Kaikki tuntevat tapauksia, joissa jonkin asian oppiminen on ollut ensin vaikeaa, mutta sen jälkeen homma on alkanut luistaa uskomattoman helposti. Ne teistä, jotka ovat harjoitelleet jonkin soittimen soittamista tai vaikkapa konekirjoitusta kymmensormijärjestelmällä tuntevat varmasti tämän ilmiön. Illalla vaikealta tuntunut soittoläksy sujuu seuraavana päivänä helposti; kädet kulkevat koskettimilla ilman että niihin joutuu kiinnittämään suurta huomiota.
Nuorempi poikani oppi eilen ajamaan fillarilla ilman apupyöriä. Sain jakaa tuon mahtavan hetken ja riemun hänen kanssaan. Onneksi olin paikalla. Kasvatustieteilijä ei voi tietenkään nauttia tälliaista hetkistä ryhtymättä pohtimaan tilannetta tieteen näkökulmasta. Polkupyörällä ajamista käytetään usein oivaltavan oppimiskokemuksen vertauskuvana.
Taidon oppimiseen on usein palkitseva kokemus, sillä tulokset näkyvät välittömästi. Näin on laita varsinkin niissä taidoissa, joissa täysin väärän ja hyväksyttävän suorituksen ero on selvästi havaittava. Uimakoululainen joko osaa tai ei osaa uida. Lentäjäoppilas joko osaa lentää tai sitten ei (epäonnistuminen näkyy ja kuuluu). Ensimmäinen yksilento on monissa lentäjämuistelmissa korotettu lähes uskonnolliseksi kokemukseksi. Eräs vaikuttavimmista oppimiskokemuksen kuvauksista on Hans Ulrich Rudelin muistelmissa, jossa tuo maailman eniten sotalentoja lentänyt Stuka-lentäjä kertoo alkuaikojen vaikeuksistaan. Hän ei meinanut millään oppia lentämään. En tiedä, paljonko Rudel liioittelee vaikeuksiaan, mutta jotain ongelmia hänellä on täytynyt olla. Tietenkin yksi ongelma oli hänen röyhkeä ja arrogantti käytöksensä ja natsi-kiihkonsa (vakaumuksellinen natsi). Lentäjäpiireissä natsipuolueen jäsenyys ei ilmeisesti edistänyt uraa. Rudel "pääsi" mukaan sotaan sangen myöhään - ottaen huomioon, että hän oli ollut pitkään koulutuksessa. Vasta kun Stukien menetykset Englannin yllä aiheuttivat ohjaajapulaa, annettiin Rudelille vielä mahdollisuus. Rudel kertoo, että eräänä päivänä kävellessään Stukansa luokse hän tiesi osaavansa. Sen jälkeen hän saattoi tehdä lentokoneensa kanssa ilmassa mitä halusi. Näyttää siltä, kuin Rudel olisi oivaltanut oivaltaneensa!
Monesti oikean ja hyvän suorituksen erottaminen toisistaan on hankalaa. Niinpä kasvatustieteilijät puhuvatkin ns. "osataidoista" purkaessaan "taitoa" pienempiin paloihin. En tunne lennonopetusta lähemmin, mutta arvatenkin voitaisiin puhua erikseen taidosta nousta lentokentältä, lentää matkalentoa, havainnoida säätilaa, suunnistaa ja laskea kone takaisin kiitoradalle. Vakava puute yhdessä osiossa merkitsee sitä, että kokonaistaitoa ei ole saavutettu. Tämä jaotteleminen on pedagogisesti mielekästä: ei ole järkeä karjua oppilaalle, ettei hän osaa lentää (sen hän tietää varmasti itsekin) vaan ottaa selvää, missä osataidossa hänellä on puutteita. Yhtä lailla Kallen linnunpönttö voi näyttää aivan kurjalta, vaikka hän osaisi sahata, mitata ja porata hyvin, mutta ei naulata. Naulauksen epäonnistuminen hajoittaa hyvin sahatut ja oikein mitatut laudat... ja lopputulos on masentava. Perinteisesti opettaja on tällöin tyytynyt toteamaan lopputuloksen, ja rankaissut oppilasta huonolla arvosanalla.
Näkemykseni mukaan taidon oppimisessa yhdistyy harjoituksen avulla saavutettu motorinen ”tottumus” tiedon konstruointiin. Oppiessaan uuden taidon ihminen saa käyttöönsä keinoja päästä asettamaansa tavoitteeseen tehokkaasti. Usein tämä näkyy käytännössä toiminnan funktionalisointumisena: taitava telinevoimistelija, kirvesmies tai seppä eivät tee tuloksen kannalta ”turhia” ja energiaa vieviä liikkeitä. R. G. Collingwood selitti tätä ilmiötä provosoivassa teoksessaan ”The Principles of Art” (1938) korostamalla, että taidon oppimisessa on kyse suunnittelun ja toteutuksen oppimisesta. Hänen näkemyksensä mukaan ammattilainen tietää etukäteen täsmälleen, mitä tahtoo valmistaa, millaisia keinoja sen toteuttamiseksi on käytettävä ja millaiselta lopputuloksen on ”näytettävä”. Coliingwood antaa teoksessaan seuraavan esimerkin: ”Jos joku ryhtyy valmistamaan pöytää, ajatellen sen kooksi epämääräisesti vain jotakin kaksi kertaa neljän ja kolme kertaa kuuden jalan väliltä… hän ei ole ammattilainen”.
Toimintatapojen funktionaalisuus, toiminnan etukäteissuunnittelu ja lopputuloksen ennakoiminen ovat kaikki sellaisia seikkoja, jotka voitaisiin hyvin pitää taidon osaamisen arvioinnin kriteereinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti