käydään katsomassa kysymykset

Järjestimme työparini, prof. S:n kanssa syventävän metodikurssin tentin pari päivää sitten. Tai itse asiassa S sen järjesti ja olin tekevinäni jotain muuta muka kiireisempää. Tentissä oli ollut paljon väkeä ja aloittaminen oli viivästynyt. S. kertoi, että kysymysten näkeminen oli herättänyt hilpeyttä joissakin opiskelijoissa. Yli kaksikymmentä oli jättänyt tyhjän paperin - siis luopunut tentistä. He olivat ilmeisesti tulleet niin sanotusti "katsomaan kysymykset".

Olen sen verran tosikko, että en ollenkaan ymmärrä miten kysymysten katsominen voi edistää opintoja. Minulla on sellainen lapsellinen luulo, että aikaisempien tenttikysymysten keräileminen ei ole kovin hyvä opiskelustrategia.

Miksi kysymykset kannattaa käydä katsomassa?

Eikö tenttiin kannattaisi joko valmistautua kunnolla tai ei ollenkaan. Eikö se, että selailen kirjaa hätäisesti, ja käyn katsomassa kysymykset, vie lopulta eniten energiaa? Ja murentaahan se jossain vaiheessa itseluottamustakin... Tai oikeastaan vain reflektiokykyiset opiskelijat ovat vaarassa. Muut voivat tukeutua attribuutioihin. Tässäpä pari kätevää selitystä:

1. En edes yrittänyt tosissani
   
2. No se on ihan hullu tentaattori
3. Se kurssi on aivan liian vaativa tavalliselle opettajaopiskelijalle
4. tuli yllättäviä muita kiireitä, joten en pystynyt opiskelemaan (vaikka niin on käynyt jo kaksi kertaa peräkkäin)
   

Selitykset 2 ja 3 ovat vaarallisia ja pidemmän päälle epäterveellisiä.

Ehkä kysymykset kannattaa käydä katsomassa, vaikka ei olekaan valmistautunut tenttiin ollenkaan. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka onni potkaisisi "helpon" kysymyksen muodossa. Tarkoitan tässä helpolla kysymyksellä sellaista, mihin voi vastata tenttikirjan sisällysluettelon/ yleistietojen tai koulutuksen aikana omaksuttujen fraasien avulla. Pelkäänpä, että kasvatustieteessä on edelleenkin niitä tenttejä, joista pääsee läpi korostamalla "oppijan yksilöllisyyttä" ja hänen "kaikenpuolisen kehityksensä tukemista". Fraasia voi täydentää kirjoittamalla jotain ympäri pyöreää lapsen psyykkisen, fyysisen ja motorisen kehityksen huomioimisen tärkeydestä. Onko näin?

ajatusleikki

Ajatusleikit voivat olla vaarallisia, mutta menköön nyt tämän kerran:

Ihmisten luokitteleminen on hauska ja julma harrastus. Seuraava luokittelu ei taida olla ihan ... hmm.. no, päätelkää itse.

Pitkän kokemukseni ja loistavan ihmistuntemukseni perusteella esitän, että psykologian, erityispedagogiikan ja monen muun "sosiaalialan" opiskelijat voidaan jakaa kolmeen - luultavasti yhtä suureen ryhmään:

1. (33,3%) Maailmanparantajat: He uskovat pystyvänsä tekemään maailmasta paremman paikan. Ja toden totta, he ovat todella tärkeä ryhmä: ilman heitä maailma olisi paljon pahempi paikka.
   
2. (33,3%) Tirkistelijät: Heille koulutus tarjoaa "extreme -kokemuksia", kuvauksia kauheista ihmiskohtaloista, tietoa siitä mikä kaikki voi mennä elämässä pieleen. Pohjimmiltaan kyse on halusta kauhistella sitä, miten surkeasti toisilla on asiat. Samalla kun tuo voyerismi tuo tyydytystä, se myös lohduttaa. Tirkistelijälle on lopulta tärkeää se, että jollakin muulla on asiat huonommin kuin hänellä itsellään. Hän ei kuitenkaan ikinä myönnä edes ajattelevansa mitään tällaista.
   
3. (33,3%) Kouluttajan kannalta hankalin ryhmä on "Itsensäparantajat". He hakevat koulutuksesta ratkaisua omiin psyykkisiin ongelmiinsa. He ei ole välttämättä tietoisia motiiveistaan koulutuksen alussa, mutta itsensäparantajalla voi olla epämääräinen tunne siitä, että hänellä ei ole kaikki ihan kunnossa. Reflektiokykyisimmät itsensäparantajat kehittyvät koulutuksen kuluessa maailmanparantajiksi tai tirkistelijöiksi.
   

Tirkistelijä voi muuttua maailmanparantajiksi kun kyllästyy extremeen. Ne jotka eivät kestäkään extremeä voivat joutua pöydän toiselle puolelle. Maailmanparantajia uhkaa kyynistyminen, mutta sen prosessin tulos ei mahdu tälle asteikolle.

Itseymmärrystä voi kai lisätä opintojen avulla. Ehkä se on siihen hyväkin keino. Voikohan oppimisvaikeuksista koko kouluaikansa kärsinyt voi saada lisää itsevarmuutta tutustumalla evaluaation teoriaan?

Ehkä on olemassa vielä neljäs ryhmä: manipuloijat. Tähän ryhmään kuulusivat ne, jotka hakevat psykologian opinnoista keinoja saada vaikutusvaltaa (sopii hyvin mm. moniin konsultteihin). Jätän tämän ryhmän kuitenkin muodostamatta, sillä minusta tuntuu ettei sitä todellisuudessa ole. Tarkoitan, että manipulaattorieilla ei yleensä ole todellista substanssiosaamista.

muut tietävät mitä sanot

Seurailen mielenkiinnolla muutamaa moottoripyöräfoorumia. Vakituinen foorumikierrokseni alkaa yleensä pohjoisamerikkalaiselta BMW-K.com sivustolta. BMW -moottoripyörä ei omasta mielestäni ole mikään erityinen signaali omistajansa arvoista tai makutottumuksista. Kuitenkin tuota sivustoa lukiessani olen havainnut, että porukka vaikuttaa melko varakkaalta. Monella on tallissaan useampia pyöriä, toiset ostelevat tuhansien eurojen viritysosia - eikä ainakaan kavereille näytetä, että lompakon keveneminen tuntuisi jossain. BMW -kuskit toistelevat toisilleen, että he omistavat korkeatasoisen ja näyttävän moottoripyörän. Samalla muistetaan halveksia japanilaisia "tusinamopoja", "muoviluoteja".

Foorumin ylläpitäjä "Shiva" on aivan oma lukunsa. Kukaan ei ole pystynyt selvittämään, saako hän palkkaa BMW-USA:lta, vai onko hänen kiivas, lähes uskonnon omainen luottamuksensa baijerilaisen moottoritehtaan tuotteisiin aivan sisäsyntyistä. No joka tapauksessa "Shiva" on mielestään ammattimainen koeajaja ja erehtymätön moottoripyöräasiantuntija. Ja varokoon se, joka kehtaa väittää, että viattomassa K-sarjan BMW:ssä voisi olla vikoja tai peräti suunnitteluvirheitä. Myös Harley Dawitsonin kehuminen on kiellettyä. Toisaalta on sanottava, että foorumiin kuuluu erittäin asiantuntevia ja avuliaita pitkän linjan motoristeja. Tuo seikka - sekä Evoluzionen (viritysosafirma) Kenin kommentit tekevät BMW-k:sta mielenkiintoisen keskustelualueen. Olen viime aikoina ollut havaisevinani, että maahantuojan ja itse valmistajankin on täytynyt alistua ottamaan huomioon foorumilla raportoidut puutteet ja viat. Pikkuvikoja kieltäydyttiin aiemmin korjaamasta väittämällä, että vastaavaa ei ole esiintynyt muilla... Nykyään homma ei käykään enää niin. Tälläkin hetkellä foorumeilla pyörii nimilistoja, jossa voi raportoida oman prätkänsä vioista. Sitten tehdään yhteenlaskua.

Jos Shivan foorumi on sivistyneille ja varakkaille, niin k-bikes.com on kapinallisille. Siellä käyty keskustelu muistuttaa usein sellaista, mitä voi kuulla pubeissa illan puolivälissä. Hyvää vastapainoa edelliseen verrattuna.

Kolmas vakituisesti seuraamani MP -foorumi on kotimainen moottoripyörät.org. Sivustolla käydään kaikenlaisia keskusteluja, eikä noobeja yleensä karsasteta - ainakaan jos he kuuluvat samaan heimoon. Tunnelma on yleensä rento ja leppoisa... tai no, ellei huomioida paria keskustelunaihetta. Varma vääntö syntyy tällä tavalla:

1. Olen aloitteleva moottoripyöräilijä. Kannattaako minun hankkia nahkat vai goreasu?
2. Ducati vs. muu maailma
   
3. Custom vs. kyykyt (HD vs. muu maailma)

Viime päivinä moni keskustelija on kommentoinut YLE:n uutisoimaa Erkki Tuomiojan ehdotusta bensakorttien käyttöönotosta. Porukka kirjoittaa oikeasti tai leikisti raivoissaan siitä, kuinka kaikki poliitikot ja etenkin Tuomioja ovat epäluotettavia typeryksiä. Tämä toistuu useammissa kannanotoissa, vaikka jotkut näyttävätkin huomanneen asiaan liittyvän muitakin näkökohtia. Asian uutisoinut toimittaja "unohti" mainita, että kommentti oli ironinen ajatusleikki. Kuvio on hämmästyttävällä tavalla sama kuin se parin viikon takainen Tali-Ihantala -jupakka. En voi uskoa, että kokenut poliitikko katsoisi asiakseen ehdoin tahdoin herjata ensiksi suomalaisten "pyhintä taistelua" ja sitten seuraavalla viikolla ehdottaa yksityisautoilun rajoittamista - onhan auto yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden symboli :-).

Hei, mutta pakastahan puuttuu enää se, että jokin lehti kertoisi Tuomiojan ehdottaneen uutta kieltolakia. Silloin hänet olisi pelattu pois sos.dem puolueen puheenjohtajakisasta ja paikka voitaisiin täyttää jollakin YLE:n toimittajien ja Kristiina -instituutin hyväksymällä hakijalla. Oma arvaukseni on, että "tiedotussota" liittyy olennaisesti puheenjohtajavaaliin.

Koko tuo Tuomioja -jupakka on hyvä esimerkki siitä, kuinka vähän voit itse vaikuttaa siihen mitä muut luulevat sinun sanoneen.

vain opettaja voi käyttäytyä huonosti

Eilisen (21.2.2008) Iltalehden lööpissä kerrottiin, että: "Poliisi tutkii 7-vuotiaan pahoinpitelyä. Äidin tuska: Opettaja kävi poikani kimppuun". Ostin lehden, ja näin oli raflaava lööppi tehnyt tehtävänsä.

Lehden sisäsivuilla oleva juttu sai verenpaineeni nousemaan. Iltalehden valpas toimittaja Karri Lehtiö on onnistunut vääntämään lööpin siitä, että koululaisen äiti on jättänyt tutkintapyynnön lapsensa erityisopettajan toiminnasta.

Mielestäni tässä asiassa ei uutiskynnyksen pitäisi ylittyä - ei ainakaan ennen kuin syytekynnyksen on todettu ylittyneen. Karri Lehtiö kirjoittaa tekstissään, että "Poliisi epäilee: opettaja pahoinpiteli 7-vuotiaan". Ei poliisi epäile, vaan tutkii. Ole Karri tarkkana käsitteiden kanssa. Tutkintapyyntö ei merkitse sitä, että opettaja olisi syyllinen. Poliisi ryhtyy tutkimaan asiaa, kun on todennäköisiä syitä epäillä rikosta. Tutkinnan jälkeen päätetään, ylittyykö syytekynnys. Ja vaikka syyte tulisikin, se merkitsee asian viemistä tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Lehtitietojen perusteella lapsi ei osannut kertoa, mitä koulussa oli tapahtunut. Tämä ja pari muutakin tietoa viittaa siihen, että kyseessä ei ole aivan tavallinen oppilas, ei myöskään sosiopaatti. Nämä ovat vaikeita asioita. Poliisi on luultavasti arvioinut - ihan oikein - että asiaa on tutkittava koska oppilaalla ei ole kykyä kuvata tapahtumia. Lisäksi vanhemmat varmastikin epäilevät, että koulusta ei saa puolueetonta kuvausta tapahtumista, ja ovat siksi kääntyneet poliisin puoleen. Ymmärrettävää ja selvää. Vanhemmat pitävät oman lapsensa puolta, vaikka se merkitsisikin toisten silmissä ylireagointia. He tuntevat lapsensa, ja tietävät milloin hän ei käyttäydy normaalisti (so. on tolaltaan). Jotain on tapahtunut.

Olisi hyvä, jos iltalehti seuraisi tätä juttua loppuun saakka. Tuleeko syytettä, miten käy oikeudessa. Samalla voisitte julkaista pienen tietopaketin siitä, kuinka moni poliisille estetty tutkintapyyntö on viime vuosina johtanut opettajan tuomioon syylliseksi virkavirheeseen. Entä kuinka moni opettaja on saanut tuomion oppilaaseen kohdistuneesta väkivallasta? Luulen, että OAJ:n lakimies osaa vastata kysymyksiinne.

Käsitykseni mukaan todella moni tällaisista jutuista paljastuu lopulta aivan toiseksi kuin miltä aluksi näytti, mutta ne eivät ole uutisia. Opettajan salassapitovelvollisuus estää häntä puolustautumasta julkisesti. Tällaisten juttujen taustalla on usein vanhempien omat ongelmat yhdistyneenä epämääräiseen tunteeseen siitä, että oma lapsi ei ole normaali.

Tässä uutisoidussa tapauksessa kyse lienee kuitenkin muusta. Ymmärsin rauhoituttuani, ettei tilanteen ymmärtämisen kannalta olennaista tietoa ei kerrottu lehtijutussa. Kuitenkin erityispedagogiikkaa tuntevat lukijat osaavat varmasti tehdä johtopäätöksiä miksi tutkinta aloitettiin, vaikka oppilas ei pysty kertomaan mitä oli tapahtunut, eikä hänestä ilmeisesti ole löytynyt merkkejä väkivallasta. Kannattaa kiinnittää huomiota lehtijutussa olleeseen tietoon oppilaan herkkyydestä ääniin.

Toivon, että mikäli tuo jutussa mainittu erityisopettaja todetaan syyttömäksi, hän tekee tutkintapyynnön Äidistä. Ei kostoksi, vaan siksi koska vanhemmat päättivät käyttää julkisuutta hyväkseen ajaakseen omaa asiaansa. Rikosnimikkeenä on "perätön ilmianto". Iltalehden juttu toimisi tässä oikeusjutussa oivallisena näyttönä.

Yleisesti ottaen - viittaamatta nyt edellä käsittelemääni tapaukseen - voidaan kai todeta, että oppilaiden erilaisten ongelmien diagnosointi johtaa dilemmaan. Kun jokaisen käytöshäiriön - en puhu nyt vammaisuudesta - taustalla nähdään olevan diagnostisoitavissa oleva kehityshäiriö, yksilöllinen piirre, sairaus tai erityislaatuisuus, ei huonoa käytöstä enää ole. Se, mikä ulkopuolisesta näyttää oppilaan huonolta käytökseltä onkin vain jonkin erityislaatuisuuden tulosta. Tällaisessa maailmassa vain opettaja voi käyttäytyä huonosti.

En tietenkään moiti diagnoosien tekemistä, vaikka epäilenkin suuresti joidenkin diagnoosien pätevyyttä. Esimerkiksi ADHD -diagnoosi tehdään arvioimalla, toteutuvatko kyselylomakkeessa esitetyt - melko yleisluonteiset väittämät. On osoitettu, että tämänkaltaiset diagnoosit ovat hyvin kulttuurisidonnaisia.

"Huonosti käyttäytyvä opettaja" -juttuja ei saa ohittaa olankohautuksella, sillä ammattikuntaan kuuluu varmasti myös alalle epäsopivia henkilöitä. Myös opettajat voivat kärsiä mielen- tai persoonallisuuden häiriöistä. Siksi jokainen tapaus on periaatteessa tutkittava ja otettava vakavasti. Jossakin kulkee kuitenkin kohtuuden raja, täydellinen epäluottamus virkamiehiin on ehkä tuhoisempaa kuin täydellinen luottamus.

hiljaisuuden jälkeen

Hallintovirkamiehen dilemma on siinä, että mitä enemmän asioista tietää, sitä vähemmän niistä voi kertoa. Omista asioistani voisin tietenkin kirjoittaa, mutta en usko niiden kiinnostavan ketään. Ehkäpä silti uskallan taas vähän avautua, mutta varoitan jo nyt: olette lukeneet tämän virren jo monta kertaa.

Näyttää siltä, että olen käytännössä pätevä mitä erilaisimpiin tehtäviin, mutta muodollista pätevyyttä en vaan näytä saavuttavan. Toimin esimiehenä, erilaisten työryhmien puheenjohtajana, laitoksessamme annettavan opetuksen vastaavana johtajana, kansainvälisten asioiden vastaavana johtajana, väitöskirjaohjaajana, luennoitsijana jne. jne. Systeemi toimii kuitenkin sillä tavoin, että näistä tehtävistä ei voi saada palkankorotusta ennen kuin saavutan professuurin. Muistelen, että UPJ:n (nykyisin VPJ) piti korjata tällaisia epäkohtia. "Vaatitasoa" ei kuulema voi avata tänä vuonna ilman, että myös "henkiosa"avataan. Ja henkiosaa on toivotonta avata koska en ole professori. Kätevää! Kysytte ehkä, että miksi sitten suostun hallinnon orjaksi. Teen sen luultavasti lojaalisuudesta. Laitoksemme johtaja tekee vielä enemmän töitä, ja käytännössä ilman korvausta.

Se suuri englanninkielinen artikkelini tuli takaisin refereelausuntojen kera. Toinen referee moitti, että en ollut huomioinut erästä viime syksynä ilmestynyttä väitöskirjaa ja keväällä NERA:ssa ollutta esitystä. Totta, totta. Ei pitäisi selitellä, mutta silloin juttuni oli jo käytännössä kirjoitettu.

Huhu kertoo, että laitoksemme toimintatavat tullaan arvioimaan ensi keväänä. Tämä on pistänyt vipinää toiminta-asiakirjan laatimiseen. Tuosta asiakirjasta pitäisi löytyä ohjeet oikeastaan kaikkiin mahdollisiin opiskelussa ja hallintotoimissa eteen tuleviin ongelmatilanteisiin. Tämänpäiväisessä kokouksessa mietimme muun muassa, että mitä kirjoitamme otsikon "päihteiden käyttö" alle. Toimintatapa on selvä, mikäli asia koskee työntekijää, mutta epäselvä, jos kyseessä on opiskelija. Voimme kehottaa opiskelijaa hakeutumaan hoitoon, mutta päihtyneen poistaminen luennolta tai demolta on vaikeaa. Opettajalla pitäisi olla pätevää näyttöä väärinkäytöksestä. Lisäksi yliopiston johtosääntö ei tunne sellaista rikkomusta kuin "päihteiden alaisena opetukseen osallistuminen", joten opetuksesta poistaminenkin on vähän kyseenalaista. Ennakkotapauksia ei taida paljoa olla.

Opiskelurikkomus merkitsee käytännössä tenttivilppiä tai plagiointia. Aika kauas on tultu siitä, kun seminaarin lehtorit partioivat kaupungin kadulla ja pelkkä epäilys mahdollisesta viinankäytöstä johti erottamiseen. Onneksi tällaista tapausta ei tietääkseni ole tullut eteemme. Entä, jos opiskelija kärsii mielenterveysongelmista? Tilanne on sama: meillä ei ole mitään keinoja puuttua asiaan (ellei hän laiminlyö opintojaan). Ja jo pelkkien tilastotietojen valossa voidaan tehdä se päätelmä, että yliopisto-opiskelijoiden joukossa on vakavista mielenterveysongelmista kärsiviä henkilöitä.

Tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta korostava hallintokulttuurimme on johtanut siihen, että opiskelijoiden tekemiin räikeisiin rikkomuksiin on todella hankala puuttua - varsinkin sellaisessa tapauksessa, jossa vastapuoli ajaa ponnekkaasti asiaansa. Ymmärrän hyvin miksi tähän on tultu. Toisessa ääripäässä lymyää vielä pahempi peikko: diktatuuri ja mielivaltaisuus.


Kuva: BMW:n oudosta respect -videosta. En oikein osaa samaistua tuohon K1200R:ää ajavaan palkkionmetsästäjään; mutta hei enää reilu kaksi kuukautta...

Kettuterrierin tunnustuksia

Ystäväni Tri. M. soitti minulle illalla. Tarkoitus oli, kuten M. sen minulle suorasukaisesti ilmaisi, tarkistaa henkisen tilani. Ja M. tietää mistä puhuu, hän on nuoruudessaan nähnyt kaikenlaista työskennellessään suljetulla osastolla. Kirjoitukseni vaikuttivat ehkä vähän pessimistiseltä. Tajusin juuri, että kyynisyyteni ei vaikuta opiskelijoihini myönteisesti. Osalle lienen liian outo esikuvaksi, toisille - niille, joille voisin kelvata - olen ehkä ainoastaan huono esimerkki. Keski-ikäinen tulevaisuuden lupaus. Tässä vaiheessa "lupaava nuori tutkija" ei kuulosta enää imartelevalta.

Nostan itseni niskasta tästä henkisestä suonsilmäkkeestä. Aloitan kertomalla, mistä tuo kettuterrieri putkahti kirjoitukseeni. Jokavuotinen tieteenfilosofian kurssini saa minut aina innostumaan lukemaan kaikenlaista hämärää. Popper ja Kuhn ovat alkupaloja - ne kuuluvat tietenkin peruspakettiin. Olen yrittänyt konkretisoida Kuhnin paradigma-ajattelua pohtimalla, millaisia murroskohtia meidän tieteenalallamme on ollut. En puhu nyt määrällisen ja laadullisen tutkimuksen/ paradigman vastakkainasettelusta - mikä sivumennen sanoen on alkanut tuntua sivuseikalta - vaan "kasvatustieteen harhapoluista". Ehkä sanotte nyt, että olen ymmärtänyt paradigman käsitteen liian laajasti. Se saattaa olla totta, mutta jatkan silti.

Puhe harhapoluista on tietenkin hybristä, nimittäin mikäli kaikki tutkijat pysyttelisivät turvallisilla vesillä, ei uutta löytyisi. Kun oikein rauhassa olen tutkinut kasvatustieteen alalta löytyviä, uskomuksiksi osoittautuneita hypoteeseja, havaitsin niistä yllätyksekseni kaikkia yhdistävän teeman. Se on persoonallisuuspsykologia. Persoonallisuuden analysointi on askarruttanut tutkijoita pitkään ja moni aikanaan arvostetuista ja tunnetuistakin hypoteeseista on jouduttu myöhemmin hylkäämään näytön puutteen vuoksi. Näin on käynyt mm. Gallin fenografialle, grafologialle sekä Kretschmerin ja Sheldonin typologioille. Tämähän on tietenkin olennainen osa tieteen prosessia (fallibilismi, objektiivisuus). Tosin Kretschmerin luonnetyypit elävät yhä arkikäsityksissämme. Vai kuka väittää, etteivätkö lihavat olisi muka leppoisia?

Ja tästä päästään kettuterrieriin. Koetin etsiä kaupunginkirjastosta pseudotieteeseen liittyviä luentoesimerkkejä ja etsiydyin selailemaan parapsykologian hyllyä. Yleisen kirjastoluokituksen mukaan rajatieto kuuluu luokkaan 15 ja persoonallisuuden psykologia luokkaan 14.4. Meidän kirjastossamme nämä kaksi luokkaa ovat käytännössä peräkkäin, koska kokoelma on aika pieni. Katselin luokkaa 14.4 luullen lukevani parapsykologian kirjoja, ja täydestä meni. Monet persoonallisuuden psykologiaa käsittelevät kirjat ovat populaaria konsulttitavaraa, eivätkä niissä esitetyt kuvaukset eroa paljoakaan koirakirjojen lajinmäärityksistä.

Steiner ja ennakkoluulojen kylväminen

Blogini ei näemmä ole päivittynyt listalla vähään aikaan. Nyt sitten tuli kerralla enemmän luettavaa.

Tänään kasvatushistorian luentosarjani oli edennyt taas Rudolf Steineriin saakka. En oikein vieläkään osaa olla ennakkoluuloton ja puhtaan objektiivinen esitellessäni steinerpedagogiikkaa. Opiskelijat voivat onneksi muodostaa oman mielipiteensä käsitellyistä asioista. Kehotin heitä menemään ensi torstaina naapurikaupungin steinerkoulussa pidettävään esitelmätilaisuuteen. Tiedän, että ainakin muutama on menossa. Minunkin pitäisi mennä.

Näyttää siltä, että varmin tapa herättää kiinnostusta steiner-pedagogiikkaa kohtaan on pelotella heitä antroposofialla ja ylipappi W:llä. Sitten vielä sopiva pätkä eurytmiasta, niin keitos on valmis. Olen kuullut, että kriittinen lähestymistapani on innostanut ottamaan enemmän selvää Steineristä ja hänen luomastaan pedagogisesta järjestelmästä.

Indoktrinoiva opettaja ei anna oppilailleen mahdollisuutta tehdä omia johtopäätöksiä, tai arvioida esitettyjä asioita.Indoktrinaatioon kuuluu myös, että oppilaat eivät tule tietoiseksi heihin kohdistetusta manipulaatiosta.

kahdet säännöt

Pitäisi kirjoittaa gradulausuntoa, mutta nyt ei jaksa. Pitkän työpäivän jälkeen voi kirjoittaa huomaamattaan liian pisteliäästi, liian ankarasti. Sitä paitsi Elisan gradu on ihan hyvä. Hyvä otos, kiinnostava aihe, jänniä tuloksia. Mitä arvelette siitä, että kasvatustieteilijät eivät juuri näytä soveltavan käytäntöön tietojaan oppimisprosesseista? Koulutuksessa puhutaan paljon oppimisesta, mutta se ei näytä koskevan omaa oppimista.

Huomaan joutuvani yhä uudestaan saman problematiikan äärelle. Opiskelija ei voi rakentaa itselleen uutta opettajuutta, ellei hän ensin kyseenalaista tai edes pura opettamista ja kasvattamista koskevia käsityksiään. Toistamme huomaamattamme muilta omaksumiamme malleja. Näyttelemme aikaisempia opettajiamme. Opettajakoulutuslaitoksen opiskelijat oppivat antamaan tenteissä oikeita vastauksia esimerkiksi oppimista koskeviin kysymyksiin, mutta opiskelevat silti tutulla tavalla. Eräässä väitöskirjassa osoitettiin, että opiskelija voi osata kertoa universumin rakenteesta ymmärtämättä siitä oikeastaan sanaakaan. Käytännössä meillä on käytössä useita sääntöjä saman aikaisesti. Opimme, että tentissä vastataan tähän asiaan niin ja niin, oikeasti toimin näin ja näin, mutta vanhemmille ja rehtorille puhun asiasta noin ja noin.

Kahdet, kolmet tai useammat säännöt eivät periaatteessa ole ongelma. Tavallisestihan kyseessä on oikeastaan vain sosiaalinen silmä, kyky joustaa ja muuntaa argumentaatiotaan tilanteeseen sopivaksi. Ammatillisissa kysymyksissä useammat päällekkäiset säännöt aiheuttavat outoja tilanteita. Eräs kollegani, siis kasvatustieteiden tiedekunnassa työskentelevä opettaja pitää aiheellisena moitiskella opiskelijoilleen kasvatustiedettä. Ja kyseessä ei ole väärinymmärretty tutkija, vaan puhtaaksi viljelty olkinukkeargumentaatio: kasvatustiede=tyhmää, teoreettista, turhaa. Vastapuolena oli tietenkin "käytäntö".

Moraalifilosofiaa käsittelevän demon pitäminen on muuten aika hankalaa. Pitää varoa, ettei asetu itse moraalin yläpuolelle... sieltä voisi sitten lausua yleviä periaatteita kansalle. Heh. Demo alkoi moraalidilemmalla. Pitääkö minuutin myöhästyneet opiskelijat ottaa sisään? Ja jos ottaa sisään, niin pitääkö marmattaa myöhästymisestä? Otin heidät sisään, mutta dramaattisesti, marttyyriä näytellen. Okei, myönnän, ei tarvinnut näytellä.

Oletko älykäs

Oletko itsenäinen ja älykäs? Entä seurallinen, iloinen, reipas ja leikkisä? Tarvitsetko joskus paljon tekemistä ja jonain päivänä vähemmän? Olet ehkä dominova luonteeltasi ja et ehkä tule aina toimeen toisten kaltaistesi kanssa.

Kuvaus sopii myös minuun. Hmm.. ja karkeakarvaiseen kettuterrieriin.

Niitä näitä

Jaahas. Näyttää siltä, että vaikka tapahtuu paljon, on yhä vähemmän kerrottavaa. Ei oikein voi kuiskailla salanimen takaa, ja vielä vähemmän julkisesti.

Eilen kuulin, että hakemani professuurin lausunnonantajat vahvistetaan seuraavassa tiedekuntaneuvostossa. Se tuntuu yhdentekevältä. En usko mahdollisuuksiini, varsinkin kun yksi kolmesta on ruotsalainen. Häneltä tulen saamaan lausunnon, missä todetaan minulla olevan riittämättömät kansainväliset näytöt. Se on ikävä kyllä totta. Eri asia on, onko sillä merkitystä opettajankoulutuslaitoksen käytännön työn johtamisessa. Minulla on oma lehmä vähän liian syvällä ojassa pystyäkseni kirjoittamaan tästä aiheesta tasapuolisesti ja viiltävän objektiivisesti. Kun mieltä lisäksi kalvaa huoli pätkävirkani loppumisesta, ei oikein jaksa ymmärtää professoriliiton intoa kiristää jatkuvasti professuurivaatimuksia.

Sain eilen myös tietää, ettei uutta UPJ -arviointiani oteta edes käsiteltäväksi. Yliopisto on kuulema määrännyt, että asiaa käsitellään aikaisintaan ensi keväänä. Silloinhan olen tehnyt jo vuoden töitä laitoksen varajohtajana samalla palkalla, minkä olisin saanut pysymällä entisissä hommissani. Outoa, varsinkin kun esimieheni puolsi lämpimästi HENKI -osan korottamista yhdellä pykälällä (lisäys nykyiseen palkkaani olisi ollut n. 200 eur/kk).

Entinen opettajani ja työkaverini Mari nukkui pois yllättäen. Hän olisi päässyt ensi vuonna eläkkeelle. Uutinen oli tyrmäävä. Voitte varmasti uskoa, että surun keskellä on ollut hieman hankala etsiä hänen muistiinpanoistaan merkintöjä opiskelijoiden keskeneräisistä suorituksista.

Laitokseltamme pyydettiin lausuntoa opettajankoulutus 2020 -raporttiin. Kirjoitimme lausunnon. Kirjoitimme hyvän lausunnon ja olimme siihen aika tyytyväisiä. Ja torstaina saimme luettavaksemme tiedekunnan tekemän "tiivistelmän". Yllätykseksemme siinä ei ollut sanaakaan meidän tekstistämme. Ehkä joku ajattelee, että filiaalien lopettaminen siirtäisi rahaa jäljelle jääneille. Toiveajattelua. Ennustan, että filiaalien tai yhdenkin filiaalin lopettaminen merkitsee vain kulujen siirtoa. Osa kulunsiirroista on siirtoa opiskelijoilta vuokranantajille. Osa on valtion sisäistä siirtoa taskusta toiseen. Meidän laitoksemme lopettaminen merkitsisi sitä, että noin 700 opiskelijaa opiskelisi jossain muualla. Määrä pysyisi suurena, vaikka sisäänottoja vähennettäisiinkin.

En voi olla vertaamatta tilannetta hoitajien lakkoon. Kuntatyönantaja on valmis maksamaan aika paljon siitä, ettei vaatimuksiin suostuta. Mikähän on lakon lopullinen saldo?

Ja vuodatuksen lopuksi: yliopistojen rahoitusmallissa on ulottuvuuksia, joista en ole nähnyt paljoakaan keskustelua. Hommahan on periaatteessa ihan hyvä. Rehtori antaa rahaa tiedekunnille ja dekaani jakaa sitä sitten laitoksille. Mutta, entäpä jos dekaani ei halua jakaa tasapuolisesti? Ovatko budjetit kaikkien osapuolten nähtävillä? Dekaani voi päättää rahoista melko itsenäisesti ja mitään budjetteja ei tarvitse jälkikäteen tai etukäteen vertailla. Kätevää. Jos laitos ei suostu lopettamaan itseään, se voidaan kuihduttaa hengiltä. Budjettikortin käyttämisen lisäksi voidaan viivytellä virkojen aukijulistamisessa. Tällöin laitokselta loppuu työntekijät sitä mukaan kun porukkaa jää eläkkeelle. Tämä on tietenkin vain kuvitteellinen esimerkki.

soopaa kannattaa julkaista englanniksi

Minun on kerättävä kansainvälisiä näyttöjä osaamisestani. Ei siksi, että se olisi tutkimustoimintani sisällön tai laadun kannalta tarpeen, vaan koska meidän suomalaisten tiedemiesten on todistettava pätevyytemme ulkomaisten tiedelehtien kautta. Todistamme pätevyyttämme toisillemme julkaisemalla ulkomaisissa lehdissä. Eihän tässä mitään uutta ole. Näin tiedemaailma toimii. Ja monessa tapauksessa järjestelmä on oikein hyvä.

Kari Uusikylä on uskaltanut epäillä, että menettelyyn liittyy silmänpalvontaa. Olen asiasta täysin samaa mieltä. Meidän kasvatustieteilijöiden ensisijaisen kohderyhmän pitäisi olla suomalaiset opettajat, opiskelijat ja vanhemmat.

Kansainvälisiä julkaisuja englanniksi tehtailevalla on haittana lisäksi vaikeasti käännettävissä olevat käsitteet ja termit. Kuinka saan englanninkielisen lukijan ymmärtämään, mitä fennomaanit tarkoittivat sanalla "kansa"? Tai koettakaapa selittää, miksi "kansakoulu" ja "peruskoulu" ovat eri asioita vaikka kumpikin käännetään tavallisesti elementary (tai primary) school? Koululaitoksen rakenteen selittäminen on vielä helppoa verrattuna aatehistoriallisen analyysin tekemiseen. Kääntäjä joutuu suohon koettaessaan välttää sanaa didaktiikka, koska se merkitsee amerikkalaisille ja englantilaisille jotakin indoktrinaation tapaista toimintaa.

Suomalaisten kasvatustieteilijöiden kansainväliseen julkaisutoimintaan liittyy myös eräs aika vähän esillä ollut tieteenfilosofinen ongelma. Tulin ajatelleeksi sitä pari päivää sitten, enkä ole - ainakaan vielä löytänyt siihen painavaa vasta-argumenttia. Ongelman nimi on lähdekritiikki. Kun suomalainen kasvatustieteilijä viittaa tutkimuksessaan suomenkielisiin lähteisiin, ei kukaan muu kuin suomea taitava lukija voi tarkistaa viittausten oikeellisuutta. Tämä on eräs historiantutkimuksen metodologian kantavia ajatuksia. Tutkijan päättely tulee pystyä purkamaan takaisin alkuperäislähteisiin. Kun kirjoitan vaikka Seminaarilainsäädännön uudistuskomitean muistiosta englanninkieliselle lukijakunnalle, on heidän tavallaan hyväksyttävä esitykseni - pystymättä kritisoimaan esimerkiksi sitä olenko valinnut aineistosta oleellisimman tiedon. Eikö tällainen tilanne ole tieteen pelisääntöjen vastaista? Ainoa keino, jolla tilanne voitaisiin välttää on se, että artikkeli olisi läpikäynyt ensiksi suomenkielisen tiedeyhteisön kritiikin. Niinpä englanninkielinen julkaisutoiminta typistyisi pelkäksi tulosten raportoinniksi.

Mainittakoon, että tilastoaineistojen kanssa ongelmaa ei synny. Luvut ovat lukuja.

Vakava yllätti

Kuten tätä blogia pidempään seuranneet lukijat tietävät, kuulun VAKAVA -kriitikoihin. VAKAVA on opetusministeriön VAltakunnallinen KAsvatusalan VAlintakoeyhteistyöprojekti. Projektin tarkoituksena on "keventää" ja yhdenmukaistaa alamme opiskelijavalintakokeita. Yksi projektin käynnistämiseen johtaneista tavoitteista oli lisätä uusien ylioppilaiden määrää opettajankoulutuksessa. Toisena tavoitteena oli vähentää koulumenestyksen merkitystä opettajankoulutuksen valintakokeissa (toisin sanoen antaa ylioppilaskokeissa huonosti menestyneille paremmat mahdollisuudet hakeutua (luokan)opettajan uralle). Tuoreiden ylioppilaiden määrän lisääminen mahdollistettiin poistamalla esivalinnasta kokemuspisteet. Esivalinnasta poistettiin myös YO-arvosanat. Niinpä viime keväänä kaikki luokanopettajanammatista haaveilevat ylioppilaat hyväksyttiin esivalintana toimineeseen kirjakuulusteluun. Tuo kirjakuulustelu toteutettiin "älykkäänä" monivalintakokeena. Älkää kysykö mitä se tarkoittaa. Ehkä "älykkyydellä" viitattiin tässä yhteydessä kokeen kysymyksiin ja siinä noudatettuun virheenkorjaukseen (jokaisesta väärästä vastauksesta sai miinuspisteen).

Mielestäni ylioppilastutkinnon suoritusajankohdalla ei saisi olla suurta merkitystä. Jättäessämme yo-todistuksen tason huomiotta tulemme antaneeksi epäluottamuslauseen koulujärjestelmällemme. Eräs tutkija vastasi tähän sanomalla, että tunnemme koulujärjestelmän liian hyvin luottaaksemme siihen. Niinkö? Mielestäni tuon ajatuksen taustalla on väärä näkemys demokratiasta. Hakijoiden tasapuolisen kohtelun on oltava alisteista oppilaiden tasapuoliselle kohtelulle. Se, että tasapuolisuuden nimissä myös lukihäiriöisen hakijan on päästävä opettajaksi ei ole oppilaiden tasa-arvoa.

Olen nyt analysoinut hallussani olevaa esivalinta-aineistoa, mikä kattaa noin 1/6 koko maan tuloksista. Otos lienee silti edustava ja tulokset jossain määrin yleistettävissä. Mitä löysin? VAKAVA -kokeen tulokset korreloivat aika nätisti ylioppilastutkinnon kanssa. Erityisesti reaalikokeessa suoritettu psykologian koe tuntuu olevan yhteydessä monivalintatestissä pärjäämiseen. Tänä kesänä koulutukseen hyväksyttyjen ylioppilastutkinnon taso ei poikkea kovinkaan paljoa edellisten vuosikurssien opiskelijoiden koulumenestyksestä. Pitää silti muistaa, että laitokseemme on jo pitkään päässyt C:n papereilla (ja huonompiakin löytyy). Jyväskylän, Hämeenlinnan ja Helsingin opettajankoulutuslaitoksiin pääsi tänä vuonna heikommilla papereilla kuin luultavasti koskaan aiemmin. Tilanne ei silti ole huolestuttava; opiskelemaan päässeiden yo-todistuksen keskiarvo on M:n tienoilla. Ja en näe mitään syytä siihen, miksi C:n ylioppilaasta tulisi huonompi opettaja kuin E:n ylioppilaasta. Kaikkein heikoimpien ylioppilaiden opinnoista voi muodostua silti aika raskaita, sillä koulutuksemme ei sisällä enää lukiokurssien kertausta läheskään yhtä paljon kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Vaikka VAKAVA näyttää onnistuneen yli odotusten, pitäisi meidän seurata heikoimpien ylioppilaiden menestystä opinnoissaan. Aiemmin kerättyjen tilastotietojen perusteella varsinkin äidinkielen arvosana on yhteydessä myöhempään opintomenestykseen yliopistossa. Mutta kaikkein tärkeintä lopulta on, että valmistuneiden opettajien - on heidän opintomenestyksensä ollut millainen hyvänsä - oppilaat ovat jotakuinkin tyytyväisiä opettajaansa.

Tiedän toki, että opettajan ammatissa pärjääminen ei riipu yksinomaan tiedoista ja aineenhallinnasta - vaikka opettajankoulutus 2020 raportissa tunnutaan niin ajattelevankin. Hannele Niemi - yksi raportin kirjoittajista - totesi eräässä tuoreessa haastattelussa, että filiaalien ongelma on vähäinen sivuainetarjonta (ja siksi ne ovat tarpeettomia). Se ei pidä paikkaansa - ja vaikka pitäisikin, kuvastaa lausuma virheellistä käsitystä opettajankoulutuksen ydinsisällöistä. Kun kysymme valmistuneilta opettajilta, mitä puutteita koulutuksessamme on, eivät he puhu syntaksin jatkokurssista tai todennäköisyyslaskennasta. He
puhuvat oppilaiden ja vanhempien kohtaamisesta, ongelmatilanteista selviämisestä ja omasta kasvustaan opettajuuteen.

Korostan nyt taas kerran. PISA-tulokset eivät ole nykyisen opettajankoulutuksen ansiota. Niillä on turha ratsastaa. Jatkuvat leikkaukset ovat rampauttaneet jo pian kymmenen vuotta laitosten toimintaa. Odotan mielenkiinnolla 2010-luvulla tehtäviä suoritustasomittauksia.

Matkalla hirttolavalle

Älkää huolestuko. Minulla ei ole aikomusta ryhtyä päivittämään blogiani päivittäin tai edes viikoittain, sillä luulen pystyväni pitämään kirjoitusvimmani aisoissa. Tänään on kuitenkin pakko kirjoittaa.

Opetusministeriö julkaisi aamulla opettajankoulutuksen tulevaisuutta käsittelevän raportin (Opettajankoulutus 2020). Uskon, että monissa muissakin opettajankoulutuslaitoksissa tuota raporttia oli odotettu epävarmoin tuntein. Ja kas! Eipä oltu pelätty turhaan. Työryhmän tekemät ehdotukset näyttävät täältä pääkaupunkiseudun ulkopuolelta katsottuna epäreiluilta. Raportissa maalaillaan tulevaisuudenkuvaa, missä opettajankoulutus on keskittynyt Etelä-Suomeen ja Jyväskylään. Filiaaleilla ei nähdä olevan muuta kuin aluepoliittista merkitystä - huolimatta siitä, että niissä opiskelijoiden valmistumisprosentti on tavallisesti emoyliopistoja suurempi. Pois pienet yksiköt, pois paikallishallinto. Toki ruotsinkielinen opettajankoulutus saa edelleenkin elää omaa elämäänsä Vaasassa.

Professoreilla on raportin kirjoittajien mielestä liikaa opetusta. Normaalikouluissa puolestaan tehdään liian vähän tutkimusta. Opettajankoulutuslaitosten virkarakennetta uudistaessa pitäisi antaa pääpaino tutkimukselle (mikä tarkoittaa kai käytännössä sitä, että kontaktiopetusta vähennetään entisestään) . Tutkimukseen pohjautuva opetus on kannatettava ja oikea ajatus, mutta ainakin omalla kohdallani opetus on virittänyt tutkimusta. Kyse ei siis ole yksisuuntaisesta vaikutuksesta.

Raporttia lukiessa ei voi olla huomaamatta, että työryhmän jäsenten omia yliopistoja kohdellaan paremmin kuin muita. Tai ainakin heidän laitoksillaan tehdyt uudistukset ja ennakoinnit kerrotaan raportissa merkille pantavalla tarkkuudella. Omasta kuulemistilaisuudestamme ei jäänyt raporttiin montaakaan riviä. Tämä on tietenkin vain oma tulkintani.

Mitä opetuksen keskittäminen Helsinkiin, Jyväskylään, Tampereelle ja Turkuun käytännössä merkitsisi? Oletetaan ensiksi, että heillä olisi siihen resursseja filiaalien lopettamisesta "säästyvillä" varoilla (vaikka tällaiset säästöt kuivuvat usein kokoon muutamassa vuodessa, kuten on nähty monien kyläkoulujen lopettamisien yhteydessä). Pystyykö Helsinki tarjoamaan kohtuuhintaista asumista kaikille uusille opiskelijoilleen? Miten Jyväskylässä opintonsa suorittanut opiskelija saadaan lähtemään Lappiin töihin.

Nyt sitten arvaillaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämä on nyt kolmas kerta 15-vuotisella OKL-urallani, jolloin laitoksemme jatkuvuus on vaakalaudalla. Joidenkin mukaan tämä on pahin uhka laitoksellemme sitten 1960-luvun) Tämän kaltaiset kriisit syövät hirveästi voimia ja aikaa. Pitää laatia strategioita, antaa lausuntoja ja muodostaa kontakteja. Osa henkilökunnasta on todennut jo ennakkoon, että he laskevat päiviä eläkkeeseensä. Heillä on paikka pelastusveneessä. Minulla on vielä 25-vuotta eläkeikään. Antakaa minun tehdä rauhassa työni täällä maalla. Please. Pliiis.

kun luulin opettaneeni

Julkaisin tuossa edellä erään pitkään keskeneräisenä odottaneen kirjoitukseni A.S. Neillistä. Olin taas ottanut itselleni liian ison urakan, enkä osannut pitää kiinni päätöksestäni kirjoittaa lyhyesti.

Lukukauden alku on ollut niin kiireinen, ettei ole ollut muka aikaa päivittää blogia. Pidin ensimmäistä kertaa aineopintoihin kuuluvan "johdatus tilastomenetelmiin" -luentosarjan, mikä teetti yllättävän paljon töitä. Olin luentojen loputtua melko tyytyväinen itseeni, kunnes eräs kollegani kertoi luentoni kuunnelleen opiskelijan kysyneen häneltä, että mikä se sellainen SPSS on. Kerrottakoon, että luulin neuvoneeni luennolla, kuinka eri peruslaskutoimitukset tehdään SPSS -tilasto-ohjelmalla. Ehkä työkaverini halusi vain palauttaa minut maanpinnalle (niin, etten ryhtyisi luulemaan itsestäni liikoja)

Syyslukukauden aloitukseen on kuulunut myös Freinet-pedagogiikkaa käsittelevä artikkeli uuteen Kasvatus & Aika -verkkolehteen. Sen ensimmäinen numero ilmestyy lähiaikoina. Yritin Heikin avustuksella laatia artikkelia suomalaisesta kasvatusideologiasta erääseen kansainväliseen julkaisuun. Tuo artikkeli on nyt viimeistelyä vaille valmis. Seuraavakin artikkeli on päässä, mutta ei vielä paperilla. Olen nimittäin miettinyt, miten voisi kirjoittaa mikrohistoriallisen tutkielman "isänmaallisuudesta" opettajaseminaareissa 1920-40-luvulla. Virallisestihan seminaarien oppisisällöissä ei ollut nationalistisiksi luonnehdittavia sisältöjä. Toisaalta lähes jokainen opiskelija kuului Suojeluskuntaan ja AKS:ään (tosin 1930-luvun puolivälissä AKS kiellettiin ainakin meidän seminaarissamme). Saisiko jostakin selville paljonko lapuanliikkeessä oli opettajia? Ilmeisesti ei, koska se ei ollut jäsenistään kirjaa pitävä yhdistys. En tietenkään ole nyt vetämässä yhtäläisyysmerkkejä nationalismin ja suojeluskuntaan kuulumisen välille.

A. S. Neillin ohjeita opettajille

Annan kommentin virittämänä jatkan A. S. Neillin pedagogiikkaa koskevia pohdintojani. Sillä, missä elämänvaiheessa mihinkin teokseen tarttuu, näyttää olevan suuri merkitys. Tämä koskee tunnetusti kirjallisuutta, taidetta, mutta - enemmän kuin luulinkaan - myös kasvatusfilosofiaa. Olen muuttunut pikkuhiljaa ja salakavalasti pragmaatikoksi. Suhtaudun moniin kasvatusfilosofian kaanoniin kuuluviin teksteihin hieman huvittuneesti... tai kyllästyneesti - Mielialasta riippuen. Tai oikeastaan kyllästyminen koskee kaanoniin kuuluviasta teksteistä kirjoitettuja selityksiä, tutkielmia. Tällainen hartauskirjallisuus onnistuu aikaa myöten korvaamaan autenttisen tekstin siitä tehdyllä tulkinnalla. Samalla kadotetaan myös tekstin alkuperäinen konteksti. Lukekaa lapset klassikkoja, lukekaa niitä uudelleen.

Aikoinaan Neillin teksteissä häiritsi moni asia. Nyt lähinnä hymyilyttää hänen rakentamansa paperiset olkinuket. Olkinukkena saa toimia milloin kasvoton koululaitos, milloin lapseltaan liikaa vaativa vanhempi tai kaavoihinsa kangistunut opettaja. Eikä siinä mitään. Aiheetonkin kritiikki voi käynnistää aiheellisen muutoksen. Silti olisin halunnut kysyä Neilliltä, että eikö olekin kamalaa, kun vanhemmat lähettävät lapsensa Summerhilliin eivätkä kasvata heitä itse kotona. Ehkäpä Neill olisi vastannut tähän, että Summerhillissä lapset saavat kasvaa maaseudun rauhassa. Tätä hän näemmä piti hyvin tärkeänä lähtökohtana. Ehkäpä tuohon mielipiteeseen liittyi enemmän nostalgiaa kuin selvää kasvatusajattelua.

Neill oli opiskellut yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja hän julkaisi useita kaunokirjallisia teoksia elämänsä aikana. Onko tässä nyt taas yksi kirjallisuudentutkija joka olisi oikeasti halunnut olla oikea kirjailija? Luultavasti myös hänen kasvatusfilosofisia teoksiaankin kannattaa lukea sanataiteena. Toisaalta juuri omakohtaisen kerronnan kautta Neill tulee puhutelleeksi lukijaansa. Hän kuvailee kokemuksiaan, onnistumisia ja epäonnistumisia. Lukijan on tällöin helppo pohtia mitä itse olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Hänen kanssaan voi olla eri mieltä tehdyistä ratkaisuista ja tulkinnoista, mutta se ei ole merkityksellistä. Merkityksellistä on se, että Neill pakottaa ajattelemaan.

Vaikka Neillin ajatukset saivat paljon julkisuutta varsinkin hänen uransa loppupuolella 1960-luvulla, ei Summerhillistä muodostunut koskaan massaliikettä. Tässä mielessä Summerhillin vaikutus jäi vähäiseksi. Neillin teoksilla taisi olla kuitenkin valtava välillinen vaikutus. Hänestä keskusteltiin - tai oikeastaan väiteltiin - kaikkialla; varmasti myös opettajanhuoneissa. 1970-luvulla monet suomalaisetkin opettajat rupesivat tuntemaan huonoa omaatuntoa, kun he työssään joutuivat komentamaan ja määräämään oppilaitaan. Samalla Neill ansaitsi provokatiivisten lausuntojensa ansiosta hyvän kohteen konservatiivisia arvoja kannattavalle koulukritiikille. Tuo "vapaan kasvatuksen" apostoli ja hänen aatteensa tarjosivat sopivan selityksen milloin mihinkin
koulun ongelmaan. Sillä, että Neill pyrki itsepintaisesti sanoutumaan irti "vapaaseen kasvatukseen" liitetyistä vääristä mielikuvista, ei ollut vaikutusta. Näinhän se usein menee.

Neilliä lukiessa tulee mieleen, että hänen tietonsa psykologiasta ja kasvatustieteestä olivat melko puutteelliset. Hänen sitoutumisensa freudilaiseen psykologiaan asettaa Summerhill-pedagogiikan lähtökohdat heikolle perustalle. Neillin johdonmukaisesti harrastama lasten kognitiivisen kehityksen vähättely tuntuu nykyoloissa kestämättömältä (vaikka toki ymmärrän sen olleen vastalause sille, että lapset laitetaan uraputkeen 5-vuotiaana). Nykykäsityksen mukaan ulkoluku ja uusien tietojen pänttääminen on tärkeää ajattelutaitojen oppimiselle (tekemällä oppimisen ohella).

Neill, joka oli itse kypsynyt hyvin hitaasti sovelsi omaa elämäänsä pedagogiikkaansa. Kaikki opettajat tekevät luultavasti juuri näin - hyvässä ja pahassa. Monista Neillin opettajille antamista ohjeista tärkeimmäksi nousee mielestäni se, että huumorintajuisuus tekee hyvän opettajan paremmin kuin mikään muu ominaisuus. Huumorintajuisuuteen tulee liittyä paitsi kykyä nauraa itselleen myös empatiaa. Pelkäänpä, etten voi opettaa sitä opettajankoulutuslaitoksessa. Itsekin olen vasta vähitellen lakannut pelkäämästä opiskelijoita.

outoa jorinaa

Olin ollut kuumeen noustessa viikon maalla. Ei nuhaa, ei yskää, vain kuumetta. Lantion alueella tuntui särkyä, pää oli kipeä. Muutaman päivän podettuani päätin mennä lääkäriin. Vanha ja kokeneen oloinen lääkäri totesi lakonisesti, että kyse on myyräkuumeesta. Otti vielä vasta-ainekokeet - varmuuden vuoksi, vaikka sanoikin olevansa varma asiasta. Myöhemmin osoittautui, että lääkäri oli oikeassa. Siinä menikin sitten kolme-neljä viikkoa puolikuntoisena. Vene jäi laskematta vesille ja parin Heikille lupaamani artikkelin kirjoittaminen viivästyi pahasti. Koholla olevat maksa ja munuaisarvoni muistuttavat edelleenkin siitä, että en ole vieläkään täysin kunnossa.

Myyräkuume sairastetaan vain kerran, joten nyt ei sitten tarvitse enää pidätellä henkeä penkoessa lautakasoja. Kesällä tuli luettua monia sellaisia kirjoja, jotka olin aiemmin työntänyt odottamaan sopivampaa hetkeä. Nyt oli viimein sopiva hetki lukea uudestaan A.S. Neillin tuotanto. Luin myös Karl Bruhnin "Johdatus opetusoppiin" (1965) ja luinpa pitkästä aikaa yhden romaaninkin. Tai, oikeastaan Hämeen-Anttilan Suden vuosi on melkein ammattikirjallisuutta. Kirjan toinen päähenkilöistä on oppinut, mutta vähän julkaiseva dosentti, joka ei pärjää virantäytöissä liukkaammille työtovereilleen. Yksi hauskimmista kohdista oli se, jossa dosentti täyttää yliopiston julkaisukaavaketta. Kaavakkeen kysymykset olivat aitoja. Dosentti löytää uuden rakkaan luennolta; Hämeen-Anttilan Sari Karaslahti tuntui vähän liiankin täydelliseltä naiselta.

A.S. Neillin Reksi, reksi, koirankeksi (1974) ja Vapautta ei mielivaltaa (1969) -teokset herättivät pohtimaan taas kerran kirjailijan ja hänen maineensa välistä problematiikkaa. Neill muutti mieltään monessa asiassa uransa eri vaiheissa. Se, mitä arkikielessä nimitetään vapaaksi kasvatukseksi, ei näytä sopivan kovin hyvin Neillin myöhäisvaiheen kasvatusajatteluun. Toisaalta monelta opiskelijalta näyttää jääneen huomaamatta, kuinka järisyttävä vaikutus Homer Lanella ja parilla 1920-luvun psykoanalyytikolla oli Neilliin. Lane oli itseoppinut unien tulkitsija, joka otti Neillin potilaakseen oleskellessaan vähän ennen kuolemaansa Lontoossa. Neill vähättelee myöhemmin noiden istuntojen merkitystä, mutta hän näyttää tässä yhteydessä unohtaneen kuka oli. Psykoanalyysi on Summerhillin avain. Jännää, että Neill hääräsi alkuaikoina paljonkin Steiner-pedagogien, antroposofien kanssa. Osa tästä jengistä hurahti sittemmin myös spiritismiin, mutta Neill näyttää säästyneen siltä. Hän on kaikesta huolimatta skeptikko, uskonnollisesti immuuni, parannuksen tehnyt ja katkolla oleva kalvinisti.

kotiseutumatkailua

Muutama viikko sitten vaimoni kertoi varanneensa meille hotellihuoneen Mustion linnasta. Hän ilmoitti samalla, että sinne pitäisi lähteä moottoripyörällä. Ei mikään hullumpi yllätys! Emme suunnitelleet reittiämme tarkkaan, mutta päätimme välttää tällä kertaa valtateitä - meillä kun ei ollut mitään kiirettä.

Mukaan pakattiin aivan minimaalinen matkavarustus: alusvaatteita, lämmin vaihtokerrasto, sadeasut, ulkoilukengät, farkut ja henk. hygieniatarvikkeet. Illallisvaatteet tuottivat vähän päänvaivaa. Mustiossa on kuuluisa ravintola ja sinne ei ihan fleeseissä ole mukava mennä. Piti keksiä jotakin rypistymistä kestävää, mutta siistiä. Miehille ongelma ei ole kovin suuri: rypistymättömiä kangashousuja ja kauluspaitoja on tarjolla. Loppujen lopuksi kävi niin, että vaimoni sivulaukku oli tyhjempi kuin minun! Älkää kysykö miten hän sen teki. En tiedä.

Ensimmäiset 100 kilometriä matkasta ajoimme tyhmiä, tuttuja ja huonokuntoisia teitä. Matkan varrelle sattunut Kurjenrahkan kansallispuisto oli tosin aikamoinen elämys. Katseltuaan satoja kilometrejä Pusikko-Suomea, tekee tien varressa oleva vanha korpimetsä uskomattoman vaikutuksen. Tässä Teppo Pihlajamäen kuvia Kurjenrahkasta.

Moottoripyöräilijä voi kaivaa kameran esiin vain taukopaikoilla. Siksi kuvista tulee usein tällaisia: (Kuva on Aurasta)

Onnistuimme matkalla löytämään myös vähän idyllisempiä kohteita. Vähän ennen Kemiön keskustaa näin tien varressa kyltin, missä luki "Sagalund elää!". No jopas jotakin, ajattelin, sielläpä pitää sitten käydä. Kohde - siis Kemiön Sagalund osoittautui todella vierailemisen arvoiseksi paikaksi. Päärakennuksessa, vanhassa emäntäkoulussa, on kiva puoti, mukava kahvila ja pieni erikoisnäyttely. Opastettu kierros oli sikäli hauska, että kattoi olimme sen ainoat osallistujat. Ehdimme tunnin aikana tutustua vain osaan museoalueen rakennuksista. Museoalueella oli muun muassa sangen aidon oloisesti kalustettu koulurakennus. Opas oli harjoitellut läksynsä hyvin, sillä hän korosti ehtimiseen, että niin koulu kuin sen kalusteetkin oli tuotu muualta. Sagalundin museoalue on Kemiöläisen opettajan, N.O. Janssonin, intohimoisen kansanperinne- ja kotiseutuharrastuksen tulosta. Kansakoulunopettajat ovat tehneet tuhojaan muuallakin; muistelen, että Pielisen valtava kotiseutumuseo Lieksassa on niin ikään paikallisen opettajan työn tulosta.

Ajelimme illan suussa Pohjan ja Fiskarsin läpi, ja muistin samalla millaista moottoripyöräily voi olla. Kauniita ja vaihtelevia maisemia ja hyväkuntoinen mutkatie...

En ollut aiemmin käynyt Mustion linnassa, vaikka seutu onkin minulle hyvin tuttua. Linna on ollut avoinna yleisölle vasta 1990-luvun lopulta. Sama taitaa koskea myös Fagervikia - se ei ole ollut avoinna yleisölle.

Illalla vyöryimme linnan ravintolasta puistoon iltakävelylle. Paikka on näkemisen arvoinen.
Osa kävelykierroksesta kulkee laitureita pitkin.

Seuraavana päivänä poikkesimme Tammisaaressa ja tietenkin myös Raseporissa - sehän sijaitsee Snappertunan ns. "pikataipaleen" varrella. Kävimme myös katsomassa miltä Barösund näyttää maista käsin katsottuna. Olen nähnyt salmen lukuisia kertoja purjeveneestä käsin.

Oli erikoinen tunne ajaa Kela-Kirkkonummi-tietä prätkällä, sillä edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua jo 20 vuotta. Silti muistin vielä jokaisen mutkan. Tie on vanha, tien laidat muuttuvat.

Tien varteen on kasvanut valtava määrä taloja. Mistä nuo kaikki ihmiset ovat tulleet? Miksi kaikki uudet omakotitalon näyttävät samoilta? Jokaisen pihassa on keskikokoinen farmariauto (niin minullakin). Kela ja jopa Finnsbacka olivat melkein maaseutua sillon kun minä olin nuori. No, ei ehkä ihan Finnsbacka... Sama koskee myös Jorvasta. Nyyh, en enää tunne vanhaa kotiseutuani! Ironista, mutta sama tunne on yhteinen kaikille vanhoille "alkuperäisille" Kirkkonummelaisille. Heidän vanhempansa ja isovanhempansa palasivat 50-luvulla muuttuneelle kotiseudulleen, eikä vanhasta Kirkkonummesta ollut mitään jäljellä.

Näitä asioita miettien suuntasin keulan kohti Someroa ja Koski TL:ää. Sieltä sitten Oripäähän ja... Ajoimme kahden päivän aikana lähes 700 km. Viimeiset 100km alkoi tuntua jo siltä, että vähempikin olisi sille päivälle voinut riittää. BMW:n penkki ei nimittäin ole mikään sohva.

Matkan opetuksia: kannattaa pysähtyä vähintään 100 km:n välein, vaikka tuntuisikin siltä, että voisi vielä jaksaa. Vasta pyörän päältä noustua huomaa, kuinka väsynyt oikeasti onkaan.

Kuinka lausunto kirjoitetaan

Onpa taas kulunut pitkä aika edellisestä blogimerkinnästä. Nyt on aikaa uuteen kirjoitukseen. On kesälomani ensimmäinen päivä! En muuten haluaisi kuulua niiden joukkoon, jotka valittelevat aina kiirettä. Joillekin sana kiire merkitsee sitä, että on normaalisti töitä.

Olen tällä välillä kirjoitellut joitakin rivejä toiseen blogiini - siihen, minkä nimeä ei voi täällä mainita. Miksikö? No, joutuisin sitten tulemaan kaapista, enkä ole varma haluanko vielä luopua blogiani viettelevästi verhoavasta salamyhkäisestä.

Viime viikolla oli kirjoitettava kaksi gradulausuntoa, istuttava parissa kokouksessa ja haastateltava kuusi opintoneuvojan paikkaa hakenutta hakijaa. Edellisellä viikolla haastattelin kymmenen koulutukseen hakenutta opiskelijaa. Koulutuksen hakeneet tuntuivat tänä vuonna jotenkin erilaisilta. Ehkä se johtui siitä, että tiesin heidän valikoituneen haastateltaviksi eri tavalla kuin aiemmin. He eivät olleet joutuneet kirjoittamaan riviäkään esikarsinnassa. Heitä ei oltu karsittu myöskään koulu/ yo-todistuksen tai työkokemuksen perusteella. Esivalinta oli tehty ainoastaan VAKAVA -monivalintakokeen perusteella.

Valintojamme oli lisäksi päätetty keventää kutsumalla vain kaksinkertainen määrä hakijoita valintakokeisiin. Tämä merkitsee, että keskimäärin joka toinen haastateltavistamme pääsee koulutukseen. Ääk! Joukossa oli vain pari sellaista hakijaa, joista pystyi arvaamaan, että he tulevat melkoisella varmuudella menestymään sekä opiskelijoina että opettajina (usein myös muilla aloilla). Tiedän kyllä hyvin senkin, että lahjakkuus ja motivoituneisuus jäävät helposti kouluttajalta huomaamatta: keskiverroksi arvioitu henkilö voi osoittautua tositoimissa aivan täydelliseksi virtuoosiksi. Jotenkin minua kuitenkin arveluttaisi suositella koulutukseen hakijaa, joka esim. kertoo haluavansa pitää etäisyyttä lapsiin, tai on jyrkästi sitä mieltä, että ei haluaisi kasvattaa oppilaita - ainoastaan opettaa.

Kasvatustieteitä aiemmin lukeneet erottuvat helposti joukosta. He ovat oppineet "oikean" jargonin, mikä tekee heidän arvioimisestaan todella haastavaa. Oli vaikea raottaa tuota opetellun diskurssin panssaria. On muuten jännää, että haastattelussa on kysyttävä myös niitä kysymyksiä joihin kaikki hakijat ovat valmistautuneet. Sellaiset kysymykset vapauttavat tunnelmaa varsinaisille kysymysten tekemiselle.

Pähkäilin kahden gradulausunnon kanssa lähes koko työpäivän. Lausuntoja on vaikea kirjoittaa keskinkertaisista tai heikoista töistä. Kauhistuin silti kun luin erästä parin vuoden takaista lausuntoani Tiian gradusta. Olin siinä asiallisesti oikeassa, mutta käyttämäni sanamuodot vaikuttavat todella ankarilta, ehkä tylyiltäkin. Huomaan, että moni kollegani tyytyy paljon leppoisampiin sanamuotoihin. Moni lausunto on itse asiassa täysin ala-arvoinen; niistä näkee, ettei käsiteltävää työtä ole aina edes kunnolla avattu.

Kuinka lausunto kirjoitetaan (ei vaadi työn lukemista)
1. Kehutaan tutkimusta kiinnostavaksi ja ajankohtaiseksi (jotkut lausunnonantajat kopioivat tähän gradusta löytämänsä sitaatin, missä tekijä puhuu työnsä merkityksestä)
2. Sanotaan jotain epämääräistä kysymyksenasettelusta ja viitataan aineistoon/ mittariin/ tutkimusjoukon kokoon
4. Satunnaisesti valittua metodipuhetta (jos lausunnon kirjoittajan paukut riittävät siihen)
5. Huomautetaan jotakin kriittistä tutkimuksen luotettavuustarkastelusta
6. Etsitään virhe lähdemerkinnöistä (varsinkin jos kohta 4 on ohitettu).
7. Kiitellään tutkimuksen kieltä tai todetaan, ettei kielessä ole ongelmia, tai vaihtoehtoisesti voi sanoa jotakin työn rakenteesta yleensä (keskittymättä yksityiskohtiin)

Onnelassa

Olin tieteen Onnelassa. Tuo tutkimuksen Kaukametsä sijaitsee tunnin junamatkan päässä Lontoosta koiliseen. Kaupungin nimi on Cambridge. Kuten tiedätte, lähettyvillä on toinenkin akateemisen maailman pyhiinvaelluskohde, mutta sen nimeä ei Cambridgessä pidä ääneen lausua. Paikallinen taksikuski opetti minulle, että jos tässä kaupungissa haluaa puhua jotakin O -yliopstosta, niin silloin käytetään ilmaisua "The other University".

Ystäväni L. työskentelee professorina Cambridgen Emmanuel Collagessa. Hän on oman alansa kiistaton huippuasiantuntija, jolla on lukuisia kansainvälisesti tunnettuja julkaisuja. Hän ei ole tohtori! Niin juuri, luitte aivan oikein. Nyt korvat hörölle J.P. ja te muut siellä professoriliitossa. Huippuyliopistossa virantäytössä oikea asiantuntemus voi todellakin merkitä enemmän kuin paperit, tutkinnot ja muut sen kaltaiset muodollisuudet. Meillä täällä provinssissa L. ei voisi missään tapauksessa saada professuuria, olisipa hän kuinka hyvä tiedemies tahansa. L. ei saisi ohjata myöskään väitöskirjoja, ei vaikka hän sattuisi hallitsemaan väitöstutkimuksen alan parhaiten maailmassa. En osaa sanoa, onko tilanne toinen esimerkiksi luonnotieteessä tai tekniikan alalla.

Ehkä arvaatte, että tämä asia on vähän ajankohtainen myös minulle itselleni. On nimittäin käynyt ilmi, että minua ei luultavasti hyväksytä parin kasvatushistorian alaan liittyvän väitöskirjan 1. ohjaajaksi koska en ole professori. Dosentti ei kuulema riitä. Sillä, että minulla on kasvatushistorian alalta paljon näyttöjä ja luultavasti myös eniten historianopintoja, ei ole merkitystä. Kotimaisessa "huiputusyliopistossa" vain muodolla on merkitystä - sisältöjä ei koskaan avata.

L. Kertoi, että heillä on Cambridgessä viiden hengen pienryhmät. Hän tosin valitteli, että ryhmäkoko ei ole oikein tehokas varsinkin opintojen alkuvaiheessa, jossa opiskelijat käyttävät vielä paljon aikaa juhlimiseen. Pienryhmä menee hukkaan jos kaikki eivät ole valmistautuneet opiskelutilanteeseen hyvin. Se on totta.

Parhaan opetuksen ja tutkimuksen puitteiden rakentaminen voi olla lopulta aika jyrkästi ristiriidassa omaksumamme kansansivistysaatteen kanssa. Ai miksi? No, jos kopioisimme vaikkapa Cambridgen mallin tänne, niin se vaatisi ainakin näitä muutoksia:

• Vähennetään sisäänottoa siten, että jokaista viittä opiskelijaa kohden olisi yksi opettaja. Karkeasti laskettuna tämä merkitsisi meillä LOK sisäänoton vähentämistä 62:sta noin 10:een.
• Nostetaan jatko-opiskeluoikeuden saamisen rajaa niin, että jokaista professoria kohden on viisi jatko-opiskelijaa (koko laitoksella olisi tämän jälkeen 5*5 =25 jatko-opiskelijaa kirjoilla nykyisen sadan sijasta)
• Erotetaan ne professorit, jotka eivät julkaise tai opeta aktiivisesti (muutama taitaisi lähteä... ;-))
• Asetetaan huikeat lukukausimaksut
• Vaaditaan kaupungilta maa-alueita ja pyydetään niistä sitten vuokraa, otetaan omat rakennukset omaan omistukseen, perustetaan oma kirjankustantamo ja ennen kaikkea rakennetaan tietoisesti eliittijoukon identiteettiä (samalla kaavalla kuin esm. LjK:ssa).
  

Helppoa tentinkorjausta

Koska tieteenalamme näytöt annetaan pääasiassa sanoilla, on sujuva sanankäyttö edellytys opinnoissa etenemiselle. Hyvä kirjoittaja voi päästä vähemmällä. Varsinkin graduvaiheessa erot tulevat näkyviin.... tai ovathan tentitkin tavallaan näyttöjä myös kirjoitustaidosta.

Olen kyllä lukenut Ciceroni ja tiedän kyllä, että sanomisen taidon pitäisi olla yhteydessä tietämiseen ja ajattelmisen taitoon. En osaa sanoa oliko kyse Ciceron toiveesta, ihanteista vai hänen ja monien muiden senaattoreiden havainnoista.

Yhtä kaikki Cicero julistaa "Puhujasta" -teoksessaan, että jos henkilöllä ei ole mitään sanottavaa, ei paraskaan kirjoittaja pysty tekemään hyvää vaikutusta. Rohkenen väittää varovasti vastaan, sillä tiedämmehän monien historiaan jääneiden "suurpuheiden" olevan paperilta luettuna yllättävän tyhjiä, täynnä naiiveja kielikuvia ja iskulauseita.

Tyhjästä nyhjääminen - ja nyt pääsemme takaisin kasvatustieteeseen - on myös tietyn opiskelijaryhmän, ns. tenttivastausvirtuoosien erityislahjakkuuden ilmentymä. Paljon tenttejä korjanneet tietävät, että täysin väärät ja kaikkein parhaimmat vastaukset erottuvat nopeasti pinosta. Eniten aikaa menee laajojen, jatkuvasti samaa asiaa kertaavien vastausten arviointiin. Parhaimmat tyhjänkirjoittajat rakentavat vastauksensa kysymyksestä löytämiensä sanojen ympärille - tuomatta kuitenkaan vastauksessaan esiin mitään uutta. Niinpä tentaattorin kannalta paras kysymys ei anna tartuntapintaa arvaajille.

Luin vappuaattona kasan metodologian tenttejä ja tajusin keksineeni "the ultimate" tenttikysymyksen. Luulin kysymykseni olevan helpohko, olihan tenttikirjassa aiheesta aika pitkä pätkä. En olisi osannut arvata etukäteen, että vain muutama paristakymmenestä opiskelijasta selviytyi kysymyksestäni.

Tahdotteko tietää mitä kysyin? Voin kertoa sen, mutta jääkööt tieto sitten ihan näin meidän keskeiseksemme. Kysymykseni kuului: "Kerro diskursiivisista analyysitekniikoista*)".

Ja katso! Tentti toisensa jälkeen sain lukea aineiston järjestämisestä tyypittelemällä. Useimmat puhuivat vieläpä haastatteluaineistoista (mikä ei kylläkään ole virhe, mutta ei ole oikein tyypillinen esimerkki). Mikä tähän voi olla syynä. Luulen suurimpana syynä olevan sen, ettei asiaa käsitelty luennolla. Aihepiiri ei myöskään taida kuulua yleissivistykseen, eikä käsite anna paljoakaan pureskeltavaa arvaajille. Metodisena näkökulmana diskurssianalyysi voi olla vähän outo pragmaattisille kasvatustieteilijöille. Tai sitten kevään viimeiseen rästitenttiin ei jaksettu enää lukea.

Huomautan nyt vielä varmuuden vuoksi, että opiskelijan huono menestys tentissä on myös minun tappioni. Onnekseni porukka näyttää omaksuneen luentoni aika hyvin.

*) Korkeasti oppineet lukijani ihmettelevät varmaan kysymyksen muotoa. Tuo käsite "diskursiiviset analyysitekniikat" oli poimittu tenttikirjan otsikosta. Tekstissä kyllä selitettiin, mikseivät tekijät halunneet käyttää sanaa diskurssianalyysi.