Luennoin eilen tieteenfilosofiasta. Olin tehnyt melkoisen määrän muutoksia kurssin sisältöön ja rakenteeseen. Paperilla homma näytti mielestäni aika hyvältä, mutta luento tuntui tahmealta.
En päässyt millään vireeseen. Ehkäpä opiskelijat huomasivat saman, sillä he vaikuttivat tympääntyneiltä. Ymmärrän, että kasvatustieteen opiskelijat eivät välttämättä koe luentoni aihepiiriä tärkeäksi tulevan ammattinsa kannalta. Minun pitäisi siis osata osoittaa, miten suuresti he ovat tässä erehtyneet. Joku siinä vain mätti; en saanut kontaktia kuulijoihini. Kun kontaktia ei synny, tulee luennosta väkisin punnertamista.
Usein ensimmäinen luento on helpoin ja kolmas on vaikein. Ensimmäisellä kerralla on sopivan jännittynyt; toisella kerralla paikkailee ensimmäisellä kerralla unohtuneita asioita. Kolmannella luennolla luulee päässeensä vauhtiin - huomatakseen vain, ettei pääsekkään. Neljäs menee taas hyvin jne. Tämä pätee varsinkin sellaisiin luentosarjoihin, joita on ehtinyt hioa pitkään.
Eilen luennolla esittämäni asiat olivat kieltämättä vaikeita ja abstrakteja. Luulen, että suuri osa käsittelemistäni kysymyksistä oli kuulijoille entuudestaan tuntemattomia. Sama koskee myös aihepiiriin liittyviä käsitteitä (joita toki koetin parhaani mukaan selittää). Tässä tapauksessa olisi ollut hyvä, että kirjakuulustelu olisi ennen luentosarjaa. Sitten luennoilla voisi purkaa kirjaa luettaessa syntyneitä kysymyksiä.
Kasvatustieteen opiskelijat keskustelevat keskenään luennolla paljon enemmän kuin esimerkiksi historian opiskelijat. En tietenkään voi tietää, liittyykö keskustelu imponoivaan luentooni, vai johonkin muuhun. Sen kyllä olen huomannut, että luentosali kuuntelee korvat höröllä aina kun käytän paljon käytännönläheisiä esimerkkejä. Puheen sorinan määrä on siis jossakin määrin EVK -mittari - saan siis välitöntä palautetta luennon kiinnostavuudesta.
Moni opiskelijamme tuo kutimensa luennolle. Tulee vähän hassu ole, kun katson käsitöiden parissa puurtavaa luentosalia (hieman liioiteltuna). Kyllä sitä tietenkin voi seurata luentoa, vaikka kädet tekisivätkin muuta. Opin itsekin paremmin kun en katso luennoitsijaa. Koetan keskittyä pääasiaan... omaan luentooni, ei luentosaliin.
Pari vuotta sitten luennoilla alkoi näkyä eväitä. lähinnä vesipulloja. Aluksi se vähän ärsytti; jos ei kestä puoltatoista tuntia ilman vettä, on sairas. Nyt asia tuntuu aika saman tekevältä.
P.s. kuvassa maa- ja metsätieteen opiskelijoita (ei omalta luennoltani)
4 kommenttia:
Heh. Meinasin tarttua tuohon vesipulloon, sillä minä en kestä luennolla (tai muuallakaan) puoltatoista tuntia ilman vettä. Sitten tajusin, että olenkin sairas - atoopikko. ;)
Vesipullo on niitä harvoja terveellisiä villityksiä, eikä varmasti tarkoitettu luennoitsijalle negatiiviseksi palautteeksi! Mitä en myöskään usko eväiden syömisestä, ellei se mässäilyksi mene. :)
Opiskelijan näkökulma.
Laitetaan vielä toinen näkökulma: ei ole syytä kärjistää veden tarpeen ja sairauksien mahdollista suhdetta...itse olen ainakin vannoutunut vesipullonkanniskelija. Joskus vaan voi olla jano!
Tuon piti olla sarkastinen kommentti siitä, miten erilaiselta asiat näyttävät pöydän toiselta puolelta. Kun minun pitäisi kiinnittää huomiota omaan esitykseeni, alankin havainnoida tällaisia turhanpäiväisyyksiä. En vainoa vesipullokansaa; juttuhan on minun kannaltani täysin harmiton. Olisi vallan eri asia, jos pullossa olisi rähinäjuomaa. Sellainenkin tilanne on kerran ollut. Vahvassa laskuhumalassa ollut opiskelija rupesi rähjäämään toisille opiskelijoille kesken opetuksen (huolestuneille vanhemmille tiedoksi: hän ei tainnut koskaan saada tutkintoaan valmiiksi).
Ymmärrän toki, että joskus janottaa... Liiallisella nesteytykselläkin on vaaransa, mutta kärjistykseni oli ehkä turhan osoitteleva.
Oih. Sarkasmin tuntosarveni kaipaavat harjoitusta. :)
Lähetä kommentti