Haluaisinko tutustua itseeni

Haluaisinko tutustua tätä blogia kirjoittavaan Telemakhokseen? Selailen päätöstä tehdessäni edellisiä kirjoituksiani. Ratkaisu tuntuu aika helpolta tehdä. Sorry Tele, mutta en haluu olla sun bestis. Olet oikeastaan vähän pelottava ja samalla kertaa säälittävä tyyppi. Kauhistelen kyynisyyttäsi.

Entäpä jos heittäytyisin kirjallisuudentutkijaksi. Biografinen kirjallisuusanalyysi on hauskaa ja luovaa puuhaa; ja mikä parasta, se on nykyisin tulossa taas muotiin. Kyse on siis siitä, että tutkija tekee tulkintoja kirjailijan maailmankuvasta ja persoonallisuudesta hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella.

No niin. On selvää, että Telemakhoksen ironian takaa pilkistää peitetty itsesääli. Telemakhos ei kirjoita lapsistaan, sillä hän on itse lapsi. Hän ei puhu perheestään, koska Telemakhos on olemassa vain työnsä kautta. Odysseus on jatkuvasti kadoksissa, mutta se on luultavasti hänen oma ratkaisunsa. Yhtä kaikki. Kirjoittajaa vaivaa krooninen hylätyksi tulemisen pelko.

Näin yöllä unta, että joku oli tuonut kuolleen isoäitini autoni etuistuimelle. Joku oli asetellut hänet siihen penkille istuma-asentoon, kuin odottamaan kyytiä kotiin. Ei ruumis minua erityisesti kammottanut. Olin kyllä vähän harmissani siitä, että joudun ajelemaan kuolleen kanssa autollani. Etsin käsiini hautausurakoitsijan ja hankin arkun. That's it. Kuolleet pitää haudata. Hoidin ongelman pois päiväjärjestyksestä, enkä ryhtynyt unessa ihmettelemään asiaa sen enempää.

Koetin aamulla miettiä, mitä uni tarkoitti. Jospa tässä nyt oli jungilainen "elämänuni": tiedättehän, sellainen elämää luotaava syvällinen unikokemus. Koettaako alitajuntani vihjata minulle, että kuolleet pitää haudata, vai olenkohan jättänyt surematta isoäitini kuolemaa? Jungin tulkinnat psyykeen toiminnasta viehättivät minua opiskeluaikoinani, ja tulinkin kahlanneeksi hänen tuotantoaan läpi melko perusteellisesti. Nykyisin en osaa enää suhtautua vakavasti Jungiin, mutta se on toinen tarina. Olen nähnyt varmasti ainakin yhden elämänunen. Siinä unessä jätin sisarieni kanssa hyvästejä isälle. Isä jäi lapsuudenkotiini ja me sisarukset lähdimme kotoa äidin kanssa. Tiesin unessa koko ajan, että äiti oli kuollut.

Unien neurologinen merkitys on... bla...bla... toisaalta psykoanalyyttinen koulukunta katsoo unien olevan ... toiveita.... Ei, en ryhdy käymään tässä akateemista monologia unien tulkinnasta tai merkityksestä. Lyhyesti sanottuna pidän unien tulkitsemista ja erityisesti unitulkintaoppaita viihteenä siinä missä horoskooppejakin. Kulttuurihistorian tuntija huomauttaisi tähän, että unilla ja astrologialla on pitkät perinteet kulttuurissamme. Nyt kuitenkin riittää, kun sanon, ettei unilla tarvitse olla mitään tiettyä merkitystä. Keskustelunaiheena unet ovat lyömättömiä.

Meillä oli lapsuudenkotonani tapana "analysoida" toistemme unia. Minusta tuntui juhlalliselta kun äiti tai isä keskittyi kuuntelemaan kertomaani unikuvaa. Omasta unestaan kertoessa kukaan ei voi väittää vastaan tai osoittaa tietävänsä asiasta enemmän. Unista puhuessaan lapset ja vanhemmat ovat tasavertaisia. Aika demokraattinen keskustelun aihe. Suosittelen!

wannabe

Epäusko, viha, suru, hyväksyminen. Vuorilla on yksinäistä. Täällä ei kukaan huomaa sitä, että yritän murjottaa. Keksin sata syytä sille, miksi haaveeni professuurista ovat olleet epärealistisia. Ja jokaiseen niistä voi kiistää helposti. Olen vasta neljänkymmenen, mutta on niitä minun ikäisiänikin professoreita. Juolkaisuluetteloni ei ole kovin pitkä, mutta mielestäni aika monipuolinen. Minulla on eximian väitöskirja ja eximian gradu, olen tehnyt lisensiaatintutkinnon kulttuurihistorian oppiaineessa sekä dosentuuri toisessa yliopistossa. Bla, bla, bla.

Ehkä voisin koristautua julkaisuluettolooni ja kiinnittää sen hakaneulalla teepaitaani. Siinä se riippuisi, varoituksena kilpailijoille ja kannustuksena opiskelijoille. Miksei opetusministeriö ole vielä keksinyt ryhtyä nimittämään huipputyöläisiä kun kerran on huippuyksiköitäkin. Huipputyöläinen saisi hienon kunniakirjan ja mitallin. Omassa kunniakirjassani voisi lukea vaikka näin: Suomen valtion toiseksi suurimman yliopistotehtaan työnsankari. Osallistunut lamanvastaiseen torijuntataisteluun määräaikaisena työntekijänä vuodesta 1994 alkaen. Esikuntaupseerina vuodesta 2001 alkaen. Työnsankaruudesta ei tietenkään seuraisi palkankorotusta - ne jaettaisiin työnsankareita nimittäville toimikunnille.

Siirryin työelämään pahimpina lamavuosina. Minun sukupolvellenihan uskoteltiin, että minimipalkat ja lyhytaikaiset työsuhteet ovat väliaikainen asiantila. Meille annettiin ymmärtää, että velvollisuutenamme on osallistua hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon talkootöinä. Ne talkoot eivät sitten koskaan loppuneet - eivät ainakaan koulutus- ja hoitoaoilla.

Olen tehdastuote. Opiskellessani yliopistollisia loppututkintoja mielessäni oli - tiedonjanon lisäksi kuva isäni ja isoisäni aikaisesta yhteiskunnasta, missä tutkinnoilla oli vielä sosiaalista merkitystä. Aiemmin tohtorintutkinto toimi ikäänkuin ajokorttina akateemisiin yliopistovirkoihin. Tohtoriopiskelijat valittiin huolella. Tohtoriopintojen keskeyttäminen oli tavallista, eikä keskeyttäneistä kannettu kovin suurta huolta. Nyt yliopistossa pitäisi ajatella samoin kuin oppivelvollisuuskoulussa: oppilaan/opiskelijan opintojen hidas eteneminen on pedagoginen ongelma. Haluan silti ajatella, että yliopistossa kyse on ehkä ammatinvalinnan ongelmasta. Olen kuullut monen jatko-opiskelijan tunnustavan, ettei tutkimunen kiinnosta heitä oikeasti - ainoastaan titteli kiinnostaa.

Nykyään tohtorintutkinto on pikemminkin minimivaatimus. Kyse on akateemisen koulutuksen inflaatiosta. Kaikki tietävät, että tohtoritulva on laskenut väitöskirjojen tasoa. On siis turvallisempaa suhtautua väitöskirjoihin samalla tavalla kuin muihin opinnäytteisiin. Tuo näkökanta on lähellä sitä, mikä on ollut jo pitkään tapana angloamerikkalaisessa maailmassa - mutta vieras saksalaiselle akateemiselle perinteelle.

Juttelin vähän aikaa sitten Jenan yliopiston kasvatushistorian professorin kanssa. Hän kertoi hämmästyksekseni, että monet saksalaiset tutkijat kamppailevat samankaltaiseten ongelmien kanssa kuin me. Myös heidän tehokkuutensa mitataan artikkelinimikkeiden määrällä. Huvittavaa tässä on se, että myös heillä näyttää olevan kova paine julkaista englanniksi. Ihmettelimme yhdessä, miten esimerkiksi herderiläisen kansallisuusajattelun keskeinen käsitteistö kääntyy saksaksi. Professori huokaisi, että onhan niitä käännöksiä ilmestynyt, mutta saksalainen idealismi, varhainen kansallisromantiikka tai kasvatusajattelu eivät kiinnosta englantilaisia tai amerikkalaisia tutkijoita. Sama koskee muuten ranskalaisen kielialueen pedagogiikkaa.

Epäpätevä

Tänään tuli tieto, että minulla ei ole mahdollisuuksia tulla nimitetyksi laitoksellamme tätettävään professuuriin. Samalla kuulin, että opiskelijat olivat kannelleet hitaasta esseentarkistuksestani laitoksen johtajalle. Nämä asiat liittyvät yhteen siinä mielessä, että opetus- ja laitostehtäviä oteta käytännössä huomioon virjoja täytettäessä - ne kun voi hoitaa niin monella tavalla. Viranhoidon laadun puolueeton arviointi on vaikeaa. Laitosjohtajan työ (mitä olen viime kuukaudet hoitanut) koostuu sirpaleista. Sitä on vaikea muille selittää. Ei ole harvinaista, että koko päivä kuluu aivan toisenlaisissa tehtävissä kuin mitä oli aamulla suunnitellut.

Tiedekunnan ja rehtorinviraston - oikeastaan opetusministeriön - kaavailemat hallinnolliset uudistukset syövät kauheasti aikaa ja ennen kaikkea voimia. Yhtenä päivänä kuulee, että laitoksemme puutarha on joutunut (jälleen kerran) kasvottoman virkakoneiston hampaisiin. Tuollaisia aloitteita tekevillä tahoilla ei tietenkään ole mitään käsitystä edes sellaisista asioista kuin mitä puutarhan ylläpito maksaa ja mihin sitä käytetään. Ei kai tarvitse erikseen sanoa, että puutarhallamme ei ole mitään esteettistä tai kulttuuriarvoa päätöksiä tehtäessä. Huomattakoon, että se on viimeinen toiminnassa oleva seminaarin puutarha Suomessa.

Sain tänään valmiiksi yhdennentoista gradulausunnon. Seuraavassa laitosneuvostossa on yhdeksän ohjaamaani gradua; parissa olen toisena tarkastajana. Olen lukenut kaikki ohjaamani työt jokaisessa työvaiheessa ja vielä kertaalleen lausuntoa laatiessa. Lähes jokaiselle ohjaamalleni työlle ehdotetaan sangen kohtuullista arvosanaa. Pystyn kirjoittamaan korkeintaan kaksi järkevää lausuntoa päivässä - olettaen, että samana päivänä ei ole kokouksia ja aikaa vieviä laitostöitä. Viime viikolla niitä kyllä oli aivan riittävästi. Haastattelin valintakokeissamme kolmena päivänä yhteensä 35 hakijaa ja lisäksi arvioin useita ryhmäkeskustelutilanteita. Kolmannen päivän iltana mieli oli tyhjä. Silti harteilla painoi jatkuva tieto siitä, että kotona odottavat lausunnot kirjoittaista, esseet arvoiontia ja tilastokurssin näyttötyöt tarkastamista. En pystynyt illalla tekemään enää mitään järkevää. Kuuntelin Black Sabbathin klassikkoa Heaven and Hell useaan kertaan. Dion metafysiikkaan viittaava sanoitus on aina tuntunut kiehtovalta:

The lover of lifes not a sinner
The ending is just a beginner
The closer you get to the meaning
The sooner youll know that youre dreaming
So its on and on and on, oh its on and on and on
It goes on and on and on, heaven and hell
I can tell, fool, fool!

Well if it seems to be real, its illusion
For every moment of truth, theres confusion in life
Love can be seen as the answer, but nobody bleeds for the dancer
And its on and on, on and on and on....

Dio toteaa arvoituksellisesti, että "nobody bleeds for the dancer", mutta palaa asiaan viimeisessä säkeistössä:

They say that lifes a carousel
Spinning fast, youve got to ride it well
The world is full of kings and queens
Who blind your eyes and steal your dreams
Its heaven and hell, oh well
And theyll tell you black is really white
The moon is just the sun at night
And when you walk in golden halls
You get to keep the gold that falls
Its heaven and hell, oh no!
Fool, fool!
Youve got to bleed for the dancer!
Fool, fool!
Look for the answer!
Fool, fool, fool!

Yea, i'm bleeding! Voisitteko hyvät opiskelijat luottaa siihen, että en makuuta töitänne yhtään ylimääräistä tuntia. Voisitteko luottaa siihen, että luen tarkasti kaikki minun arvioitavaksi tulleet työt? Ei, hetkinen, ehkä joku pelkää juuri sitä? Minulla ei nyt ole mitään hävittävää - paitsi teveyteni ja kesälomani. Teidän kiireenne ei ole enää minun kiireeni. Vetäydyn vuorelle hiomaan opetustaitoni niin suureksi, että voin lopulta unohtaa koko sanan merkityksen.

Hyvin perusteltu väärä päätös

Kari Uusikylä kertoi Opettaja-lehdessä ilmestyneessä kirjoituksessaan jättäytyvänsä syrjään yliopistosta. Uusikylä kirjoittaa:

"Irtaudun tämän lukukauden jälkeen yliopistosta. Voisin jatkaa viisi vuotta, mutta en halua toimia vakaumustani vastaan, kumarrella sätkynukkena niitä näkymättömiä narusta vetelijöitä, joita nyt kumarrella pitäisi. En suostu kerjäämään laatupalkintoja, kiillottamaan kilpeä, muokkaamaan imagoa. [...] Koulutusjärjestelmän arvot riippuvat yhteiskunnan arvoista. Kohtuullisuus, suhteellisuuden ja kauneuden taju sekä yhteisvastuu uhkaavat hävitä. Esikuvaksi on nostettu ahne rohmuaja, ns. menestyjä, joka ei välitä tippaakaan lähimmäisistään. Ehdotukset maakuntayliopistojen lakkauttamisesta edustavat pöyristyttävää yksisilmäisyyttä, suomalaisen sivistyksen ja suuren kansanosan halveksuntaa."

Päätös on yksilöltasolla ymmärrettävä, looginen ja moraalisesti kannatettavakin, mutta yhteisömme kannalta se on harmillinen. Uusikylä on kuulunut siihen harvalukuiseen kasvatustieteilijöiden joukkoon, joka on pitänyt tarpeellisena ottaa osaa kasvatusta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tosin ei eläkkeelle jääminen osallistumista estä. Tärkeän viran haltijana hänen näkemyksillään on ollut mielestäni paljon painoarvoa. Erityisen merkittäväksi tuon osallistumisen on tehnyt se, että Uusikylä on rohkeasti uskaltanut asettua valtavirtaa vastaan. Se on usein merkinnyt poikkeamista poliitikkojen, yliopiston hallinnon ja muiden propellihattujen edustamasta linjasta.

Nyky-yliopistossa valta on usein kätkettyä, kasvotonta. On vaikea sanoa kuka on henkilökohtaisesti vastuussa viimeaikaisista päättömistä uudistuksista. Kuka heikentää työolojamme, kenen ansiosta joudumme suorittamaan jatkuvasti enemmän? Kuka näitä jatkuvia uudistuksia tehtailee? Opetusministeriö väittää, että yliopistot päättävät itse toimistaan. Yliopistojen rehtorit (Helsinkiä lukuunottamatta) syyttävät opetusministeiötä ja valtionvarainministeriötä.

Minun on helppo jakaa Uusikylän tekstistä kumpuava turhautuneisuus, väsyneisyys, epätöivo ja inho. Jatkuva epävarmuus laitoksen perusrahoituksen riittävyydestä ja koko laitoksen säilymisestä, pakottaa toimimaan lyhyellä tähtäimellä. Meillä on syksyllä auki täyttämättä noin 15 virkaa, mutta mitään takeita asioiden etenemisestä ei ole. On käytännössä erittäin vaikeaa toteuttaa suunnitelmallista opettajankoulutusta väliaikaisten tuntiopettajien varassa. Ja jos kaikki virat saataisiin täyteen ihmeellisen onnenpotkun seurauksena, ei perusrahoituksemme riittäisi edes palkanmaksuun - eihän se riitä edes nykyiselle henkilökunnalle.

Tämä on yksi keino ajaa alas filiaaleja, etäispesäkkeitä. Ei täytetä virkoja, teetetään pienellä henkilökunnalla koko ajan enemmän töitä ja ihmetellään sitten, miksi opettajankouluttajat eivät julkaise tutkimuksia ja hanki ulkopuolista rahoitusta. Eläköityvät kollegat virnistelevät minulle, että onneksi he pääsevät pois uuden yliopiston alta. Suuret ikäluokat näyttävät purkavan nyt sen minkä he rakensivat 1970-luvulla. Ja viime töikseen he ulosmittaavat itselleen ennätyseläkkeet.

Uusikylän kannanottoja on aina leimannut syvä pyrkimys demokraattisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Tulin kerran ajatelleeksi, että hän on omaksunut Snellmanilaisen näkemyksen sivistyneistön tehtävistä. Sivistyneistön on käytettävä oppineisuuttaan ja virka-asemaansa siten, että he edistävät koko kansan etua. Tähän kuuluu, että oma etu unohdetaan. Y.S. Yrjö-Koskinen muotoili Snellmanin ajatuksen tähän tapaan:

Se ihminen, joka sekä tietää että tahtoo sowittaa työnsä ja toimensa yhteisen hywän palwelukseen, se ihminen kutsutaan siwistyneeksi. [...] Mutta tawallisinakin aikoina woipi tawallinenkin ihminen monella tawalla lähimmäistänsä hyödyttää, jos wain hänessä elää totinen siwistyksen ja kristillisyyden henki. Yksityisellä elämällänsä hän woipi olla muille esimerkiksi ja kehoitukseksi rehellisyyteen ja toimeliaisuuteen; kunnallisessa elämässä hän woi walwoa ja hoitaa likimäisen ympäristönsä onnea ja menestystä, ja wiimein hän kansakunnan yleisissäkin asioissa woipi autella ja puolustella kaikkea, mikä on isänmaalle hyödyksi ja kunniaksi. Se into, joka näillä aloilla näin waikuttaa, kutsutaan isänmaan-rakkaudeksi.(Y.S. Yrjö-Koskinen 1861, Rikkaudesta)

Kari, sinun osallesi on langennut raskas ja usein myös epäkiitollinen tehtävä edustaa sivistyneistöä. Siitä tehtävästä ei voi jäädä eläkkeelle.

liian korkealentoista opetusta

Opetussuunnitelmassamme on varattu syventävälle tilastokurssille 6 tuntia luentoa ja kahdeksan tuntia harjoituksia. Opiskelijan odotetaan tämän lisäksi opiskelevan omatoimisesti 35 tuntia, mistä osa kuluu näyttökokeen tekemisessä. Se onkin kurssin ainoa "tentti". Luennoille ei ole osallistumisvelvollisuutta, eikä yhtäkään kirjaa ole pakko lukea. Puitteet ovat siis hienot omatoimiselle opiskelijalle. Mitä arvelette, toimiiko tällainen opetussuunnitelma OKL:ssä?

No ei toimi. Aloin vähän huolestua ensimmäisellä demolla, kun kukaan ei näyttänyt muistavan miten SPSS:tä otetaan frekvenssejä. Ei hätää, ajattelin, sellainen unohtuu kyllä helposti. Sitten havaitsin, että syventävälle kurssille osallistuneilla ei näytä olevan käsitystä jakaumista tai erilaisista muuttujien asemista. Olin kovasti koettanut selittää luennolla näitä asioita, mutta selvästi heikolla menestyksellä. Äkkäsin sitten kysyä, kuinka moni kahdenkymmenen hengen ryhmästä oli osallistunut luennolleni. Kaksi viittasi. Toinen tosin sanoi, että ei ollut enää tullut toiselle luennolle, koska ensimmäinen luento oli tuntunut niin vaikealta. Luento oli ollut kuulema liian korkealentoinen. Yksi kertoi jääneensä pois ulkomaanmatkan vuoksi, toinen muuten vain. En ryhtynyt kuulustelemaan enempää.

Mitähän minä sitten luennolla käsittelin? Esitinkö, miten tilastoanalyysit lasketaan käsin? Vaikeita kaavoja ja sekavia taulukoita vai? Ei muistaakseni. Koetin käydä läpi "peruspaketin" erilaisia tilastollisia analyysimenetelmiä sekä muutaman monimuuttujamenetelmän. Kaikki erilaisten tosielämän esimerkkien avulla. Olen aina itse oppinut helpommin "hands on", eli tekemällä. Muistan asiat, jos minulla on mielessäni sovelluskohde. Ja näitä sovelluksia koetin tarjoilla. On todella turhauttavaa pitää tilastoharjoituksia opiskelijoille, jotka eivät ole vaivautuneet a) luennoille tai b) opiskelemaan itsenäisesti luennoilla käsiteltyjä aihepiirejä.

Ongelma on siinä, että en pysty opettamaan tilastotiedettä jos opiskelijat eivät ymmärrä sanojani. Päädyin tänään - turhauntuneena ja kyllästyneenä - näyttämään, mitä nappeja pitää painella SPSS:tä jos haluaa tehdä sen tai sen analyysin. Tulosten tulkinnan jätin laiskanläksyksi. Alennuin kostamaan. Alennuin käyttämään joukkorangaistusta. Yliopistossa! Tuliko minusta se vihaamani arrogantti matematiikan opettaja. Ääääk! Ei. Neuvon mielelläni yksinkertaisimmatkin asiat kymmeniä kertoja, jos näen opiskelijan ponnistelevan, sitoutuvan opiskeluun. Jos opiskelija ponnistelee lomalla Etelä-Euroopassa silloin kun pitäisi tehdä töitä, loppuu minun hyväntahtoisuuteni siihen.

Opettajaksi opiskelevien liiton (SOOL) viime syksynä julkaisemassa OKL -arvioinnissa todetaan, että laitoksessamme on liian helppoja kursseja. Lisäksi opettajien taso vaihtelee paljon. En ota syytä niskoilleni, vaikka luulen, että kritiikki pitää paikkansa. Tein helvetisti töitä valmistautuessani luennolle ja demoille. Se kai tässä sitten turhauttaa.

Pekka sanoi joskus, että OKL:ään hakeutuu paljon sellaisia opiskelijoita, jotka eivät halua olla matematiikan kanssa tekemisissä. Mutta eihän tilastotiede ole matematiikkaa ;-D

VAKAVA:n satoako?

Otsikko kuulostaa japanilta :-P

Kuten ehkä tiedätte, otettiin viime vuonna käyttöön uusi opettajankoulutuksen opiskelijavalintajärjestelmä. Uudistuksen tarkoituksena oli "keventää ja yksinkertaistaa raskasta valintamenettelyä". Käytännössä uudistus merkitsi ensimmäisen vaiheen pistelaskun muuttamista siten, ettei kokemuspisteillä tai yo-tutkintotodistuksen äänimäärällä ole enää vaikutusta valintakokeeseen pääsyyn.

Kuuluin uudistuksen kriitikkoihin. En tiedä kuuluinko vähemmistöön, sillä yleistä mielipidettä siitä ei kartoitettu tai kyselty. Sittemmin lievensin kantaani, kun
havaitsin tilastoista, että monivalintakokeen pistemäärä näytti korreloivan yo-todistuksen äänimäärän kanssa.

Lehtorit ja opintoneuvojamme ovat viestittäneet minulle, että uusilla opiskelijoilla vaikuttaa olevan vakavia motivaatiovaikeuksia. Ryhmä poikkeaa kuulema suuresti aiemmista vuosikursseista. Uusille opiskelijoille ei näytä olevan selvää se, että yliopistossa on tarkoitus opiskella. Tämä on paradoksaalista, kun muistetaan mihin ammattiin he ovat valmistumassa.

Kuinkahan luotettavia tuollaiset puheet ovat? Ne perustuvat tietenkin vain muutaman opettajan tunnelmiin - ja ovat pinnassa ehkä hankalan demon jälkeen. Mutta silti. En ole aiemmin kuullut tällaisia valituksia OKL:ssä. Ja nyt tuollaisia tietoja on tullut monelta suunnalta. Muistan kyllä, että eri vuosikursseilla on ollut erilaiset habitukset. OKL:ssä sen huomaa helposti, koska kurssit joutuvat tekemään paljon yhteistyötä. Olen kyllä ollut itsekin huomaavinani muutosta tapahtuneen. Uusien opiskelijoiden habitus on jotenkin erilainen... välinpitämätön. Tai sitten olen vain tulossa vanhaksi ja entistäkin kiukkuisemmaksi.

En suostu vielä uskomaan, että nautimme tässä VAKAVA:n satoa. Vaikka kieltämättä tekisi mieleni huomauttaa, että toimivan järjestelmän korjaaminen ei aina johda vielä toimivampaan järjestelmään.

Pitäisi ehkä mitata uusien opiskelijoiden motivaatiota. Ehkä kannattaisi kerätä aineistoa haastattelemalla pitkän linja lehtoreita.

käydään katsomassa kysymykset

Järjestimme työparini, prof. S:n kanssa syventävän metodikurssin tentin pari päivää sitten. Tai itse asiassa S sen järjesti ja olin tekevinäni jotain muuta muka kiireisempää. Tentissä oli ollut paljon väkeä ja aloittaminen oli viivästynyt. S. kertoi, että kysymysten näkeminen oli herättänyt hilpeyttä joissakin opiskelijoissa. Yli kaksikymmentä oli jättänyt tyhjän paperin - siis luopunut tentistä. He olivat ilmeisesti tulleet niin sanotusti "katsomaan kysymykset".

Olen sen verran tosikko, että en ollenkaan ymmärrä miten kysymysten katsominen voi edistää opintoja. Minulla on sellainen lapsellinen luulo, että aikaisempien tenttikysymysten keräileminen ei ole kovin hyvä opiskelustrategia.

Miksi kysymykset kannattaa käydä katsomassa?

Eikö tenttiin kannattaisi joko valmistautua kunnolla tai ei ollenkaan. Eikö se, että selailen kirjaa hätäisesti, ja käyn katsomassa kysymykset, vie lopulta eniten energiaa? Ja murentaahan se jossain vaiheessa itseluottamustakin... Tai oikeastaan vain reflektiokykyiset opiskelijat ovat vaarassa. Muut voivat tukeutua attribuutioihin. Tässäpä pari kätevää selitystä:

1. En edes yrittänyt tosissani
   
2. No se on ihan hullu tentaattori
3. Se kurssi on aivan liian vaativa tavalliselle opettajaopiskelijalle
4. tuli yllättäviä muita kiireitä, joten en pystynyt opiskelemaan (vaikka niin on käynyt jo kaksi kertaa peräkkäin)
   

Selitykset 2 ja 3 ovat vaarallisia ja pidemmän päälle epäterveellisiä.

Ehkä kysymykset kannattaa käydä katsomassa, vaikka ei olekaan valmistautunut tenttiin ollenkaan. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka onni potkaisisi "helpon" kysymyksen muodossa. Tarkoitan tässä helpolla kysymyksellä sellaista, mihin voi vastata tenttikirjan sisällysluettelon/ yleistietojen tai koulutuksen aikana omaksuttujen fraasien avulla. Pelkäänpä, että kasvatustieteessä on edelleenkin niitä tenttejä, joista pääsee läpi korostamalla "oppijan yksilöllisyyttä" ja hänen "kaikenpuolisen kehityksensä tukemista". Fraasia voi täydentää kirjoittamalla jotain ympäri pyöreää lapsen psyykkisen, fyysisen ja motorisen kehityksen huomioimisen tärkeydestä. Onko näin?

ajatusleikki

Ajatusleikit voivat olla vaarallisia, mutta menköön nyt tämän kerran:

Ihmisten luokitteleminen on hauska ja julma harrastus. Seuraava luokittelu ei taida olla ihan ... hmm.. no, päätelkää itse.

Pitkän kokemukseni ja loistavan ihmistuntemukseni perusteella esitän, että psykologian, erityispedagogiikan ja monen muun "sosiaalialan" opiskelijat voidaan jakaa kolmeen - luultavasti yhtä suureen ryhmään:

1. (33,3%) Maailmanparantajat: He uskovat pystyvänsä tekemään maailmasta paremman paikan. Ja toden totta, he ovat todella tärkeä ryhmä: ilman heitä maailma olisi paljon pahempi paikka.
   
2. (33,3%) Tirkistelijät: Heille koulutus tarjoaa "extreme -kokemuksia", kuvauksia kauheista ihmiskohtaloista, tietoa siitä mikä kaikki voi mennä elämässä pieleen. Pohjimmiltaan kyse on halusta kauhistella sitä, miten surkeasti toisilla on asiat. Samalla kun tuo voyerismi tuo tyydytystä, se myös lohduttaa. Tirkistelijälle on lopulta tärkeää se, että jollakin muulla on asiat huonommin kuin hänellä itsellään. Hän ei kuitenkaan ikinä myönnä edes ajattelevansa mitään tällaista.
   
3. (33,3%) Kouluttajan kannalta hankalin ryhmä on "Itsensäparantajat". He hakevat koulutuksesta ratkaisua omiin psyykkisiin ongelmiinsa. He ei ole välttämättä tietoisia motiiveistaan koulutuksen alussa, mutta itsensäparantajalla voi olla epämääräinen tunne siitä, että hänellä ei ole kaikki ihan kunnossa. Reflektiokykyisimmät itsensäparantajat kehittyvät koulutuksen kuluessa maailmanparantajiksi tai tirkistelijöiksi.
   

Tirkistelijä voi muuttua maailmanparantajiksi kun kyllästyy extremeen. Ne jotka eivät kestäkään extremeä voivat joutua pöydän toiselle puolelle. Maailmanparantajia uhkaa kyynistyminen, mutta sen prosessin tulos ei mahdu tälle asteikolle.

Itseymmärrystä voi kai lisätä opintojen avulla. Ehkä se on siihen hyväkin keino. Voikohan oppimisvaikeuksista koko kouluaikansa kärsinyt voi saada lisää itsevarmuutta tutustumalla evaluaation teoriaan?

Ehkä on olemassa vielä neljäs ryhmä: manipuloijat. Tähän ryhmään kuulusivat ne, jotka hakevat psykologian opinnoista keinoja saada vaikutusvaltaa (sopii hyvin mm. moniin konsultteihin). Jätän tämän ryhmän kuitenkin muodostamatta, sillä minusta tuntuu ettei sitä todellisuudessa ole. Tarkoitan, että manipulaattorieilla ei yleensä ole todellista substanssiosaamista.

muut tietävät mitä sanot

Seurailen mielenkiinnolla muutamaa moottoripyöräfoorumia. Vakituinen foorumikierrokseni alkaa yleensä pohjoisamerikkalaiselta BMW-K.com sivustolta. BMW -moottoripyörä ei omasta mielestäni ole mikään erityinen signaali omistajansa arvoista tai makutottumuksista. Kuitenkin tuota sivustoa lukiessani olen havainnut, että porukka vaikuttaa melko varakkaalta. Monella on tallissaan useampia pyöriä, toiset ostelevat tuhansien eurojen viritysosia - eikä ainakaan kavereille näytetä, että lompakon keveneminen tuntuisi jossain. BMW -kuskit toistelevat toisilleen, että he omistavat korkeatasoisen ja näyttävän moottoripyörän. Samalla muistetaan halveksia japanilaisia "tusinamopoja", "muoviluoteja".

Foorumin ylläpitäjä "Shiva" on aivan oma lukunsa. Kukaan ei ole pystynyt selvittämään, saako hän palkkaa BMW-USA:lta, vai onko hänen kiivas, lähes uskonnon omainen luottamuksensa baijerilaisen moottoritehtaan tuotteisiin aivan sisäsyntyistä. No joka tapauksessa "Shiva" on mielestään ammattimainen koeajaja ja erehtymätön moottoripyöräasiantuntija. Ja varokoon se, joka kehtaa väittää, että viattomassa K-sarjan BMW:ssä voisi olla vikoja tai peräti suunnitteluvirheitä. Myös Harley Dawitsonin kehuminen on kiellettyä. Toisaalta on sanottava, että foorumiin kuuluu erittäin asiantuntevia ja avuliaita pitkän linjan motoristeja. Tuo seikka - sekä Evoluzionen (viritysosafirma) Kenin kommentit tekevät BMW-k:sta mielenkiintoisen keskustelualueen. Olen viime aikoina ollut havaisevinani, että maahantuojan ja itse valmistajankin on täytynyt alistua ottamaan huomioon foorumilla raportoidut puutteet ja viat. Pikkuvikoja kieltäydyttiin aiemmin korjaamasta väittämällä, että vastaavaa ei ole esiintynyt muilla... Nykyään homma ei käykään enää niin. Tälläkin hetkellä foorumeilla pyörii nimilistoja, jossa voi raportoida oman prätkänsä vioista. Sitten tehdään yhteenlaskua.

Jos Shivan foorumi on sivistyneille ja varakkaille, niin k-bikes.com on kapinallisille. Siellä käyty keskustelu muistuttaa usein sellaista, mitä voi kuulla pubeissa illan puolivälissä. Hyvää vastapainoa edelliseen verrattuna.

Kolmas vakituisesti seuraamani MP -foorumi on kotimainen moottoripyörät.org. Sivustolla käydään kaikenlaisia keskusteluja, eikä noobeja yleensä karsasteta - ainakaan jos he kuuluvat samaan heimoon. Tunnelma on yleensä rento ja leppoisa... tai no, ellei huomioida paria keskustelunaihetta. Varma vääntö syntyy tällä tavalla:

1. Olen aloitteleva moottoripyöräilijä. Kannattaako minun hankkia nahkat vai goreasu?
2. Ducati vs. muu maailma
   
3. Custom vs. kyykyt (HD vs. muu maailma)

Viime päivinä moni keskustelija on kommentoinut YLE:n uutisoimaa Erkki Tuomiojan ehdotusta bensakorttien käyttöönotosta. Porukka kirjoittaa oikeasti tai leikisti raivoissaan siitä, kuinka kaikki poliitikot ja etenkin Tuomioja ovat epäluotettavia typeryksiä. Tämä toistuu useammissa kannanotoissa, vaikka jotkut näyttävätkin huomanneen asiaan liittyvän muitakin näkökohtia. Asian uutisoinut toimittaja "unohti" mainita, että kommentti oli ironinen ajatusleikki. Kuvio on hämmästyttävällä tavalla sama kuin se parin viikon takainen Tali-Ihantala -jupakka. En voi uskoa, että kokenut poliitikko katsoisi asiakseen ehdoin tahdoin herjata ensiksi suomalaisten "pyhintä taistelua" ja sitten seuraavalla viikolla ehdottaa yksityisautoilun rajoittamista - onhan auto yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden symboli :-).

Hei, mutta pakastahan puuttuu enää se, että jokin lehti kertoisi Tuomiojan ehdottaneen uutta kieltolakia. Silloin hänet olisi pelattu pois sos.dem puolueen puheenjohtajakisasta ja paikka voitaisiin täyttää jollakin YLE:n toimittajien ja Kristiina -instituutin hyväksymällä hakijalla. Oma arvaukseni on, että "tiedotussota" liittyy olennaisesti puheenjohtajavaaliin.

Koko tuo Tuomioja -jupakka on hyvä esimerkki siitä, kuinka vähän voit itse vaikuttaa siihen mitä muut luulevat sinun sanoneen.

vain opettaja voi käyttäytyä huonosti

Eilisen (21.2.2008) Iltalehden lööpissä kerrottiin, että: "Poliisi tutkii 7-vuotiaan pahoinpitelyä. Äidin tuska: Opettaja kävi poikani kimppuun". Ostin lehden, ja näin oli raflaava lööppi tehnyt tehtävänsä.

Lehden sisäsivuilla oleva juttu sai verenpaineeni nousemaan. Iltalehden valpas toimittaja Karri Lehtiö on onnistunut vääntämään lööpin siitä, että koululaisen äiti on jättänyt tutkintapyynnön lapsensa erityisopettajan toiminnasta.

Mielestäni tässä asiassa ei uutiskynnyksen pitäisi ylittyä - ei ainakaan ennen kuin syytekynnyksen on todettu ylittyneen. Karri Lehtiö kirjoittaa tekstissään, että "Poliisi epäilee: opettaja pahoinpiteli 7-vuotiaan". Ei poliisi epäile, vaan tutkii. Ole Karri tarkkana käsitteiden kanssa. Tutkintapyyntö ei merkitse sitä, että opettaja olisi syyllinen. Poliisi ryhtyy tutkimaan asiaa, kun on todennäköisiä syitä epäillä rikosta. Tutkinnan jälkeen päätetään, ylittyykö syytekynnys. Ja vaikka syyte tulisikin, se merkitsee asian viemistä tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Lehtitietojen perusteella lapsi ei osannut kertoa, mitä koulussa oli tapahtunut. Tämä ja pari muutakin tietoa viittaa siihen, että kyseessä ei ole aivan tavallinen oppilas, ei myöskään sosiopaatti. Nämä ovat vaikeita asioita. Poliisi on luultavasti arvioinut - ihan oikein - että asiaa on tutkittava koska oppilaalla ei ole kykyä kuvata tapahtumia. Lisäksi vanhemmat varmastikin epäilevät, että koulusta ei saa puolueetonta kuvausta tapahtumista, ja ovat siksi kääntyneet poliisin puoleen. Ymmärrettävää ja selvää. Vanhemmat pitävät oman lapsensa puolta, vaikka se merkitsisikin toisten silmissä ylireagointia. He tuntevat lapsensa, ja tietävät milloin hän ei käyttäydy normaalisti (so. on tolaltaan). Jotain on tapahtunut.

Olisi hyvä, jos iltalehti seuraisi tätä juttua loppuun saakka. Tuleeko syytettä, miten käy oikeudessa. Samalla voisitte julkaista pienen tietopaketin siitä, kuinka moni poliisille estetty tutkintapyyntö on viime vuosina johtanut opettajan tuomioon syylliseksi virkavirheeseen. Entä kuinka moni opettaja on saanut tuomion oppilaaseen kohdistuneesta väkivallasta? Luulen, että OAJ:n lakimies osaa vastata kysymyksiinne.

Käsitykseni mukaan todella moni tällaisista jutuista paljastuu lopulta aivan toiseksi kuin miltä aluksi näytti, mutta ne eivät ole uutisia. Opettajan salassapitovelvollisuus estää häntä puolustautumasta julkisesti. Tällaisten juttujen taustalla on usein vanhempien omat ongelmat yhdistyneenä epämääräiseen tunteeseen siitä, että oma lapsi ei ole normaali.

Tässä uutisoidussa tapauksessa kyse lienee kuitenkin muusta. Ymmärsin rauhoituttuani, ettei tilanteen ymmärtämisen kannalta olennaista tietoa ei kerrottu lehtijutussa. Kuitenkin erityispedagogiikkaa tuntevat lukijat osaavat varmasti tehdä johtopäätöksiä miksi tutkinta aloitettiin, vaikka oppilas ei pysty kertomaan mitä oli tapahtunut, eikä hänestä ilmeisesti ole löytynyt merkkejä väkivallasta. Kannattaa kiinnittää huomiota lehtijutussa olleeseen tietoon oppilaan herkkyydestä ääniin.

Toivon, että mikäli tuo jutussa mainittu erityisopettaja todetaan syyttömäksi, hän tekee tutkintapyynnön Äidistä. Ei kostoksi, vaan siksi koska vanhemmat päättivät käyttää julkisuutta hyväkseen ajaakseen omaa asiaansa. Rikosnimikkeenä on "perätön ilmianto". Iltalehden juttu toimisi tässä oikeusjutussa oivallisena näyttönä.

Yleisesti ottaen - viittaamatta nyt edellä käsittelemääni tapaukseen - voidaan kai todeta, että oppilaiden erilaisten ongelmien diagnosointi johtaa dilemmaan. Kun jokaisen käytöshäiriön - en puhu nyt vammaisuudesta - taustalla nähdään olevan diagnostisoitavissa oleva kehityshäiriö, yksilöllinen piirre, sairaus tai erityislaatuisuus, ei huonoa käytöstä enää ole. Se, mikä ulkopuolisesta näyttää oppilaan huonolta käytökseltä onkin vain jonkin erityislaatuisuuden tulosta. Tällaisessa maailmassa vain opettaja voi käyttäytyä huonosti.

En tietenkään moiti diagnoosien tekemistä, vaikka epäilenkin suuresti joidenkin diagnoosien pätevyyttä. Esimerkiksi ADHD -diagnoosi tehdään arvioimalla, toteutuvatko kyselylomakkeessa esitetyt - melko yleisluonteiset väittämät. On osoitettu, että tämänkaltaiset diagnoosit ovat hyvin kulttuurisidonnaisia.

"Huonosti käyttäytyvä opettaja" -juttuja ei saa ohittaa olankohautuksella, sillä ammattikuntaan kuuluu varmasti myös alalle epäsopivia henkilöitä. Myös opettajat voivat kärsiä mielen- tai persoonallisuuden häiriöistä. Siksi jokainen tapaus on periaatteessa tutkittava ja otettava vakavasti. Jossakin kulkee kuitenkin kohtuuden raja, täydellinen epäluottamus virkamiehiin on ehkä tuhoisempaa kuin täydellinen luottamus.

hiljaisuuden jälkeen

Hallintovirkamiehen dilemma on siinä, että mitä enemmän asioista tietää, sitä vähemmän niistä voi kertoa. Omista asioistani voisin tietenkin kirjoittaa, mutta en usko niiden kiinnostavan ketään. Ehkäpä silti uskallan taas vähän avautua, mutta varoitan jo nyt: olette lukeneet tämän virren jo monta kertaa.

Näyttää siltä, että olen käytännössä pätevä mitä erilaisimpiin tehtäviin, mutta muodollista pätevyyttä en vaan näytä saavuttavan. Toimin esimiehenä, erilaisten työryhmien puheenjohtajana, laitoksessamme annettavan opetuksen vastaavana johtajana, kansainvälisten asioiden vastaavana johtajana, väitöskirjaohjaajana, luennoitsijana jne. jne. Systeemi toimii kuitenkin sillä tavoin, että näistä tehtävistä ei voi saada palkankorotusta ennen kuin saavutan professuurin. Muistelen, että UPJ:n (nykyisin VPJ) piti korjata tällaisia epäkohtia. "Vaatitasoa" ei kuulema voi avata tänä vuonna ilman, että myös "henkiosa"avataan. Ja henkiosaa on toivotonta avata koska en ole professori. Kätevää! Kysytte ehkä, että miksi sitten suostun hallinnon orjaksi. Teen sen luultavasti lojaalisuudesta. Laitoksemme johtaja tekee vielä enemmän töitä, ja käytännössä ilman korvausta.

Se suuri englanninkielinen artikkelini tuli takaisin refereelausuntojen kera. Toinen referee moitti, että en ollut huomioinut erästä viime syksynä ilmestynyttä väitöskirjaa ja keväällä NERA:ssa ollutta esitystä. Totta, totta. Ei pitäisi selitellä, mutta silloin juttuni oli jo käytännössä kirjoitettu.

Huhu kertoo, että laitoksemme toimintatavat tullaan arvioimaan ensi keväänä. Tämä on pistänyt vipinää toiminta-asiakirjan laatimiseen. Tuosta asiakirjasta pitäisi löytyä ohjeet oikeastaan kaikkiin mahdollisiin opiskelussa ja hallintotoimissa eteen tuleviin ongelmatilanteisiin. Tämänpäiväisessä kokouksessa mietimme muun muassa, että mitä kirjoitamme otsikon "päihteiden käyttö" alle. Toimintatapa on selvä, mikäli asia koskee työntekijää, mutta epäselvä, jos kyseessä on opiskelija. Voimme kehottaa opiskelijaa hakeutumaan hoitoon, mutta päihtyneen poistaminen luennolta tai demolta on vaikeaa. Opettajalla pitäisi olla pätevää näyttöä väärinkäytöksestä. Lisäksi yliopiston johtosääntö ei tunne sellaista rikkomusta kuin "päihteiden alaisena opetukseen osallistuminen", joten opetuksesta poistaminenkin on vähän kyseenalaista. Ennakkotapauksia ei taida paljoa olla.

Opiskelurikkomus merkitsee käytännössä tenttivilppiä tai plagiointia. Aika kauas on tultu siitä, kun seminaarin lehtorit partioivat kaupungin kadulla ja pelkkä epäilys mahdollisesta viinankäytöstä johti erottamiseen. Onneksi tällaista tapausta ei tietääkseni ole tullut eteemme. Entä, jos opiskelija kärsii mielenterveysongelmista? Tilanne on sama: meillä ei ole mitään keinoja puuttua asiaan (ellei hän laiminlyö opintojaan). Ja jo pelkkien tilastotietojen valossa voidaan tehdä se päätelmä, että yliopisto-opiskelijoiden joukossa on vakavista mielenterveysongelmista kärsiviä henkilöitä.

Tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta korostava hallintokulttuurimme on johtanut siihen, että opiskelijoiden tekemiin räikeisiin rikkomuksiin on todella hankala puuttua - varsinkin sellaisessa tapauksessa, jossa vastapuoli ajaa ponnekkaasti asiaansa. Ymmärrän hyvin miksi tähän on tultu. Toisessa ääripäässä lymyää vielä pahempi peikko: diktatuuri ja mielivaltaisuus.


Kuva: BMW:n oudosta respect -videosta. En oikein osaa samaistua tuohon K1200R:ää ajavaan palkkionmetsästäjään; mutta hei enää reilu kaksi kuukautta...

Kettuterrierin tunnustuksia

Ystäväni Tri. M. soitti minulle illalla. Tarkoitus oli, kuten M. sen minulle suorasukaisesti ilmaisi, tarkistaa henkisen tilani. Ja M. tietää mistä puhuu, hän on nuoruudessaan nähnyt kaikenlaista työskennellessään suljetulla osastolla. Kirjoitukseni vaikuttivat ehkä vähän pessimistiseltä. Tajusin juuri, että kyynisyyteni ei vaikuta opiskelijoihini myönteisesti. Osalle lienen liian outo esikuvaksi, toisille - niille, joille voisin kelvata - olen ehkä ainoastaan huono esimerkki. Keski-ikäinen tulevaisuuden lupaus. Tässä vaiheessa "lupaava nuori tutkija" ei kuulosta enää imartelevalta.

Nostan itseni niskasta tästä henkisestä suonsilmäkkeestä. Aloitan kertomalla, mistä tuo kettuterrieri putkahti kirjoitukseeni. Jokavuotinen tieteenfilosofian kurssini saa minut aina innostumaan lukemaan kaikenlaista hämärää. Popper ja Kuhn ovat alkupaloja - ne kuuluvat tietenkin peruspakettiin. Olen yrittänyt konkretisoida Kuhnin paradigma-ajattelua pohtimalla, millaisia murroskohtia meidän tieteenalallamme on ollut. En puhu nyt määrällisen ja laadullisen tutkimuksen/ paradigman vastakkainasettelusta - mikä sivumennen sanoen on alkanut tuntua sivuseikalta - vaan "kasvatustieteen harhapoluista". Ehkä sanotte nyt, että olen ymmärtänyt paradigman käsitteen liian laajasti. Se saattaa olla totta, mutta jatkan silti.

Puhe harhapoluista on tietenkin hybristä, nimittäin mikäli kaikki tutkijat pysyttelisivät turvallisilla vesillä, ei uutta löytyisi. Kun oikein rauhassa olen tutkinut kasvatustieteen alalta löytyviä, uskomuksiksi osoittautuneita hypoteeseja, havaitsin niistä yllätyksekseni kaikkia yhdistävän teeman. Se on persoonallisuuspsykologia. Persoonallisuuden analysointi on askarruttanut tutkijoita pitkään ja moni aikanaan arvostetuista ja tunnetuistakin hypoteeseista on jouduttu myöhemmin hylkäämään näytön puutteen vuoksi. Näin on käynyt mm. Gallin fenografialle, grafologialle sekä Kretschmerin ja Sheldonin typologioille. Tämähän on tietenkin olennainen osa tieteen prosessia (fallibilismi, objektiivisuus). Tosin Kretschmerin luonnetyypit elävät yhä arkikäsityksissämme. Vai kuka väittää, etteivätkö lihavat olisi muka leppoisia?

Ja tästä päästään kettuterrieriin. Koetin etsiä kaupunginkirjastosta pseudotieteeseen liittyviä luentoesimerkkejä ja etsiydyin selailemaan parapsykologian hyllyä. Yleisen kirjastoluokituksen mukaan rajatieto kuuluu luokkaan 15 ja persoonallisuuden psykologia luokkaan 14.4. Meidän kirjastossamme nämä kaksi luokkaa ovat käytännössä peräkkäin, koska kokoelma on aika pieni. Katselin luokkaa 14.4 luullen lukevani parapsykologian kirjoja, ja täydestä meni. Monet persoonallisuuden psykologiaa käsittelevät kirjat ovat populaaria konsulttitavaraa, eivätkä niissä esitetyt kuvaukset eroa paljoakaan koirakirjojen lajinmäärityksistä.

Steiner ja ennakkoluulojen kylväminen

Blogini ei näemmä ole päivittynyt listalla vähään aikaan. Nyt sitten tuli kerralla enemmän luettavaa.

Tänään kasvatushistorian luentosarjani oli edennyt taas Rudolf Steineriin saakka. En oikein vieläkään osaa olla ennakkoluuloton ja puhtaan objektiivinen esitellessäni steinerpedagogiikkaa. Opiskelijat voivat onneksi muodostaa oman mielipiteensä käsitellyistä asioista. Kehotin heitä menemään ensi torstaina naapurikaupungin steinerkoulussa pidettävään esitelmätilaisuuteen. Tiedän, että ainakin muutama on menossa. Minunkin pitäisi mennä.

Näyttää siltä, että varmin tapa herättää kiinnostusta steiner-pedagogiikkaa kohtaan on pelotella heitä antroposofialla ja ylipappi W:llä. Sitten vielä sopiva pätkä eurytmiasta, niin keitos on valmis. Olen kuullut, että kriittinen lähestymistapani on innostanut ottamaan enemmän selvää Steineristä ja hänen luomastaan pedagogisesta järjestelmästä.

Indoktrinoiva opettaja ei anna oppilailleen mahdollisuutta tehdä omia johtopäätöksiä, tai arvioida esitettyjä asioita.Indoktrinaatioon kuuluu myös, että oppilaat eivät tule tietoiseksi heihin kohdistetusta manipulaatiosta.

kahdet säännöt

Pitäisi kirjoittaa gradulausuntoa, mutta nyt ei jaksa. Pitkän työpäivän jälkeen voi kirjoittaa huomaamattaan liian pisteliäästi, liian ankarasti. Sitä paitsi Elisan gradu on ihan hyvä. Hyvä otos, kiinnostava aihe, jänniä tuloksia. Mitä arvelette siitä, että kasvatustieteilijät eivät juuri näytä soveltavan käytäntöön tietojaan oppimisprosesseista? Koulutuksessa puhutaan paljon oppimisesta, mutta se ei näytä koskevan omaa oppimista.

Huomaan joutuvani yhä uudestaan saman problematiikan äärelle. Opiskelija ei voi rakentaa itselleen uutta opettajuutta, ellei hän ensin kyseenalaista tai edes pura opettamista ja kasvattamista koskevia käsityksiään. Toistamme huomaamattamme muilta omaksumiamme malleja. Näyttelemme aikaisempia opettajiamme. Opettajakoulutuslaitoksen opiskelijat oppivat antamaan tenteissä oikeita vastauksia esimerkiksi oppimista koskeviin kysymyksiin, mutta opiskelevat silti tutulla tavalla. Eräässä väitöskirjassa osoitettiin, että opiskelija voi osata kertoa universumin rakenteesta ymmärtämättä siitä oikeastaan sanaakaan. Käytännössä meillä on käytössä useita sääntöjä saman aikaisesti. Opimme, että tentissä vastataan tähän asiaan niin ja niin, oikeasti toimin näin ja näin, mutta vanhemmille ja rehtorille puhun asiasta noin ja noin.

Kahdet, kolmet tai useammat säännöt eivät periaatteessa ole ongelma. Tavallisestihan kyseessä on oikeastaan vain sosiaalinen silmä, kyky joustaa ja muuntaa argumentaatiotaan tilanteeseen sopivaksi. Ammatillisissa kysymyksissä useammat päällekkäiset säännöt aiheuttavat outoja tilanteita. Eräs kollegani, siis kasvatustieteiden tiedekunnassa työskentelevä opettaja pitää aiheellisena moitiskella opiskelijoilleen kasvatustiedettä. Ja kyseessä ei ole väärinymmärretty tutkija, vaan puhtaaksi viljelty olkinukkeargumentaatio: kasvatustiede=tyhmää, teoreettista, turhaa. Vastapuolena oli tietenkin "käytäntö".

Moraalifilosofiaa käsittelevän demon pitäminen on muuten aika hankalaa. Pitää varoa, ettei asetu itse moraalin yläpuolelle... sieltä voisi sitten lausua yleviä periaatteita kansalle. Heh. Demo alkoi moraalidilemmalla. Pitääkö minuutin myöhästyneet opiskelijat ottaa sisään? Ja jos ottaa sisään, niin pitääkö marmattaa myöhästymisestä? Otin heidät sisään, mutta dramaattisesti, marttyyriä näytellen. Okei, myönnän, ei tarvinnut näytellä.

Oletko älykäs

Oletko itsenäinen ja älykäs? Entä seurallinen, iloinen, reipas ja leikkisä? Tarvitsetko joskus paljon tekemistä ja jonain päivänä vähemmän? Olet ehkä dominova luonteeltasi ja et ehkä tule aina toimeen toisten kaltaistesi kanssa.

Kuvaus sopii myös minuun. Hmm.. ja karkeakarvaiseen kettuterrieriin.

Niitä näitä

Jaahas. Näyttää siltä, että vaikka tapahtuu paljon, on yhä vähemmän kerrottavaa. Ei oikein voi kuiskailla salanimen takaa, ja vielä vähemmän julkisesti.

Eilen kuulin, että hakemani professuurin lausunnonantajat vahvistetaan seuraavassa tiedekuntaneuvostossa. Se tuntuu yhdentekevältä. En usko mahdollisuuksiini, varsinkin kun yksi kolmesta on ruotsalainen. Häneltä tulen saamaan lausunnon, missä todetaan minulla olevan riittämättömät kansainväliset näytöt. Se on ikävä kyllä totta. Eri asia on, onko sillä merkitystä opettajankoulutuslaitoksen käytännön työn johtamisessa. Minulla on oma lehmä vähän liian syvällä ojassa pystyäkseni kirjoittamaan tästä aiheesta tasapuolisesti ja viiltävän objektiivisesti. Kun mieltä lisäksi kalvaa huoli pätkävirkani loppumisesta, ei oikein jaksa ymmärtää professoriliiton intoa kiristää jatkuvasti professuurivaatimuksia.

Sain eilen myös tietää, ettei uutta UPJ -arviointiani oteta edes käsiteltäväksi. Yliopisto on kuulema määrännyt, että asiaa käsitellään aikaisintaan ensi keväänä. Silloinhan olen tehnyt jo vuoden töitä laitoksen varajohtajana samalla palkalla, minkä olisin saanut pysymällä entisissä hommissani. Outoa, varsinkin kun esimieheni puolsi lämpimästi HENKI -osan korottamista yhdellä pykälällä (lisäys nykyiseen palkkaani olisi ollut n. 200 eur/kk).

Entinen opettajani ja työkaverini Mari nukkui pois yllättäen. Hän olisi päässyt ensi vuonna eläkkeelle. Uutinen oli tyrmäävä. Voitte varmasti uskoa, että surun keskellä on ollut hieman hankala etsiä hänen muistiinpanoistaan merkintöjä opiskelijoiden keskeneräisistä suorituksista.

Laitokseltamme pyydettiin lausuntoa opettajankoulutus 2020 -raporttiin. Kirjoitimme lausunnon. Kirjoitimme hyvän lausunnon ja olimme siihen aika tyytyväisiä. Ja torstaina saimme luettavaksemme tiedekunnan tekemän "tiivistelmän". Yllätykseksemme siinä ei ollut sanaakaan meidän tekstistämme. Ehkä joku ajattelee, että filiaalien lopettaminen siirtäisi rahaa jäljelle jääneille. Toiveajattelua. Ennustan, että filiaalien tai yhdenkin filiaalin lopettaminen merkitsee vain kulujen siirtoa. Osa kulunsiirroista on siirtoa opiskelijoilta vuokranantajille. Osa on valtion sisäistä siirtoa taskusta toiseen. Meidän laitoksemme lopettaminen merkitsisi sitä, että noin 700 opiskelijaa opiskelisi jossain muualla. Määrä pysyisi suurena, vaikka sisäänottoja vähennettäisiinkin.

En voi olla vertaamatta tilannetta hoitajien lakkoon. Kuntatyönantaja on valmis maksamaan aika paljon siitä, ettei vaatimuksiin suostuta. Mikähän on lakon lopullinen saldo?

Ja vuodatuksen lopuksi: yliopistojen rahoitusmallissa on ulottuvuuksia, joista en ole nähnyt paljoakaan keskustelua. Hommahan on periaatteessa ihan hyvä. Rehtori antaa rahaa tiedekunnille ja dekaani jakaa sitä sitten laitoksille. Mutta, entäpä jos dekaani ei halua jakaa tasapuolisesti? Ovatko budjetit kaikkien osapuolten nähtävillä? Dekaani voi päättää rahoista melko itsenäisesti ja mitään budjetteja ei tarvitse jälkikäteen tai etukäteen vertailla. Kätevää. Jos laitos ei suostu lopettamaan itseään, se voidaan kuihduttaa hengiltä. Budjettikortin käyttämisen lisäksi voidaan viivytellä virkojen aukijulistamisessa. Tällöin laitokselta loppuu työntekijät sitä mukaan kun porukkaa jää eläkkeelle. Tämä on tietenkin vain kuvitteellinen esimerkki.

soopaa kannattaa julkaista englanniksi

Minun on kerättävä kansainvälisiä näyttöjä osaamisestani. Ei siksi, että se olisi tutkimustoimintani sisällön tai laadun kannalta tarpeen, vaan koska meidän suomalaisten tiedemiesten on todistettava pätevyytemme ulkomaisten tiedelehtien kautta. Todistamme pätevyyttämme toisillemme julkaisemalla ulkomaisissa lehdissä. Eihän tässä mitään uutta ole. Näin tiedemaailma toimii. Ja monessa tapauksessa järjestelmä on oikein hyvä.

Kari Uusikylä on uskaltanut epäillä, että menettelyyn liittyy silmänpalvontaa. Olen asiasta täysin samaa mieltä. Meidän kasvatustieteilijöiden ensisijaisen kohderyhmän pitäisi olla suomalaiset opettajat, opiskelijat ja vanhemmat.

Kansainvälisiä julkaisuja englanniksi tehtailevalla on haittana lisäksi vaikeasti käännettävissä olevat käsitteet ja termit. Kuinka saan englanninkielisen lukijan ymmärtämään, mitä fennomaanit tarkoittivat sanalla "kansa"? Tai koettakaapa selittää, miksi "kansakoulu" ja "peruskoulu" ovat eri asioita vaikka kumpikin käännetään tavallisesti elementary (tai primary) school? Koululaitoksen rakenteen selittäminen on vielä helppoa verrattuna aatehistoriallisen analyysin tekemiseen. Kääntäjä joutuu suohon koettaessaan välttää sanaa didaktiikka, koska se merkitsee amerikkalaisille ja englantilaisille jotakin indoktrinaation tapaista toimintaa.

Suomalaisten kasvatustieteilijöiden kansainväliseen julkaisutoimintaan liittyy myös eräs aika vähän esillä ollut tieteenfilosofinen ongelma. Tulin ajatelleeksi sitä pari päivää sitten, enkä ole - ainakaan vielä löytänyt siihen painavaa vasta-argumenttia. Ongelman nimi on lähdekritiikki. Kun suomalainen kasvatustieteilijä viittaa tutkimuksessaan suomenkielisiin lähteisiin, ei kukaan muu kuin suomea taitava lukija voi tarkistaa viittausten oikeellisuutta. Tämä on eräs historiantutkimuksen metodologian kantavia ajatuksia. Tutkijan päättely tulee pystyä purkamaan takaisin alkuperäislähteisiin. Kun kirjoitan vaikka Seminaarilainsäädännön uudistuskomitean muistiosta englanninkieliselle lukijakunnalle, on heidän tavallaan hyväksyttävä esitykseni - pystymättä kritisoimaan esimerkiksi sitä olenko valinnut aineistosta oleellisimman tiedon. Eikö tällainen tilanne ole tieteen pelisääntöjen vastaista? Ainoa keino, jolla tilanne voitaisiin välttää on se, että artikkeli olisi läpikäynyt ensiksi suomenkielisen tiedeyhteisön kritiikin. Niinpä englanninkielinen julkaisutoiminta typistyisi pelkäksi tulosten raportoinniksi.

Mainittakoon, että tilastoaineistojen kanssa ongelmaa ei synny. Luvut ovat lukuja.

Vakava yllätti

Kuten tätä blogia pidempään seuranneet lukijat tietävät, kuulun VAKAVA -kriitikoihin. VAKAVA on opetusministeriön VAltakunnallinen KAsvatusalan VAlintakoeyhteistyöprojekti. Projektin tarkoituksena on "keventää" ja yhdenmukaistaa alamme opiskelijavalintakokeita. Yksi projektin käynnistämiseen johtaneista tavoitteista oli lisätä uusien ylioppilaiden määrää opettajankoulutuksessa. Toisena tavoitteena oli vähentää koulumenestyksen merkitystä opettajankoulutuksen valintakokeissa (toisin sanoen antaa ylioppilaskokeissa huonosti menestyneille paremmat mahdollisuudet hakeutua (luokan)opettajan uralle). Tuoreiden ylioppilaiden määrän lisääminen mahdollistettiin poistamalla esivalinnasta kokemuspisteet. Esivalinnasta poistettiin myös YO-arvosanat. Niinpä viime keväänä kaikki luokanopettajanammatista haaveilevat ylioppilaat hyväksyttiin esivalintana toimineeseen kirjakuulusteluun. Tuo kirjakuulustelu toteutettiin "älykkäänä" monivalintakokeena. Älkää kysykö mitä se tarkoittaa. Ehkä "älykkyydellä" viitattiin tässä yhteydessä kokeen kysymyksiin ja siinä noudatettuun virheenkorjaukseen (jokaisesta väärästä vastauksesta sai miinuspisteen).

Mielestäni ylioppilastutkinnon suoritusajankohdalla ei saisi olla suurta merkitystä. Jättäessämme yo-todistuksen tason huomiotta tulemme antaneeksi epäluottamuslauseen koulujärjestelmällemme. Eräs tutkija vastasi tähän sanomalla, että tunnemme koulujärjestelmän liian hyvin luottaaksemme siihen. Niinkö? Mielestäni tuon ajatuksen taustalla on väärä näkemys demokratiasta. Hakijoiden tasapuolisen kohtelun on oltava alisteista oppilaiden tasapuoliselle kohtelulle. Se, että tasapuolisuuden nimissä myös lukihäiriöisen hakijan on päästävä opettajaksi ei ole oppilaiden tasa-arvoa.

Olen nyt analysoinut hallussani olevaa esivalinta-aineistoa, mikä kattaa noin 1/6 koko maan tuloksista. Otos lienee silti edustava ja tulokset jossain määrin yleistettävissä. Mitä löysin? VAKAVA -kokeen tulokset korreloivat aika nätisti ylioppilastutkinnon kanssa. Erityisesti reaalikokeessa suoritettu psykologian koe tuntuu olevan yhteydessä monivalintatestissä pärjäämiseen. Tänä kesänä koulutukseen hyväksyttyjen ylioppilastutkinnon taso ei poikkea kovinkaan paljoa edellisten vuosikurssien opiskelijoiden koulumenestyksestä. Pitää silti muistaa, että laitokseemme on jo pitkään päässyt C:n papereilla (ja huonompiakin löytyy). Jyväskylän, Hämeenlinnan ja Helsingin opettajankoulutuslaitoksiin pääsi tänä vuonna heikommilla papereilla kuin luultavasti koskaan aiemmin. Tilanne ei silti ole huolestuttava; opiskelemaan päässeiden yo-todistuksen keskiarvo on M:n tienoilla. Ja en näe mitään syytä siihen, miksi C:n ylioppilaasta tulisi huonompi opettaja kuin E:n ylioppilaasta. Kaikkein heikoimpien ylioppilaiden opinnoista voi muodostua silti aika raskaita, sillä koulutuksemme ei sisällä enää lukiokurssien kertausta läheskään yhtä paljon kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Vaikka VAKAVA näyttää onnistuneen yli odotusten, pitäisi meidän seurata heikoimpien ylioppilaiden menestystä opinnoissaan. Aiemmin kerättyjen tilastotietojen perusteella varsinkin äidinkielen arvosana on yhteydessä myöhempään opintomenestykseen yliopistossa. Mutta kaikkein tärkeintä lopulta on, että valmistuneiden opettajien - on heidän opintomenestyksensä ollut millainen hyvänsä - oppilaat ovat jotakuinkin tyytyväisiä opettajaansa.

Tiedän toki, että opettajan ammatissa pärjääminen ei riipu yksinomaan tiedoista ja aineenhallinnasta - vaikka opettajankoulutus 2020 raportissa tunnutaan niin ajattelevankin. Hannele Niemi - yksi raportin kirjoittajista - totesi eräässä tuoreessa haastattelussa, että filiaalien ongelma on vähäinen sivuainetarjonta (ja siksi ne ovat tarpeettomia). Se ei pidä paikkaansa - ja vaikka pitäisikin, kuvastaa lausuma virheellistä käsitystä opettajankoulutuksen ydinsisällöistä. Kun kysymme valmistuneilta opettajilta, mitä puutteita koulutuksessamme on, eivät he puhu syntaksin jatkokurssista tai todennäköisyyslaskennasta. He
puhuvat oppilaiden ja vanhempien kohtaamisesta, ongelmatilanteista selviämisestä ja omasta kasvustaan opettajuuteen.

Korostan nyt taas kerran. PISA-tulokset eivät ole nykyisen opettajankoulutuksen ansiota. Niillä on turha ratsastaa. Jatkuvat leikkaukset ovat rampauttaneet jo pian kymmenen vuotta laitosten toimintaa. Odotan mielenkiinnolla 2010-luvulla tehtäviä suoritustasomittauksia.

Matkalla hirttolavalle

Älkää huolestuko. Minulla ei ole aikomusta ryhtyä päivittämään blogiani päivittäin tai edes viikoittain, sillä luulen pystyväni pitämään kirjoitusvimmani aisoissa. Tänään on kuitenkin pakko kirjoittaa.

Opetusministeriö julkaisi aamulla opettajankoulutuksen tulevaisuutta käsittelevän raportin (Opettajankoulutus 2020). Uskon, että monissa muissakin opettajankoulutuslaitoksissa tuota raporttia oli odotettu epävarmoin tuntein. Ja kas! Eipä oltu pelätty turhaan. Työryhmän tekemät ehdotukset näyttävät täältä pääkaupunkiseudun ulkopuolelta katsottuna epäreiluilta. Raportissa maalaillaan tulevaisuudenkuvaa, missä opettajankoulutus on keskittynyt Etelä-Suomeen ja Jyväskylään. Filiaaleilla ei nähdä olevan muuta kuin aluepoliittista merkitystä - huolimatta siitä, että niissä opiskelijoiden valmistumisprosentti on tavallisesti emoyliopistoja suurempi. Pois pienet yksiköt, pois paikallishallinto. Toki ruotsinkielinen opettajankoulutus saa edelleenkin elää omaa elämäänsä Vaasassa.

Professoreilla on raportin kirjoittajien mielestä liikaa opetusta. Normaalikouluissa puolestaan tehdään liian vähän tutkimusta. Opettajankoulutuslaitosten virkarakennetta uudistaessa pitäisi antaa pääpaino tutkimukselle (mikä tarkoittaa kai käytännössä sitä, että kontaktiopetusta vähennetään entisestään) . Tutkimukseen pohjautuva opetus on kannatettava ja oikea ajatus, mutta ainakin omalla kohdallani opetus on virittänyt tutkimusta. Kyse ei siis ole yksisuuntaisesta vaikutuksesta.

Raporttia lukiessa ei voi olla huomaamatta, että työryhmän jäsenten omia yliopistoja kohdellaan paremmin kuin muita. Tai ainakin heidän laitoksillaan tehdyt uudistukset ja ennakoinnit kerrotaan raportissa merkille pantavalla tarkkuudella. Omasta kuulemistilaisuudestamme ei jäänyt raporttiin montaakaan riviä. Tämä on tietenkin vain oma tulkintani.

Mitä opetuksen keskittäminen Helsinkiin, Jyväskylään, Tampereelle ja Turkuun käytännössä merkitsisi? Oletetaan ensiksi, että heillä olisi siihen resursseja filiaalien lopettamisesta "säästyvillä" varoilla (vaikka tällaiset säästöt kuivuvat usein kokoon muutamassa vuodessa, kuten on nähty monien kyläkoulujen lopettamisien yhteydessä). Pystyykö Helsinki tarjoamaan kohtuuhintaista asumista kaikille uusille opiskelijoilleen? Miten Jyväskylässä opintonsa suorittanut opiskelija saadaan lähtemään Lappiin töihin.

Nyt sitten arvaillaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämä on nyt kolmas kerta 15-vuotisella OKL-urallani, jolloin laitoksemme jatkuvuus on vaakalaudalla. Joidenkin mukaan tämä on pahin uhka laitoksellemme sitten 1960-luvun) Tämän kaltaiset kriisit syövät hirveästi voimia ja aikaa. Pitää laatia strategioita, antaa lausuntoja ja muodostaa kontakteja. Osa henkilökunnasta on todennut jo ennakkoon, että he laskevat päiviä eläkkeeseensä. Heillä on paikka pelastusveneessä. Minulla on vielä 25-vuotta eläkeikään. Antakaa minun tehdä rauhassa työni täällä maalla. Please. Pliiis.

kun luulin opettaneeni

Julkaisin tuossa edellä erään pitkään keskeneräisenä odottaneen kirjoitukseni A.S. Neillistä. Olin taas ottanut itselleni liian ison urakan, enkä osannut pitää kiinni päätöksestäni kirjoittaa lyhyesti.

Lukukauden alku on ollut niin kiireinen, ettei ole ollut muka aikaa päivittää blogia. Pidin ensimmäistä kertaa aineopintoihin kuuluvan "johdatus tilastomenetelmiin" -luentosarjan, mikä teetti yllättävän paljon töitä. Olin luentojen loputtua melko tyytyväinen itseeni, kunnes eräs kollegani kertoi luentoni kuunnelleen opiskelijan kysyneen häneltä, että mikä se sellainen SPSS on. Kerrottakoon, että luulin neuvoneeni luennolla, kuinka eri peruslaskutoimitukset tehdään SPSS -tilasto-ohjelmalla. Ehkä työkaverini halusi vain palauttaa minut maanpinnalle (niin, etten ryhtyisi luulemaan itsestäni liikoja)

Syyslukukauden aloitukseen on kuulunut myös Freinet-pedagogiikkaa käsittelevä artikkeli uuteen Kasvatus & Aika -verkkolehteen. Sen ensimmäinen numero ilmestyy lähiaikoina. Yritin Heikin avustuksella laatia artikkelia suomalaisesta kasvatusideologiasta erääseen kansainväliseen julkaisuun. Tuo artikkeli on nyt viimeistelyä vaille valmis. Seuraavakin artikkeli on päässä, mutta ei vielä paperilla. Olen nimittäin miettinyt, miten voisi kirjoittaa mikrohistoriallisen tutkielman "isänmaallisuudesta" opettajaseminaareissa 1920-40-luvulla. Virallisestihan seminaarien oppisisällöissä ei ollut nationalistisiksi luonnehdittavia sisältöjä. Toisaalta lähes jokainen opiskelija kuului Suojeluskuntaan ja AKS:ään (tosin 1930-luvun puolivälissä AKS kiellettiin ainakin meidän seminaarissamme). Saisiko jostakin selville paljonko lapuanliikkeessä oli opettajia? Ilmeisesti ei, koska se ei ollut jäsenistään kirjaa pitävä yhdistys. En tietenkään ole nyt vetämässä yhtäläisyysmerkkejä nationalismin ja suojeluskuntaan kuulumisen välille.