mopojuttuja

Kuvassa toinen tämänhetkisistä ihastuksistani MV Agusta Brutale (910).

Elokuussa iskee aina vastustamaton halu hankkia itselleen lahjoja. Paremman puutteessa ostovimman voi kohdistaa HiFi -laitteisiin tai tietokoneisiin, mutta jostakin syystä kulkuneuvojen hankkiminen (so. niistä haaveileminen) on parasta. Hei tämähän kuulostaa oudolta! Ei se tuntunut yhtään siltä ennen kuin kirjoitin asiasta. No yhtä kaikki; olen ostanut kaksi uutta autoa ja moottoripyörän elokuussa; tosin eri vuosina. No, en ole ainoa. Isäkin taisi ostaa peräti kaksi autoa pari viikkoa sitten.

Huomaan katselevani moottoripyöräkauppojen sivuja huolestuttavan usein. Pitäisi vaihtaa (taas) prätkä. Onneksi olen sentään autokuumeelle melko immuuni. Vanhassa fillarissani ei ole mitään vikaa, se on erittäin hyvässä kunnossa, tehokas ja tarpeisiini juuri sopiva. On jotenkin pelottavaa, että prätkäkuume ei helpota vaikka omistaa prätkän ja ajaa sillä. Totta puhuen se poistuu vähäksi aikaa aina silloin kun vääntäytyy pyörän päältä muutman sadan kilometrin ajon jäkeen kädet turtana ja polvet jäykkinä. Tätä asiaa eivät motoristit kyllä mielellään myönnä, enkä minäkään sitä omalla nimelläni tunnustaisi. Olen jo ihan riittävän kukkahattu muutenkin. Kiirehdinkin heti perään sanomaan, että kuppi kahvia ja pieni tauko palauttavat ajohaluni nopeasti. Tärinä on ehkä pahinta; omass pyörässäni tärisee lähinnä ohjaustangon oikea puoli. Olen ajanut prätkiä, joissa jalkatapit tärisevät tietyillä kierroksilla niin, että jalkapohjia kihelmöi. Ns. "matkasohvat" (Goldwing tms.) ovat tietenkin asia erikseen, mutta niitä en ole koskaan edes kokeillut.

Kukkahatun arvonimeä ei kai ansaita sillä, että pidättäytyy keulimisesta (kyllä osaan ajaa yhdellä pyörällä), eikä sillä että koettaa ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti. Kukkahatuiksi sanotaan meitä, jotka ajattelevat toisten motoristien harrastaman kikkailun koituvan koko porukan epäonneksi. Onnettomuuksia toki sattuu, voi sattua minullekin. Sanotaan, että on vain niitä jotka ovat kaatuneet ja niitä jotka tulevat kaatumaan. Toiset onnettomuudet ovat enemmän itse aiheutettuja kuin toiset.

Kuvassa oikealla nykyinen mopedini: Triumph Speed Triple 955i. Suomen puukirkkoja tuntevat arvaavat mistä kaupungista kuva on peräisin.

On aivan älyttömän vaikeaa ajaa nätisti porukassa, joka lähtee kikkailemaan. Olin parin kaverin kanssa paikallisten motoristien tiistaikokoontumisessa. Ajelimme sieltä takaisin mutkaisia pikkuteitä. Rata-ajoa harrastaneet kaverit ajoivat aika reippaasti, niin että he joutuivat odottelemaan minua isommissa risteyksissä. Voitte uskoa, että teki mieli ajaa yhtä kovaa heidän kanssaan. Onneksi sain hillittyä suurimmat menohalut, sillä reissun jälkeen huomasin kavereilla olevan pehmeät ratarenkaat. Minä olisin joutunut ajamaan todella riskillä, jos olisin halunnut roikkua mukana. Tätä on vaikea selittää sellaisille, jotka eivät ole ajaneet porukassa. Tunne on vähän sama kuin intissä pitkällä jotoksella: hidastelijoita katsotaan säälien.

kirje kesämökiltä on kirje kesästä

Edellisessä kirjoituksessa puheena olleesta teoksesta löytyy myös Päivi Granön oivaltava artikkeli sukulaistensa Wecksellin sisarusten kirjeenvaihdosta. Granö huomauttaa, että kirjeiden päiväyksen yhteydessä oleva lähetyspaikan merkintä saattaa sisältää viestin tekstin tunnetilasta.

Erityisen tärkeää oman sijainnin ilmoittaminen on ollut silloin kun se on muu kuin sukulaisten tuntema kotiosoite. Osoitteita ja niiden muutoksia seuraamalla tutkija hahmottaa perheenjäsenten liikkumista. Kirjeissä käsitellyissä teemoissakin on kausivaihtelua. Keväällä suunnitellaan muuttoa mökille, loppukesällä huolehditaan opintojen alkamisesta tai työpaikan ja asunnon hankkimisesta. Kirje kesähuvilalta on kirje kesästä ja levosta. Kirje uudesta Helsingin osoitteesta kertoo muutoksesta, uusista töistä, opintojen alkamisesta. Yksi perheenjäsenistä oli pitkiä jaksoja hoidettavana Pitkäniemen mielisairaalassa. Näiden kirjeiden lähetyspaikaksi on merkitty läheinen maalaistalo (jossa pidettiin mielisairaalan potilaita "avohoidossa").

nostalgia ja koti-ikävä kirjeissä

Kasvatushistorian artikkelini edistyy ihan mukavasti. Välillä nykien ja tahmaisesti, välillä taas kaasu auki kutosella. Olen edelleenkin kiinni kirjeiden tulkintaan liittyvässä problematiikassa, joten en nyt osaa muusta kirjoittaa. Blogiin kirjoittaminen auttoi vauhtiin; edellinen juttuni on tietenkin liian pitkä ja rönsyilevä, mutta se auttoi alkuun. Sain lopulta kasaan ihan hyvän jutun puhuttelumuotojen merkityksestä ja niiden historiallisesta muutoksesta 1800-luvulta sääty-yhteiskunnan murtumiseen (joka kai tapahtui viimeksi 1970-luvulla). Nykyään puhutaan luokkayhteiskunnan uudelleen syntymisestä, joten on parasta olla sanomatta asiasta mitään lopullista (siis, että sääty-yhteiskunta olisi lopullisesti kuollut). Sehän on vain sosiaalidemokraattinen iskulause ja kommunistien märkä uni.

Päivi Granön, Jaakko Suomisen ja Outi Tuomi-Nikulan toimittamassa teoksessa Koti. Kaiho, paikka, muutos (2004) on pari todella hienoa artikkelia, joissa lähestytään kirjeaineistoja uusista näkökulmista. Susanna Sallisen artikkeli käsittelee koti-ikävää historiallisena ilmiönä. Kirjoitus on kertakaikkiaan mahtava. Sallinen osoittaa, kuinka koti-ikävää pidettiin aluksi (1600-luvulla) lähinnä sotilaiden ja opiskelijoiden ammattisairautena. Sen ajateltiin johtavan kroonisen melankoliaan (nykyisin kai sanottaisiin "depressioon"). Koti-ikävään sairastunut muuttuu raskasmieliseksi ja menettää elämänhalunsa. Myöhemmin koti-ikävän määritelmä sekoittui menneen ajan kaipaamiseen, nostalgiaan. Me historioitsijathan sairastamme enemmän tai vähemmän tätä tautia. Se ei tietenkään tarkoita menneen ihannoimista, mikä on vallan toinen juttu.

Sallinen ei väitä, että kenenkään tuntema koti-ikävä olisi epäaitoa. Saksalaisessa kaunokirjallisuudessa 1800-luvulla nostalgia yhdistettiin lapsuuden viattomuuteen kaipuuseen ja 1900-luvun alussa pohdittiin koti-ikävän suhdetta murhiin. Ajatusketju oli seuraavanlainen: vieraille paikkakunnille töihin joutuvien työläisten katsottiin syyllistyvän väkivaltarikoksiin muita helpommin jatkuvan koti-ikävänsä vuoksi.

Huomattakoon myös, että karelianismilla ja kansallisromantiikalla on läheinen yhteys nostalgiaan (Kalevala, kulta-aika, Suomen suvun menetetty koti). Tutkija Pirjo Korkiakangas on kirjoittanut, että: "Nostalgia on muistojen sävyttymistä surumielisellä kaipauksella tai eriasteisilla mielihyvän ja menneisyyden nautiskelun tunteilla".

Yhtä kaikki, nostalgia on aihe, jota lapsuuden tutkijat voisivat mielestäni pohtia syvemmin. Nostalginen tunnelma voi herätä vaikkapa vanhoja valokuvia katselemalla. Syntyvä tarina elää muistelijan omilla ehdoilla. Lapsuuden muistojen mieleen palauttamiseen voi liittyä samaan aikaan kaihon ja katkeruuden tunteita, eräänlainen katkransuolainen maku. No, luultavasti niillä aikuisilla, joilla on ollut oikeasti rankka lapsuus, mitään nostalgisia tunteita ei ole; tai ne eivät ainakaan liity kotiin ja vanhempiin.

Sallinen on tutkinut koti-ikävän ja nostalgian ilmauksia siirtolaiskirjeissä: kenelle koti-ikävästä puhuttiin, puhuttiinko siitä eri tavalla vanhemmillle kuin sisaruksille tai ystäville. Hän kysyy, millaisilla kiertoilmauksilla koti-ikävästä puhutaan siirtolaiskirjeissä.

Kirjeissä toistuu "symbolinen paluu" lapsuuden maisemiin ja muistoihin. Nuo kuvaukset (muistot) ovat yllättävän tendenssimäisiä... vanhimmat ovat kuin Topeliuksen Maammekirjasta: Äiti kävelemässä saunapolkua vihta kainalossa, näkymä paikkakunnan näköalapaikalta jne. Kotiseudusta ja sen ihmisistä ei kirjoitettu kielteisesti, sehän olisi voinut johtaa yhteyden katkeamiseen. Vanhempia ei yleensä haluttu huolestuttaa koti-ikävää huokuvilla kirjeillä. Ehkä vanhemmat olivat alusta pitäen vastustaneet lähtemistä, eikä heille ehkä siitä syystä kehdattu tunnustaa tilanteen oikeaa laitaa. Ystäville sen sijaan voitiin puhua suoremmin.

kirjeet historiantutkimuksen aineistona

Olen joskus aikaisemminkin valittanut, että tieteellisen artikkelin kirjoittamisen aloittaminen on usein vaikeaa. Nyt olen tahinut jo pari viikkoa kasvatushistorian metodiikkaa käsittelevän juttuni kanssa. Pari viikkoa "hukattua" aikaa. Pari viikkoa päämäärätöntä työhuoneen järjestelyä, paperipinojen siirtelyä, lauseenalkuja tietokoneen näytöllä.

Ei auta, että tiedän syyn vitkasteluuni. Olen ehkä vähän väsynyt, kyllästynytkin. Puristin viime talvena liian monta käsikirjoitusta. Toisaalta tämän uuden artikkelini aihe tuntuu minulle vähän liian vaikealta. En haluaisi kirjoittaa tyypillistä historian tutkimusopasta. Sellaisia on saatavilla ihan riittävästi.

Pitäisi sen sijaan kirjoittaa uusista näkökulmista, tutkimuksen uusista tuulista - ja vielä käytännönläheisesti. Pitäsi osata selittää, miksi lähteiden todistusvoiman arviointi ilman tutkimusongelmia on typerää. Perinteisestihän ajatellaan, että esimerkiksi yksityiskirjeet, päiväkirjat, ja muu subjektiivisia tulkintoja sisältävät aineistot ovat vähemmän luotettavia kuin viralliset asiakirjat. Näin varmasti on, jos kirjeitä tarkastellaan ainoastaan objektiivisuuden, tekstin sisältämien tietojen paikkansapitävyyden näkökulmasta. Kirjeen kirjoittaja, päiväkirjan pitäjä tai haastateltu aikalaistodistaja voivat muistaa väärin, he saattavat kertoa asioita vain omista näkökulmastaan käsin ja jättää kertomatta kokonaiskuvan luomisen kannalta olennaisia tietoja.

Tämä on kaikki tuttua ja turvallista, satoja kertoja erilaisissa tutkimusoppaissa todettua juttua. Lähteen soveltuvuus riippuu siitä, mitä siltä kysytään. En myöskään väitä, että nyt olisi keksitty varmoja tulkintoja tuottava viisasten kivi. Kyse on siitä, että kirjeitä voi olla mielekästä tarkastella myös muista näkökulmista. Historiantutkijan kannattaisi pohtia kirjeitä myös kirjallisena genrenä. Tällöin huomion kohteeksi nousevat kirjoittajan käyttämät fraasit (esimerkiksi tervehdykset, puhuttelutavat, alut, lopetukset), kielikuvat ja kiertoilmaisut (esimerkiksi tunteista kirjoitattaessa) sekä puheenaiheet.

1800-luvun sivistyneistön kirjeissä toistuu lähes aina yksi teema: terveys. Ei kirjettä ilman mainintaa perheen ja lähipiirin voinnista. Waseniusten perhe-elämää ja sivistyneistön elämäntapaa tutkinut Kai Häggman on todennut terveyden olleen kirjeenvaihdon keskeisin ja hallitsevin teema. Arkisia tapahtumia, vuodenaikoja, säätiloja, matkoja, työntekoa ja muita kirjeissä käsiteltyjä asioita tarkasteltiin terveyden ja sairauden kautta: kuinka millainen vaikutus niillä on ollut kirjoittajan terveydentilaan. Sairaus oli tavallaan nykyistä julkisempaa. Luullakseni tuttavan esittämään voinnin kyselyyn oli sopiva vastata rehellisesti (sehän olisi angloamerikkalaisessa nykykulttuurissa melkoinen etikettivirhe).

Tällaiset yleistykset ovat kuitenkin melko vaarallisia. Esimerkiksi eräässä tutkimassani tapauksessa kirjeen kirjoittaja pyytää rehtoria ottamaan poikansa Jyväskylän yläalkeiskoulun oppilaaksi. Kirjeessä huomautetaan, että poika tulee syksyllä "jos elää saa". Fraasiko? No ei. Kirjoittajan kaksi lasta oli kuollut edellisenä päivänä punatautiin ja mainittu poika oli äitinsä kanssa henkihieverissä samassa sairaudessa. Ehkä ne terveydentilaa koskevat asiat eivät sittenkään olleet niin julkisia.

Kirjeitä ja päiväkirjojakin oli ennen tapana lukea lähipiirille ääneen. Ne eivät siis olleet tavallisesti läheskään niin intiimejä kuin nykylukija saattaa luulla. Saattoi myös olla, että kirjeen vastaanottaja ei osannut lukea - mikä tuntuu varsin nololta tilanteelta jos kyseessä on rakkauskirje. Monet amerikansiirtolaiset lähettivät kotiin ammattimaisen kirjeenkirjoittajan laatimia kirjeitä. Niitä ei välttämättä kirjoitettu suoraan sanelusta, vaan kirjuri saattoi kysyä "faktat" ja pistää sitten täytteeksi myös vähän omiaan.

Moni kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi myös sitä mahdollisuutta, että myöhempi biografisti saattaa lukea hänen kirjeitään myöhemmin. Esimerkiksi Selma Lagerlöf pohtii kirjekumppaninsa kanssa sitä, pitäsikö heidän järjestää kirjeensä valmiiksi tulevia tutkijoita varten (selventävillä reunahuomautuksilla varustettuna). Eräs suomalainen valtiomies antoi jälkeläisilleen selvät ohjeet siitä mitkä kirjeet talletetaan arkistoon, mitkä eivät. Hän ei - vaikka historiantutkija olikin - nähnyt omilla nuoruudenkirjeillään (tulevalle vaimolleen) olevan mitään yleistä käyttöä:

On minulla säilyneenä ensimmäinen kirjeenvaihtomme, vuodesta 1849 alkaen, ei kyllä ihan täydellisenä, sillä välimme puolittain meni hajalle saman vuoden syksynä, vaikka vain vähäksi aikaa, ja silloin lienen polttanut jotkut ennen minulle tulleet kirjeet. Minun kyhäykseni näyttävät kaikki säilyneen; löysin ne vainajan secrétairé’sta. Ne ovat, kuten arvata voipi, – alusta ainakin, kovin lapsellisia, keltanokan keltaisia. Waikk’en tahdo niitä hävittää, on kumminkin vaatimukseni, että jälkeläiset, jos huolivat niitä tallella pitää, eivät anna niille minkäänlaista julkisuutta. Minulle ne persoonallisesti ovat rakkaita, koska virittävät muiston nuoruuteni ihanimmasta aiasta iloineen suruineen.

Kirjekatkelma on syntynyt vaimon kuoltua, hänen tavaroitaan läpikäydessä. Siitä huokuu tilanteen melankolinen tunnelma.

Vanhoissa kirjeissä käytettyjen puhuttelumuotojen sisältämiä viestejä on usein vaikea tulkita. Millainen tervehdys on tuttavallinen, mikä muodollinen? Anu Lahtinen ja Marjo Kaartinen ovat kirjoittaneet myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun kirjeiden fraseologiasta parissakin tutkimuksessaan. Kannattaa katsoa vaikkapa tätä Anun hienosti argumentoitua juttua alkajaisiksi (vaikka pitää myöntää, että keskiaikaisen ruotsin taitoni on todella puutteellinen).

Puhutteluiden tutkiminen voi tuntua tylsältä. Keräsin silti - ihan huvikseni - puhutteluita hallussani olevista 1800-luvun puolivälin jälkeen lähetetyistä kirjeistä. Kirjoittaja kuului suomenkielisen sivistyneistön ensimmäiseen polveen. Hän puhuttelee kirjeissään omia lapsiaan esimerkiksi näin:

Tyttöseni!, Lauri poikani!, Anna kulta! Oma rakas lapseni! Minun oma rakas tyttäreni

Kihlattua: Goda Älskade **, Rakas tyttöseni ja myöhemmin vaimoaan: Oma kultani, Oma tuttuni, Omaiseni, Oma armas kultani

Veljeään (johon hänellä oli erittäin läheiset välit): Heikki veljeni!

Läheisiä tuttavia: Vanha veikko!, Veli kulta, Veli Nn., Hyvä ystävä

Ei kovin läheisiä tuttavia: Kunnioitettava veljeni, Arvoisa neiti (vanhempi mies kirjoittaa nuorelle naiselle)

Kirjoittaessaan pyyntöä henkilölle, johon ei ole ystävyyssiteitä:
Kunnioitettu herra nn., Kunnianarvoisa herra, Herra tohtori,

Virallisessa yhteydessä:
Teidän jalosukuisuutenne (aateliselle), Teidän ylhäisyytenne (korkealle virkamiehelle)

Tavoiteltaessa ystävällistä sävyä kirjoitettaessa itseään alempiarvoiselle virkamiehelle voitiin käyttää sanamuotoa: Arvoisa veli (vaikka henkilöt eivät olisikaan tehneet sinunkauppoja).

Käytetty puhuttelumuoto saattaa paljastaa jotakin henkilöiden keskinäisestä suhteesta ja siitä, millaisessa positiossa kirje on laadittu.

Tiesittekö muuten, että Pestalozzin ja Fröbelin tärkeimmät teokset ovat kirjeromaaneja. Fröbelin "elämäkerta" koostuu itse asiassa kahdelle eri henkilölle läheteyistä kirjeistä. Pestalozzi laati teoksensa "Kuinka Gertrud opettaa lapsiansa" muodikkaasti kirjemuotoiseksi. Tosin siinä ei käydä todellista dialogia, sillä kirjeiden saajan vastauksia ei ole esitetty. En ole varma siitä ovatko Pestalozzin kirjeet aitoja vai eivät. Ai niin, kirjoittihan Rousseaukin kirjeromaanin (Eliose). Kirjemuoto oli aikansa "reality" -juttu. Kirjeen kirjoittaja voi esitellä omia ajatuksiaan lukijalle näennäisen "intiimisti". Lukija päästetään kurkistamaan nuorten naisten pöytälaatikkoon. Ah! Tämä oli siis aikana ennen "kaikkitietävän kertojan" keksimistä ... siis selostajan ääntä. Senhän tuli tunnetuksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) -teoksen myötä. Nykypäivänä tunnetuin kirjeromaani lienee Dracula. Kuvassa aikoinaan suuresti juhlittu kirjeromaanien kirjoittaja Samuel Johnsson.

Pestalozzin teosta on vaikea lukea tyynenä. Ensiksi kirjeen kirjoittajan itsetietoinen opettajan ääni alkaa väsyttää, sitten se puistattaa. Tämä muuten taitaa olla useimpien kirjeromaanien ongelma. Ne ovat ylidramaattisia ja helposti hieman jankuttavia.

Mestarit menevät vuorille

Eksyin kirjoittamaan historiallisista elokuvista kun piti kirjoittaa mikrohistoriasta. Ehkä olisi viisasta olla asettamatta itselleen liian tiukkoja raameja tällaiselle jutustelulle. Postituksista tulee raskaita ja liian pitkiä. Annan siis itselleni luvan kirjoittaa vielä elokuvista.

Olen periaatteessa Ridley Scott -fani. Hän ei ole tehnyt fanittamista helpoksi, sillä hänen filmografiaansa mahtuu aika erilaisia leffoja. Esimerkiksi "Isku Mogadishuun" -elokuvaan liittyy ikäviä implikaatioita: onko kyseessä puolueeton yritys ymmärtää mitä siellä tapahtui, pyritäänkö elokuvassa hyväksyttämään amerikkalaisjoukkojen lähettäminen, kerätäänkö sillä sympatiaa amerikkalaisveteraaneille? Scott on tehnyt urallaan useampia "historiallisia elokuvia". Kaikki tuntevat "Gladiatorin" ja monet ovat nähneet "Taivasten valtakunnan" (lausehan on kuin herätyskokouksesta). Pidin Gladiatorista enenmmän kuin ristiretkeläisen tarinasta. Kummassakin on aika hyvä äänimaailma; Zimmerin ja Gerhardin musiikki on nerokasta. Tässä pari esimerkkiä (preview filejä):
Duduk Of The North,
Maximus
The Slave Who Became A Gladiator

Käsiini osui vähän aikaa sitten Scottin nuoruudentyö "The Duellists". Tarina on sijoitettu Napoleonin sotien kulisseihin. Päähenkilönä on entinen kaksintaistelusankari, joka ei halua enää taistella. Tämähän on monista länkkäreistä tuttu asetelma: rauhallinen maanviljelijä paljastuu entiseksi pistoolisankariksi. Sitten paikkakunnalle tulee joku itsestään paljon luuleva keltanokka... farmari pakotetaan tarttumaan aseeseensa vielä kerran ja PANG! Kaksintaistelijoissa (Duellists) päähenkilöä riivaa kesken jääneessä kaksintaistelussa nolattu upseeri, joka on ottanut elämäntehtäväkseen entisen kumppaninsa voittamisen (tappamisen). Toinen ei halua taistella. Hänestä on tullut niin hyvä, ettei halua enää taistella. Hän on harjoittanut taitoa siihen pisteeseen asti, että siitä on tullut yhdentekevää.

Kiinalaisissa miekkaelokuvissa suurimmat mestarit asuvat aina vuorilla - eristäytyneinä (esim Tsui Hark: Seitsemän miekkaa jne. jne.). Heidän taitonsa on etäännyttänyt heidät kaikesta muusta. "Jousella ampujassa" suurmestari asuu vuorilla. Ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää siltä, että hän ei tee mitään. Hän on kehittänyt taitonsa siihen pisteeseen, ettei tarvitse ampumiseen enää jousta ja nuolta. Tarinan päähenkilö, Chi Ch'ang käyttää elämänsä parhaat vuodet täydellisen jousiammuntataidon harjoitteluun. Kun hän, luultavasti, sen saavuttaneena palaa vuorelta ihmisten ilmoille, on hän muuttunut mies. Hänellä ei ole enää kunnianhimoa, ei toiveita, ei pyrkimyksiä.

Ehkä vuori on myös symboli. Se kuvaa näkökulmaa, josta mestari tarkkailee noobeja; kuin jättiläinen muurahaisia. Kummatkin ovat toisilleen yhdentekeviä.

Martin Guerren paluu, osa 1

Olen taas palannut kesämökiltäni, joka on - kuten Kalju unessaan näki - paljon talviasuntoani suurempi ja kauniimpi paikka. Sitä pitäisi kai kutsua huvilaksi, mutta se sana ei oikein sovi suuhuni.

Pahoittelen, että en ole viitsinyt päivittää blogiani useammin viime viikkoina. Olen käyttänyt kaiken tarmoni betonin valamiseen... kerron siitä lisää joskus myöhemmin.

Nimimerkki "Nainen" pyysi minulta kirjavinkkejä tulevalle opettajalle. Aika paha kysymys, varsinkin kun haukuin sen "Reksi on homo" kirjan eräässä aiemmassa jutussani. Ehkä alkuun sopisi Kaarlo Laineen Ameba pulpetissa (kuvaus Oululaiselta yläasteelta). Tähänkin aiheeseen (koulukuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa) on palattava myöhemmin, sillä ensin on lunastettava aiempia lupauksia. Ai niin, ja tehtävä vähän töitäkin. Graduaan kesällä vääntäneet ovat taas ilmoittaneet elonmerkkejä itsestänsä...

Lupasin edellisessä päiväkirjamerkinnässäni, että kirjoitan jotakin Natalie Davisin tutkimuksesta The Return of Martin Guerre. Kerratessa mielessäni tuon kirjan pääpiirteitä jäin pohtimaan, että kirjan juoni sopisi täydellisesti elokuvakäsikirjoitukseksi. Selailin nettiä tyytyväisenä keksinnöstäni huomatakseni, että tutkimuksen pohjalta työstettiin elokuva melkein välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen. Tuossa Daniel Vignen (1982) ohjaamassa elokuvassa miespääosan esittää nuori Gerard Depardieu. Elokuva lienee melko uskollinen Davisin tekstille. Hyvää stooria voi kierrättää lähes loputtomasti, kuten Shakespieren näytelmien tai vaikkapa Homeroksen Odysseian lukemattomista filmatisoinneista voi havaita. Niinpä Davisin kirjasta on tehty myös Hollywood -versio: Sommersby (1993). Sommersby ei sanonut minulle mitään ennen kuin katsoin leffan tarkempia tietoja internet movie databasesta. Niin juuri; tämähän on se elokuva, jossa Richard Gere ja Jodie Foster seikkailevat Yhdysvaltojen sisällissodan pyörteissä (juonilyhennelmä). En ollut koskaan tajunnut, että tämänkin elokuvan käsikirjoitus on itse asiassa suoraan Davisin tutkimuksesta - tosin tapahtumien konteksti, paikat, nimet ja ympäristö on muutettu alkuperäisestä täysin toiseksi.

Nyt voi tietenkin rypistää otsaansa ja kysyä, onko alkuperäisestä jäljellä enää mitään olennaista. Jos ajattelee Davisin tutkimuksen varsinaista sisältöä, niin eipä siitä Sommerbyssä enää ole. Onko sillä väliä? Ei kai.

Minulla on hyvin pitkälle edennyt viha-rakkaussuhde historiallisia elokuvia kohtaan. Rakastan Kubrickin Barry Lyndonia. Tuohan elokuva on monen arvostetun kriitikon mielestä pitkäveteinen, liian pitkä ja liian melodramaattinen. Typerykset! Barry Lyndon on mielettömän hieno vaellustarina ja uskomattoman kaunis elokuva. Sen kaikki sisäkohtaukset on kuvattu kynttilänvalossa! Musiikki on sykähdyttävää. Lyndonin elämän, usein ikävissä käännekohdissa kuullaan aina sama teema: Schubertin pianotriosta opus 100 D -molli n:o 2. Händelin Sarabande HWV 437 soi puolestaan silloin kun päähenkilöllä menee hyvin. Mukana on myös Vivaldin sellokonsertto RV 409 ja osia J. S. Bachin BVW 1060:stä.

Tarina kertoo köyhästä opportunistista, jolla on enemmän pätemisenhalua kuin moraalista selkärankaa. Hän onnistuu erittäin hyvin kaikenlaisissa epäilyttävissä ja huonoissa ammateissa kuten vihollisen vakoilijana, uhkapelurina, keinottelijana ja ammattimaisena kaksintaistelijana. Onko tällainen maine kuitenkaan onnen avain, tuntuu elokuva kysyvän. Lyndon ei ole hyvä poika, ei isä tai aviomies. Barry Lyndon on kuitenkin enemmän kuin antisankari, ja elokuva on enemmän kuin historiallinen spektaakkeli. Se julistaa: sääli ihmistä!

Toinen minua syvästi liikuttanut historiallinen elokuva on niin ikään Depardieun tähdittämä "Kaikki elämäni aamut" (Tous les Matins du Monde/ All the Mornings of the World). Tässäkin elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli ja asema. Tarina on "zeniläinen": Sainte Colombelle camban soitto on mielentila - sillä ei ole enää mitään tekemistä sorminäppäryyden kanssa. Taito on kohonnut sille asteelle, jossa soitinta enää tarvita. Olen aina tuntenut outoa vetoa tämäntyyppisiin tarinoihin. Elokuvan tekee kuitenkin entistä tärkeämmäksi se, että se oli viimeinen jonka katselin äidin kanssa.

En ole tullut hankkineeksi tuota leffaa itselleni, sillä siitä oli pitkään saatavilla vain heikkolaatuinen VHS -kopio- sekin vain Ranskasta tilaamalla. Huomasin ilokseni, että nyt oli viimein tullut (reippaasti yli 10 vuotta elokuvan ilmestumisen jälkeen) myös DVD -versio (5.1 äänillä). Miksikö? No siksi, että kyse on ranskalaisesta elokuvasta.

Huomaan, etten päässyt vieläkään eteenpäin Martin Guerren tarinassa. Mikähän tässä on nyt vikana?

Telemakhos reseptikirjailijana

Pian tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä kun tulimme kesämökillemme. Oheinen kuva on otettu kuistiltamme. Saimaan vesi on 84 cm. vimevuotista alempana. Kaikki näyttää erilaiselta; tänne ylös ei sitä huomaa. Saimaa käyttäytyy itse asiassa kuin joki, eikä järvi.

Katsokaa vaikka Etelä-Savon ympäristökeskuksen julkaisemaa havaintokuvaa:


Vene oli kymmenen metrin päässä viimevuotisesta rantaviivasta.

Otin mukaan kasan kirjoja - ei, en nyt ehdi lukea kaunokirjallisuutta ja korkkaritkin pitää ilmeisesti jättää tänä kesänä vähemmälle. Jari sai puhuttua minut ympäri, ja menein -tyhmää kyllä - lupaamaan artikkelin kasvatushistorian metodologiasta. En ole ollut muutamaan vuoteen kovin kiinnostunut historianfilosofiasta, ja huomaan etten tiedä oikein missä tällähetkellä mennään. Kävin kirjastossa lainaamassa kasan tutkimuksia ja pari reseptikirjaa (metodiopasta). Ne teistä, jogtka ovat jaksaneet lukea vuodatuksiani pidempään muistanevat, että olen kirjoittanut metodioppaista aika vähättelevästi. No niin, saa nauraa; kirjoitan nyt - tai ainakin yritän kirjoittaa - metodiOPASTA.

Tutustuttuani muutamaan uuteen historiantutkimuksen oppaaseen havaitsin, että nyt kirjoitetaan niistä jutuista joista keskustelimme jatko-opintopiirissämme 1990-luvun puolivälissä. Matti Peltosen Mikrohistoria -teoksessa käydään läpi ranskalaisten annalistien Arieksen, Ladurien ja Braudelin ajatuksia ja tuotantoa. Erityisen tarkasti Peltonen näyttää perehtyneen Carlo Ginzburgin ja Giovanni Levyn (Aineeton perintö) työhön. Hän näyttää arvostavan Levyä todella paljon. Tulin itsekin lukeneeksi mainitun teoksen kymmenisen vuotta sitten. Levyn kirja kertoo Pohjois-Italialaisesta 1700-luvulla eläneestä kansanparantaja-kyläpapista (tai "manaajasta), joka tasapainoilee kahden - näennäisesti hieman ristiriidassa olevan ammattinsa välillä. Levy kuvaa Santenan kylän sosiaalisia verkostoja ja osoittaa, että papin ratkaisu oli oikeastaan rationaalinen.

Natalie Davisin "Martin Guerren paluu" on nin kiinnostava tutkimus, että kirjoitan siitä lähipäivinä oman juttunsa.

Oli jännää havaita, että Peltonen suhtautuu kriittisesti Rüseniin, Ankersmithiin ja LaCapraan. Koetin lukea heidän artikkeleitaan History and Theory -lehdestä kymmenen vuotta sitten - hankin pari kirjaakin, mutta en tainnut loppujen lopuksi tulla paljoa viisaammaksi. Luulin, että en ymmärtänyt pointtia kieliongelmien vuoksi (hyvin monimutkaisia lauseita englanniksi). Nyt huomaan, että ajatus on outo myös suomenkielellä luettuna. Pääteema liittyy ajallisen epäjatkuvuden ongelmaan: postmoderni historiantutkimus rakentuu sihen olettamukseen, ettei historiasta voi tietää mitään. Yhteistä todellisuutta ei ole. Historiantutkimus tuottaa kuvia nykypäivästä. LaCapran mukaan arjen historia vääristää historiankirjoitusta kohdistamalla huomion historian "roskiin".

Historianfilosofian harrastamista ei ole koskaan pidetty erityisen tarpeellisena "kunnon" historiantutkijalle. Historiantutkimus miellettiin pitkään eräänlaiseksi käsityöksi, ei niinkään ajattelutyöksi (ehkäpä tästä johtuen Renvallin hegemonia historianfilosofiassa oli nin pitkäikäinen).

Nyt siis pitäisi kirjoittaa metodioppaaseen historian tutkimusmenetelmistä. Mikrohistoria ei ole menetelmä. Menetelmän nimeä ei voi antaa myöskään arjen historialle tai mentaliteettien historialle. Kasvatushistoriallakaan ei ole omaa menetelmäänsä. Ne ovat näkökulmia, tai aineiston rajaamia kokonaisuuksia. Historiantutkimuksessa on oikeastaan vain yksi menetelmä: lähdekritikki. Tosin se, miten lähdekritiikki määritellään riippuu vähän tutkijan näkökulmasta. Riitauduin tästä asiasta toisen väitökirjani tarkastajan kanssa. No, ei se ihan lyömiseksi mennyt, eikä erimielisyys näkynyt arvosanassa (eximia). Periaatteellinen erimielisyytemme on hyvin kuvaava. Tarkastajan mielestä lähdeluottelossani oli "epäluotettavia" teoksia. Minä koetin selittää, että tietenkin siellä on epäluotettavia teoksia - ilman niitä olisi vaikea kuvata oman aikansa propagandaa. Mitään lähdettä ei voi arvioida hyväksi tai huonoksi ilman että kertoo samalla, millaisiin kysymyksiin niiden avulla on tarkoitus vastata.

Muistomerkki Suomen ensimmäiselle perintätoimistolle

Mainiossa Memoria Volantilis -blogissa kerrottiin, että Piispa Henrikin värttinäluuksi uskottu pyhäinjäännös siirretään Turun tuomiokirkkomuseoon. Ihan hyvä juttu. En nyt ulkoa muista, oliko keskiaikainen Nousiaisissa säilytetty Henrikin pyhäinjäännös alun perin suurempi, vai oliko lippaassa tuolloinkin vain käsivarren luita (kyynervarsi ja värttinäluu).

On selvää, että pyhäinjäännöksen historiallisesta todenperäisyydestä ei kannata ryhtyä saivartelemaan. Se, löysikö Peter Bartholomew vuonna 1098 todellisen Jeesusta ristillä haavoittaneen keihään kärjen, on vähemmän mielenkiintoista - kuin pohtia millainen merkitys tuolla löydöllä oli. Nin, nin, miten keihäs olisi joutunut Antiokiaan ja säilynyt yli 1100 vuotta, kuinka se löytyi juuri silloin kun epätoivoiset ristiretkeläiset tarvitsivat sitä jne, jne. Ristiretkeläisarmeija sai uutta virtaa löydöstään ja onnistui voittamaan taistelun. Näitä "pyhiä keihäitä" on löydetty kymmeniä. Lisää "kohtalon keihäästä" täällä

Tänne pohjolaan ei keskiajalla ja uuden ajan alussa kulkeutunut arvokkaita reliikkejä. Tai olisi kai kulkeutunut, jos olisi ollut millä maksaa niistä. Eurooppalaiset keräilijät, luostarit ja hallitsijat saattoivat pitää näytillä puunkappaletta Jeesuksen rististä, orjantappurakruunun piikkiä tai muuta aikansa turistinähtävyyttä.

Käsittääkseni historiantutkijat suhtautuvat tätä nykyä melko skeptisesti Henrikin pyhimyslegendan ja sen kansanomaisen toisinnon historialliseen todenperäisyyteen. Henrikin kuolemasta ei ole aikalaisdokumentteja; ensimmäinen on peräisin 1200-luvun lopulta, siis yli 100 vuotta väitetyn murhan (1150) jälkeen. Tämäkin dokumentti on todistusarvoltaan hieman ristiriitainen - sitä voidaan pitää kirkon "propagandana". Varsinaisessa latinankielisessä pyhimyslegendassa ei mainita nimeltä Lallia eikä Kerttua. Muistelen prof. Veikko Litzenin kertoneen minulle, että aikalaisdokumenteista ei selviä edes se, onko Henrik käynyt koskaan Suomessa. Kenenköhän luut sitten tuossa kansallismuseossa säylytetyssä lippaassa makaavat...?

Kannattaa silti muistaa, että Suomeen tehdyistä "ristiretkistä" ei myöskään ole täysin pitävää ja ristiriidatonta näyttöä. Sveanmaan historiankirjoittajat kertovat Skaldien perinteen mukaisia sankaritarinoita hallitsijoistaan - eikä historiallinen todenperäisyys ollut näiden tarinoiden tarkoitus eikä laadun kriteeri. Se, joka on lukenut Jusleniuksen Aboa vetus et novan, tietää mistä puhun. Ja tuo Turun historiahan on kirjoitettu sentään 1700-luvulla. Ajatus siitä, että historiankirjoituksen pitäisi perustua tarkkaan lähdetyöskentelyyn, syntyi vasta 1800-luvun alkupuolella.

Martti Haavion Piispa Henrik ja Lalli -teoksessa käydään läpi kansanomaisen pyhimystarinan toisinnot säe säkeeltä. Haavio huomasi, että kansantarinassa ja virallisessa pyhimyslegendassa murhan motiivit poikkeavat toisistaan. Kirkon versiossa Henrik maksaa talon emännälle kestityksestä, mutta se ei sovi pakanallisille suomalaisille. Näin he rikkovat vieraanvaraisuuden sääntöjä kaksinkertaisesti (eivät halua auttaa matkustavaista, eivät edes rahaa vastaan). Emäntä vielä valehtelee miehelleen, ettei maksua suoritettu (Kerttu on siis suurin syyllinen) Kansantarinassa Henrik ei maksa, vaan vaatii kestitystä vedoten asemaansa (kestiruotsi). Lalli nousee vastustamaan uutta rasitusta, eikä taivu kirkollisen esivallan edessä. Näin tulkittuna kertomus kohottaa Lallin suomalaisuusmieheksi, kapinoitsijaksi.

Köyliön keskustaan pystytettiin 1989 professori Aimo tukiaisen veistämä Lallin patsas. Kunta ei halunnut olla mukana tuossa hankkeessa - sillä moni ajatteli, ettei ollut sopivaa muistaa murhamiestä patsaalla. Hankkeen kustansi paikallinen pankki. Tässäkin on "hauskaa" symboliikkaa: Lalliahan voi ihan syystä pitää kaikkien velkojien isänä.

musikaalisuus ja yleisälykkyys

Alkaako tuntua jo siltä, että Telemakhos lukee vain Helsingin Sanomia. No tässä vähän lisää vettä myllyyn:

Taloustieteiden maisteri Seppo Heinonen kertoo mielipideosastolla julkaistussa kirjoituksessaan, että musikaalisuus korreloi selvästi yleisälykkyyteen. No tästä asiasta olisi helppo ryhtyä inttämään periaatteellisella tasolla (määrittele musikaalisuus jne.), mutta en nyt tee sitä.

Ystäväni sibiksessä ovat tienneet intuitiivisesti tämän asian jo pitkään ;-) Nytpä tuo usko on sitten "tieteellisesti" vahvistettu. Totta puhuen musikaalisuudella (rytmitaju, sävelmuisti, hienomotoriset taidot) on osoitettu olevan yhteyttä kieltenoppimiskykyyn... mutta että oikein älykkyyteen...

Päätin kaivaa esiin Heinosen artikkelissaan mainitseman lähteen. Hän viittaa Richard Lynnin tutkimustuloksiin. Sanooko tämä nimi teille mitään? Ei minullekaan... aluksi. Sitten valkeni. Tämähän on se pääministeri Vanhasen isän, Tatu Vanhasen tutkimustoveri! Siis se, joka julkaisi - sittemmin vääriksi/ puutteellisiksi osoittautuneet - tutkimustulokset ihmisrotujen välisistä älykkyyseroista. Lynn ei selvästi pelkää uhrata mainettaan tieteen alttarille, sillä hän on tarttunut pelotta aika arveluttaviinkin tutkimusaiheisiin. Hän on nimittäin "osoittanut" myös, että miehet ovat kognitiivisissa tehtävissä naisia älykkäämpiä (tässähän olisi peruste suosia rentoja miehiä opiskelijavalinnoissa) ja, että aasialaiset ovat afrikkalaisia älykkäämpiä. Nyt hän siis kertoo meille, että musikaalisuus ja älykkyys ovat keskinäisessä yhteydessä.

On aina kiinnostavaa, miten eri ihmiset tulkitsevat itselleen vieraalla tieteenalalla saatuja tutkimustuloksia. Jokainen kai lukee niitä vähän omasta näkökulmastaan käsin - korostaen itselleen tärkeitä asioita. Heinonen halusi siis korostaa, että tiede todistaa musiikkiluokkien oppilaiden olevan muita älykkäämpiä.

Heinosen mielipidekirjoitusta voi pitää merkkinä siitä, että nyt on tilausta tällaisille eriarvoisuutta lisääville yleistyksille. Tai onhan näin ollut jo pitkään. Juuri äsken sain katsoakseni 1960-luvun alussa tehdyn (psykologian alaan kuuluvan) tutkielman, jossa osoitettiin kauniin käsialan korreloivan älykkyyden kanssa. Tässäpä oiva ja halpa keino karsia jyvät akanoista! Myöhemmät tutkimukset eivät - ikävä kyllä - ole tukeneet tätä tulosta. Tuloksia paremmin selittäviä muuttujia on löydetty aina toisaalta.

Heinosen kirjoituksesta näkee, ettei hän ymmärrä tilastotieteen alkeita. Hän puhuu voimakkaasta korrelaatiosta, vaikka kerroin on vain 0,27. Kyseessä ei tarkkaan ottaen ole edes kohtalainen korrelaatio. Tieteellisissä artikkeleissa ei ole tapana puhua korrelaatiosta, jos kerroin jää alle 0,30. Korrelaatiokerrointa ei kannata tulkita, jos p > 0,05. Ilmeisesti saavutetut tulokset olivat kuitenkin tilastollisesti merkitseviä.

Spearmanin korrelaatio kertoo kahden muuttujan välisestä tilastollisesta yhteydestä, ei muuta. Se ei kerro, ovatko kysymykset asetettu oikein ja mielekkäästi. Laskutoimitus ei kerro, voidaanko yhteyttä selittää jollakin toisella muuttujalla (esim. englannissa, jossa musikaalisuus-aineisto on kerätty, voisi musiikin harrastaminen ja perheen sosioekonominen tausta olla keskinäisessä yhteydessä, mikä puolestaan on yhteydessä koulutusmahdollisuuksiin.)

rentoja appron poikia opettajiksi

Opettajankoulutuksen opiskelijavalinnat ovat taas käsillä. Niinpä HS julkaisi jokavuotisen valintakoejuttunsa sopivasti Helsingin OKL:n valintakokeiden ensimmäisen päivän jälkeen. Tällä kertaa toimittajan ei tarvinnut veisata "kuuden ällän tytöt vievät opiskelupaikat rennoilta miehiltä" -virttä yksin, sillä professori Matti Meri teki sen hänen puolestaan. Ja ilmeisesti ihan erikseen käskemättä. Tiesin kyllä, että edellä mainittu myytti "kuuden ällän tytöistä" on juurtunut erittäin syvälle yhteiseen tietoisuuteemme, mutta sillä ei pitäisi olla vaikutusta sellaisen asiantuntijan kuin prof. Meren arviointikykyyn. Hänhän tosiasiassa tuntee valintakoetilastot - tai ne ovat ainakin hänen saatavillaan.

Nyt siis on taas oikein kasvatustieteen professorin suulla todettu, että opintonsa hyvin suorittaneet nuoret naiset vievät "rentojen miesten" paikat koulutuksessa. Itse asiassa artikkelissa puhuttiin "tytöistä" ja miehistä. Siis tytöt vievät miesten koulutuspaikat! Mitä tähän voi oikein sanoa? Ei kai muuta kuin, että väite on paitsi syrjivä, myös kaikilta osiltaan väärä. Tilanne on vähän outo, sillä Meri on ainakin aiemmin ottanut vahvasti kantaa hyvin menestyneiden ylioppilaiden puolesta. Olisikohan häntä siteerattu lehdessä väärin? Toivottavasti.

Tässä pari tilastoargumenttia:

• Ylioppilastutkintotodistuksen äänimäärä vaikuttaa merkittävästi lähinnä Helsingin, Hämeenlinnan ja Jyväskylän opiskelijavalintoihin. Niinpä näissä laitoksissa opiskelee (tilastojen perusteella) yleissivistykseltään keskimääräistä parempia opiskelijoita. Jyväskylässä opettajaksi opiskelevilla on viiden aineen äänimäärä siinä 25-26 (L ja E = 6 ääntä, M = 5 jne.) Monissa muissa laitoksissa opiskelee jopa approbaturin yleisarvosanan kirjoittaneita opiskelijoita.
  
• YO -todistuksen painoarvoa lisää se, että valintakokeisiin kutsuttavien hakijoiden määrää on jatkuvasti vähennetty. Mitä vähemmän hakijoita kutsutaan, sitä korkeammalle esivalintaraja nousee. Varsinkin Helsinki on kunnostautunut riman korottamisessa.
• Jyväskylä, Helsinki, Hämeenlinna -akselin ulkopuolelle ei hakeudu tarpeeksi "kuuden ällän tyttöjä". Täydet pisteet YO-todistuksen perusteelle saaneita hakijoita on koulutuksessa vähemmän kuin lubentterin kirjoittaneita.

Kysymyksiä Matti Merelle

• Miksi koulumenestys ei ole suotava ominaisuus opettajalle?
• Miksi kuuden ällän tytöistä tulee huonompia opettajia kuin "rennoista miehistä"
• Miksi kehotat valintakokeissa epäonnistuneita hakemaan ensi vuonna uudestaan? Eikö se merkitse sitä, että et luota valintoihinne?

Itse kannatan minimikriteereihin siirtymistä. Voisimme määrätä, että valintakokeisiin pääsevät vain ne, jotka ovat kirjoittaneet vähintään Magnan suomen kielestä, ja Cl:n jostakin itse valitsemastaan reaaliaineesta. Lisäksi matematiikasta (pitkä tai lyhyt oppimäärä) on oltava hyväksytty suoritus. Nythän tilanne on sellainen, että noin 1/6 hakijoista ei ole kirjoittanut matematiikkaa ollenkaan.

niin sanottu tiedeyhteisö

Sain tehtäväkseni toimia laitoksellemme kutsutun ulkomaisen huippututkijan autonkuljettajana ja "seurustelu-upseerina". Se oli tietenkin miellyttävä tehtävä; ja olen vähän imarreltu siitä, että minuun luotetaan tällaisissa töissä. Keskustelimme tietenkin tutkijan projekteista ja tulevan luennon aihepiiristä. Ihmettelin, miksi en onnistunut saamaan häntä innostumaan tutkimuksesta puhuttaessa (kaikki tutkijat nimittäin puhuvat mielellään heitä askarruttavista kysymyksistä tai ylipäätään aiheista, joiden parissa he ovat työskennelleet pitkään). Päädyin siihen, että professori haluaa joko varjella tutkimuksiaan/ ideoitaan tai sitten hän vain suhtautuu vieraisiin ihmisiin varautuneesti. Ehkä minä en osoittanut olevani sellainen puhekumppani, jolle maksaisi vaivaa kertoa uusista ajatuksista. Vasta myöhemmin tajusin, että on vielä neljäskin mahdollisuus: hän ei ole enää niin kovin kiinnostunut tutkimuksesta. Tätä tulkintaa puolustaa se, että hän saavutti maineensa lähes kolmekymmentä vuotta sitten tehdyillä tutkimuksillaan. Hyvä niin.

Professori piti erittäin kiinnostavan luennon, jossa hän käsitteli opettajuutta koskevien uskomusten ja käsitysten syntyä ja vaikutusta. Opettajaihanteet voivat vaikuttaa erittäin merkittävällä tavalla tulevien opettajien opetustyyliin ja tavoitteisiin (opettajaihanne voi syntyä vaikka omasta koulumuistosta, kokemuksesta vanhempana olemisesta jne.). Pointti on se, että ihmisellä saattaa olla samaan aikaan monia erilaisia - keskenään kilpailevia - käsityksiä samasta ilmiöstä. OKL:ssä annettu opetus "kilpailee" muualta omaksuttujen käsitysten kanssa.

On havaittu, että osa peruskoulun oppilaista saattaa uskoa samaan aikaan siihen, että maa on "pannukakku" ja pallo. Tai, että tähdet ovat avaruudessa kiinni taivaankannessa. Sitten kun kysytään tarkennusta, he saattavat vaihtaa kertomusta ja esittää asian oikein. Eri tulkinnat voivat olla "samanarvoisina" oppilaiden mielissä - kuitenkaan kumoamatta toisiaan.

No hyvä. Sain seuraavana päivänä hyvän muistutuksen siitä, että edellä kuvattu käsityksiin liittyvä "epärationaalisuus" koskee myös omaa tiedeyhteisöäni. Sain nimittäin osallistua opetusnäytteen arvosteluun. Eräs näytteen antaja, biologiasta väitellyt FT, piti erinomaisen esitelmän kädellisten tarttumaraajan evoluutiosta. Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että hän sai ansaitusti täydet pisteet opetusnäytteestään. Huomiotani kiinnitti parin professorin hänelle esittämät kysymykset. Yksi kysy tohtorin näkemystä ID -teoriasta. Hän vastasi, ettei kyse ole tieteen näkökulmasta katsoen "teoriasta" (ja katsoi kysyjää vähän säälivästi) ja jatkoi, että biologia ei näe evoluutiolla olevan suunnitelmaa. Vastaus oli tietenkin aivan oikein. Teki mieli juosta seinään. Ja pahempaa seurasi. Näytteestä käydyssä keskustelussa nostettiin esiin se, että hän kielsi muiden paradigmojen (so. kreationismin) olemassaolon kategorisesti.

Tähän on siis tultu. Nuo 1970-luvulla Derridansa ja Winchinsä huonosti tai ei ollenkaan lukeneet ns. postmodernistit ajattelevat, että on olemassa useita erilaisia paradigmoja tällaisissakin kysymyksissä. Mikään ei ole totta ja kaikki on totta.

Minä näen asian niin kuin tuo kirjoituksen alussa mainittu tutkijavieraamme: vanhoista käsityksistä luopuminen on tuskallisen hidasta. Se vaatii uusien tietojen omaksumista. On helppo pitää kreationismia kilpailevana pradadigmana, jos ei omaa edes perustietoja nykybiologian, geologian ja paleontologian alalta. Tietämyksen kerääminen ei ole nykyisin edes vaikeaa. Alkuun voisi kannattaa lukea vaikka joku Ridleyn teos ja tietenkin Bill Brysonin mainio teos "Lyhyt historia lähes kaikesta".

En pidä itseäni "tiedeuskovaisena", mutta keskustelu siitä, pitäiskö biologian tohtorin suhtautua evoluutioteoriaan ID:n kanssa kilpailevana pradigmana, on täysin kohtuuton ja outo.

Kaikki me ollaan joskus oltu noobeja

Tiedättekö Runescapen? Jos tiedätte, olette luultavasti koululaisten vanhempia tai roolipeliharrastajia. Runescape on siis erittäin suosittu online roolipeli. Sitä pelataan siis verkossa, eikä käyttäjien tarvitse asentaa peliä koneelleen. Javakonsoli riittää. Runescapen pääsivulla olevien tietojen mukaan pelaajia oli viime perjantai-iltana kello kymmenen maissa vähän alle 100 000. Pelipalvelimia on parikymmentä. Arvioni mukaan Runescapen pelaajakunta on hyvin nuorta - luultavasti useimmat pelaajat ovat alakouluikäisiä. Minäkin tutustuin tähän peliin ekaluokkalaisten välityksellä. Varttuneemmat pelaajat pelaavat kai The Simsiä tai The World of Warcraftia.Vaikka olenkin pelannut erilaisia adventure -pelejä aika paljon, en ole pelaillut paljoa verkossa. Tiedän tyyppejä, jotka ovat ottaneet lomaa töistä pystyäkseen pelaamaan WoW:ia pari vuorokautta putkeen.

No kävi sitten niin, että vähän kokeilin lasten peliä. Rune on aika yksinkertainen peli, mutta silti hyvin addiktiivinen. Sitä voi pelata monella eri strategialla. Ideana on kuitenkin parantaa pelihahmon taitoja eri alueilla: voi esimerkiksi keskittyä puunkaatoon, kalastukseen, kokkaamiseen tai vaikkapa kaivostoimintaan. Mitä kauemmin jaksaa louhia, sitä kalliimpia metalleja saa. Ensiksi voi louhia vain kuparia ja tinaa (pronssi), myöhemmin, päiväkausien uuvuttavan klikkailun jälkeen voi saada rautaa, terästä ja erilaisia maagisia metalleja. Sitten harjoitellaan sulattamaan metalleja ja takomaan niistä haarniskoja ja aseita. Kaiken voi myydä alueen kaupoissa vaihtuvalla kurssilla. Minä harjoittelin kalastusta, louhintaa, metallin sulattamista, takomista ja kokkaamista. Hahmoni osaa tehdä terästä ja kalastaa perhovavalla lohia sekä valmistaa piiraita. Useimmat pelaajat näyttävät kuitenkin kehittävän lähinnä taistelutaitojaan. Toisia pelaajia vastaan voi taistella vain tietyillä alueilla, muualla vastustajina on eritasoisia tietokonevastustajia.

Peli tuntuu näin kerrottuna todella tylsältä. Suuri osa Runen viehätyksestä on siinä, että hahmot voivat puhua toisilleen ja vaihtaa sekä myydä tavaroita. Olen ollut aika pidättyväinen keskustelija - minusta on hieman kiusallista jutella tuntemattomien (luultavasti alaikäisten) ohjaamien pelihahmojen kanssa. Useimmat hahmot viestivät joko todella puutteellisella englannilla, kokeneemmat käyttävät internetslangia. Tyypillinen keskustelu näyttää olevan tämän kaltainen:
Zezima: "need stl axe"
Gougar: "noob"
Zezima: "plz"
Gougar: "lol"
Rune: "omg what a noob"

Kerjääjiin suhtaudutaan yleensä vihamielisesti tai heille vähintäänkin nauretaan. Sama koskee myös vasta-alkajia (noobeja). Neuvoa kysyvälle noobille vastataan yleensä vain "lol" (laughing out loud). Oikeita kavereita toki neuvotaan, mutta ei tuntemattomia. Jotkut harvat näyttävät silti pelaavan altruistisesti, mutta kynnys siihen on kova. Kun on itse harjoittanut hahmoaan kuukausitolkulla pystyäkseen tekemään itselleen mahtipanssarit ja -aseet, ei niitä anneta alennuksella aloittelijoille. Pohdin, miksi tämän säännön rikkominen tuntui minustakin vaikealta. Miksen voisi antaa virtuaalitavaraa virtuaalihahmolle, jos se sitä pyytää? Ehkä siksi, että siitä tulee epämiellyttävän namusetämäinen olo. Siinä syytä pysyä hiljaa omissa oloissaan. On jo tarpeeksi noloa, että 30-kympinen tohtori juoksee ympäri virtuaalimaailmaa etsimässä jauhoja tai parempaa hakkua. No toisaalta eihän iälläni tai akateemisilla opinnoillani ole merkitystä Runessa. Siellä mies saa kunnioitusta vain ansioidensa mukaan: taistelupisteidensä, taitojensa ja haarniskansa näyttävyyden perusteella. Runessa olen mitättömyys, 32 levelin taistelija ja 30 lvl. kokki. Toisaalta minulla näyttää olevan se etu, että pystyn lukemaan englanninkielistä ohjekirjaa. Se on säästänyt minut monelta nooooooob! -huudahdukselta.

kuumeista gradunohjausta

Äkillinen ja yllättävä nuhakuume kaatoi minut sänkyyn pariksi päiväksi. Juuri silloin kun ei jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata, tuntuu tulevan kiire töissä. Pitkään "nukkuneet" graduntekijät ottavat yhteyttä ja hoputtavat minua lukemaan käsikirjoituksiaan. Kaikki haluavat valmistua juuri nyt. Heidän tulevat viranhakunsa ja koko elämänsä on kiinni siitä, että nousen tautivuoteeltani ja annan heidän töilleen painatusluvan.

Eräs pyysi viattoman ystävällisesti minua kirjoittamaan kommenttini työnsä marginaaleihin ja palauttamaan sen sitten postitse. Olipa hän vielä laittanut palautuskuorenkin mukaan. Usein kirjoittelenkin huomautuksia käsikirjoitusten marginaaleihin, mutta en palauta niitä keskustelematta niistä kahden kesken opiskelijoiden kanssa. Jos keskustelu jätetään pois, tulee ohjauksesta jotakin aivan muuta. Siitä tulee "virheiden merkitsemistä" tai "väritysohjeita". Minä sanon, että sinistä enemmän taivaaseen, äläkä jätä paperia näkyviin. Sitten graduntekijä värittää kiltisti loppuun.

Sain tällä kertaa hillittyä itseni, enkä kirjoittanut suutuspäissäni mitään ikävää. Opin ehkä jotakin edellisestä kerrasta. Lisäksi on sanottava, että tämä kyseinen opiskelija on oikeasti mukava ja ystävällinen ihminen. Se merkitsee minulle jotakin; itse asiassa aika paljon.

Kuinka sanotaan opiskelijalle, että hänen gradussaan on melkein kaikki päin hel**ttiä? Osaan arvioida mielestäni aika hyvin miten miesopiskelijoille viestitetään hankalia asioita. Naisille en osaa puhua luontevasti ohjaajana; en varsinkaan, jos on sanottava jotakin todella negatiivista. Olen tässä asiassa aivan kyvytön. Kaikki miehet eivät ole. Laitoksessamme työskentelevällä liikunnan lehtorilla, Tapiolla, on aivan ilmiömäinen kyky antaa palautetta. Hän pystyy kannustamaan ja antamaan objektiivista palautetta samassa lauseessa, niin että huonoimminkin harjoituksessa onnistunut tuntee tehneensä jotakin oikein. Hänen puheissaan ei silti ole koskaan maikeilun sävyä. Luulen, että Tapion koko elämänkatsomus on saman positiivisuuden värittämä; sille on tunnusomaista "usko ihmiseen".

Ehkä ohjaajan ei pitäisi ikinä sanoa mitään todella negatiivista. Miksikö? Siksi, että ongelmat ovat aina osaksi myös minun syytäni. En ole osannut ohjata opiskelijaa riittävän selvästi eteenpäin. Missä määrin gradun ohjaajan on oltava rehellinen?

Jotkut ohjaajat viestittävät opiskelijoilleen jatkuvasti, että "hyvin menee". Teen sitä itsekin, mutta en käytä sanontaa fraasina. Se näyttää joskus johtavan tilanteeseen, jossa opiskelijalla on aivan väärä käsitys työnsä laadusta ja etenemisestä. Tähän rehellisyyskysymykseen ei ole kai yhtä vastausta. Toiset opiskelijat kestävät tilanteen, toiset voivat romahtaa.

Toisen virheistä muistuttaminen ei ole mielekästä, ellei samalla kerro miten tilanteesta päästään eteenpäin.

Muistatteko, kuinka marisin jossakin aiemmassa päiväkirjamerkinnässäni huonosta metodisesta osaamisesta. No rangaistus seurasi. Ei hallinnon tai kollegojen taholta. Sain luettavakseni erään oman opiskelijani käsikirjoituksen, mikä on kuin kouluesimerkki siitä miten tutkimusta ei pitäisi kirjoittaa. Työn kirjoittaja luuli käsikirjoituksensa olevan käytännössä hyväksymistä vaille valmis. Olisin itsekin jo mieluusti päästänyt opiskelijan pinteestä. Hän tottavie tarvitsisi jo tutkintonsa. Mutta käsikirjoitus on niin täynnä ongelmia, että voin vain kuvitella millaista vahingoniloa se herättäisi kollegoissani, jos he saisivat sen luettavakseen. Olisiko ollut parempi pitää suunsa kiinni? Ehkäpä? Päädyin sitten ohjaamaan työtä "väritä tästä" -menetelmällä. Näytän ongelmakohdat ja kerron tarkasti miten ne korjataan.

Graduarvosanat ja lausunnot näyttävät joskus olevan enemmän henkilösuhdekysymyksiä kuin oikeita laadun arvioita. Eräs professori tokaisi minulle kerran, ettei uskalla vaatia sille ja sille gradulle huonoa arvosanaa, koska se saatettaisiin "kostaa" hänen opiskelijoilleen alempina arvosanoina. En halua uskoa tätä. Se on ehkä vain tekosyy toimia raukkamaisesti.

vuosijuhlat

Vietimme viime viikolla laitoksemme vuosijuhlaa. Tuo tilaisuus ei ole ollenkaan sellainen haudanvakava hartaus, jossa hiljennytään muistelemaan opettajankoulutuksen loistavaa menneisyyttä ja valitetaan äänekkäästi nykyoloja. Näin olisi varmaan käynyt, ellei juhla olisi opiskelijoiden järjestämä. Iltajuhlassa oli taas kerran tupa täynnä. Paikalla oli noin 150 juhlavierasta, opiskelijoita, kaupungin johtavia virkamiehiä, muutama laitoksemme työntekijä ja useita jo eläkkeelle jääneitä opettajia. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen.

Sain pitää juhlapuheen. Puheiden pitäminen on vaikea laji. Tällaisissa tilaisuuksissa on otettava huomioon paitsi kuulijakunnan koostumus (paikalla on sekä opettajaksi opiskelevia, että eläkkeelle jääneitä opettajia, virkamiehiä sekä laitoksen nykyistä ja entistä johtoa) myös se, missä vaiheessa iltaa puhe tullaan pitämään. Miksikö? No siksi, että illallisen loppupuolella suuri osa yleisöstä on vähintäänkin "pienessä" hiprakassa. Sellaiselle yleisölle on parasta puhua vitsikkäästi. Illallisen alkupuolella voi yrittää puhua asiaakin. Minun puheeni oli lämpimän ruoan jälkeen, ennen jälkiruokaa. Se on hankala hetki; porukka on syönyt ja haluaa päästä röökille/ puuteroimaan nenää/ juttelemaan vapaasti. Jos siinä alkaa vetämään kuivaa puhetta, kuulijat tuskastuvat. Kaikki riippuu aloituksesta. Mietin puheen aloitusta pari viikkoa, aina nukkumaan mennessä. Keksin mielestäni omannäköiseni ja iskevän aloituksen: "Eräässä keskiaikaisessa piirroksessa on kuvattu historioitsijoita helvetissä kärsimyksissä. Paholainen on määrännyt heille rangaistukseksi – jatkuvasta menneisyyden tonkimisesta – kulkea ikuisuuden katse jatkuvasti taaksepäin luotuna."

Puheeni teemana oli, että "nykyhetki vaikuttaa aina kaaottisemmalta ja epävarmemmalta kuin menneisyys". Jokaisella ajalla on omat murheensa; nostalgia on mukavaa, mutta se ei vie eteenpäin.

Puhujan on parasta varoa, ettei tule nauttineeksi liikaa viiniä ennen omaa esitysvuoroa. Joidenkin on vaikea vastustaa ilmaista alkoholia (so. sitä, että lasi täytetään aina kun se on tyhjentynyt). Osallistuin joitakin vuosia sitten tohtoripromootioon. Juhlaillallisilla, jossa oli paikalla tasavallan presidentti ja yksi nobelisti, oli yksi promovoitavien tohtoreiden juhlapuheen pitäjä laskenut varmaankin juomamääränsä väärin (vaikka olikin lääket. ja kirurgian tohtori). Puheesta tuli hilpeä, mutta ei sillä tavalla kuin pitäjä oli sen ajatellut.

Ironia on vaikea laji - varsinkin puheissa. Huomasin jälkeenpäin, että muutamat ironisiksi tarkoitetut kommenttini eivät olleen kohdanneet yleisöä. Voi olla, että paperilta luettuna ne olisivat olleet parempia. Kysyin puheessani, että:

"Oletteko koskaan katselleet tarkemmin laitoksemme seminaarihuoneiden seinille ripustettuja valokuvia tai muotokuvia? Oletteko katsoneet käytävällä olevaa vitriiniä? Esillä olevat luokkakuvat ovat 1900-luvun alusta, uusimmat vitriinissä olevat palkinnot ovat 1950-luvulta. Seminaarihuoneen *** seinällä olevien presidenttien muotokuvien sarja päättyy J.K. Paasikiveen. *** on Snellmanin ja Topeliuksen kipsiset rintakuvat. Yhtä kaikki: satunnainen kulkija voisi kysyä, että onko aika pysähtynyt täällä viisikymmentä vuotta sitten. Mitä vastaisimme tällaiselle kysyjälle?"

Eräs kuulija luuli minun väittävän, että laitoksemme on pysähtynyt 1950-luvulle. Koetin vain viitata ikonografiaan; miksi olemme luoneet työllemme vuosisadan vaihteen kulissit. Eikö aivan yhtä hyvin voitaisi rakentaa 1960-luvun ympäristö. Hemmeko lisäarvoa koulutuksellemme viittaamalla pitkiin perinteisiin?

Ainoastaan huonoja puheita pitää selitellä jälkikäteen, joten lopetan tämän tähän.

Ai niin: ilta oli tosi mukava. Lähdin ensimmäistä kertaa koko urani aikana opiskelijoiden kanssa jatkoille. Yritin toki säilyttää tietyn henkisen "distancen", mutta en tainnut oikein onnistua. Opiskelijat olivat ehkä liian hyvätapaisia sanoakseen minulle, että nyt on aika lähteä... Toisaalta olen aina välttänyt istumasta ravintolassa opiskelijoiden kanssa. Se ei ole koskaan tuntunut oikealta.

opettajan harrastuneisuus ja opiskelijavalinnat

Opettajankoulutuslaitosten opiskelijavalinnat ovat kaksivaiheisia. Ensimmäisessä vaiheessa (yhteisvalinta) pyritään valintakokeisiin, toisessa vaiheessa ovat koulutusyksikköjen järjestämät valintakokeet. Eri opettajankoulutuslaitosten järjestämät opiskelijavalintakokeet poikkeavat toisistaan melko paljon. Yhteisvalinnan (ensimmäinen vaihe) pisteytyskriteerit ovat sitä vastoin samat kaikille hakijoille, hakevatpa he mihin OKL:ään hyvänsä.

Ajattelette nyt ehkä, että tässäpä paperinmakuin en blogi. Malttakaapa mielenne. Opettajankoulutuksen yhteisvalintojen tarina on erikoinen ja oikeastaan aika koominen juttu. Minä en silti kehtaa nauraa sille. Se on vähän sama juttu kuin joku kaatuu hassun näköisesti. Tilanne voi näyttää huvittavalta, mutta mitään hauskaa siinä ei ole.

Opettajankouluttajat ovat pitkään pitäneet tärkeänä opiskelijoiden harrastuneisuutta. Ajateltiin, että sellaisia hakijoita, jotka ovat toimineet kerhoissa tai partiossa, valmentaneet lapsia, urheilleet itse, harrastaneet musiikkia tai kuvataiteita, voidaan suosia tehtäessä opiskelijavalintoja. Luultavasti moni opettajankouluttaja on edelleenkin tätä mieltä. Uskon, että varsinkin taito- ja taideaineissa opiskelijoiden oma harrastuneisuus ei einakaan haittaa opiskelua.

No niin. Harrastuspisteitä ei enää jaeta ensimmäisen vaiheen valinnoissa. Miksikö? Tultiinko siihen tulokseen, että harrastuneisuus voi olla haitaksi opiskelussa? Päätettiinkö asiasta pitkän periaatteellisen kasvatusfilosofisen ja koulutuspoliittisen keskustelun jälkeen? Ehkäpä kouluttajat halusivat aloittaa "puhtaalta pöydältä" uusien opiskelijoiden kanssa. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat väärin. Mitään julkista arvokeskustelua ei käyty. Päätös syntyi näin: opetusministeriö oli maksanut Jyväskylän yliopistolle siitä, että se koordinoi ja toteutti hakijoiden "harrastuspisteiden" laskemisen. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että pari erikseen palkattua työntekijää kävi läpi valtavat määrät hakijoiden lähettämiä harrastuneisuustodistuksia. Käytännössä nämä todistukset eivät olleet kovin yhteismitallisia. Oli partionjohtajien kirjoittamia "hyvä kaveri" -juttuja ja konservatorioiden ja musiikkiopistojen myöntämiä tasokoetodistuksia (jälkimmäisethän ovat hyvin yhteismitallisia).

Sitten ministeriö päätti, että ensimmäisen vaiheen valintojen järjestämiseen myönnetty apuraha on liian suuri. Jyväskylässä todettiin, että pienemmällä rahalla ei todistusten laskemista voi järjestää (ei ollut enää mahdollista palkata työntekijöitä), joten harrastuspisteet
saivat lähteä. Jotkin opettajankoulutuslaitokset ovat pitäneet kiinni omien valintakokeidensa "taitonäytteistä". Niiden merkityksestä ollaan kahta mieltä. Kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin ihan eri jutun.

Esivalintakriteerien tarina on muutenkin mielenkiintoinen. Kuka päätti, että meidän on jatkuvasti tuettava avointa yliopistoa antamalla valinnoissa pisteitä suoritetusta kasvatustieteen approbaturista? Sanon, että tämän päätöksen tekemiseen eivät osallistuneet opettajankouluttajat, vaan sen on tehnyt pari kolme virkamiestä. Päätös oli lottovoitto maksullisia kursseja järjestäville tahoille, mutta jatkuva ongelma opettajankoulutuslaitoksille. Lähes jokainen opettajankoulutukseen valittu opiskelija on suorittanut approbaturinsa valmiiksi. Niiden taso on erittäin vaihteleva, samoin ovat aprojen sisällöt. "Kuusen juurella" tehdystä kasvatustieteen approbaturista on mielestäni enemmän haittaa kuin hyötyä. En moiti hakijoita. Heidän on haalittava VH1 pisteensä sieltä, mistä niitä saa.

Miksi laajan matematiikan CL takaa suoran pääsyn valintakokeisiin, mutta ei esimerkiksi Eximia suomen kielessä? Miksi hyvistä arvosanoista annetaan pisteitä, mutta ei käytetä minimitasorajaa (so. sitä, että hakijoilla on oltava hyväksytty suoritus esim. jossakin reaaliaineessa ja suomen kielessä?). Kysymyksiä, kysymyksiä.

Kukaan ei ole tekevinään kovia päätöksiä... asiat vain tapahtuvat. Salaperäistä.

yritys metodikeskustelun aloittamiseksi

Selailin eilen erästä väitöskirjan käsikirjoitusta. Työ on ollut jo ennakkotarkastuksessa ja saanut painatusluvan. Se on yleisesti ottaen ihan OK. Aineisto ja kysymyksenasettelu ovat ihan kunnossa. Huomioni kiinnittyi siihen, että työssä on paljon sellaisia virheitä joihin olisi ollut helppo puuttua ohjausvaiheessa. Tutkijan piirtämät kuviot ovat puutteellisia, samoin taulukot. Suoria lainauksia käytetään "mattona" ilman, että ne veisivät argumentointia eteenpäin. Niinoä on kysyttävä: eikö edes väitöskirjoja enää ohjata. Kokenut ohjaaja havaitsee tällaiset pikkuvirheet erittäin helposti. Epäilen, että ohjaaja ei ole koskaan lukenut tätä käsikirjoitusta. Se ei ole tekijän vika.

Asia rupesi harmittamaan minua niin paljon, että lähetin "paimenkirjeen" laitoksemme gradun- ja väitöskirjaohjaajille. Saa nähdä kommentoiko kukaan - odotukseni eivät ole korkealla. Paikallinen "tiedeyhteisö" keskustelee mielellään televisio-ohjelmista. Miksi vaahdota menetelmistä? Miksi pitäisi herätellä keskustelua? Tämä juttu voi olla kieltämättä monelle leipääntyneelle gradunohjaajalle joko yhdentekevä tai outo.

Koetin vähän aika sitten kommentoida laitoksemme suunnitteilla olevaa strategiaa. Huomautin, ettei siinä pidä luvata sellaista mitä ei ole aikomustakaan toteuttaa. Seurauksena oli täydellinen hiljaisuus.

Tässä gradun- ja väitöskirjaohjaajille lähettämäni kirje:

"Olen opettanut laadullisia tutkimusmenetelmiä laitoksessamme kohta kymmenen vuotta. Luulen itsekin oppineeni tuosta asiasta jotakin. Ehkä tärkeintä on ollut oppia olemaan arvostamatta menetelmiä liikaa. Pidän tutkimusmenetelmiä vain "työkaluina". Työkalut eivät ole tärkeämpiä kuin se kohde, jota niillä on tarkoitus työstää.

Emme ole koskaan keskustelleen metodiikasta; ehkä joku ajattelee, että se ei ole tarpeen. Olemmehan kaikki omat opinnäytteemme suorittaneet.

Koska emme keskustele syvällisistä tieteenfilosofisista kysymyksistä, päätin kirjoittaa yksityiskohdasta ja sivuseikasta.

Näyttää siltä, että yhä useampi laitoksessamme tehtävä pro gradu tutkielma - ja väitöskirjakin - liittyy aineistoltaan ja käsittelytavaltaan ns. laadulliseen tutkimusperinteeseen. En käy tässä arvioimaan onko tilanne hyvä vai huono, vaan haluan kiinnittää huomiotanne muutamaan tyypilliseen laadullisia tutkielmia vaivaavaan ongelmaan. Laadullinen tutkimus ei saisi muodostua huonon tutkimuksen synonyymiksi. Oman näkemykseni mukaan yleisinä ongelmina ovat seuraavat:

1. Aineistoa ei ole edes koetettu analysoida, vaan se on ainoastaan järjestetty.
   
2. Aineistoa kuvaillaan laajasti, mutta sitä ei analysoida. Analysoinnilla tarkoitan esimerkiksi sen vertaamista a) aiempiin tutkimuksiin/ tutkimustuloksiin, b) yleisiin käsityksiin, julkiseen diskurssiin c) tiedotusvälineiden luomaan kuvaan, d) vieraaseen kulttuuriin. Aineistosta voi myös kannattaa etsiä e) epätäydellisiä typologioita ja f) sisäisiä ristiriitoja tai g) normeja.
   
3. Suoria lainauksia on käytetty paljon, mutta niitä ei ole kommentoitu.
   

Viimeksi mainittu ongelma (joka koskee myös eräitä laitoksessamme tehtyjä väitöskirjoja) on mielestäni sen kaltainen juttu, joka olisi ohjauksella helposti vältettävissä. Ehdotan, että opettaisitte opiskelijoillenne, että:

• Laadullisissa tutkimuksissa ei voi olla yhtäkään sellaista omasta aineistosta poimittua suoraa lainausta, jota ei kommentoida.
• Suora lainaus edellyttää AINA kaksoispisteen. Sitä ei voi siis liimata tekstin keskelle "kuvitukseksi" tai fragmentiksi. Lukija on siis aina johdateltava jokaiseen lainaukseen ja sieltä pois.
  
• Kovin montaa lausuntoa ei saisi niputtaa yhteen, sillä se siirtää analysointivastuun lukijalle. Tällainen tapa on yleistynyt viime aikoina (kirjoittajat laittavat raporttiinsa kaikki samaan teemaan kuuluvat haastattelulausunnot allekain. Oikea tapa on valita paras lausunto suorana lainauksena ja kertoa muista tekstissä)
  
• Suora lainaus voi olla korkeintaan yhden sivun mittainen (tämä on tietenkin vain nyrkkisääntö; jos suorat otteet aineistosta ovat todella pitkiä, tulee tutkimuksesta sanataidetta (kollaasi). Derrida ja kumppanit pitivät kollaasia aivan hyväksyttävänä julkaisumuotona, mutta tällä näkemyksellä on mielestäni enemmän haittoja kuin hyötyjä.
  

Tiedän, että jotkut näistä ohjeista ovat ristiriidassa postmodernin tieteenfilosofian kanssa. Postmoderni relativismi voi olla älyllisesti innostavaa ja kiinnostavaa, mutta tieteen kannalta se on tuhoisaa (kuten Sokal osoitti). Postmodernismi kuolee; eläköön neovalistus!

Minä en määrää kenenkään ohjaajan noudattamaa linjaa. Toivon silti, että harkitsette mainitsemia korjaustoimenpiteitä. Ehkäpä voimme joskus keskustella metodikysymyksistä vähän laajemminkin. Esimerkiksi semanttisen differentiaalin käytön mukana tuomat mahdollisuudet kiinnostavat minua."

luulen muistavani

Muistan hyvin erään keväisen välitunnin. Olin ensimmäisellä tai toisella luokalla kansakoulussa. Kiertelin koulun pihalla ja katselin, kuinka rikkaruohot puskeutuivat läpi murenevasta asfaltista. Toivoin rikkaruohojen voittavan ja hävittävän asfaltin. Mistähän tuokin ajatus oli peräisin?

Muistan, kuinka istuin veistosali-liikuntasali-ruokasali -luokassamme ja kuvittelin, millaista olisi nähdä vihreän liitutaulun sisälle. Ajattelin, että kaikki mitä siihen on kirjoitettu - kaikkien vuosikymmenten oppituntien kirjoitukset ovat painuneet tauluun sisään. Koetin siristää silmiäni ja nähdä kevätlukukauden viimeiselle tunnille (oli syyslukukauden ensimmäinen viikko)

Joihinkin muistoihin sisältyy tarkka paikkatieto. Joskus tuttuun paikkaan meneminen saa muistamaan jonkin jo unohduksiin painuneen tilanteen, palauttaa mieliin jonkin tietyn tunteen. Kuinkahan moni suomalainen muistaa lapsuutensa saunapolun kivet, niiden muodon, värin, lämmön tai kylmyyden?

Proust kirjoittaa Madleine -leivoksien tuoksusta, mutta minulle saman asian ajaa makkaraperunasoselaatikko. Se ei todellakaan ole lempiruokaani, mutta jostakin syystä sen tuoksu tekee kotoisan olon. Luultavasti apulaisemme laittoi sitä joskus.

Voin palauttaa mieleeni kohtauksia lapsuudestani, voin muistaa tiettyjä tunnelmia, menneitä hajuja ja makuja. Silti kaikki nämä muistot ovat menneen nykyisyyttä. Muistan ne nykyisen minuuteni läpi. Joku ehkä sanoo, että olemme omien elämänkokemustemme tuotteita. Tähän uskovat monet psykoanalyytikot. Itse ajattelen, että psykoanalyysissä potilas rakentaa itselleen elämäntarinan. Tuon tarinan ei tarvitse olla totta muille, riittää että hän itse uskoo sen juoneen. Juonen olisi parasta muotoutua selviämistarinaksi, ehkä jopa sankaritarinaksi.

Huolestuin ennen hyvin helposti kaikenlaisista asioista. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että se on tyypillistä epävakaassa tunneilmastossa kasvaneille lapsille. Toisaalta se opetti olemaan välittämättä pienestä tai vähän isommastakin kuohunnasta. Toisen mielialaan ei tarvitse mennä mukaan.

Olen pohtinut sitä, miten suhtautua ahdistaviin lapsuudenmuistoihin. Auttaisiko se, jos saisin tietää enemmän muistojeni taustalla olevista tapahtumista? Ei. En jaksa kuunnella sitä, että muistoni ja tunteeni todistettaisiin vääriksi tai epärationaalisiksi. Jotkut tuhlaavat elämäänsä odottamalla anteeksipyyntöä vanhemmiltaan. Se on kyllä ymmärrettävä, mutta huono ratkaisu - se sitoo menneisyyteen. Avioliittohelvetti -blogin kirjoittaja teki tilit selväksi tyranni-isänsä kanssa antamalla hänelle anteeksi. Hieno veto.

määrittääkö lapsuus aikuisuuden?

Rita Mentor on hyvä sparraaja. Koetin eilen pitkin päivää pohtia, osaanko sanoa mitään tuohon itsetunto, lapsuus ja aikuisuus -keskusteluun. On hieman paradoksaalista, että koko aihepiiri tuntuu minusta todella vaikealta ja monimutkaiselta. Olen lukenut määrättömästi kasvatusfilosofien, psykologien ja kasvatustieteilijöiden näkemyksiä siitä, millainen lapsuuden ja aikuisuuden suhde on. Tieto lisää tuskaa.

Toisten mielestä lapsuudessa rakennetaan koko tulevan elämän eväät. Kovat kokemukset vaikuttavat peruuttamattomasti koko loppuelämään. Esimerkiksi Ben Fuhrman on kyseenalaistanut tällaisen ajattelutavan; se on hänen mielestään lähinnä tuhoava, sillä freudilaiseen perinteeseen kuuluva oman menneisyyden analysointi, haavojen etsiminen ja niiden avaaminen - ei vie yksilöä eteenpäin. Tietenkään Fuhrman ja kumppanit eivät kiellä sitä, etteikö jokaisen lapsen oikeutena olisi saada turvallinen ja onnellinen lapsuus. Tottakai, mutta maailma ei toimi niin. Olen itse ymmärtänyt lyhytterapian taustalla olevan ajatuksen siten, että ihmisen ei pidä tuhota aikuisuuttaan, jos lapsuuskin on jo menetetty.

On vielä kiistanalaista, miten lapsen persoonallisuuden, itsetunnon ja minäkuvan kehittymisen tai vaikka psykosomaattisten oireiden ilmeneminen voidaan johtaa neurologiaan (aivojen ja hermoston kehittyminen). Miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat yksilölliseen hermorakenteeseen? Ovatko nämä muutokset pysyviä? Voitaisiinko tätä kautta ymmärtää paremmin sitä, missä määrin lapsuus ohjaa yksilön jollekin ladulle (mistä olisi myöhemmin vaikeaa enää päästä pois)

Ei liene sellaista pedagogia, joka vähättelisi lapsuuden kokemusten merkitystä. Toisaalta pedagogiikassa on pitkään korostettu enemmän kognitiivista kuin emotionaalista puolta. Poikkeuksiakin on, mutta ne ovat jääneet marginaaliin. Aleksader Neillin kasvatusideologia perustui pitkälti freudilaiseen ihmiskäsitykseen. Hän tosin otti siihen (varsinkin käsitykseen lasten seksuaalisuuden kehittymisestä) myöhemmin vähän etäisyyttä. Neill oli näet vakuuttunut, että monet aikuisuudessa ilmenevät persoonallisuuden ongelmat johtuivat lapsuudessa koetusta seksuaalisuuden tabusta. Neill muutti mielensä vasta vanhana miehenä, seurattuaan oman esikoisensa kehittymistä (tämä käy ilmi omaelämäkerrallisesta Reksi, reksi, koirankeksi -teoksesta). Neill toisteli moneen kertaan, että on parempi kasvattaa tasapainoisia ja onnellisia kadunlakaisijoita, kuin laajatietoisia mutta neuroottisia virkamiehiä.

Otan vielä toisen esimerkin. Sekin ns. "vaihtoehtopedagogiikan" alalta. Montessorin käsitys siitä, mitä lapset haluavat ja tarvitsevat poikkesi voimakkaasti Neillin ajatuksista. Periaate on, että lapset haluavat tehdä työtä, eivät leikkiä vapaasti. Leluja ei tarvita, jos lapsilla on järkevää tekemistä. He eivät kuitenkaan tee työtä "oikeasti", vaan sitä simuloidaan erilaisten välineiden avulla. Lapset pitävät siisteydestä, rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta... vai olikohan se Montessori itse. Okei, myönnän. Antamani kuva ei ole ihan tasapuolinen.

...jatkuu seuraavassa numerossa (kirjoitan seuraavaksi muistoista)

pieni pyöräilijä

Pieni poikani oppi tänään ajamaan pyörällä. Liikkeellelähtöä ja jarruttamista pitää vielä harjoitella lisää, mutta voi sitä riemua! On ihanaa saada jakaa tällainen kokemus.

Olimme harjoitelleet ajamista yhdessä vähin erin monena päivänä. Sain huomata käytännössä, kuinka tärkeää oppimisprosessissa on se, ettei pidä liikaa kiirettä. Taidon edistyminen näytti tapahtuvan aina harjoituskertojen välissä - ei niinkään harjoittelun aikana. Harjoituskertojen pituutta rajoitti onneksi myös oma kuntoni; minunhan piti juosta pyörän perässä valmiina tukemaan horjahtelevaa pyöräilijää.

Tämä prosessi oli hyvin saman kaltainen kuin vaikeaa pianoläksyä opetellessa; kappale joka ei suju vielä illalla saattaa mennä jo paljon paremmin seuraavana aamuna. Liiallinen prässääminen vie ilon oppimisesta ja mukavakin juttu alkaa pian maistua puulta. Meidän opettajien on ehkä välillä vaikea malttaa mielemme ja antaa oppilaalle riittävästi aikaa uusien asioiden työstämiseen.

Telemakhos matkasaarnaajana

Sain kutsun saapue erään toisen yliopiston koulutuspäiville puhujaksi. Nämä ovat usein hauskoja keikkoja, sillä on mukava tavata eri yliopistojen opettajankouluttajia. Saarnaan opiskelijavalinnoista. Olen tutkinut valintojamme eri näkökulmista jo vuosia ja päätynyt siihen, että:

1. Kilttien tyttöjen ongelma (se, että opettajankoulutukseen pääsee vain koulupärjääjiä) on suurimmaksi osaksi myytti. Yhä useampien opettajankoulutuslaitosten ongelmana on se, että emme saa tarpeeksi hyviä ylioppilaita (opetettavien aineiden perustiedot eivät riitä edes alaluokkien oppisisällöistä selviämiseen)
   
2. Koulumenestys tai menestyminen valintakokeissa ei näytä ennustavan kykyä suoriutua opettajankoulutuksesta (paitsi ääritapauksissa; kaikkein huonoimmat ja parhaat ylioppilaat erottuvat yleensä myös yliopistossa)
   
3. Toistaiseksi ei ole onnistuttu osoittamaan, että opettajan omalla koulumenestyksellä olisi jokin suhde siihen, miten hän suhtautuu erilaisiin oppijoihin (myytin mukaan menestyjät eivät ymmärrä oppimisvaikeuksien kanssa painiskelevia oppilaitaan)
4. Tuoreiden ylioppilaiden on vaikea päästä koulutukseen, sillä arvatenkin heidän on vaikea vakuuttaa raateja siitä, että tietävät millaista koulutyö on. Yleisen luulon mukaan raadit voitaisiin vakuuttaa ns. "veteraanipuheella", siis viittaamalla rankkoihin kokemuksiin koulumaailmasta. Tämä on puhdas arvaus, sillä en ole vielä tutkinut haastattelutilanteita.
5. Ulkomaisten tutkimusten mukaan valintaraadit valitsevat mielellään "itsensä kaltaisia" tai "ammattilaisen näköisiä" (stereotyyppinen ammattikuva) hakijoita. Eräiden tutkijoiden mukaan ihmisillä on "varma" käsitys siitä, miltä poliisi, lentäjä, lääkäri, tiedemies, sotilas tai opettaja näyttää - millainen heidän habituksensa on. Tämä ennakkokäsitys saattaa vaikuttaa paljonkin sellaisissakin haastattelutilanteissa, joissa ei oikeasti pitäisi arvioida hakijan persoonallisuutta tai ulkomuotoa.
   

Tämä tällä erää. Pakkaan laukkuni ja lähden vaeltamaan kohti tiedon temppeliä.

en tulisi toimeen ilman Nelliä

Keksimme lisätä sähköisen tiedonhaun koulutusohjelmaamme muutamia vuosia sitten. No näissä jutuissa käy usein niin, että ideoija saa itse vastata "hienon juttunsa" toteuttamisesta. Vanhemmat kollegat tuntevat pelin hengen siksi hyvin, että ymmärtävät välttää kaikenlaista ideointia. Näin jouduin sitten vastaamaan elektronisten kirjallisuushakujen opettamisesta laitoksellamme. Vahinko ei tosin ollut suuri, sillä vasta tuolloin jouduin perehtymään syvällisesti tähän aihepiiriin. Tiedän toki, että kirjastoissa on näitä asioita varten koulutettuja informaatikkoja, mutta heidän tehtäviinsä ei kuulu järjestää demoja siinä mittakaavassa, mitä me tarvitsemme.

Sähköinen tiedonhaku vaatii tietojen jatkuvaa ylläpitoa. Nellin (National electronic library indexin) käyttöliittymä näyttää muuttuvan parin kuukauden välein. Käytettävissä olevat tietokannat vaihtelevat riippuen siitä, mitä aineistoja yliopistomme on kulloinkin päättänyt tilata. Sähköisiä fulltext -lehtiä on joka tapauksessa käytettävissä sellainen määrä, että tavallisen artikkelin lähteet voi saada kotikoneen äärestä lähtemättä. Käytettävissä olevien OnLine -lähteiden määrä riippuu tietenkin siitä, tekeekö tutkimusta suositusta aihepiiristä vai ei. Tässä suhteessa "mainstream" tutkijoilla on helpompaa verrattuna niihin, jotka ovat päättäneet kulkea umpihangessa. Mutta niinhän se on aina ollut.

Kasvatustieteellisistä fulltext -artikkeleista kiinnostuneiden kannattaa aloittaa tiedonkeruu EBSCO -hostista, käytämällä suoraan sen omaa hakukonetta (ja ruksaamalla vaihtoeho "full text". Nellissä on tietenkin mahdollista hakea tietoa samaan aikaan myös muista tietokannoista, mutta tulosten rajaaminen on aika kömpelöä. Yhdistetty haku on kätevä silloin kun aineistoa ei meinaa löytyä; tällöin voi hakea saman aikaisesti kirjasto- ja artikkelitietokannoista. Yksi aika kätevä juttu on myös aiheen seuranta. Nellin voi laittaa lähettämään sähköpostiraportti tietyn haun tuloksista vaikka kerran viikossa. Tämä vaatii oman käyttäjäprofiilin luomista (helppoa).

Yliopisto-opiskelijat ja -opettajat voivat käyttää Nelliä myös kotoa käsin. Homma sujuu yleensä helposti, mutta ainakin minun oli aluksi vaikea saada palomuurini (rauta) konffattua oikein. Mitään ohjeita ei yliopistomme kirjasto osannut aiheesta antaa. Ei auttanut muu kuin pingata palvelun osoite yliopistoverkon sisältä (so. selvittää, mitä portteja se kyselee). Tämä näytti heidän palvelimellaan varmasti murtautumisyritykseltä, mutta eipä kukaan näytä perään kyselleen.

adressi

Tiina Kaarela oli linkittänyt blogiinsa adressin taideaineiden opetuksen puolesta (hyvä juttu, sillä en ehkä olisi törmännyt siihen muuten)

Selailin allekirjoittaneiden nimiä; lähes tuhannen nimen joukossa ei ole ainuttakaan kollegaani - ei ainakaan vielä. Ehkä laitoksemme/ tiedekuntamme taidekasvattajat eivät usko tällaiseen vaikuttamiseen. Tai ehkä he ovat unessa. Ehkä he eivät edes tiedä tästä asiasta. Voi olla, että sellaiset taidekasvattajat, joilla on mielipiteitä, esittävät ne mieluummin suoraan opetusministeriöön (eivätkä lähettele adresseja)

Kun UPJ -vastustajat keräsivät adresseja viime syksynä, taisin olla ainoa nimensä listalle laittanut omalla laitoksellamme. Outoa, sillä minä olen luultavasti niitä harvoja, joiden ei olisi kannattanut allekirjoittaa adressia; heillä olisi ollut syytä purnata, ei minulla.

EDIT 30.3.06
Nyt on taideopetuksen adressi on kiertänyt laitoksen sähköpostilistalla pariinkin kertaan ja tuttuja nimiäkin alkaa listalla näkyä (ei tosin minun ansiostani). Olin ehkä vähän hätäinen tehdessäni johtopäätöksiä työkavereideni aktiivisuudesta. Moni ei ehkä ollut vielä kuullutkaan koko aloitteesta sillon kun kirjoitin ylläolevan kommentin. Tiedän, että varsinkin kuvataiteen opettajat pitävät aktiivisesti yhteyttä. Luulin, että tuota kautta olisi tieto kulkenut nopeammin. Taas se nähtiin: Blogeja lukemalla voi parhaassa tapauksessa olla todella ajan hermolla... jos niin haluaa.

ongelmallinen otsikko

Olen istunut liikaa tietokoneen ääressä; selkä, hartiat ja niska ovat siinä kunnossa, että tästä postauksesta tulee pakostakin hyvin lyhyt.

Sain juuri valmiiksi tutkimuksen, jossa käsittelen kansakoulun- ja luokanopettajille eri aikoina asetettuja käyttäytymisvaatimuksia, opettajaihanteita. En vaan millään keksi artikkelille hyvää pääotsikkoa. Aluksi ajattelin, että otsikko voisi olla: "Mallikansalaisesta oppimiskonsultiksi - muuttuvat opettajaihanteet". Jotenkin tuo otsikko tuntuu vähän tylsältä. Muutin sen sitten muotoon: "Kansanopettaja ja hänen geniuksensa. Kansakoulun- ja luokanopettajan ihannekuvat historiallisena ilmiönä". Otsikko on kai muuten ihan hyvä, mutta en ole varma tietävätkö lukijat mikä "Genius" on.

Niinpä pyydän apua teiltä. Onko käsite "Genius" tuttu? Häiritseekö, jos otsikossa on tuollainen monimerkityksinen käsite?

Genius voidaan ymmärtää "ihannekuvaksi", "paremmaksi minäksi" tai jokaisessa yksilössä asuvaksi "innoittavaksi hengeksi". Antiikin roomalaisille se oli miehiä läpi elämän seuraava yksilöllinen suojelushenki. Naisilla oli omansa "Juno", joka symboloi piileviä luovia voimia. Myös valtioilla ajateltiin olevan oma suojelushenkensä (mika symboloi kansan erityisyyttä ja sen ominaispiirteitä)

Ongelmani on varmasti tuttu kaikille opinnäytteitä tai muita omia tekstejä kirjoittaneille.

Kuvassa Väinö Aaltosen veistos: Genius ohjaa nuoruutta (om. Turun yliopisto)

nekrologi kevätsipulikukille

On kevätpäiväntasaus; kevät alkoi tänään. Ei mene kuukauttakaan siihen kun krookukset ja muut kevätsipulikukat nostavat päänsä mullan alta.

Huomasin juuri, että Scilla on toteuttanut uhkauksensa ja luopunut blogistaan. Voi ei! Miksi minusta tuntuu, kuin olisin kadottanut ystävän - enhän edes tunne häntä? Sama juttu silloin kun I-Iineksellä tuli mitta täyteen, ja blogi katosi hetkeksi. Oikeassa elämässä ei ihan helposti katoa sillä tavalla kuin Blogistanissa.

En kirjoittele kommenttejani kovin usein, mutta luin Scillan Kevätsipulikukkia viime syksystä lähtien. Monet aiheista olivat aika kaukana minun elämästäni, mutta jutut olivat silti kiinnostavia - ja aina jollakin tavalla valoisia, toiveikkaita.

Scilla oli tietääkseni ensimmäinen, joka listasi minun blogini suosikkeihin. Oli hauska huomata, että hän oli laittaunut samalle suosikkilistalleen myös isäni blogin. Tämä, jos mikä osoittaa hyvää makua ;-)

Kiitos blogista

kansakoulun laulutunnilla

Tulin viime vuonna, äkillisessä optimismin puuskassa luvanneeksi liian monta tutkimusta. Nyt on lupausten lunastamisen aika, enkä ehdi tehdä muuta kuin kirjoittaa. Kyllä tällä tavalla valmistakin syntyy, sitä ei voi kieltää. Olen kerännyt tutkimusaineistot ajan kanssa ja huolellisesti, eikä töiden laatu tässä suhteessa kärsi kiireestä. Kiireessä on vaikea kirjoittaa lyhyesti. Tekstin hiomiseen tarvitaan aikaa. Pitäisi ehtiä käydä välillä hiitämässä - sen jälkeen näkee vaivattomasti työnsä puutteet. Siihen ei ole kuitenkaan mahdollisuuksia, kun piennen blogimerkintäänkään ei näy jäävän aikaa.

Sain viime viikolla valmiiksi pienen jutun kansakoulun musiikinopetuksen perinteestä. Tuo artikkeli on sellainen pieni välityö, sillä kasvatushistoriallisilla tutkimuksilla ei ole tällä hetkellä paljoa "kysyntää". Minua on jo pitkään askarruttanut se, miksi kansakoulun laulutunnit ovat jääneet kansan mieleen kaikkein nöyryyttävimpinä koulumuistoina (ehkä kouluruokalamuistojen kanssa). En tietenkään väitä kaikkien vihanneen koulun laulutunteja - ja itse asiassa kansakoulun musiikinopetuksen tulokset olivat aika hienoja ja kauaskantoisia. Mietin vain, mistä tuo kolkko maine on peräisin. Niinpä syvennyin lukemaan varhaisia musiikin opeteusoppaita. Tässä eräs teksti vuodelta 1913, jossa opettajia neuvotaan, kuinka oppilaiden laulutaitoa arvioidaan:

Opettaja: Meidän on koulussa opittava myös laulamaan; koulussa opimme joukon lauluja ja saamme sellaista oppia, että koulusta päästessämme osaamme itseksemme oppia uusia. Minkälaiset ovat ne äänet, joita laulettaessa ja soitettaessa kuulemme, verraten niihin, joita syntyy esim. sahattaessa tahi kärryllä ajettaessa pitkin kivistä tietä; ovatko ne kauniimpia vai rumempia? Sellaisia ääniä sanotaan säveliksi. Miksi niitä sanottiin? Sävelet ovat niitä kauniita ääniä, joita kuullaan laulussa ja soitossa. Lausutaan se (3 kertaa).

Tämän jälkeen opettajan on aika kertoa oppilailleen muutama elämän tosiasia:

Kaikki ihmiset eivät osaa laulaa, sillä muutamat eivät osaa tavata oikeita säveliä. Nyt meidän on ensaluksi tarkastettava, ketkä teistä voivat oppia laulamaan.

Sitten opettaja kutsuu oppilaat yksi kerrallaan harmonin eteen ja "koettelee hänen sävelkorvaansa ja äänen laajuutta”. Oppilaiden oli siis laulettava eri säveliä opettajan soiton mukaan. Näin saatiin tietää heidän äänialansa, jonka rajat opettajan tuli merkitä muistiin. Samalla hänen oli arvosteltava oppilaan äänen sointuvuus ja sävelkorva. Sävelkorva arvosteltiin sen mukaan, kuinka varmasti ja nopeasti oppilas oli osannut laulaa soiton mukaan.

Oppaassa korostetaan, että opettajan tulisi antaa mahdollisuus ottaa osaa laulamiseen kaikille niille oppilaille, joilla oli siihen ”jonkinlaisia mahdollisuuksia.

Vasta kun oppilas huomataan mahdottomaksi, on häntä kiellettävä laulamasta, jos hän murinallaan luokkaa häiritsee. Siinä saa olla hyvin tunnonarka, sillä varsinkin pienet lapset käyvät surullisiksi, jos eivät saa laulaa kumppaniensa mukana. Lopuksi Törnudd neuvoo vielä, että luokan parhaimmat laulajat on laitettava istumaan luokan perälle ja heikoimmat eteen. Näin opettajan on helppo havaita ”heikkojen” tekemät virheet ja todeta heidän mahdollinen edistymisensä.

Tämä traditio alkoi väistyä vasta silloin kun opetuksen tavoitteiden määrittelyssä ryhdyttiin korostamaan oppilaan itsetunnon kehittymisen merkitystä (onnistumisen kokemusten kautta).

Kuvassa Sylvester Kettunen oppilaineen Polvijärven haaralan kylän kansakoulun edessä 1920 -luvulla.
http://www.polvijarvi.fi/koulut/kinahmo/historia.htm

kenttäharjoittelu

Eri opettajankoulutuslaitosten opetussuunnitelmien vertailu on erittäin hankala tehtävä. Koettaessani selvittää harjoittelun osuutta LO -tutkinnossa (KM) eri laitosten opetussuunnitelmista, havaitsin, etten saa selvää tästä asiasta vain opetussuunnitelmien perusteella. Eri laitokset ilmoittavat harjoittelunsa eri tavoin. Joissakin opetussuunnitelmissa ei käytetä sanaa "kenttäharjoittelu", vaikka se esiintyy saman laitoksen harjoitteluoppaassa. Lisäksi harjoitteluista myönnettävät opintopisteet vaikuttavat yhteismitattomilta. Joidenkin laitosten harjoittelut näyttävät paperilla sangen suuritöisiltä, mutta niistä saattaa saada vähemmän pisteitä kuin toisen laitoksen kevyemmän näkökisestä harjoittelusta. Aaaargh! Luovutan.

Olisi kiintoisaa lukea hyvä artikkeli/ gradu, jossa vertailtaisiin luokanopettajakoulutuksen sisältöjä eri opettajankoulutuslaitoksissa. Tiedän, että SOOL on tehnyt tällä saralla paljon töitä, ja heillä lienee tästä asiasta paras yleiskuva. Käsitykseni mukaan aika harva opettajankouluttaja tietää, mitä toisissa OKL:ssa puuhataan.

Taisin jo eräässä kommentissani kertoa, mitä tapahtui kenttäharjoittelulle. Kerrattakoon se kuitenkin. Kun opettajankoulutuslaitokset muuttuivat omiksi tulosyksiköikseen, poistuivat ministeriöltä tulevat ns. "korvamerkityt rahat". Pian huomattiin, että rahat eivät riitä kaikkien toimintojen ylläpitämiseen ja monessa OKL:ssä kenttäharjoittelukoulujen opettajien saamat ohjauskorvaukset joutuivat leikkuriin. Joissakin OKL:ssa pidettiin kenttäharjoittelua tärkeämpänä kuin toisissa - he säästivät luultavasti jostain muualta (tai saivat projektirahoitusta). Mielestäni kyse on ollut myös tahdosta. Kenttäharjoittelun puolestapuhujia ei ole löytynyt jokaiselta laitokselta, eivätkä normaalikoulutkaan ole aina iloinneet harjoittelijoiden siirtämisestä muihin kouluihin.

Joskus ajattelen aivan hiljaa itsekseni ja salaa, että normaalikoulu on ehkä dinosaurus, jäänne menneiltä ajoilta. Entäpä, jos kaikki harjoittelu tapahtuisi kentällä (kuten esimerkiksi Englannissa). Karistan tuon kerettiläisen mietteen kuitenkin nopeasti pois. Normaalikouluja voidaan varmasti kehittää muutoinkin kuin niitä lopettamalla. Koulujen lopettaminenhan kuuluu enemmänkin kuntien ja kaupunkien koulutoimen toimintatapoihin. Tässäkin kaupungissa tehostettiin opetusta lopettamalla monta pientä kyläkoulua.

Normaalikoulun opettajat kantavat tällä hetkellä päävastuun tulevien opettajien käytännön taitojen systemaattisesta opettamisesta. Didaktikoiden työsuunnitelmiin ei mahdu enää riittävästi opetusharjoittelun ohjausta - ohjaus mielletään ilmeisesti liian kalliiksi.

Joku saattaa kysyä, että mihin tunnit katosivat. Selitys on yksinkertainen: seminaarin lehtorilla (siis ennen yliopistoaikaa) oli viikossa noin 24-32 työtuntia. Tuohon tuntimäärään kuului noin 7-10 tuntia opetusharjoittelun ohjausta. Tämä tekee kuukaudessa noin 40 tuntia ja lukuvuodessa vähintään 350-400 tuntia. Nykyisin didaktikot saavat merkitä työsuunnitelmiinsa korkeintaan 100 tuntia ohjausta (ainakin meillä). Kun vielä huomioidaan, että opiskelijamäärät ovat kaksin-kolminkertaistuneet seminaariajoista, ei tarvitse enää ihmetellä minne ohjaus katosi.

luonnetestissä

Tein Dr. Phil -luonnetestin. Ihmeellistä! ...vähän tuo palvelimen nimi arveluttaa, mutta kyllä se Phil tietää.

Eihän näitä testejä pidä ottaa tosissaan, mutta minkäs teet. Ala velvoittaa.
Persoonallisuuskuvaukseni muuttui, kun vaihdoin nukkumisasentoa koskevaa vastaustani. Minut arvioitiin hillityksi, kun kerroin nukkuvani kyljelläni, ja ulospäinsuuntautuneeksi vastatessani nukkuvani selälläni.

Tuli mieleeni, että tässähän on klassinen esimerkki Forer -efektistä. Risto Selinin laatima hieno Ihmeellinen maailma tietosanakirja selittää käsitteen näin:

Forer-efektillä tarkoitetaan ihmisten taipumusta hyväksyä ainutlaatuisen persoonallisuutensa kuvauksena epämääräisiä, monimerkityksellisiä ja yleisiä lausumia. Joskus tällaisista kuvauksista käytetään nimitystä Barnum-efekti, koska sirkuksenomistaja P. T. Barnum tarjosi sirkuksessaan ”jokaiselle jotakin”.

Tyypillinen Forer-lausunto voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: ”Haluat kovasti, että muut ihmiset pitävät sinusta. Sinulla on taipumusta suhtautua kriittisesti itseesi. Sinulla on paljon käyttämättömiä voimavaroja, joita et ole käyttänyt hyödyksesi. Vaikka persoonallisuudessasi on heikkouksia, pystyt yleensä kompensoimaan niitä. Ulospäin näytät kurinalaiselta, mutta sisäisesti koet olevasi huolestunut ja epävarma. Joskus epäilet oletko tehnyt oikean ratkaisun tai teon. Nautit jossain määrin vaihtelusta elämässäsi, ja tulet tyytymättömäksi, jos rajoitukset estävät sinua. Olet ylpeä itsenäisestä ajattelukyvystäsi, etkä hyväksy muiden näkemyksiä ilman sinua tyydyttäviä perusteita. Olet havainnut, ettei muille kannata paljastaa liikaa itsestään. Joskus olet ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, mutta toisinaan sisäänpäinkääntynyt ja varauksellinen. Jotkut päämääräsi ovat hieman epärealistisia.”

Forer-lausuntojen kokeminen osuviksi perustuu niiden epämääräisyyteen (”Nautit jossain määrin vaihtelusta elämässäsi”), ristiriitaiseen kattavuuteen (”Joskus olet ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, mutta toisinaan sisäänpäinkääntynyt ja varauksellinen”), yleispätevyyteen (”Jotkut päämääräsi ovat hieman epärealistisia”) sekä myönteisyyteen (”Sinulla on paljon käyttämättömiä voimavaroja, joita et ole käyttänyt hyödyksesi”). Yleispätevyys voi kohdistua myös vain johonkin ryhmään. Esimerkiksi lähes jokainen opiskelija voi allekirjoittaa lausunnon ”koet, ettei opiskelu ole aina helppoa”.

lähiesimiehen puhuttelussa

Olin viime viikolla lähiesimieheni puhuttelussa. Tätä vuotuista tilaisuutta nimitetään "kehityskeskusteluksi". En ole aivan varma kenen kehittymisestä me puhuimme - minun vai kollegojeni. Minun kehittymistäni, siis tekemisiäni, verrataan keskustelussa työtovereideni tekemisiin. Tämä tapahtuu kuitenkin niin, että minä en saa tietää työtovereideni henkilökohtaista kehitystä. Lähiesimieheni tokaisi minulle, että tuotantoni nimikemäärä on pienempi kuin jonkin toisen kollegani tuotanto. Hänelle on annettu ylempää tiukat rajat siitä, miten paljon eri arvosanoja saa antaa. Esimieheni on annettava jokaista kuutosta vastaan yksi nelonen, jos haluaa suoriutua arviointitehtävästään kunnialla.

Homman nimi on se, että vain nimikkeiden määrä ratkaisee. Joudun tällaisessa arviointitavassa kieltämättä vähän heikoille. Minulla on seitsemän referee-artikkelia viimeisen kolmen vuoden ajalta. Ne ovat tosin kaikki hyvin laajoja perustutkimuksia, mutta sitähän ei huomioida. Ansaitsin lähiesimieheni mielestä arvosanan hyvä. Olin yllättynyt, sillä olin pitänyt tulostani vähän parempana (onhan minulla huomattavasti laajempi tuotanto kuin laitoksemme professoreilla silloin kun he saivat virkansa). Pienen periaatteellisen keskustelun jälkeen esimieheni korotti arvosteluaan hyvä plussaan. Se on piirun verran yli keskiarvon. Joopa joo. En oikein osannut olla onnellinen.

Tilanne oli minulle silti yllättävän rankka. Lähiesimieheni puhui kaikkea myönteistä, mutta viestitti ohimennen, että joku muu on tehnyt minua enemmän tutkimustyötä (nimikemäärissä laskettuna). Hän ei ollut juurikaan kiinnostunut siitä, mitä minä olen kirjoittanut. Häntä ei kiinnostanut se, että lähes jokainen tutkimukseni perustuu uuteen empiriaan, ei vanhan aineiston linkoamiseen. Häntä ei kiinnostanut se, että jokainen artikkelini on hyvin laaja perustutkimus.

Lähiesimieheni kehoitti minua julkaisemaan saman aineiston moneen kertaan. Silloin pisteitä ropisisi helpommin ja nopeammin. Ajatus oli hyväntahtoinen, ja hyvää tarkoittava, mutta kammottava. Koetin sopertaa tähän, että minä en kirjoita tiedettä pisteiden tai arvostuksen vuoksi, eikä kukaan tiedemies saisi alentua sellaiseen! Tieteellä on korkeampi tehtävä. Me emme kuitenkaan keskustelleet tieteestä, vaan siitä miten virkoja saadaan, ja miten uraa edistetään. Hän ajatteli toki parastani. Arvaan, että hän koetti valmentaa minua tuleviin viranhakuihin, joissa puukotetaan selkään jokaista, jonka taakse päästään.

Tiedelehdissä julkaiseminen on toki tärkeää, mutta en osaa pitää sitä päätehtävänäni. Journaaleissa julkaistavat tulokset ovat mielestäni "lastuja", joita lentelee kun varsinaista tutkimusraporttia sorvataan. Nykyään näyttää olevan tapana, että varsinaista tutkimusta ei kirjoiteta ollenkaan, vaan pyöräytetään ainoastaan tiivistelmä johonkin alan lehteen. Sitten voidaan käydä esittämässä samat tulokset parissa konfrenssissa (joista saa pari lisäjulkaisua samalla vaivalla).

Arvaan mikä tämän UPJ -näytelmän juoni on. Esimiehemme vihjailee meille kaikille toistemme tehokkuudesta tyyliin: en voi antaa sinulle parempaa arvosanaa, sillä ryhmässäni on henkilöitä, jotka ovat julkaisseet sinua enemmän. Kun kysyin kuka on julkaissut ja mitä, esimieheni totesi tiedon olevan salaista. Nerokasta! Parhaimman tason voi saavuttaa vain, jos muut tippuvat kyydistä.

Voisiko joku kertoa minulle montako referee -artikkelia pitää julkaista, että minuun oltaisiin tyytyväisiä? Paljonko on julkaistava, että minuun ei oltaisi tyytyväisiä? Esimieheni ei tule sitä kertomaan, sillä silloinhan mahdollisuus kiristämiseen katoaisi.

Tämä kaikki on oikeasti vain tehokkuusleikkiä, sanapeliä. Mitään UPJ -rahoja ei ole olemassakaan. Lähiesimieheni ei ole oikea esimieheni (totta!), vaan ainoastaan kuninkaan "vouti", Nottinghamin sheriffi. En voi hyväksyä tätä järjestelmää, vaikka kuulun voittajiin. UPJ toisi toteutuessaan minulle reilusti yli tuhannen euron palkankorotuksen! Mutta millä hinnalla?