Olen jostakin syystä lueskellut viime aikoina useita toisen maailmansodan taistelulentäjien kirjoittamia omaelämäkertoja. Varsinkin Koala-kustannuksen julkaisemat saksalaisten lentäjien muistelmat ovat olleet kiintoisaa luettavaa. Useimmat lentokirjoista ovat ilmaisullisesti kömpelöitä, kerronta on sirpaleista, epätarkkaa ja sekavaa. Hannu Valtosen pieteetillä tekemät käännökset nostavat teokset luultavasti alkuperäistekstejä korkeammalle tasolle. "Kapteeni Lipfertin sotapäiväkirja" on hyvä esimerkki mainitsemastani tyylilajista. Luin silti kirjan loppuun. Ilmeisesti jokin autenttisuuden tunnelma kantaa tällaisia tekstejä - oikeastaan kirjallinen kömpelyys vaan lisää tunnelmaa. Kyse lienee samasta tunnelmasta, johon "realityTV" -ohjelmissa pyritään. Liian siloiteltu kuvaus ja mietityut vuorosanat vain pilaisivat aitouden tunteen."Sotaviihde" on ajatuksena sangen ongelmallinen. En haluaisi kokea itse teoksissa kuvattuja asioita. Eräällä satelliittikanavalla pyörii Irakiin sijoittuva armeija-realitysarja. Sellainen ei minua kiinnosta. Michael Mooren Fahrenheit 911 -elokuvassa näytetyt otokset Irakista kummittelivat mielessäni pitkään. Miksi sitten luen sotamuistelmia ja (kesäisin) korkeajännitys -lehtiä. Korkeajännitykset ovat toiseen maailmansotaan sijoitettuja seikkailusatuja. Sota on niissä vain kulissi, ympäristö.
Onko korkkareilla pedagogista ulottuvuutta? Raaistavatko sotasarjakuvat nuoria lukijoita? Kovin tehokas ehdollistamisväline sarjakuva ei voi olla. Vanhemmat korkkarit esittivät saksalaiset lähes järjestäen "epäihmisinä", stereotyyppisinä hapankaalia ja makkaraa syövinä typeryksinä. Antiikin maailmasta peräisin olevat sotilashyveet (kohtuullisuus, urhoollisuus ja viisaus) ovat niissä vain liittoutuneiden upseerien ominaisuuksia. Teemahan on ikivanha: hyvän ja pahan välinen taistelu. Tuo maailmankuva tuntui minusta vieraalta jo lapsena. Uskon monen muunkin lukijan tunteneen samoin. Olisi ollut vaihtelun vuoksi mukava lukea sarjakuva pahasta englantilaisesta ja hyvästä saksalaisesta (sympatisoimatta kuitenkaan natseja). Samasta syystä en koskaan ole voinut nauttia inkkari-länkkäri -elokuvista, joissa iloiset karjapaimenet ammuskelevat biisoneita ja muita villielämiä (intiaaneja). Mies hevosena ja Little big man olivat virkistäviä poikkeuksia.
Koetan selittää epäilyttävää lentäjämuistelma-harrastusta lähipiirilleni vetoamalla siihen, että kiinnostukseni sotamuistelmia kohtaan on "ammatillista". Olen näitä teoksia lukiessani koettanut kiinnittää huomiota siihen, mitä ja miten muistelijat kertovat koulutuksestaan. Tässä muutamia havaintojani:
- Yllättävän moni "ässä" kertoo lentämään oppimisen olleen hänelle tavallista vaikeampaa; moni hajoitti harjoitusvaiheessa useita koneita (Immelmann, Boelke, Richthofen, Mannoc).
- Kaikki tulevat "ässät" olivat syvästi motivoituneita
- Vain harvasta menestyjästä kouluttajat odottivat "ässää" (tuleva menestys ei näkynyt koulutusvaiheessa)
Toisaalta on huomioitava se, että:
- Ihmiset haluavat uskoa, että yksinkertaiset asiat ovat olleet vaikeita neroille (Neromyytit) ja
- Muistelijat ovat ehkä halunneet korostaa myöhempää menestystään liioittelemalla koulutusvaiheen vaikeuksiaan
Kouluttajien on silti oltava varovaisia tehtäessä pitkälle meneviä johtopäätöksiä opiskelijoidensa todellisista kyvyistä. En todellakaan osaa sanoa, onko minun kurssillani menestynyt opiskelija tulevaisuudessa hyvä opettaja. Yritän ajatella, että tositilanteessa kaikki voi olla toisin, ja koetan pitää mielessäni vanhan viisauden: ”Älykkyys viihtyy siellä missä sitä arvostetaan”. Hyvä opettaja arvostaa opiskelijoidensa älykkyyttä, hän osaa myös iloita havaitessaan saaneensa itseään taivavemman, luovemman tai älykkäämmän oppilaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti