koulutus ja tositilanne

Olen jostakin syystä lueskellut viime aikoina useita toisen maailmansodan taistelulentäjien kirjoittamia omaelämäkertoja. Varsinkin Koala-kustannuksen julkaisemat saksalaisten lentäjien muistelmat ovat olleet kiintoisaa luettavaa. Useimmat lentokirjoista ovat ilmaisullisesti kömpelöitä, kerronta on sirpaleista, epätarkkaa ja sekavaa. Hannu Valtosen pieteetillä tekemät käännökset nostavat teokset luultavasti alkuperäistekstejä korkeammalle tasolle. "Kapteeni Lipfertin sotapäiväkirja" on hyvä esimerkki mainitsemastani tyylilajista. Luin silti kirjan loppuun. Ilmeisesti jokin autenttisuuden tunnelma kantaa tällaisia tekstejä - oikeastaan kirjallinen kömpelyys vaan lisää tunnelmaa. Kyse lienee samasta tunnelmasta, johon "realityTV" -ohjelmissa pyritään. Liian siloiteltu kuvaus ja mietityut vuorosanat vain pilaisivat aitouden tunteen.

"Sotaviihde" on ajatuksena sangen ongelmallinen. En haluaisi kokea itse teoksissa kuvattuja asioita. Eräällä satelliittikanavalla pyörii Irakiin sijoittuva armeija-realitysarja. Sellainen ei minua kiinnosta. Michael Mooren Fahrenheit 911 -elokuvassa näytetyt otokset Irakista kummittelivat mielessäni pitkään. Miksi sitten luen sotamuistelmia ja (kesäisin) korkeajännitys -lehtiä. Korkeajännitykset ovat toiseen maailmansotaan sijoitettuja seikkailusatuja. Sota on niissä vain kulissi, ympäristö.

Onko korkkareilla pedagogista ulottuvuutta? Raaistavatko sotasarjakuvat nuoria lukijoita? Kovin tehokas ehdollistamisväline sarjakuva ei voi olla. Vanhemmat korkkarit esittivät saksalaiset lähes järjestäen "epäihmisinä", stereotyyppisinä hapankaalia ja makkaraa syövinä typeryksinä. Antiikin maailmasta peräisin olevat sotilashyveet (kohtuullisuus, urhoollisuus ja viisaus) ovat niissä vain liittoutuneiden upseerien ominaisuuksia. Teemahan on ikivanha: hyvän ja pahan välinen taistelu. Tuo maailmankuva tuntui minusta vieraalta jo lapsena. Uskon monen muunkin lukijan tunteneen samoin. Olisi ollut vaihtelun vuoksi mukava lukea sarjakuva pahasta englantilaisesta ja hyvästä saksalaisesta (sympatisoimatta kuitenkaan natseja). Samasta syystä en koskaan ole voinut nauttia inkkari-länkkäri -elokuvista, joissa iloiset karjapaimenet ammuskelevat biisoneita ja muita villielämiä (intiaaneja). Mies hevosena ja Little big man olivat virkistäviä poikkeuksia.

Koetan selittää epäilyttävää lentäjämuistelma-harrastusta lähipiirilleni vetoamalla siihen, että kiinnostukseni sotamuistelmia kohtaan on "ammatillista". Olen näitä teoksia lukiessani koettanut kiinnittää huomiota siihen, mitä ja miten muistelijat kertovat koulutuksestaan. Tässä muutamia havaintojani:

• Yllättävän moni "ässä" kertoo lentämään oppimisen olleen hänelle tavallista vaikeampaa; moni hajoitti harjoitusvaiheessa useita koneita (Immelmann, Boelke, Richthofen, Mannoc).
• Kaikki tulevat "ässät" olivat syvästi motivoituneita
  
• Vain harvasta menestyjästä kouluttajat odottivat "ässää" (tuleva menestys ei näkynyt koulutusvaiheessa)

Johtopäätös: Koulutuksen perusteella ei voi arvioida luotettavasti tositilanteessa selviämistä. (esimerkiksi: kriisitilanteissa porukan johtaja voi vaihtua spontaanisti riippumatta henkilöiden muodollisesta koulutuksesta tai asemasta).

Toisaalta on huomioitava se, että:

• Ihmiset haluavat uskoa, että yksinkertaiset asiat ovat olleet vaikeita neroille (Neromyytit) ja
• Muistelijat ovat ehkä halunneet korostaa myöhempää menestystään liioittelemalla koulutusvaiheen vaikeuksiaan
  

Kouluttajien on silti oltava varovaisia tehtäessä pitkälle meneviä johtopäätöksiä opiskelijoidensa todellisista kyvyistä. En todellakaan osaa sanoa, onko minun kurssillani menestynyt opiskelija tulevaisuudessa hyvä opettaja. Yritän ajatella, että tositilanteessa kaikki voi olla toisin, ja koetan pitää mielessäni vanhan viisauden: ”Älykkyys viihtyy siellä missä sitä arvostetaan”. Hyvä opettaja arvostaa opiskelijoidensa älykkyyttä, hän osaa myös iloita havaitessaan saaneensa itseään taivavemman, luovemman tai älykkäämmän oppilaan.

Pyöräilijä, stukalentäjä ja taidon oppiminen

Kaikki tuntevat tapauksia, joissa jonkin asian oppiminen on ollut ensin vaikeaa, mutta sen jälkeen homma on alkanut luistaa uskomattoman helposti. Ne teistä, jotka ovat harjoitelleet jonkin soittimen soittamista tai vaikkapa konekirjoitusta kymmensormijärjestelmällä tuntevat varmasti tämän ilmiön. Illalla vaikealta tuntunut soittoläksy sujuu seuraavana päivänä helposti; kädet kulkevat koskettimilla ilman että niihin joutuu kiinnittämään suurta huomiota.

Nuorempi poikani oppi eilen ajamaan fillarilla ilman apupyöriä. Sain jakaa tuon mahtavan hetken ja riemun hänen kanssaan. Onneksi olin paikalla. Kasvatustieteilijä ei voi tietenkään nauttia tälliaista hetkistä ryhtymättä pohtimaan tilannetta tieteen näkökulmasta. Polkupyörällä ajamista käytetään usein oivaltavan oppimiskokemuksen vertauskuvana.

Taidon oppimiseen on usein palkitseva kokemus, sillä tulokset näkyvät välittömästi. Näin on laita varsinkin niissä taidoissa, joissa täysin väärän ja hyväksyttävän suorituksen ero on selvästi havaittava. Uimakoululainen joko osaa tai ei osaa uida. Lentäjäoppilas joko osaa lentää tai sitten ei (epäonnistuminen näkyy ja kuuluu). Ensimmäinen yksilento on monissa lentäjämuistelmissa korotettu lähes uskonnolliseksi kokemukseksi. Eräs vaikuttavimmista oppimiskokemuksen kuvauksista on Hans Ulrich Rudelin muistelmissa, jossa tuo maailman eniten sotalentoja lentänyt Stuka-lentäjä kertoo alkuaikojen vaikeuksistaan. Hän ei meinanut millään oppia lentämään. En tiedä, paljonko Rudel liioittelee vaikeuksiaan, mutta jotain ongelmia hänellä on täytynyt olla. Tietenkin yksi ongelma oli hänen röyhkeä ja arrogantti käytöksensä ja natsi-kiihkonsa (vakaumuksellinen natsi). Lentäjäpiireissä natsipuolueen jäsenyys ei ilmeisesti edistänyt uraa. Rudel "pääsi" mukaan sotaan sangen myöhään - ottaen huomioon, että hän oli ollut pitkään koulutuksessa. Vasta kun Stukien menetykset Englannin yllä aiheuttivat ohjaajapulaa, annettiin Rudelille vielä mahdollisuus. Rudel kertoo, että eräänä päivänä kävellessään Stukansa luokse hän tiesi osaavansa. Sen jälkeen hän saattoi tehdä lentokoneensa kanssa ilmassa mitä halusi. Näyttää siltä, kuin Rudel olisi oivaltanut oivaltaneensa!

Monesti oikean ja hyvän suorituksen erottaminen toisistaan on hankalaa. Niinpä kasvatustieteilijät puhuvatkin ns. "osataidoista" purkaessaan "taitoa" pienempiin paloihin. En tunne lennonopetusta lähemmin, mutta arvatenkin voitaisiin puhua erikseen taidosta nousta lentokentältä, lentää matkalentoa, havainnoida säätilaa, suunnistaa ja laskea kone takaisin kiitoradalle. Vakava puute yhdessä osiossa merkitsee sitä, että kokonaistaitoa ei ole saavutettu. Tämä jaotteleminen on pedagogisesti mielekästä: ei ole järkeä karjua oppilaalle, ettei hän osaa lentää (sen hän tietää varmasti itsekin) vaan ottaa selvää, missä osataidossa hänellä on puutteita. Yhtä lailla Kallen linnunpönttö voi näyttää aivan kurjalta, vaikka hän osaisi sahata, mitata ja porata hyvin, mutta ei naulata. Naulauksen epäonnistuminen hajoittaa hyvin sahatut ja oikein mitatut laudat... ja lopputulos on masentava. Perinteisesti opettaja on tällöin tyytynyt toteamaan lopputuloksen, ja rankaissut oppilasta huonolla arvosanalla.

Näkemykseni mukaan taidon oppimisessa yhdistyy harjoituksen avulla saavutettu motorinen ”tottumus” tiedon konstruointiin. Oppiessaan uuden taidon ihminen saa käyttöönsä keinoja päästä asettamaansa tavoitteeseen tehokkaasti. Usein tämä näkyy käytännössä toiminnan funktionalisointumisena: taitava telinevoimistelija, kirvesmies tai seppä eivät tee tuloksen kannalta ”turhia” ja energiaa vieviä liikkeitä. R. G. Collingwood selitti tätä ilmiötä provosoivassa teoksessaan ”The Principles of Art” (1938) korostamalla, että taidon oppimisessa on kyse suunnittelun ja toteutuksen oppimisesta. Hänen näkemyksensä mukaan ammattilainen tietää etukäteen täsmälleen, mitä tahtoo valmistaa, millaisia keinoja sen toteuttamiseksi on käytettävä ja millaiselta lopputuloksen on ”näytettävä”. Coliingwood antaa teoksessaan seuraavan esimerkin: ”Jos joku ryhtyy valmistamaan pöytää, ajatellen sen kooksi epämääräisesti vain jotakin kaksi kertaa neljän ja kolme kertaa kuuden jalan väliltä… hän ei ole ammattilainen”.

Toimintatapojen funktionaalisuus, toiminnan etukäteissuunnittelu ja lopputuloksen ennakoiminen ovat kaikki sellaisia seikkoja, jotka voitaisiin hyvin pitää taidon osaamisen arvioinnin kriteereinä.

katkera mutta keskinkertainen

Jokaisen akateemisella uralla menestyneen henkilön ura on entisten työtovereiden ruumiiden reunustama. Poikkeuksena tästä ovat tietenkin oikeat nerot, sellaiset tutkijat ja opettajat, jotka erottuvat päätä pidempinä meistä ahkerista keskinkertaisuuksista. Ajattelen nyt esimerkiksi akateemikko Pekka Jauhoa tai vaikkapa Tauno Nurmelaa.

Meissä opettajissa on kai paljon narsisteja - tunnistan merkit myös itsessäni. Kun narsisti ei saa päteä hän ensin masentuu ja sitten katkeroituu. Yliopiston käytävät ovat täynnä tallaisia katkeroituneita puurtajia. UPJ on mielestäni lisännyt tuon "perus"katkeruuden määrää suunnattomasti. Meidät laitetaan kilpailemaan keskenään alati vaihtuvilla ja sangen epäreiluilla säännöillä. Nuo säännöt suosivat meitä lyhytjännitteisiä, hallinto-orientoituneita ja puolivillaisia raportteja suoltavia tutkijoita. Ne suosivat julkkistutkijoita ja akateemisia tähtiä. Ne suosivat ryhmäjulkaisuja tehtailevia dynaamisia tiimityöskentelijöitä. Ne eivät suosi opettajia, eivätkä hiljaa aihettaan kypsytteleviä, laajaa sivistyneisyyttä tavoittelevia "vanhan ajan" tiedemiehiä ja -naisia.

UPJ:tä edelsi siirtyminen kokonaistyöaikoihin (1990-luvun puolivälissä). Ajatuksena oli, että kun kaikkien pitää tehdä työsuunnitelma, ja merkitä siihen etukäteen tulevan vuoden työnsä, niin laiskottelijat jäävät helpommin kiinni. Mielestäni lopputulos oli päinvastainen. Nyt kuka tahansa voi ilmoittaa, että se ja se homma ei kuulu tehtäviin - ainkaan jos sitä ei ole mainittu hyväksytyssä työsuunnitelmassa. Nyt saa ihan luvan kanssa jättää sellaisia hommia tekemättä, jotka ennen olivat normaaleja virkaan kuuluvia tehtäviä. Samalla aloitettiin se pelleily, ettei viroissa ole ennalta määrättyä opetusvelvollisuutta; kaikki neuvotellaan erikseen. Hyvä neuvottelija tai hankala riitapukari saa usein neuvoteltua itselleen mukavammat edut kuin kiltti puurtaja.

Mitäpä tässä valittamaan. Yliopisto on feodaalijärjestelmä, ja siksi on luonnollista, että ruhtinaat saavat verotuloja, vaikka eivät sitä teoillaan ansaitsisikaan. Aseenkantajaa ei voi verrata ritariin, eikä lakeijan odoteta kommentoivan herransa tekemisiä.

Nimeni on Telemakhos

Vanha yliopistokasku tietää, että kun akateemista opettajankoulutuksen virkoja jaettiin 1970-luvulla, riitti viran saamiseen se että oli oikeaan aikaan laitoksella ja ymmärsi hengailla oikeassa seurassa. Nykyään tuntuu siltä, että mikään meriitti ei riitä. Kaikkihan tietävät sen, että yliopistonopettajan opetustaito on arvosttu ominaisuus, mutta vain juhlapuheissa. Virantäytöissä sillä ei ole juuri merkitystä. Hyvä. Yliopistollinen opetus perustuu tutkimukseen, ja jo yksistään siitä syystä sitä on painotettava virantäytöissä. Monet tutkijat - etupäässä humanistit ovat valittaneet, ettei tutkimustoimintaa voi mitata metrimitalla. Usein tähän vastataan, että arvioinnin suorittavat riippumattomat tahot. Niinpä niin. Humanistisessa tutkimuksessa tutkimuksen todellista merkitystä on usein vaikea nähdä työn ilmestymishetkellä. Sanoihin perustuvaa tutkimusta on vaikea ilmaista artikkelimuodossa. Urastaan huolissaan oleva tutkija ei tartu vaikeisiin ja outoihin aiheisiin, vaan julkaisee muodikkaista aiheista mainstream-juttuja. Ne saa helposti läpi lehdissä, ne eivät herätä ikäviä epäilyksiä kirjoittajan kerettiläisyydestä tai pakota lukijoita kokemaan akkomondaatiosta johtuvaa angstia. Kaiken lisäksi uutta luovan tutkimuksen kirjoittaminen on tuskallisen hidasta puuhaa. No tämähän on jo vanhastaan tunnettua. Järjestelmän tarkoitus ei luultavasti ole tuottaa oikeaa tiedettä vaan kauniita tilastoja hallinnolle.

Mitäpä tässä rehkimään - sehän ei näy edes palkassa. UPJ -luokituksen korkemmat vaativuustasot ovat varattuja professoreille. He tekevät virkansa velvoittamina oppiaineensa parasta tiedettä ja tuntevat oppiaine- ja jatkokoulutusvastuunsa kaikkia meitä muita syvemmin. Olen joskus leikitellut ajatuksella, että kuinkahan moni 1970-80-luvulla nimitetty professori saisi virkansa, jos joutuisi sitä nyt hakemaan? Luultavasti virkansa menettäisivät moni niistä, jotka meuhkaavat nyt professuurin vaatimuksista (ts. ovat vielä nyt 20:nen vuoden päästä yllättyneitä hyvästä onnestaan ja ylpeitä suorituksestaan).

Telemakhos oli aina liian nuori tositöihin. Vaikka hän olisi ollut kuinka urhea, sitkeä, taitava tahansa, niin aina paikalla oli joku muistuttamassa ettei aika ole vielä hänen.

Syksyinen puutarha

Laitoksellamme on oma puutarha ja kaksi puutarhuria. Muualta virat lopetettiin jo ajat sitten, mutta ei meiltä. Onneksi, sillä puutarhamme tuo ihmeellistä kodikkuutta ja kauneutta kampuksellemme. Otin eilen monta digikuvaa ikivanhoista omenapuista ja lehtikuusista. Koivut ja lehtikuuset istutettiin oppilastyönä vuonna 1898. Maatalous ja puutarhanhoito kuuluivat kansakoulunopettajaopintoihin; niillä ajateltiin olevan sivistävää vaikutusta. Maalaiskylien asukkaat voisivat ottaa mallia kansakoulunopettajien mallikelpoisista puutarhoista ja ryytimaista. Niin varmaan monesti kävikin. Sana "mallikelpoisuus" saattaa herättää huvittuneisuutta kahdessa lukijassani. Se oli määre, joka tarkastettiin käytännössä. Opiskelijoiden palstat tarkistettiin ja arvioitiin kaksi kertaa vuodessa. No mitä nyky-yliopisto tekee vanhalla puutarhalla? Eivätkö tulevat opettajat voisi oppia kasvien tunnistamista kuvia katselemalla, ja onko kasvien tunteminen ylipäätään enää tarkoituksenmukainen taito? Uskon Deweyn, Freinetin ja lukuisten muiden kasvatusajattelijoiden tavoin, että tällaisia asioita oppii parhaiten tekemällä. On eri asia puhua keräkaalista kuin kasvattaa sellainen.