Nimeni on Telemakhos

Vanha yliopistokasku tietää, että kun akateemista opettajankoulutuksen virkoja jaettiin 1970-luvulla, riitti viran saamiseen se että oli oikeaan aikaan laitoksella ja ymmärsi hengailla oikeassa seurassa. Nykyään tuntuu siltä, että mikään meriitti ei riitä. Kaikkihan tietävät sen, että yliopistonopettajan opetustaito on arvosttu ominaisuus, mutta vain juhlapuheissa. Virantäytöissä sillä ei ole juuri merkitystä. Hyvä. Yliopistollinen opetus perustuu tutkimukseen, ja jo yksistään siitä syystä sitä on painotettava virantäytöissä. Monet tutkijat - etupäässä humanistit ovat valittaneet, ettei tutkimustoimintaa voi mitata metrimitalla. Usein tähän vastataan, että arvioinnin suorittavat riippumattomat tahot. Niinpä niin. Humanistisessa tutkimuksessa tutkimuksen todellista merkitystä on usein vaikea nähdä työn ilmestymishetkellä. Sanoihin perustuvaa tutkimusta on vaikea ilmaista artikkelimuodossa. Urastaan huolissaan oleva tutkija ei tartu vaikeisiin ja outoihin aiheisiin, vaan julkaisee muodikkaista aiheista mainstream-juttuja. Ne saa helposti läpi lehdissä, ne eivät herätä ikäviä epäilyksiä kirjoittajan kerettiläisyydestä tai pakota lukijoita kokemaan akkomondaatiosta johtuvaa angstia. Kaiken lisäksi uutta luovan tutkimuksen kirjoittaminen on tuskallisen hidasta puuhaa. No tämähän on jo vanhastaan tunnettua. Järjestelmän tarkoitus ei luultavasti ole tuottaa oikeaa tiedettä vaan kauniita tilastoja hallinnolle.

Mitäpä tässä rehkimään - sehän ei näy edes palkassa. UPJ -luokituksen korkemmat vaativuustasot ovat varattuja professoreille. He tekevät virkansa velvoittamina oppiaineensa parasta tiedettä ja tuntevat oppiaine- ja jatkokoulutusvastuunsa kaikkia meitä muita syvemmin. Olen joskus leikitellut ajatuksella, että kuinkahan moni 1970-80-luvulla nimitetty professori saisi virkansa, jos joutuisi sitä nyt hakemaan? Luultavasti virkansa menettäisivät moni niistä, jotka meuhkaavat nyt professuurin vaatimuksista (ts. ovat vielä nyt 20:nen vuoden päästä yllättyneitä hyvästä onnestaan ja ylpeitä suorituksestaan).

Telemakhos oli aina liian nuori tositöihin. Vaikka hän olisi ollut kuinka urhea, sitkeä, taitava tahansa, niin aina paikalla oli joku muistuttamassa ettei aika ole vielä hänen.