leipäopettaja?

Opiskelija tuli juttelemaan jättäessään tenttiä. Hän torui minua siitä, että olin kuulema sanonut hänelle väärän demoajan. Opiskelija oli joutunut olemaan pois työpaikaltaan, ottamaan itselleen sijaisen ja ajamaan pitkän matkan - vain huomatakseen, ettei pienryhmää ollut. Ymmärrän suuttumuksen, vaikken nyt ollenkaan muista neuvoneeni häntä ryhmieni aikatauluista (ne ovat kaikkien saatavilla laitoksemme kotisivuilla). Opiskelija ilmoitti, ettei hän tule seuraavalle demolle, koska on tullut minun takiani turhaan yliopistolle sinä päivänä. Rupesin vähän nolona selvittämään, miten hän voisi olla pois seuraavalta harjoitustunnilta. Kysäisin samalla, miksei hän ollut osallistunut samana päivänä järjestettyyn pakolliseen luentokurssiin. Oli kuulema harmittanut tuo menetetty kaksituntinen niin paljon, että hän lähti luennon sijasta kyläilemään. Opiskelija napautti minulle lopuksi, että hän on OKL:ssä vain hakemassa paperit. Tämä tuli kyllä selväksi.

Episodin jälkeen jäin pohtimaan sitä, miksi tuo tilanne harmitti minua. Olin tietenkin harmissani mokastani, toisaalta opiskelijan olisi pitänyt löytää demolle minulta kysymättä. Ehkä se ei kuitenkaan ollut varsinainen harmin aihe. Tapaus muistutti mieleeni, että osalle opiskelijoista olen vain pakollinen haitta ja valmistumisen este.

Tajuan toki sen, että varsinkin vanhemmilla opiskelijoilla on elämässään paljon muutakin kuin opinnot; monilla on perhe ja työpaikka. Se pistää varmasti laskemaan jokaisen opintoihin käytetyn tunnin. Silti haluaisin ajatella, että tuleva opettaja olisi kiinnostunut opiskelemisesta ja oppimisesta. Jos kiinnostusta ei riitä edes omista opinnoista innostumiseen, niin miten sitä riittää sitten pienille oppilaille koulussa? Olinko juuri tavannut tulevan "leipäopettajan"?