Lueskelin Akseli Salokanteleen muistelmia "Elettyä elämää" (1968). Salokannel suoritti kansakoulunopettajatutkinnon Rauman seminaarissa vuonna 1900, työskenteli yksiopettajaisella koululla Lapualla ja Haapamäellä. Sittemmin hän teki pitkän uran kansakoulutarkastajana eri puolilla Suomea. Salokanteleen kirja on pysäyttävä kuvaus maamme kouluoloista viime vuosisadalla. Hän totisesti näki monenlaisia kouluja, hyviä ja huonoja opettajia ja erilaisia oppilaita.
Koulutarkastajan vierailua kouluilla pelättiin. Muistan itsekin oman opettajani hermostuneisuuden kun hän tarkastajan läsnäollessa piti meille ensimmäisen luokan oppilaille tuntia. Salokanteleen teksti on lämmintä ja ymmärtävää, eikä hän herkuttele ikävillä esimerkeillä. Hän sanoo pyrkineensä tukemaan yksin koulussaan puurtavia opettajia, ei etsimään heidän vikojaan.
Teoksessa on otteita opettajien Salokanteleelle lähettämistä kirjeistä. Niissä on eräs erikoinen piirre. He kaikki - siis myös tarkastaja itse - kokivat toteuttavansa kansallista tehtävää. Opettajat toki kertovat vaikeuksistaan: joku ei ole saanut koululleen edes lämmityspuita, toinen joutui hankkimaan oppilailleen vaatteita tai taistelemaan pihin johtokunnan kanssa. Silti kirjeissä korostetaan, kuinka mukavia oppilaita heillä on ja miten hienoa on tehdä opetustyötä. Opettajat korostivat (ainakin puheissaan) olevansa yhteisellä asialla - kasvattamassa Suomeen uutta sukupolvea.
En silti kaipaa menneeseen, 50:nen oppilaan luokkaan, vetoisaan, puulämmitteiseen koulutaloon, tiettömien taipaleiden taakse.
Me postmodernismin läpitunkemat tutkijat hymähdämme tähän, että juuri tuo on sitä "kansallisen projektin" tai "suuren kertomuksen" retoriikkaa, mistä kansallisuusaate ja modernismi sai käyttövoimansa. Ehkäpä niin, mutta jotenkin tuollainen maailmankuva jossa on sijaa ihanteille, tuntuu kodikkaammalta kuin tämä nykyinen. Sitä nykyopettajaa, joka ensimmäisessä työpaikassaan erehtyy huokaamaan ääneen, että pitää työstään - pidetään naivina. Opettajanhuoneen perällä myhäillään varmasti, että pian tuokin oppii. Ja oppiihan moni. Opettajalehti (OAJ) pitää nähtävästi tärkeänä valistaa opettajia ja kansalaisia opettajan työn vaivoista ja vastuksista. Taustalla lienee ajatus siitä, että hankalasta ja ikävästä työstä voidaan maksaa paremmin kuin mukavasta.
Ennen puhuttiin ihanteista, nyt vastuksista. Onhan opettajan työ joskus raskasta ja vaikeaa, ikävääkin. Valitanhan itsekin yhtenään työstäni näissä blogimerkinnöissä. Erilaisia nykyopettajan työhön liittyviä ongelmia on helppo listata: yhteiskunta vaatii opettajia kehittämään itseään jatkuvasti, mutta toisella kädellä vie mahdollisuudet hankittujen tietojen ja taitojen käyttämiseen. Se turhauttaa. Pedagogisesti mielekkäät ratkaisut ja koulutuspoliittiset päätökset eivät useinkaan ole samansuuntaisia. Päinvastoin! En ryhdy tässä kasvattamaan luetteloa, sillä OAJ hoitaa sen puolestani. Tuollaisella edunvalvonnalla voi olla arvaamattomia vaikutuksia opettajankoulutuslaitosten hakijamääriin. Haluammeko hakijoiden olevan kyynisiä jo ennen kun he ovat edes päässeet opiskelemaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti