Jotkin yliopistolliset oppiaineet varjelevat reviiriään hyvin tarkasti ja ärhäkkäästi. Monella alalla tamä raja tutkinnon suorittaneiden asiantuntijoiden ja amatöörien välillä on helposti hahmotettava. Näin on esimerkiksi lääketieteessä ja oikeustieteessä, joissa loppututkinto antaa myös pätevyyden hoitaa tiettyä ammattia. Asiantuntemuksen ja tutkinnon yhteys on näillä aloilla luonteva. Humanistien etupiirinvalvontatehtävä on vaikeampi. Harrastelijoita ei - ainakaan periaatteessa - voi jättää täysin huomiotta, jos heidän esittämänsä argumentit ovat mielekkäitä. Toki oppiaine voi määritellä paradigman ja sitä kautta keskustelun rajat. Tohtori Juhani Suomi tituleerasi Paavo Lipposta maisteriksi Suomen Kuvalehteen kirjoittamassaan vastineessa (uusimman kirjansa arvostelusta). Suomi koetti siis antaa vaikutelman siitä, että hänen "tieteellinen sertifikaattinsa" on laadukkaammaksi todettu kuin arvostelijansa.
Vaikka itse olenkin suorittanut kaksi eri loppututkintoa ja väitellyt kasvatustieteestä, harkitsen tarkkaan milloin tohtorin titteli kannattaa tuoda esiin. Luokanopettajan työtä hakiessa se voisi olla jopa dismeriitti. Eikö kasvatustieteen lopputukinto ole merkki taatusta asiantuntemuksestani? Kuka voi esiintyä kasvatusalan asiantuntijana?
Lähes kaikki suomalaiset ovat käyneet koulua, ja jokaisella on jonkinlainen mielikuva koulukasvatuksesta ja -opetuksesta. Omien lasten kautta oppii valtavasti lasten motorisesta, kognitiivisesta ja psyykkisestä kehityksestä - jos vain osaa pitää silmät ja korvat auki. Pitäisiköhän kysymykseni asettaa toisin päin. Voiko lapsettomasta ja koulun silmät kiinni kulkeneesta kasvatustieteilijästä tulla asiantuntijaa? Vaatimus on vähän samanlainen, kuin jos lääkäritä velvoitettaisiin sairastamaan paljon ennen erikoistumistaan. Haluan ajatella, että pelkkä kokemus ei tee kenestäkään asiantuntijaa, tarvitaan kykyä järjestää, eritellä ja analysoida havaintoja. Kokemuksia pitää osata tarkastella kriittisesti eri näkökulmista.
Moni OKL-opiskelija ja kentällä toimiva opettaja näyttää ajattelevan, että koulussa on oltava asiantuntija lähes jokaiseen ongelmatilanteeseen (myös OAJ:n lempiajatuksia). Opettaja opettaa, ei muuta. Käytöshäiriöiset tai oppimisvaikeuksista kuuluvat oppilaat kuuluvat koulupsykologeille tai erityisopettajille, laastarin laittaminen, raittius- ja teveysasiat terveydenhoitajalle, kurinpito rehtorille tai poliisille, kengännauhojen sitominen... kouluavustajille. Koulutyöstä selviämiseen tarvitaan siis yhä uusia työntekijäryhmiä. Miksi? Mitä on tapahtunut?
Väitän provosoivasti, että asiantuntijoiden määrän lisääntyminen (koulutusta ja sisäänottoja on lisätty) on luonut tarpeen korottaa "normaalin koulunkäynnin" ja oppilaan hyvinvoinnin rimaa. Kun psykologeja ja erityisopettajia valmistuu paljon, on "huonosti voivien" koululaistenkin määrä kasvanut. Tämä pahoinvointi on diagnostisoitava asiantuntijavoimin, jotta kitsaat kaupungit ja kunnat saataisiin satsaamaan koulutoimeensa. Hyvä, jos menetelmä toimii. Sen sivutuotteena ei kuitenkaan saa syntyä opettajapolvea, joka luulee voivansa hoitaa työnsä hyvin keskittymällä ainoastaan opetettavaan ainekseen. Kasvatus tulee ensin; jos sen laiminlyö, ei opetuksesta päästä koskaan edes puhumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti