lauantaina, marraskuuta 26, 2005

tutkinnonuudistusvuodatus

Liikunnanopettajakoulutuksen suorittanut opetusministerimme, entinen seiväshyppääjä Antti Kalliomäki on osoittanut jatkuvaa mielenkiintoa yliopistojen tehokkuutta kohtaan. Tehokkuuden määrittelemistä pidetään yliopistoissa ongelmallisena, mutta tuollainen saivarteluhan on tutkijoiden ja tiedemiesten heiniä. Kalliomäelle asiassa ei liene mitään epäselvää: tulos on tulos - niin seiväshypyssä kuin valtiontaloudessa.

Taustaa
Yliopistot joutuivat tutkinnonuudistuksen kurimukseen Bolognan sopimuksen hyväksymisen johdosta. En tiedä, ovatko kaikki allekirjoittajamaat noudattaneet sopimusta niin kirjaimellisesti kuin me. En halua tietää.

Uudet velvoitteet eivät lopu tutkinnonuudistukseen. Hallituksemme on myös sitoutunut yliopistojen ja korkeakoulujen sertifiointijärjestelmän käyttöönottoon. Arviointi toteutetaan olemassaolevin resurssein (ts. saa itse tehdä). Hyvä juttu, valtionyliopistot tarvitsevatkin kipeästi sertifiointia! (sehän on tarpeen maissa, joissa on paljon "villejä oppilaitoksia") Joskus tuntuu, ettei neuvottelijoillamme ole mitään käsitystä yliopistojen toiminnasta tai tutkimus ja opetustyöstä.

Hallitus perusteli Bolognan prosessia muun muassa sillä, että sen avulla voidaan tehostaa korkeakoulujen toimintaa ja lyhentää opintoaikoja. Niinpä poliitikot ja OPM:n virkamiehet ryhtyivä puhumaan opintoajoista ja opiskelun aloittamisiästä. Keskustelussa selvisi, että yliopistot ovat kansantaloudellisia riippakiviä estäessään nuorten pääsemisen koulutukseen - ja tuottamalla ikäloppuja maistereita. Teollisuus ja elinkeinoelämä liittyivät samaan kuoroon todeten, ettei 6-10 vuotta tutkintoaan suorittaneista vanhuksista ole ehkä työelämään. He taisivat olla oikeassa. Pari vuotta vanhassa Helsingin City-lehdessä (huom. tieteellinen lähde!) tiedettiin, että pääministeri Vanhaselta meni 10 vuotta tutkinnon suorittamiseen. Kalliomäen opintoajasta ei ole tietoa. Tietääkseni liikunnanopettajat valmistuvat Jyväskylässä aika nopeasti; keskeyttäneitä on vähän ja opintoajat jäävät lyhyiksi. Toisaalta tällainen tausta ei välttämättä anna perspektiiviä vaikkapa humanistisen tutkinnon suorittamiseen liittyvien ongelmien ymmärtämiseen.

On vaikea löytää mitään hyvää uudesta tutkinnonuudistuksesta. Se on tuottanu käsittämättömän paljon ylimääräistä hallinnollista työtä - ei vain hallintohenkilökunnalle, vaan kaikille. Uudistus ja sen mukanaan tuomat aikataulu- ja korvaavuusongelmat työllistävät hallintohenkilökuntaa vielä pitkään. Ei ihme, että opintoneuvojia ja opintopäälliköitä palkataan yliopistolle jatkuvasti lisää ja lehtorinvirkoja jätetään täyttämättä.

Alemman ja ylemmän tutkinnon rajan sijoittaminen opetussuunnitelmaamme on tehnyt opetussuunnitelmastamme entistä monimutkaisemman ja luonut siihen keinotekoisia rakenteita. Uudistuksen piti lyhentää valmistumiseen menevää aikaa, mutta ainakin opettajankoulutuksessa tulos oli päinvastainen. Meidät velvoitettiin tekemään viisivuotinen opetussuunnitelma - aiemman 4,5 vuoden sijasta. Tutkinnonuudistus lisäsi opiskeluaikaa puolella vuodella (ilman, että se toi lisää opetusta)

Opetusministeriö julkaisi 2000-luvun alussa opettajankoulutuksen uudistusohjelman "vihreän kirjan". Ohjelma sisältää kannatettavia ja hyviä linjauksia. Siinä kehotetaan opettajankoulutusta uudistamaan opetussuunnitelmiaan siten, että niissä huomioidaan muuttunut koulumaailma: erilaiset oppijat, etnisyys jne. Olisimme voineet tehdä nuo uudistukset ilman tutkinnonuudistustakin - onhan opetussuunnitelman kehittäminen aina ajankohtaista.

1 kommentti:

Telemakhos kirjoitti...

...sähläsin kommentin postuksen kanssa

Ei yliopistossa ketään väkisin pidetä töissä. Pois saa lähteä aivan vapaasti.

Entä minä sitten? Voisinhan hakea ensimmäisen koulutukseni mukaista työtä ja "lähteä" luokanopettajaksi. Voi tietysti olla, että rehtorit eivät ottaisi mielellään tohtoria töihin.

Tämä on tätä aikaa. Siihen on joko sopeuduttava, tai sitten pitää vaihtaa alaa. Toistaiseksi yliopistossa työpaikkana on huomattavasti enemmän "plussia" kuin "miinuksia".

Ristiriita on siinä, että moni kokee tulleensa yliopistoon tekemään opetus- ja tutkimustyötä, ei istumaan kokouksissa. Oma ennätykseni on 15h kokouksia viikossa (siis kokousaikaa; sen päälle sitten valmistelutyöt).