jos lapsilla on järkevää tekemistä. He eivät kuitenkaan tee työtä "oikeasti", vaan sitä simuloidaan erilaisten välineiden avulla. Lapset pitävät siisteydestä, rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta... vai olikohan se Montessori itse. Okei, myönnän. Antamani kuva ei ole ihan tasapuolinen.

...jatkuu seuraavassa numerossa (kirjoitan seuraavaksi muistoista)