sunnuntaina, lokakuuta 16, 2005

gradunohjaaja tilittää


Olen ohjannut lukuisia graduja. Vielä useammasta olen kirjoittanut lausunnon. Ohjaaminen ei näytä helpottuvan kokemuksen karttuessa. Pohdin usein, millaisena ohjaajana opiskelijat näkevät minut. Millainen ylipäätään on hyvä gradunohjaaja? Jotkut opiskelijat odottavat saavansa jatkuvaa tukea työprosessinsa aikana. Toiset näyttävät olevan tyytyväisiä siihen, jos annan heille pajon liikkumisvapautta. Ongelma on siinä, että opin tuntemaan opiskelijoiden opiskelutyylin, saan käsityksen heidän valmiuksistaan, lukeneisuudestaan ja ehkäpä myös kyvyistään vasta aika myöhäisessä vaiheessa. Koetan tietenkin kysellä opiskelijoilta suoraan, millaista ohjausta he odottavat ja toivovat saavansa. Se auttaa joskus. Toisinaan en pysty vastaamaan näihin odotuksiin. Mielestäni gradussa on kysymys itsenäisen työskentelyn, tiedonkeruun ja epävarmuudentunteen sietämisen harjoittelusta. Ohjaajan on tasapainoiltava "kädestä pitäen" -ohjauksen ja heitteillejätön välimaastossa (soveltaen eri tyylejä opiskelijakohtaisesti).

Haluaisin saada opiskelijat kiinnostumaan tieteestä (se ei onnistu, jos heidät jätetään tuuliajolle). Ennen kaikkea haluaisin saada opiskelijani tekemään lopputyön, mistä he voivat olla ylpeitä. En ilmeisesti ole vielä erityisen hyvä ohjaaja. Huomasin vähän aikaa sitten, että oma tutkimustyöni ja kärsivällisyyteni ohjaajana ovat läheisessä keskinäisessä suhteessa. Silloin kun itse puurran tutkimustyön parissa, muutun kärsimättömäksi ohjaajaksi: luen opiskelijoiden käsikirjoituksia huomaamattani ylikriittisesti, ehkä hieman ärtyneessä mielentilassa. Ärtymys ei johdu opiskelijoista, sillä ohjaustyö on parhaimmillaan erittäin palkitsevaa ja opettavaista. Se johtuu siitä, että käsikirjoitusten lukeminen ja niiden problematiikkaan perehtyminen vievät energiaa omalta työltä. Tähän olisi olemassa helppo ratkaisu: pakottaa koko ryhmä tutkimaan ainoastaan sellaisia aiheita, joita itsekin tutkin. Tällöin käsikirjoitusten lukeminen veisi eteenpäin myös omaa tutkimusprosessiani. Huomaan, että innostun mielenkiintoisina pitämistäni aiheista aivan eri tavalla kuin muista (ja aiheet valinneet opiskelijat saattavat saada minulta parmepia neuvoja ja enemmän huomiota). Pakko toisi mukanaan uusia ongelmia. Kasvatustieteessä moni opiskelija haluaa tehdä gradunsa jostain "omasta jutusta"; heidän itsensä tärkeänä pitämästään aihepiiristä. Pakkoaiheesta tulisi nopeasti pakkopullaa. Se siitä innostumisesta sitten.

Omalta kannaltani kaikkein raskaimpia ohjattavia ovat "jatkuvasti tutkimusaihettaan vaihtavat" opiskelijat. Vastaan laajasti opiskelijan sähköpostissa esittämiin kysymyksiin, pohdin kysymyksenasettelua, lähteitä, aineiston keräämistä jne. - ja sitten saan ilmoituksen, että hän on päättänyt aloittaa kaiken alusta. Angsti kuuluu tutkimustyöhön, samoin epävarmuuden tunteet. Jos kaikki olisi etukäteen selvää, ei tutkimusta luultavasti tarvitsisi tehdä. Tiedän, että kommenttini saa joidenkin lukijoiden sapen kiehahtamaan. Ja kiirehdinkin heti tarkentamaan. Ymmärrän toki, että aihetta pitää voida vaihtaa, sillä monessa tapauksessa tutkumuksen aihepiirin ongelmat tulevat esiin vasta vähitellen. Ja - toisaalta - tästähän minulle maksetaan palkkaa; kuka on sanonut, että se pitäisi ansaita helpolla.

1 kommentti:

Capestone kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.