Näin isäinpäivän aattona voisin kertoa teille taas eräästä päähänpotkitusta kasvatusfilosofista. Oikeastaan hän ei varmaankaan pitänyt itseään kasvatusfilosofina vaan pikemminkin yhteiskuntakriitikkona. Hän on kuitenkin päässyt jokaiseen kasvatushistorian yleisesitykseen teoksellaan Émile - kasvatuksesta. Se asema, mihin jälkipolvet ovat korottaneet Jean Jacques Rousseaun, on varmasti oikeutettu. Vaikka hänen teoksensa ei ole käytännön kasvatustyön opas tai edes "niksikrija vapaamielisille kasvattajille", se on silti inspiroinut lukuisia kasvattajasukupolvia. Se ei ole vähäinen ansio.
Tarinan mukaan Johan Heinrich Pestalozzi (1746-1827) - tuo Suomen kansakoulun isoisä - oli niin innoissaan Rousseaun Émile -teoksesta, että koetti kasvattaa poikaansa Hans Jakobia (1770-1801) idoliltaan omaksumiensa oppien mukaisesti. Kerrotaan, ettei Hans osannut lukea tai kirjoittaa vielä 12–vuotiaanakaan. Lisäksi hänen kerrotaan saaneen (lopulta kuolemaansa johtaneen) reumatismin lapsuudessaan harjoitetun rousseaulaisen ”karaisun” ansiosta. Tuskimpa sentään! Yhtä kaikki Rousseaun poliittiseksi pamfletiksi tarkoitettu teos vaikutti voimakkaasti ns. "lapsikeskeisen ajattelutavan" heräämiseen Pohjois-Euroopassa. Johann Basedow, Friedrich Fröbel, Ellen Key, Celestin Freinet, Alexander Neill ja moni muu kasvatuksen toisinajattelija on velkaa Rousseaulle.
Émilessä Rousseau tuo esiin yhteiskuntakriittisiä näkemyksiään mieleenpainuvalla tavalla. Luonnonlapsi Émile lieneekin ollut Rousseaulle lähinnä ajatusleikki, ei pedagogian kurssikirja. Kenties juuri siitä syystä hän ei ollut turhan tarkka sepittäessään teoksensa yksityiskohtia. Tarkan lukijan onkin helppo löytää siitä monia keskenään ristiriitaisia väitteitä ja ohjeita. Se ei kuitenkaan vähennä teoksen arvoa; Émile on virittänyt monia pedagogisukupolvia pohtimaan sellaisia kasvatuksen peruskysymyksiä, joita ei aiemmin edes ymmärretty ongelmiksi.
Rousseausta puhuttaessa muistetaan aina mainita, että tämä ”lapsuuden keksinyt” filosofi ei sopeutunut koskaan isän rooliin. Minusta on aina tuntunut naivilta puhua "lapsuuden keksimisestä", mutta se on toinen juttu. Jokainen Rousseaun viidestä lapsesta luovutettiin lastenkotiin; naimisiin hän meni vasta vähän ennen kuolemaansa. Hänellä ei ollut oikeastaan minkäänlaista opettajankokemusta. Rousseau oli tosin toiminut lyhyen aikaa de Mablyn lasten kotiopettajana, mutta se oli päättynyt lyhyeen. Hän kertoi myöhemmin, ettei pystynyt hillitsemään kiukkuaan lasten kanssa (mikä harmitti häntä aina myöhemmin).
Jean Jacquesin äiti oli kuollut synnyttäessään poikaansa. Rousseau kirjoittaa muistelmissaan kauniisti isästään, mutta todellisuus on toinen. Isaac syyllisti poikaansa äidin kuolemasta, ja lopulta hylkäsi tämän. Jacques jäi yksin 12-vuotiaana. Hänellä oli huono omatunto vanhempiensa kohtalosta - johon ajatteli olevansa syypää. Hän syytti itseään siitä, ettei hänestä ollut isänsä lohduttajaksi.
Vaikka te, oppineet lukijani, vierastatte biografisten tietojen sekottamista teoksen analysointiin - en malta olla syyllistymättä siihen. Émile-poika, Rousseaun romaanin päähenkilö, on kirjoittajansa tavoin orpo. Émilen kasvatuksesta vastaa kotiopettaja (mikä luullakseni on tärkeä seikka romaanin uskottavuuden kannalta). Kotiopettaja on pojan uskottu neuvonantaja ja kasvatuksen asiantuntia. Hän seuraa oppilaansa kehittymistä lapsesta nuorukaiseksi ja aikuiseksi (vrt. Macchiavelli: Ruhtinas). Tuollaisen ulkopuolisen neuvonantajan roolin kirjoittaminen isälle olisi saattanut viedä huomion pois teoksen varsinaisesta sanomasta.
Émileäl ukiessa nousee mieleen kysymys: voidaanko tätä romaania lukea Rousseaun yrityksenä käsitellä omaa isäsuhdettaan, hylätyksi tulemisesta aiheutunutta traumaa ja epäonnistunutta isyyttään. Halusiko Rousseau sanoa, ettei sillä kuka lapsen kasvattaa ole väliä, jos prosessi on oikeanlainen? Ainakin, jos lukee hänen muita teoksiaan, voi tällaisen johtopäätöksen tehdä. Rousseau todisteli, että jo varhaisissa yhteisöissä isän roolina oli ollut huolehtia perheen toimeentulosta ja turvallisuudesta. Kasvattajana isän tehtäväksi lankeaa kurinpito. Joopa joo. Tässä meillä on siis "lapsuuden keksijä". Mielestäni filosofin pitäisi pyrkiä elämään itse niin kuin opettaa - ainakin suunnilleen.
Romaanin kuvitteellinen kotiopettaja ei hylännyt oppilastaan, vaan oli aina läsnä - silloinkin kun Émile löysi elämänsä valitun Sophien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti