Pian on taas käsillä se aika vuodesta, jolloin yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnan on laadittava raportti kuluneen vuoden tieteellisestä toiminnasta. Tuo raportti on tietenkin kirjoitettava noudattaen tarkkoja ehtoja: arvokkaimmat julkaisut ensiksi ja vähiten arvokkaat viimeiseksi, vieraskieliset ennen suomenkielisiä, referoidut ennen monografioita jne. Kirjoittamani artikkelit listataan ja lista pisteytetään... ja katso, minulle on saatu laskettua tehokkuusindeksi. Minä pärjään kai ihan kohtalaisesti, vaikka julkaisenkin liikaa yksin ja liian paljon suomeksi.
Ajattelen, että suomalaisen kasvatustieteilijän ensisijainen kohdeyleisö on suomen kansa, päättäjät, vanhemmat, opettajat, sosiaalityöntekijät, ylipäätään kaikki kasvatusasioista kiinnostuneet. Heidän verorahoillan opettajankoulutus kustannetaan. On selvää, että joillakin kasvatustieteen aloilla (esim. oppimisen tutkimus) ensisijainen viiteryhmä on kansainvälinen tiedeyhteisö. Oppimisen tutkimuksen tulosten yleistajuinen esittäminen on silti vähintään yhtä tärkeää kuin yhteydenpito kansainvälisiin kollegoihin.
Pelkäänkö tekemisieni listaamista? No kyllä vähän, joudunhan määräajoin hakemaan uudestaan virkaani. Minut voi siis jättää valitsematta työhöni sen suuremmitta selittelyittä, jos työni ei miellytä. Tulos tai ulos! Tulokseni arvioinnissa ei ole vielä koskaan keskusteltu tutkimuksieni sisällöstä, neuvottelu on koskenut vain nimikkeiden määrää. Minulla on hyväksi havaittu selviytymistrategia. Olen haalinut itselleni vaikeita ja ikäviä luentosarjoja, joille ei löydy helposti pitäjiä. Niinpä minun ulosheittämiseni merkitsisi sitä, että professorit joutuisivat pitämään nuo luennot itse. Silti minun ei ehkä kannata kertoa lähiesimiehelleni, että tuhlaan kallisarvoista aikaani kirjoittelemalla tätä blogia; teen sen kaiken kukkuraksi vielä suomen kielellä ja hankalalla asenteella.
Olin monena kesänä töissä rakennuksilla. Kultaisella 80-luvulla oli vielä kaikille ikäville rakennustöille omat lisäkorvauksensa ja "piiskarahansa". Joskus tuntui siltä, että palkan saa pekästä töihin tulemisesta; kaikesta muusta maksetaan ylimääräistä. Niinpä kekseliäs hanttimies laiminlyö kaiken muun paitsi ne työt, joista saa lisärahaa. Yliopistolla homma on mennyt vähän samaan suuntaan. Meidän ei kannata satsata opetuksen laatuun, eikä sen määrään. Sen sijaan kannattaisi palkata suunnaton määrä erilaisia projektitutkijoita kiertämään ulkomaisissa konfrensseissa. He kirjoittaisivat yhdessä parin sivun mittaisia postereita ja pikkujulkaisuja (aiheella ei ole niin väliä). Nuo projektitutkijat eivät olisi laitoksemme työntekijöitä vaan "ulkoistettua" työvoimaa. Tämä on tärkeää, sillä laitoksen tehokkuusmittauksessa otetaan huomioon henkilökunnan koko. Ulkopuoliset tutkijat julkaisevat laitoksella olematta kuitenkaan sen sisällä. Nerokasta! Tämän kikan on muuten keksinyt jo aika moni laitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti