Koetin luennoida tänään opettajan moraalista. Luento liittyy kasvatusfilosofian kurssiin - siihen samaan, jolla kävin läpi vaihtoehtopedagogien näkemyksiä. Aloitin luentosarjan viimeisen luennon ulkomuistista lausutulla sitaatilla Tauno Nurmelan "Vox Humana" teoksesta. Siinä korostetaan, että opettajan pätevyyttä ei pidä tarkastella vain juridiselta kannalta (oikeus tulla nimitetyksi opettajan virkaan). Nurmela huomauttaa, että opettajan pätevyyttä voidaan - muodollisten vaatimusten täyttämisen lisäksi - tarkastella kahdesta eri näkökulmasta: teknisestä ja moraalisesta.
Teknisesti pätevä opettaja tuntee opetusmenetelmiä, hän osaa opetettavien aineiden oppisisällöt ja pystyy kehittämään sekä arvioimaan opetussuunnitelmaa. Teknistä pätevyyttä on periaatteessa helppo opettaa ja arvioida (OKL:ssa). Se näkyy tenttiosaamisena, opetusharjoittelussa ja demoilla.
Moraalinen pätevyys on opettajan kykyä arvioida omaa toimintaansa ja ratkaisujaan, se on oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta, hyvyyttä, empaattisuutta, rehellisyyttä ja pelottomuutta toimia edellä mainittujen ihanteiden edellyttämällä tavalla. Voiko moraalista pätevyyttä opettaa? Luulen, että ei oikeastaan. Ehkäpä (oman) esimerkin voima on tässä asiassa ainoa pidemmän päälle hyvä ratkaisu. Toisaalta kirjallisuuden tai yleensäkin taiteen on katsottu "ylevöittävän" sielua. En puhu nyt elitismistä, vaan henkisen aikuisuuden saavuttamisesta (kantilaisittain).
Osa opiskelijoista puuhasi luennolla koko ajan omiaan, osa kuunteli - tai ainakin näytti kuuntelevan- tarkkaavaisesti, osa jutteli kavereiden kanssa. Miksi? Huono luento ja huono luennoitsija. Kyllä... ehkä, siis mahdollisesti. Kaveripiiri koolla pitkästä aikaa? Tarpeettomana pidetty aihe? Luultavasti niin; nämä kysymyksethän eivät liity opettajan tekniseen pätevyyteen. Monet ehkä pitävät teknistä pätevyyttä ainoana pätevyytenä.
En suinkaan pitänyt moraalisaarnaa - en ryhdy siihen nytkään. Saarna tavoittaa vain ne, jotka ovat jo valmiiksi vastaanottavaisia. Jotkut opiskelijat kuvittelevat kävänsä edelleen koulua. Sehän muuten kuuluu nykyopiskelijoiden kielenkäytössäkin. Yliopisto on heille "koulu". Paradoksaalisesti osa tulevista opettajista on valmis tekemään kaikenlaisia kikkoja välttääkseen lukemista ja opiskelua - välttääkseen koulunkäyntiä. Kuitenkin he ovat hakeutumassa kouluun töihin...?
Vaikka kyseessä oli monille kuulijoille viimeinen luento laitoksessamme, eivät nämä asiat tavoita kaikkia. Kysymys, millainen opettaja minun tulisi olla, ei ole heille vielä neljäntenä opiskeluvuonna ajankohtainen. En haluaisi omille lapsilleni opettajaa, joka ei ole tehnyt itselleen tätä kysymystä. Kysykääpä sitä seuraavassa vanhenpainvartissa... niin ja sitten vielä jatkokysymys: "mitä toivoisit minun lapseni oppivan luokallasi?". Samalla kuulette myös sen, onko hän ikinä ajatellut asiaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
14 kommenttia:
Hauska kuulla! Eräs samalla luennolla ollut opiskelija sanoi minulle oikeastaan juuri samat sanat, Scilla.
Varsinkin loppuvaiheen luennoilla on kuulema vaikea olla keskustelematta kavereiden kanssa; heitä kun näkee siinä vaiheessa opintoja muuten niin harvoin.
Hyvä kirjoitus! Ja niin todenmakuisesti kuvasit opiskelijoiden luentokäyttäytymistä, kun opettaja/luennoija käsittelee pintaa syvempiä aiheita.. Toiset haluaisivat kovasti kuunnella, tiedän, mutta yleinen puheensorina tai pienikin hälinä häiritsee kyllä keskittymistä Ja kun aikuisille ihmisille ei viitsi huomauttaakaan.
Tuo opettajan pätevyys moraalisesta näkökulmasta on tärkeä näkökulma. Sieltä käsin katsottuna tulee mieleen ajatus siitä, että onko se kuitenkin osaksi niin, että opettajaksi jopa synnytään tai kasvetaan erilaisten kokemusten kautta. Ja jos tuo kasvu jää tapahtumatta, onko tuloksena kapea-alainen opettaja, joka joutuu pärjäämään vain teknisen osaamisensa avulla? Näitä pohdin minäkin, edelleen.
Kuinka monelta ammatilta tällaista moraalista pätevyyttä vaaditaan?
Sinänsä asiaa kirjoitit, mutta joskus tulee vaan mieleen, ettei tällä ammatin arvostuksella (monessakin mielessä, yksi tietenkin se raha) voi kauhean paljon vaatiakaan. Minun on esimerkiksi hyvin vaikea vaatia, että yövuorossa pienellä palkalla kiireestä tuskaileva sairaanhoitaja (voi näitä kliseitä! :) olisi vielä moraalisestikin nuhteeton. Ymmärrän, jos ei voimat/aika/halut riitä jokaisen ihmisen yksilölliseen huomioimiseen jne. Toki jos näin sattuu, että saa vielä empatiaakin, niin kyllähän se mieltä lämmittää.
Provosoidakseni kysyn, voiko opettaja olla "vain töissä"?
En väittänyt, että opettajan tulisi olla nuhteeton, hyvä ja moraalisesti puhdas. Tuollaisia näkemyksiä ei esitetä enää edes juhlapuheissa.
Kuten Aristoteles Nikomakhoksen etiikassa huomautti, toiset pystyvät toteuttamaan elämässään ihanteita paremmin kuin toiset. Joillakin on siihen enemmän voimia tai tilaisuuksia kuin toisilla.
Toisten kasvattaminen vaatii kai sitä, että pyrkii kehittämään myös itseään ihmisenä ja on tietoinen (edes jollakin tasolla) omista puutteistaan.
Entä sitten palkkauksen ja moraalisten vaatimusten yhteys. Ne näyttävät nykyisin korreloivan negatiivisesti keskenään (poikkeuksiakin on). Moraalinen selkäranka ja paksu lompakko näyttävät karttavan toisiaan. Raha ei ole tehnyt koskaan ketään viisaaksi. Vai mitä, Mikael Lilius?
Ok, en nyt itsekään tarkoittanut tuollaista nuhteettomutta, vaan esim. empaattisuutta jne. Yleensä sitä, että antaa (lähes) kaiken henkisistä voimavaroistaan työhön, josta ei saa sen suurempaa kiitosta. Tai no, "työ tekijäänsä kiittää" jne.
Totta on, että jos opettajilla olisi järjettömän suuret palkat, hommaan hakeutuisi paljon sellaisiakin, joita työ ei oikeasti kiinnostaisi. Mutta opettajien työtä voisi tukea niin monella muullakin tavalla (esim. pienemmät luokkakoot). Tätä ei kuitenkaan tehdä. Siksi minusta on ymmärrettävää, jos opettaja päättää olla "vain töissä täällä". Hyväksyttävää? Siitä en tiedä.
Tuohon kysymykseen ei kai ole viisasta ottaa kovin jyrkkää kantaa - puoleen tai toiseen.
Pitää kai erottaa toisistaan se, onko kyseessä yleinen elämänasenne (so. yritys selvitä opetustyöstä ilman kasvatustyötä) vai olosuhteiden pakosta omaksuttu defenssi (so. lupa olla murehtimatta niitä asioita, joille ei voi mitään). Tiedän silti monia opettajia, jotka kantavat oppilaidensa taakkaa vapaa-ajallaankin; toiset iloisesti, toiset murtuen sen alle.
Eräs vanha opettaja muisteli uransa tärkeintä hetkeä osapuilleen näin: "Erään oppilaani äiti oli kuollut kesäloman aikana. Syksyllä koulujen alettua pieni orpotyttö tuli ennen tunnin alkua syliini ja sanoi minulle: "äiti". Tunnelma oli niin herkkä, etten voinut pidätellä kyyneleitäni. Menin opettajanhuoneeseen itkemään."
Äärimmäisyyteen vietynä sama "olen täällä vain töissä" -asenne merkitsee kouluyhteisössä usein sitä, että raskaat ja hankalat hommat jäävät toisten opettajakollegojen tehtäviksi. Jos mainittuun mentaliteettiin liittyy vahva vastuuntunto, niin tilanne on tietenkin toinen. --mutta voiko vahvasti vastuuntuntoinen opettaja olla "vain" töissä. Ei ilmeisesti ainakaan samalla tavalla kuin tehdstyöläinen (vaikka en vähättelekään heidän vastuuntuntoisuuttaan)
Opetustyöstä voi innostua muutenkin kuin pelkästään emotionaalisesti. Tai siis innostuksen lähde voi olla muukin kuin emotionaalinen. Joku voi tehdä työtään innostuneena ja motivoituneena pitäen sitä enemmän älyllisenä haasteena. Kuten vaikka lääkäri, joka pyrkii todella potilaan parantamaan, kuitenkaan tähän sen suuremmin kiintymättä.
Vanhojen opettajien tarinat on usein liikuttavia, mutta liian usein niitä käytetään myös standardien, epärealististenkin, asettamiseen. Aina löytyy se kaikkien rakastama, luja mutta lempeä vanha opettaja, johon voidaan verrata. "Pystytkö samaan? Sinun pitäisi..." Kuten sanoit, "toiset iloisesti, toiset murtuen..."
Oikeasti en ole näin riidanhaluinen, kyyninen tms., mitä ehkä annan ymmärtää. Aloitteleva opettaja täällä vaan purkaa paineitaaan.
:) Mutta totta on, etten ole kauhean innostunut opettajan ammatin "romantisoimisesta".
Juttelin kahden lääkäriystäväni kanssa kyynisyydestä. Nuorempi sanoi, ettei hommaa kestä jos ei paaduta itseään. Vanhempi sanoi, ettei voisi tehdä työtään kyynisenä. Ihmettelin tätä, sillä ymmärrän hyvin nuoremman lääkäriystäväni asennetta (niin kuin opettajienkin vastaavaa). Vanhempi lääkäri sanoi, että tuollainen asenne on tyypillinen kokemattomuuden ilmaisu. Kun kokemusta tulee, voi virkamiesvaleasun jättää joskus kotiin.
En ajatellut käyttää vanhan opettajan kertomusta kaikkia noviiseja ylevöittävänä "sankaritarinana", vaan huomiona siitä, millaiset asiat tästä työstä jäävät lopulta mieleen.
Vanhempi lääkäri sanoi, että tuollainen asenne on tyypillinen kokemattomuuden ilmaisu. Kun kokemusta tulee, voi virkamiesvaleasun jättää joskus kotiin.
Auktoriteettien avulla argumentoiminen on tehokasta, olkoon se sitten Aristoteles tai vanhempi lääkäri, muttei välttämättä kovin lähellä "argumentoinnin ihanteita".
Minä en puhunut paatumisesta/kyynisyydestä, vaan vain siitä, että innostus työhön löytyy esim. siitä älyllisestä haasteesta, ei välttämättä sen emotionaalisesta puolesta. Voiko silti olla moraalisesti pätevä? Tämä on ehkä se kysymys,mitä olen tässä yrittänyt muotoilla. Voiko siis olla moraalisesti pätevä, vaikkei työhön sitoutuisi erityisen tunteellisesti?
Ok, ymmärsin nyt tuon vanhan opettajan tarinan merkityksen.
Itsekin inhoan auktoriteettien selän taakse piiloutumista. Ihmisenä olemista, hyvyyteen pyrkimistä on pohdittu pitkään - uusia vastauksia on vähän. Niinpä tuntui tyhmältä esittää ikuisia ajatuksia omissa nimissään. Otin lääkärit puheeksi, koska kysyit aiemmin, onko asenne jotenkin vain opettajuuteen liittyvää. Koetin tällä tavoin vastata, että ei tietenkään.
"..että innostus työhön löytyy esim. siitä älyllisestä haasteesta, ei välttämättä sen emotionaalisesta puolesta. Voiko silti olla moraalisesti pätevä?"
Innostus työhön on avain. Jos sitä on, muu seuraa kyllä perässä... ja koko kysymyksestä tulee tarpeeton.
Anteeksi nyt, etten lukenut koko ketjua, kun on pakko sanoa tähän väliin, että:
Kyllä on opettaja heikoilla, jos ei yhtään nauti opettamisesta, ohjaamisesta, läsnäolosta, vuorovaikutuksesta opiskelijoittensa kanssa.
Jos ei ole yhtään innostunut työstään, on kyllä väärällä alalla ja vaarassa palaa loppuun opettajaksi, joka maksattaa huonon olonsa oppilailla.
Minä en ole teoreetikko, vaan pelaan paljolti tunteella ja intuitiolla, joita minusta opettajapersoonalla tulisi olla. Ellei ole, sopii kysyä, että mikä siinä opettajan työssä oikein houkuttikaaan alalle ja kannattaisiko harkita uranvaihtoa!
Tämmöinen puuskahdus tässä yhtäkkiä!
ikkunaiines, ehkä olisi tosiaan kannattanut lukea koko ketju.
Eikä (mielestäni) teoreetikon tarvitse olla tunteeton. Uskon että teoreetikot suhtautuvat teoriohin hyvin intohimoisesti ja usein jopa intuitiivisesti.
m:lle,
enhän minä sinua henkilökohtaisesti tässä osoitellut. Juuri siksi pyytelinkin anteeksi hätäistä puuskahdustani, kun ajattelin että se vaara on tässä olemassa, että loukkaan tahattomasti sanoillani.
Tartuin vaan johonkin lausahdukseesi, koska tunnnistin niistä muutaman tapauksen elävästä elämästä, itseni läheltä.
Ööö, en minä loukkaantunut. Enkä ajatellut, että olisit edes minua sanoillasi tarkoittanut, aika yleisestihän tässä asioista puhutaan.
Lähetä kommentti