Onnelassa

Olin tieteen Onnelassa. Tuo tutkimuksen Kaukametsä sijaitsee tunnin junamatkan päässä Lontoosta koiliseen. Kaupungin nimi on Cambridge. Kuten tiedätte, lähettyvillä on toinenkin akateemisen maailman pyhiinvaelluskohde, mutta sen nimeä ei Cambridgessä pidä ääneen lausua. Paikallinen taksikuski opetti minulle, että jos tässä kaupungissa haluaa puhua jotakin O -yliopstosta, niin silloin käytetään ilmaisua "The other University".

Ystäväni L. työskentelee professorina Cambridgen Emmanuel Collagessa. Hän on oman alansa kiistaton huippuasiantuntija, jolla on lukuisia kansainvälisesti tunnettuja julkaisuja. Hän ei ole tohtori! Niin juuri, luitte aivan oikein. Nyt korvat hörölle J.P. ja te muut siellä professoriliitossa. Huippuyliopistossa virantäytössä oikea asiantuntemus voi todellakin merkitä enemmän kuin paperit, tutkinnot ja muut sen kaltaiset muodollisuudet. Meillä täällä provinssissa L. ei voisi missään tapauksessa saada professuuria, olisipa hän kuinka hyvä tiedemies tahansa. L. ei saisi ohjata myöskään väitöskirjoja, ei vaikka hän sattuisi hallitsemaan väitöstutkimuksen alan parhaiten maailmassa. En osaa sanoa, onko tilanne toinen esimerkiksi luonnotieteessä tai tekniikan alalla.

Ehkä arvaatte, että tämä asia on vähän ajankohtainen myös minulle itselleni. On nimittäin käynyt ilmi, että minua ei luultavasti hyväksytä parin kasvatushistorian alaan liittyvän väitöskirjan 1. ohjaajaksi koska en ole professori. Dosentti ei kuulema riitä. Sillä, että minulla on kasvatushistorian alalta paljon näyttöjä ja luultavasti myös eniten historianopintoja, ei ole merkitystä. Kotimaisessa "huiputusyliopistossa" vain muodolla on merkitystä - sisältöjä ei koskaan avata.

L. Kertoi, että heillä on Cambridgessä viiden hengen pienryhmät. Hän tosin valitteli, että ryhmäkoko ei ole oikein tehokas varsinkin opintojen alkuvaiheessa, jossa opiskelijat käyttävät vielä paljon aikaa juhlimiseen. Pienryhmä menee hukkaan jos kaikki eivät ole valmistautuneet opiskelutilanteeseen hyvin. Se on totta.

Parhaan opetuksen ja tutkimuksen puitteiden rakentaminen voi olla lopulta aika jyrkästi ristiriidassa omaksumamme kansansivistysaatteen kanssa. Ai miksi? No, jos kopioisimme vaikkapa Cambridgen mallin tänne, niin se vaatisi ainakin näitä muutoksia:

• Vähennetään sisäänottoa siten, että jokaista viittä opiskelijaa kohden olisi yksi opettaja. Karkeasti laskettuna tämä merkitsisi meillä LOK sisäänoton vähentämistä 62:sta noin 10:een.
• Nostetaan jatko-opiskeluoikeuden saamisen rajaa niin, että jokaista professoria kohden on viisi jatko-opiskelijaa (koko laitoksella olisi tämän jälkeen 5*5 =25 jatko-opiskelijaa kirjoilla nykyisen sadan sijasta)
• Erotetaan ne professorit, jotka eivät julkaise tai opeta aktiivisesti (muutama taitaisi lähteä... ;-))
• Asetetaan huikeat lukukausimaksut
• Vaaditaan kaupungilta maa-alueita ja pyydetään niistä sitten vuokraa, otetaan omat rakennukset omaan omistukseen, perustetaan oma kirjankustantamo ja ennen kaikkea rakennetaan tietoisesti eliittijoukon identiteettiä (samalla kaavalla kuin esm. LjK:ssa).
  

Helppoa tentinkorjausta

Koska tieteenalamme näytöt annetaan pääasiassa sanoilla, on sujuva sanankäyttö edellytys opinnoissa etenemiselle. Hyvä kirjoittaja voi päästä vähemmällä. Varsinkin graduvaiheessa erot tulevat näkyviin.... tai ovathan tentitkin tavallaan näyttöjä myös kirjoitustaidosta.

Olen kyllä lukenut Ciceroni ja tiedän kyllä, että sanomisen taidon pitäisi olla yhteydessä tietämiseen ja ajattelmisen taitoon. En osaa sanoa oliko kyse Ciceron toiveesta, ihanteista vai hänen ja monien muiden senaattoreiden havainnoista.

Yhtä kaikki Cicero julistaa "Puhujasta" -teoksessaan, että jos henkilöllä ei ole mitään sanottavaa, ei paraskaan kirjoittaja pysty tekemään hyvää vaikutusta. Rohkenen väittää varovasti vastaan, sillä tiedämmehän monien historiaan jääneiden "suurpuheiden" olevan paperilta luettuna yllättävän tyhjiä, täynnä naiiveja kielikuvia ja iskulauseita.

Tyhjästä nyhjääminen - ja nyt pääsemme takaisin kasvatustieteeseen - on myös tietyn opiskelijaryhmän, ns. tenttivastausvirtuoosien erityislahjakkuuden ilmentymä. Paljon tenttejä korjanneet tietävät, että täysin väärät ja kaikkein parhaimmat vastaukset erottuvat nopeasti pinosta. Eniten aikaa menee laajojen, jatkuvasti samaa asiaa kertaavien vastausten arviointiin. Parhaimmat tyhjänkirjoittajat rakentavat vastauksensa kysymyksestä löytämiensä sanojen ympärille - tuomatta kuitenkaan vastauksessaan esiin mitään uutta. Niinpä tentaattorin kannalta paras kysymys ei anna tartuntapintaa arvaajille.

Luin vappuaattona kasan metodologian tenttejä ja tajusin keksineeni "the ultimate" tenttikysymyksen. Luulin kysymykseni olevan helpohko, olihan tenttikirjassa aiheesta aika pitkä pätkä. En olisi osannut arvata etukäteen, että vain muutama paristakymmenestä opiskelijasta selviytyi kysymyksestäni.

Tahdotteko tietää mitä kysyin? Voin kertoa sen, mutta jääkööt tieto sitten ihan näin meidän keskeiseksemme. Kysymykseni kuului: "Kerro diskursiivisista analyysitekniikoista*)".

Ja katso! Tentti toisensa jälkeen sain lukea aineiston järjestämisestä tyypittelemällä. Useimmat puhuivat vieläpä haastatteluaineistoista (mikä ei kylläkään ole virhe, mutta ei ole oikein tyypillinen esimerkki). Mikä tähän voi olla syynä. Luulen suurimpana syynä olevan sen, ettei asiaa käsitelty luennolla. Aihepiiri ei myöskään taida kuulua yleissivistykseen, eikä käsite anna paljoakaan pureskeltavaa arvaajille. Metodisena näkökulmana diskurssianalyysi voi olla vähän outo pragmaattisille kasvatustieteilijöille. Tai sitten kevään viimeiseen rästitenttiin ei jaksettu enää lukea.

Huomautan nyt vielä varmuuden vuoksi, että opiskelijan huono menestys tentissä on myös minun tappioni. Onnekseni porukka näyttää omaksuneen luentoni aika hyvin.

*) Korkeasti oppineet lukijani ihmettelevät varmaan kysymyksen muotoa. Tuo käsite "diskursiiviset analyysitekniikat" oli poimittu tenttikirjan otsikosta. Tekstissä kyllä selitettiin, mikseivät tekijät halunneet käyttää sanaa diskurssianalyysi.

artikkelitehdas

Olin kehityskeskustelussa uuden esimieheni kanssa. Hän oli ensimmäinen joka ei ryhtynyt puhumaan siitä, mitä kaikkea minun olisi vielä tehtävä. Hänellä oli malttia ymmärtää, että minä olen protestantti. Ja protestantti kilvoittelee itsensä kanssa ilman jatkuvaa sparraamistakin.

Minua varoitettiin. On tulossa virantäyttöjä ja eräälle eteenpäinpyrkivälle kollegalleni kirjoitetaan kimpassa julkaisuja. Heillä on tehdas, johon minä en pääse töihin. Olen vähän huvittunut siitä, että minua pidetään noin pahana kilpahakijana.

Luulin ensin, ettei tuo tieto haittaa minua, mutta tänään heräsin ajatellen tehdasta ja tehtailijoita.

Tämä liittyy kai siihen, että päästäkseen professoriksi (meidän alallamme) pitää oppia vainoharhaiseksi. Mitä useamman haun häviää tehtailijoille, sitä enemmän vainoharhaisuuteen liittyy katkeruutta (toiset sanovat sitä realismiksi). Silloin ainoaksi iloksi jää huudella ironisia kommetteja henkilöstökokouksessa - ja jos kokouksia ei järjestetä, niin ainahan voi äyskiä opiskelijoille vastaanotolla.

Nyt menen lukemaan tenttejä. Onneksi saan päteä edes pelättynä(?) tentaattorina.

Kuva: Early Office Museum

oppilaat kuntoon meditoimalla

Olen ollut väsynyt vaikka en olekaan tehnyt oikeita töitä. Olen istunut kokouksissa, puhunut puhelimessa ja juossut seuraavaan kokoukseen. Sellaista se lakeijan elämä on.

Onneksi Hesari pitää huolen siitä, että minulla riittää kirjoitettavaa blogissani. Tämän päivän lehdessä (28.4.07) on puolen sivun juttu Ashley Deansin Helsingissä pitämästä esitelmästä. Uutisen otsikkona on: "Meditaatiota tuodaan Suomenkin kouluihin". Tekstistä ilmenee, että esitelmätilaisuus oli järjestetty opetushallituksen edustajille ja opettajille. Koska olen tosikko, en osaa sanoa, onko toimittaja Anna Karismo tekstissään ironinen vai ei. Uutisessa ei kerrota lähemmin sitä miten kouluhallitus asiaan suhtautui; esitettiinkö kriittisiä kysymyksiä, naurettiinko vai ilmoittautuivatko opetusneuvokset seuraavalle joogalentokurssille. Luultavasti Deans oli tuotettu maahan puffaamaan Helsinkiin suunnitteilla olevan meditaatio (TM) koulun lupahakemuksen käsittelyä (kutsuja ei ole OPH, vaan varmaankin jokin jooga-tukiryhmä). Deans itse on kiertänyt maailmalla vuosia "todistamassa". Se on hänen elinkeinonsa.

Edellinen transsendenttisen meditaation huippukausi Suomessa oli 1970-luvun puolivälissä. Tällöin oli muotia hakea aineksia elämänfilosofiansa Intiasta. Muistan kuinka muutamat naapurimme raahasivat lapsiaan gurujen luoksi. Minua ei päästetty. Olin siitä vähän ihmeissäni ja ehkä vähän loukkaantunutkin. Pojat kertoivat pihalla, että jokaiselle heille oli annettu salainen mantra. Kun nyt katson noiden perheiden elämää, niin ei tainnut olla apua TM:stä.

Paheksun! Paheksun kouluhallitusta siitä, että he antoivat Ashely Deansille puheenvuoron. Vähintäänkin olisi ollut kohtuullista pyytää joku skeptikko paikalle (James Randi on joskus ottanut osaa tällaisiin väittelyihin). Tässä menee mielestäni liberaalisuuden raja; opetustoimi ei saa kuunnella tällaisia saarnamiehiä. Tämän jälkeen Deans kulkee maailmalla kertomassa, että kansainvälistä tunnustusta saaneen Suomen opetusviranomaiset olivat kutsuneet hänen opettamaan TM:n periaatteita!

Anna Karismo olisi myös voinut nähdä vähän enemmän vaivaa ja selvittää Deansin taustoja. Artikkelissa kerrotaan, että Deans on saanut useita kasvatusalan palkintoja kotimaassa ja ulkomailla, mutta näitä Deansin väitteitä ei kerrota:

1. Tarpeeksi suuri joogalentäjien ryhmä voisi parantaa sairaudet Canadassa (jos hallitus suostuisi kuuntelemaan häntä)
2. Transsendentaalisen meditaation ja joogalennon periaatteet sekä vaikutukset ovat tieteellisesti todistettuja.

Deansin viesti opettajille osoittaa kieltämättä, että kyse on hyvästä kauppamiehestä. Hän nimittäin lupaa, että pari mietiskelytaukoa päivässä ratkaisee kaikki nämä koulun ongelmat:
1. Huonot oppimistulokset, 2) rauhattomuuden 3) masentuneisuuden 4) kouluväkivallan ja 5) kiusaamisen sekä 6) opettajien "burnoutin"!

Sellaiset pseudotieteen edustajat kuten Ashley Deans vertaavat itseään mielellään Galileihin tai muihin vastustusta kokeneisiin neroihin. Jonkun pitäisi huomauttaa hänelle, että Galileilla oli näyttöä. Hän jopa pyysi kirkkoylimystöä kurkistamaan kaukoputkeensa ja toteamaan asiat omin silmin. Lisäksi Galilein havainnot selittivät todellisuutta paremmin kuin virallisesti voimassa ollut malli. Jos siis Deans haluaa Galileiksi, on hänen annettava meille kaukoputki ja sen jälkeen annettava tarkasteltavaksemme sellainen uusi fysiikan kokonaisteoria, joka ennustaa ilmiöitä paremmin kuin nykyinen.

Deansin väitteet ovat tuttuja meille eräästä toisesta kontekstista. Suomessa toimii pieni, mutta äänekäs "luonnonlain puolueeksi" itseään kutsuva ryhmittymä. Hehän väittivät, että kaikki Suomen ongelmat voidaan ratkaista meditoimalla (katsokaapa, mitä heidän kymmenen vuotta vanhoilla sivuillaan sanotaan kasvatuksesta.... Kuulostaako tutulta?). Ryhmä ei saanut edustajaansa eduskuntaan. Nyt siis on vaihdettu strategiaa ja koetetaan kolkuttaa koululaitoksen ovea. Pistäkää ovi säppiin siellä opetushallituksessa ja kaatakaa sulaa lyijyä muurinharjalta!

tuhma ohjaaja, osa XXX

Laitoksen johtaja otti tänään varovaisesti puheeksi, että onko minulla ollut hankaluuksia jonkin ohjattavani kanssa. Ihmettelin kysymystä ja vastasin kieltävästi. Kävi ilmi, että se kotirauhaani häirinnyt opiskelija oli käynyt valittamassa kohtelustaan johtajalle. Että sillä tavalla sitten. Kukahan tässä häiritsee ja ketä? En silti usko, että asia oli esitelty johtajalle ihan tällä tavalla, vaan puhuttu kai huonosta ohjaamisesta ja ristiriidoista. Minulle ei oltu tietenkään kerrottu mitään etukäteen. Tätä blogia pidempään seuranneet tuntevat kuvion.

Ihan yleisesti ja keneenkään oikeaan henkilöön tai tapahtumaan viittaamatta totean, että jossakin vaiheessa tulee hetki jolloin opiskelijan pitää tuottaa tekstiä. Se voi tuntua epäreilulta ja se voi ahdistaa, mutta gradu ei synny kirjoittamatta. Työhön ryhtymistä voi tietysti aina lykätä ryhtymällä riitelemään ohjaajansa kanssa. Jos riitaa ei meinaa syntyä, kannattaa vaikka koettaa tuoda jokaiseen graduistuntoon ja tapaamiseen eri tutkimusasetelma/ kysymyksenasettelu/ tutkimuksen aihepiiri ja vaatia ohjaajaa orientoitumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Varo kuitenkin laittamasta ajatuksiasi paperille - ainakaan laajasti. Ammattilaisen (so. ohjaajasi) pitää pystyä ymmärtämään ideasi ilman että väännät sen rautalangasta.

Jos työsi ei edisty, koeta vaihtaa ohjaajaa. Puhu mahdollisimman monelle keskeneräisestä projektistasi, mutta vältä joutumista kahdenkesken työsi kanssa.

Moni kestää silti graduangstinsa kunnialla. Omasta graduryhmästäni on viime aikoina tullut todella loisteliaita opinnäytteitä. Edellinen, seminaarien musiikinopetusta käsitellyt työ sai eximian. Seuraavista kahdesta työstä toisessa on oivallinen tilasto-osa, jossa tekijä on soveltanut kasvatustieteessä aiemmin hyvin vähän käytettyä ryhmittelyanalyysiä (hierarkkinen klusterianalyysi). Toisen työn metodi ja asetelma on mielestäni lähes uraauurtava. Tekijä, joka on osa-aikainen torikauppias, on tarkkaillut myyntityönsä ohessa vanhempia ja lapsia osoksilla. Hän on jäljittänyt empiirisesti useita erilaisia "neuvottelumalleja" joilla lapset tai vanhemmat suostuttelevat toisiaan ostopäätöstilanteessa.

kiristyskirjeitä

Raahauduin kuumeessa pitämään kritiikkiseminaari-istunnon. Olin jo etukäteen varoitellut opiskelijoitani sähköpostilla, että joudun ehkä perumaan kokoontumisemme sairauteni vuoksi. Illalla, joskus kuuden-seitsemän maissa pärähti päälle unohtunut työkännykkäni soimaan. En vastannut. Uusi soitto parin minuutin päästä. Ajattelin, että sen täytyy olla jotain tärkeää, kun niin sinnikkäästi soittaa. Puhelu tuli opiskelijalta joka tivasi tarkempaa tietoa siitä kuinka sairas olen. Niin juuri! Hän ei osannut päättää lähtisikö kotipaikkakunnalleen vai jäisikö odottamaan mahdollisesti peruuntuvaa seminaaria. Aluksi hämmästyin, sitten suutuin. Minulla ei ikimaailmassa olisi ollut pokeria soittaa illalla yliopistonopettajani sairasvuoteelle; saati sitten ruveta kiristämään häntä. Mielestäni tämänkaltainen arvostelukyvyn puute on lisääntynyt viime aikoina (ilmiö ei tosin koske vain opiskelijoita)

Kun sitten pääsin puolikuolleena takaisin kotiin, piti vielä jaksaa hoitaa pari sähköpostia. Ja katso! Inboxissa oli odottamassa kirje missä ilmoitettiin, että minun pitäisi tarkistaa erään opiskelijan gradu ensi torstaihin mennessä. Tässä on selvä kiristyksen maku. Minun olisi pitänyt peruuttaa koko seminaari. Hyväntahtoisuuttani ei arvostettu.

Ja lisää postia sataa sahköisestä postiluukusta. Eräs tenttitulokseensa (hyl.) pettynyt opiskelija anoo mahdollisuutta ylimääräiseen rästitenttiin. Selitin vastauksessa, että en järjestä henkilökohtaisia rästejä, vaan sama mahdollisuus on tarjottava kaikille. Kirjeenvaihdon edetessä saan lukea, kuinka opiskelu on ajanut perheen köyhyysrajalle, eikä opiskelumotivaatiotakaan enää oikein ole ja kuinka töihin pitäisi päästä. Rivien välissä oleva viesti on, että: "olen lusinut jo niin ja niin monta vuotta, joten päästä nyt läpi tentistä". Tulevan opettajan ei pitäisi ikinä alentua tällaiseen anelemiseen; joutuuhan hän työssään vaatimaan oppilailtaan työntekoa.

Tyypillä oli kuitenkin pokeria kirjoittaa minulle, ettei hän tee tentin kohteena olevilla opinnoilla tulevaisuudessa yhtään mitään. On uskomattoman naiivia tunnustaa tällainen asia tentaattorille! Ajatus on absurdi. Minunhan pitäisi määrätä tällaiselle henkilölle lisää opintoja, sillä hänen tiedonintressinsä on selvästi vielä praktisella tasolla.

Sama opiskelija vihjasi vielä, että jos hän ei saa ylimääräistä tenttiä (siis tavallisten kolmen tenttikerran lisäksi) on se osoitus laiskuudestani Voi jumalauta! Kuka tässä on laiska; tentaattori vai tenttiin lukija? Joukossa on aina niitä, jolla on käytettävissä uskomattoman paljon aikaa "selvittämiseen" ja äärettömän vähän aikaa kirja kädessä istumiseen.

Eräs kollegani kertoi minulle, että hän ottaa "kiristyskirjeet" puheeksi aina ensimmäisessä graduistunnossa. Siellä hän kertoo opiskelijoille, että jos häntä kiristetään aikatauluilla tms. on seurauksena prosessin hidastuminen. Minun tekisi mieleni lähteä samalle linjalle. Ongelmana on kyllä se, että ihan aiheellisetkin huomautukset jäisivät silloin tulematta.

Kuva: Bilibin

kärryllinen ajoitusongelmia

Laitoksemme opintojaksojen ajoitus on mennyt vähitellen sekaisin. Olimme muistaakseni jonkinlaisessa järjestyksessä viimeksi joskus vuosituhannen vaihteessa. Sitten yhteisvalintatoimikunta keksi poistaa harrastuneisuuspisteet valintakoekriteereistä. Tämä aiheutti sen, että "kuusen juurella" suoritettujen kasvatustieteen arvosanojen merkitys korostui entisestään. Hyvin suuri osa koulutukseen valituista oli suorittanut vähintään approbaturin, moni suuren osan aineopinnoistakin. Luulisi, että tämä olisi ilahduttanut meitä. Merkitseehän se periaatteessa sitä, että opettajankouluttajat pääsevät vähemmällä kun avoimen yliopiston opettajat ovat tehneet työt etukäteen.

"Jaa, jaa, hoh, hoo", sanoisi tähän muupipeikon äiti. Uusilla opiskelijoilla on opintoja sieltä ja täältä, mutta ei tuolta. He ovat epäyhtenäinen ryhmä, jolle kuitenkin pitäisi tarjota mielekästä tekemistä siksi ajaksi jonka he ovat päättäneet viettää opinahjossamme. Joukossa on sitten vielä - kai vähemmistönä - niitä opiskelijoita, jotka tarvitsevat kaikki tarjoamamme opintojaksot. He ovat saaneet katsella vierestä kun "kiihdyttäjät", "nopeuttajat" ja "ultranopeuttajat" juoksevat demolta toiselle. Monesti opiskelija on ollut samaan aikaan pois kahdelta demolta - tai siis läsnä kahdella demolla samaan aikaan (vedoten meidän huonosti tekemäämme lukujärjestykseen)

Niinpä joka on opintojen ajoitukseen ryhtynyt, on tahrannut kätensä p*skaan. Kaikilta on tullut haukkuja. Homma on tietenkin sysätty - parhaimpaan venäläiseen hallintotyyliin - kaikkein alimmalla portaalla seisovalle virkamiehelle. Se asia piti ensiksi muuttaa ja siksi tuo lantakuorma seisoo nyt minun pihallani.

Aivan ensiksi pitää kai aloittaa pieni asennemuokkaus. Me emme voi (emmekä ehkä halua) tarjota opintoja missä hyvänsä järjestyksessä ja milloin tahansa, eikä meidän tarvitse kouluttaa ylioppilaasta maisteria kahdessa vuodessa. Vaikka joustammekin mielellämme siellä missä se on mielekästä, eivät opiskelijat ole asiakkaitamme emmekä me ole kauppiaita.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu luokanopettajan musiikin opintojen määrästä. Se, että musiikkia on luokanopettajilla Helsingin OKL:ssä... ei vaan mikäsenytolikaan-tieteellisessä tiedekunnassa 36 tuntia, ei tarkoita että sitä on 36 tuntia kaikissa opettajankoulutuslaitoksissa. Sanoma oli silti oikean suuntainen. Kun miettii, miksi taito- ja taideaineilla on ollut niin hankala tilanne kiristyvässä yliopistomaailmassa, kannattaa pohtia tätä: kuinka moni kasvatus/ käyttäytymistieteellisen tiedekunnan dekaani osaa soittaa jotakin soitinta, kuinka moni on koskaan harrastanut taidetta vakavasti? Niille, jotka ovat tehneet elämässään jotain muutakin kuin kirjoittaneet julkaisuluetteloaan, ei tarvitse vääntää tätä asiaa rauta- tai villalangasta.

KUVA: Bilibin

Yliopisto ja menestys

Uusimman (23.2.07) Suomen Kuvalehden pääkirjoitus on otsikoitu: "Yliopisto ja menestys". Teksti on kovaa. Suomen yliopistolaitos ei houkuttele maailmanluokan tutkijoita ja "parhaimmat aivot" lähtevät maasta. Kumpikin väite voi pitää paikkansa tai sitten ei. Ne kertovat enemmän esittäjänsä toiveista kuin todellisuudesta.

On helppo nähdä, että vain hyvin harvalla uusliberalistisella poliitikolla tai virkamiehellä on oikeasti tuntumaa siihen mitä tieteen tekeminen on. Ja miten heillä olisi? Tiedepolitiikkaamme johtavat opetusministeriön, EVA:n ja Arkadianmäen maisterit. Tuon porukan on aiemmin voinut jättää omaan arvoonsa, koska heillä ei ole ollut juurikaan todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa yliopistolaitokseen ja siellä tehtävään tutkimukseen. Nyt kaikki on toisin.

Elinkeinoelämä tähyää yliopistolaitoksen suuntaan toivoen, että voisi jättää osan tuotekehityksestään tutkijoiden - siis valtion harteille. Tämä tehdään vetoamalla maamme yliopistolaitoksen kilpailukyvyn parantamiseen, tehokkuuteen, aivovientiin jne, jne. Pelottavalta kuulostavia sanoja.

Työskentelin erään tutkimusprojektini yhteydessä erään suuren paperiyhtiön palveluksessa. Huomasin projektin edetessä, että yliopistotutkijan ja yrityksen tuotekehitys/tutkimusjohdon toimintatavat, tavoitteet ja koko ajatusmaailma eroavat toisistaan suunnattomasti. Tyypillistä on, että tutkijan pitäisi pystyä selittämään tutkimansa aiheen merkitys ja sovellus ennen kuin työ on tehty. Tämä rajaa tutkimuksen kohteet sellaisiin, joiden kanssa ei synny yllätyksiä. Yllätys, epätvallinen ja ennakoimaton ratkaisu on todelliseen tutkimustoimintaan olennaisesti luuttyvä piirre.

Nobelisti Richard Feyneman neuvoi eräässä opiskelijalleen lähettämässään kirjeessään, että tutkimuskohteen valinnassa on kunneltava ainoastaan itseään, pidettävä mieli avoimena yllättäville ratkaisuille ja uskallettava murtaa traditioita työn toteuttamisessa.

Suomen Kuvalehden pääkirjoittajan mielestä päättäjien olisi uskallettava karsia yliopistolaitosta, luopua humboltilaisesta ihanteesta ja satsata säästyneet varat huippuihin. Tämän luettuani tiesin heti mitä minun on tehtävä! Aloitin huippujen kilpailuttamisen peruuttamalla SK:n kestotilaukseni.

Korkkarisaksaa

Egmont kustannukselta on ilmestynyt kaikkien sanakirjojen äiti: "Achtung, korkkarisaksan sanakirja". Tämä kirja kuuluu niiden teosten harvalukuiseen joukkoon, joiden toimittajakuntaan olisin todellakin halunnut kuulua.

Kirjan idea on hieno ja se on toteutettu pieteetillä. Mika Vesterinen, Moog Konttinen, Asko Alanen ja Veikko Malmberg ovat malttaneet käydä läpi valtavan kasan korkkareita, lajitelleet ja tyypitelleet niistä löytämiään saksankielisiä ilmauksia.

Luulen, että korkkarit ovat opettaneet usealle suomalaiselle miessukupolvelle, että saksalaiset kiroilevat huudahtamalla "Zum Teufel" (piru vieköön) tai "Donnerwetter" (rajuilma). Schweinhund (sikakoira) ja "Rotkopf" (punapää) ovat oikeastaan aika outoja nimittelysanoja, kun niitä laukovat suustaan karskit sotamiehet.

Saksanmatkailijan kannattaa varmaankin katsoa tarkasti, missä seurassa korkkarisaksantaitojaan esittelee. Keskeiseen sanavarastoon kuuluvat ilmaukset "Pass auf! Engländer!" (varo englantilaisia!) ja "Ercheisst doch das schwein!" (ampukaa se sika!).

Korkkarit antavat aika suppean käsityksen saksalaisten ruokavaliosta - ainakin sanaston perusteella. Saksalaiset syövät tietenkin lähes yksinomaan Sauerkraut (hapankaali) mit bratwürst (mikä tahansa makkara) tai jos kyseessä on hienosteleva "saku", niin ruokalistaan voi satunnaisesti kuulua myös "Eisbein" (porsaanpotkaa).

Kaltaiselleni pikkuherralle korkkarit tarjoavat moneen tilanteeseen sopivia käskysanoja. Esimerkiksi "Raus! Schnell!" on omiaan kohottamaan porukan työmoraalia Lähtökohtahan on se, että natsiupseerit puhuttelevat alaisiaan lähes poikkeuksetta nimityksellä "dummkopff" (typerys). Yllä olevan kuvan tilanteessa "dummkopf" yrittää vaihtaa Bemarin rengasta nostamatta etupäätä ylös, joten upseeri taisi tällä kertaa olla oikeassa.

Kirjan loppupuolella on mainio ARGH! sanasto. Sanan kirjoitusasua voidaan vaihdella loukkaantumisen laadusta ja kivun määrästä riippuen muuttamalla "a" ja "h" -kirjaimien määrää. Ilmatorjuntakonekivääristä yllättävän osuman saanut voi huudahtaa" aaaaagh!" (alkuosa kuvaa yllättyneisyyttä). Perinteisen "argh" -sanaston rinnalla on monia muitakin kipua ilmaisevia sanastoperheitä, kuten "aaiee" ja ns. vähän sattuu, eli "uih" ja "aih" -sanastot.

lehtiuutinen

Näyttelijä Kai Lehtisen poika kuoli traagisesti tulipalossa viime viikonloppuna. Uutinen hätkäytti minua, vaikka en tunne isää enkä poikaa.

Olen pari kertaa näyttänyt kasvatusfilosofian luennollani otteita vanhasta, 1980-luvun lopulla tehdystä steinerpedagogiikkaa käsittelevästä television ajankohtaisohjelmasta. Ohjelma alkaa kohtauksella, jossa Lehtinen soutelee poikansa kanssa järvellä. En tiedä onko tämä se sama poika, onhan hänellä aika monta lasta. Soutelija puhuu silmät palaen siitä, miten kaikkien lasten pitäisi saada kasvaa maaseudulla. "On suorastaan rikollista kasvattaa lapsia kaupungissa..." Siinä puhuu perheenisä.

Ohjelmasta käy ilmi, että ryhmä steinerpedagogiikasta innostuneita vanhempia on pistänyt pystyyn oman koulun; ilmeisesti Lehtisen omat lapset ovat myös siellä oppilaina. Minun silmissäni ohjelmassa esitetyt kuvat koulun toiminnasta eivät vaikuta kovin ihmeellisiltä - ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna. Huomioni kiinnittyy aina tätä ohjelmaa katsoessani siihen, että kaikki lapset maalaavat samoilla violetin sävyillä ja tekevät samanlaisia kaaria (niin, tiedän, sillä on syvempi antroposofinen sisältö). Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt ruveta (jälleen) parjaamaan steiner-pedagogiikkaa, vaan pysähtyä ja hiljentyä.

Kai Lehtinen on ottanut ansiokkaasti osaa keskusteluun isyydestä ja kasvatuksesta. On helppo huomata, että hänellä on myös pohdittua sanottavaa. Siksi olisi typerää marmattaa pedagogiikkaan liittyvistä implikaatioista, nyansseista.

Kaikki ne ponnistukset, kaikki odotukset ja toiveet, kaikki valuivat hetkessä tyhjiin. Paraskaan kasvatus ei ole tarpeeksi, jos ei saa elää. Toisaalta vaihtoehtoja ei ole. Aina on tehtävä parhaansa ja toivottava parasta.

Syvin osanottoni.

opettaja roolihahmona

Käväisin viime viikolla pitämässä dosenttiopetusnäytteen eräässä pohjoisessa yliopistossa. En tuntenut sieltä ketään entuudestaan, mutta silti oloni oli jotenkin kotoisa. Opetusnäytteen järjestelyt olivat erinomaiset; minua oli henkilö vastassa yliopiston ala-aulassa, joka sitten johdatti minut sokkeloisen rakennuksen läpi hienoon auditorioon. Siellä minua odotti ATK-tukihenkilö - tehtävänään varmistaa esitykseni tekninen onnistuminen. Tiedättehän, että vieraassa paikassa tärkeää luentoa pitäessä tulee helposti pakokauhu, ellei jokin laite suostu heti toimimaan.

Näytteeni hyväksyttiin arvosanalla hyvä. Taitoni on siis vähän laskenut vuosien saatossa, sillä edellinen opetusnäytteeni arvioitiin "erinomaiseksi". Tosin siinä arvioinnissa saattoi minulla olla vähän kotikenttäetua. Luin torstaina yliopiston nettisivulta, että minut oli nimitetty dosentiksi. Tuli outo olo. En ollut kovin yllättynyt ratkaisusta, olivathan saamani lausunnot oikeastaan ylistäviä. Silti minun ei tee mieli juhlia, vaikka sitä vähän kehotettiinkin. En hakenut dosentuuria koemielessä (tyyliin, jos he ovat niin hulluja, että nimittävät...) tai saadakseni uuden tittelin, vaan pystyäkseni entistä vapaammin tekemään tutkimustyötä. Toki dosentuuri auttaa pitämään kaulaa perässäjuoksijoihin.

Olin valinnut opetusnäytteeni aika vaikeasta aihepiiristä. Puhuin elokuvien ihanneopettajista. Kyselin itseltäni, että voisiko valkokankaan fiktiivisiltä opettajahahmoilta oppia jotain? Voisiko elokuvien roolihahmo kertoa jotain myös oikeista ammattirooleista, stereotypioista? Entä millaisiin tutkimusongelmiin "opettajaelokuvista" voisi etsiä vastauksia?

Ryhtyessäni tekemään luetteloa opettajaelokuvista, havaitsin nopeasti urakan mahdottomuuden. Erilaisia kiinnostavia opettajahahmoja on lukuisissa elokuvissa, kuuluuhan koulumiljöö olennaisesti lähes jokaiseen nuorisoelokuvaan. Entäpä, jos luetteloidaan vain sellaiset elokuvat, missä tarina nähdään (osittain tai kokonaan) opettajan näkökulmasta? Luettelo lyhenee olennaisesti, mutta ei silti riittävästi. Niinpä päädyin hahmottelemaan genreä aika yleisellä tasolla.
Ohessa Susan Ellismoren teoksessaan esittämä luettelo opettajaelokuvista. Osa leffoista on aika tuttuja, osaa ei kai ole koskaan esitetty Suomessa.

tiedemiehestä nysväriksi

Nyt olisi sitten näytön paikka. Olen vuosia marmattanut erilaisista laitoksemme ongelmista, ja nyt pitäisi sitten tehdä niille jotakin. En tietenkään luule tekeväni yksin mitään, mutta johdon tehtävänä on huolehtia siitä, että epäkohtiin puututaan. Ongelmien sormella osoittaminen on helppoa. Korjaaminen on sitten ihan toinen asia. Se saattaa vaatia terveiltä näyttävienkin rakenteiden purkamista. Ihan niin kuin talon perusparannuksessa kauniit tapetit on pakko repiä jos haluaa korjata mädän seinän. Mätä seinä voi johtua mädästä perustuksesta... aargh!

Te ajattelette nyt, että Telemakhos joutuu - syystä tai toisesta - verhoamaan puheensa vertauskuviin. Tuleeko tästä blogista laitoshallinnon sissimainontaa harrastava propagandalähetin. Luultavasti, ainakin niin pitkään kun puhutaan asioista, joihin minulla on oikeasti sanavaltaa. Olisi aika outoa kirjoittaa oppositioasenteella itseään vastaan - luulen, että vastaväittäjiä löytyy ajan kuluessa ihan muutenkin.

Minun tehtäväkseni määrättiin laitoksemme opetuksen koordinointi. Tämä merkitsee käytännössä opetuksen ajoituksen (opiskelijoiden lukujärjestys) ja kurssien toteutuksen (opettajien työjärjestys) suunnittelua. Voin sanoa, että työmaa on aika karun näköinen. Yliopiston "uusi" tutkintojärjestelmä ja sen mukanaan tuoma opintojen periodisointi on sekoittanut systeemiä entisestään niin, että kenelläkään ei ole tilanteesta hyvää kokonaiskuvaa.

Suuri ongelma on esimerkiksi se, että toisen vuosikurssin lok -opiskelijoilla on kammottavan tiukka "lukujärjestys", kun apron suorittaneilla ykkösillä ja osalla kolmosia on tyhjää. Sitten on lukuisa joukko erilaisia tutkinnon "nopeuttajia", jotka kaikki kokevat omalla tavallaan olevansa oikeutettuja osallistumaan samaan aikaan useampaan kurssiin. Tämä merkitsee sitä, että opiskelija on poissa yhdeltä demolta, koska osallistuu samaan aikaan johonkin toiseen demoon. Sitten hän pyytää mahdollisuutta korvata poissaolonsa jollakin kirjallisella tehtävällä. Näin tutkintomme muuttuu vähitellen kirjekurssiksi.

Koetan nyt keskittyä laatimaan jonkinlaisen suunnitelman siitä, mitä kursseja tarjoamme sl 07- kl 08 ja kenelle nämä kurssit suunnataan. Tällainen ajoitussuunnitelma antaisi opiskelijoille mahdollisuuden ennakoida opintojaan.

P.s. Vaimoni koulu lähetti Kalliomäelle syksyllä kutsun tulla vierailemaan heidän koulussaan. Ihme ja kumma! Ministeri on täällä tänään. Hän halusi tulla katsomaan miltä 6-12 -vuotiaiden yhteiset pajat käytännössä näyttävät.

gradua vaille valmis

Näin lukukauden alussa saan aika usein postia, missä opiskelija valittelee ettei voi osallistua siihen ja siihen seminaariin tai kurssiin koska on ottanut vastaan sijaisuuden. Se voi olla järkevä päätös moneltakin kannalta, mutta gradulle se on tuhoisaa - lähes poikkeuksetta. Sovitaanko nyt niin, että puhutaan tästä asiasta teeskentelemättä; nyt ei tarvitse näytellä reipasta. Lähdetään siitä, että vain aniharva saa väkerrettyä graduaan samalla kun koettaa selvitä sijaisopettajan arjesta. Jooko? Tämä tosiasia olisi syytä tunnustaa itselle, ja harkita vasta sitten onko järkevää keskeyttää opinnot parin kuukauden työrupeaman vuoksi.

Vaikka elänkin tarkkaan hinkatun nurmikon ympäräimässä rivitalossa keskiluokkaista märkää unta, kykenen arvaamaan, ettei töihinlähtö ole valintakysymys kaikille. Sillon on elettävä olosuhteiden sanelemien realiteettien mukaan. Ehkä on myös niitä, jotka haluavat elämälleen puitteet joita opiskelijabudjetilla ei hankita. No se on sitten heidän juttunsa. Siihen en puutu. Mutta se asia voitaisiin nyt tässä sopia, että ette aseta itsellenne gradutavoitteita työrupeamanne ajaksi. Kannattaa muuten myös päättää, että milloin palaa viimeistään päätoimiseksi opiskelijaksi. Se saattaa kirpaista sen jälkeen kun on tottunut sijaisen ruhtinaallisiin kuukausituloihin. ;-D

Havaintojeni mukaan suurimmassa vaarassa ovat "gradua vaille valmiit" opiskelijat - ymmärrettävistä syistä. Kun nyt mietin oman graduryhmäni keskeyttäjiä (so. niitä joihin en ole ollut yhteydessä vähintään vuoteen), voin luetella joitakin syitä:

• yksi muutti avopuolisonsa perään toiseen kaupunkiin ja sai sieltä pitkän sijaisuuden (en ole kuullut mitään pariin vuoteen)
• kaksi on muuttanut toiseen kaupunkiin joko opiskelemaan tai sijaiseksi.
  
• yksi ottaa aina yhteyttä syksyllä, mutta ei ilmesty koskaan paikalle (vakavia henkilökohtaisia vaikeuksia)
  
• yksi ei ilmeisesti tullut toimeen minun kanssani; hän valmistunee jossain toisaalla
  

Btv. Heikki, onneksi pääsimme ajoissa kuiville; enkä koskaan ollut tällainen sekakäyttäjä. ...enhän?

pitäisikö rivissä olla hiljaa?

Valta vaihtui laitoksellamme uutenavuotena. Jouduin tai pääsin - miten sen nyt ottaa - laitosjohdon apumieheksi. Tämä minullekin varsin yllättävä käänne tapahtui pääosin opiskelijajäsenten aloitteesta ja heidän vahvalla tuellaan. He taisivat sekoittaa jo valmiiksi jaetut kortit tavalla, jota moni ei ollut osannut arvata - en minäkään. Koska en käynyt minkäänlaista vaalikampanjaa, en ole myöskään luvannut mitään. Olen oikeastaan todella ylpeä siitä, että opiskelijat toivoivat minusta niin paljon, että uskalsivat korottaa äänensä.

Asemani ei ole mitenkään merkittävä; siihen ei liity minkäänlaista päätäntä- tai toimeenpanovaltaa. Toisaalta uudet tehtävät antavat mahdollisuuden tarkastella yliopistohallintoa uudesta näkökulmasta. Päätin, että tämä pieni seikkailu ei saa vaikuttaa varsinaiseen tehtävääni liikaa. Tulen pitämään entiseen tapaan kaikki vanhat luentoni, demonstraatiot, graduohjaukset ja jatko-opiskelijoiden kurssit.

Mietitte ehkä, että joudunko nyt tukkimaan suuni. Olen itse miettinyt tätä kysymystä ankarasti. Olisi aika erikoista, jos marmattaisin täällä asioista joita virallisesti edistäisin virkamiehenä. Toisaalta voisinko edistää virkamiehenä asioita joita pidän esimerkiksi eettisesti arveluttavina? En varmaankaan.

Muistan miten pohdin aikoinaan upseerikoulutuksen hankkimisen eettisyyttä. Tein silloin päätöksen, että en voi omantunnon syistä komentaa ketään tappamaan (siihenhän upseerien johtama toiminta sodan aikana tähtää). Sen sijaan ajattelin, että voin osallistua isänmaan puolustamiseen tavallisena rivimiehenä SissiK:ssa. Kieltäydyin aliupseerikouluun lähtemisestä. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että hyvä johtaja voi säästää henkiä.

Jos ja kun joudun olemaan mukana esimerkiksi laitoksen toimintakäsikirjaa tehtäessä, voin kai koettaa nostaa esiin aiemmin mainitsemiani näkökohtia. On koetettava huolehtia siitä, että paperia ei tuoteta vain keskushallinnon tarpeisiin, vaan toiminnasta on oltava hyötyä opettajankoulutukselle.

oikein juhlittu!

Jouluaikaan televisiossa pyörivät einesmainokset esittävät arkkityyppistä joulunviettoa. Niissä koko suku on kokoontunut maaseudulle vauraan näköiseen kartanoon viettämään yhteistä perhejuhlaa. Ihmiset ovat yhtä harmonisia, huoliteltuja ja kauniita kuin kartanomiljöökin. Tämä mainosmiesten hyödyntämä "kuvasto" on peräisin luultavasti Koivun, Wendelinin tai jonkun muun tekemistä 1900-luvun alun joululehtikuvituksista. He kertoivat meille kuinka joulua vietetään oikein.

Kansakoulun joulujuhlat ja maassamme ilmestyneet joululehdet eivät antaneet vinkkejä siitä, miten herrasväen pitäisi viettää uuttavuotta. Voisin paikata tietämättömyyttäni perehtymällä vuodenvaihteen naistenlehtiin - niissä ehkä tullaan kertoneeksi mitä uuden vuoden aattoa pitäisi juhlia oikein, mitä tarjota pöydässä, miten pukeutua, minne mennä. Mutta huomaan, että kyse on mielikuvista.

Huomaan, että minun mielikuviani hallitsee jostakin vanhasta kotimaisesta elokuvasta - ilmeisesti SF-paraatista - napattu juhlakohtaus. Siinä uuttavotta juhlitaan Kämpissä. Elävä orkesteri soittaa, kaikki ovat iloisia, oikeastaan riehakkaita. Orkesteri lopettaa soittamisen vähää ennen keskiyötä. Yleisö laskee vuoden viimeiset sekunnit ääneen. Vuosi vaihtuu ilmapallo- ja lehtisilppusateessa. Kaikki suutelevat. Ilmeisesti tämä kohtaus on amerikkalaista lainaa. Se on tuttu monesta nykyelokuvastakin. Miksen minä pääse koskaan juhlimaan uutta vuotta oikealla tavalla? Uutenavuotena ei voi olla hauskaa ilman riehakasta juhlaa kalliissa ravintolassa.


Kuinkahan moni ajattelee olevansa luuseri, jos edellä kuvattu mielikuva täydellisestä vuodenvaihteesta ei toteudu. Käsi ylös.

ikkunaostoksia

Näin joulun jälkeen, seuraavaa ajokautta odotellessa on mukava haaveilla ensi kesän reissuista ja ennen kaikkea prätkän tuunauksesta. Tuunaaminen on hyvin epärationaalista; mitä sitä nyt toimivaa prätkää korjaamaan. Ja kallistakin se on. Jotenkin tällaisistä virityksistä haaveileminen ja BMW:n osia myyvissä nettikaupoissa surffailu helpottaa kevään odotusta. Itseterapiaan kuuluu myös se, että kerron ikkunaostoksistani vaikka täällä.

Ostoslistallani on:
Uusi istuin, Wunderlich Ergo (399 Eur). Nykyinen alkuperäisistuin on aivan helvetillisen liukas jopa nahkapuvun alla. Coreilla ajaessa istuin tuntuu liukumäeltä. Ei mitenkään mukava tunne maantievauhdissa.

Sitten pitäisi hankkia slipari (slip on vaimennin). Ajattelin Laser HotCam:ia sillä sen asentaminen ei katkaise fillarin tehdastakuuta. Pitäisi vielä päättää kannattaako ostaa koko putkisto vai ainoastaan vaimennin. Rahaa kuluu valinnasta riippuen 600-1200 Eur. Miksikö? En kehtaa kertoa.

Uudet paremmin muotoillut kytkin ja jarrukahvat. Bemarin kahvat on selvästi valmistettu isokätisille ja pitkäsormisille baijerilaisille. Vaikken minäkään ihan pienikätinen ole, pitää kytkinkahvaa aina vähän kurotella. Onneksi maailmalta löytyy tähänkin ongelmaan sopiva tuunaus: Vario levelerit, 79 Eur.

Sitten olisi hankittava kaatumatappeja. Ne ovat sellaisia eri puolelle runkoa, ohjaustangon päihin sekä taka- ja etuhaarukkaan kiinnitettäviä vinyylipalasia. Niiden tehtävänä on ottaa kaatumistilanteessa isku vastaan ja säästää tällä tavoin itse prätkä vaurioilta. Päädyin R&G racing products:in tappeihin. Hintaa sarjalle näyttää tulevan 144 puntaa eli 214 euroa.

Ja vielä viimeiseksi varaan ostoskärryihini hiilikuituisen alakatteen. Onneksi BMW-Finland ei ole vielä julkistanut sen hintaa. Arvaan, että se tulee maksamaan 800-1200 EUR. Tyydyn luultavasti lasikuituiseen katteeseen.

Lopputulos voisi näyttää kutakuinkin tältä. Maalaan katteen ehkä mustaksi.

Netissä on kuvia todella hienoista projekteista. Kokomusta K1200R on aika häijyn näköinen, vai mitä?

VAKAVA vakavasti

Aamun Hesarissa kerrottiin nyt koko kansalle opettajankoulutuslaitosten valintakoeuudistuksesta. Julistaudun nyt kuten ennenkin VAKAVA -hankkeen vastustajaksi. Koko uudistus perustuu tahalliselle väärinkäsitykselle. Meille kerrotaan, että opettajankoulutuksen valintojen ongelmana (!) ovat korkeat YO-rajat.

Ajattelette nyt, että Telemakhos on turhautunut jouduttuaan tappiolle. Onhan se varmaan niinkin, mutta miettikääpä oletteko koskaan nähneet mitään VAKAVAN näkemyksiä puolustavaa todistetta.

Minä esitän tässä pari omaa näkemystäni tukevaa tilastoa. Alla olevat histogrammit kuvaavat vuonna 2006 koulutukseen valittujen opiskelijoiden suoriutunusta ylioppilastutkinnon reaali- ja äidinkielenkokeessa. Ensimmäinen pylväs (se, jossa ei ole merkkiä) osoittaa kuinka paljon koulutukseen valittiin ei-ylioppilaita (tai tiedot puuttuvat).

Nämä tilastot voisivat olla mistä hyvänsä OKL:ästä paitsi Helsingistä, Hämeenlinnasta tai Jyväskylästä. Ei tarvitse olla tilastonero huomatakseen, että opettajaksi valikoituvat ovat varsin keskinkertaista porukkaa yo-mittarilla mitattuna.

En voi lakata ihmettelemästä sitä kuinka tuo uudistus pystyttiin suunnittelemaan niin pienessä porukassa ja niin vähällä mölyllä. Omien tietojeni mukaan se ei kiinnostanut kuin paria kasvatustieteen professoria ja muutamaa lehtoria. Ainakin alkuvaiheessa suurin osa mukanaolleista oli hallintohenkilökuntaa, opintopäälliköitä (lue opintosihteerejä) ja amanuensseja. En minä heitä tässä ole syyttämässä. Useimmille taisi jäädä loppupeleissä vain mahdollisuus todeta tapahtunut. Meidän opintopäällikkömme koetti useaan kertaan huomauttaa uudistuksen ongelmista. Asia oli kuitenkin päätetty jo ennen kokouksia. En oikein ymmärrä tätä kuviota. Miksi mennä muuttamaan toimivaa järjestelmää?

Ongelmat ovat seuraavat:
1) Kouluavustajan- ja opettajankokemuksen pisteytyksestä luopuminen suosii kieltämättä uusia ylioppilaita, mutta suosivatko ne oppilaita? Tällä muutoksella on myös työvoimapoliittista merkitystä. Koulujen on tulevaisuudessa entistä vaikeampi löytää kouluavustajia. Ehkä se on hyväkin (ei voi teettää enää sijaisuuksia avustajilla).

Saammekohan ensi vuonna aiempaa enemmän opintojensa "keskeyttäjiä". Niitä, jotka huomaavat vasta vuoden pari opiskeltuaan ettei opettajuus ole se mun juttu.

2) Ylioppilastutkinnon ja koululaitoksemme vähättely. Miksi juuri kasvatustieteilijät haluavat antaa nuorille tällaisen viestin? Sen sisältön on, että sillä miten vietät kouluaikasi ei ole merkitystä. Ymmärtäisin tämän, jos voisin luottaa siihen, että OKL:ssä ehditään opettaa riittävästi asioita ja kerrata lukiokursseja. Näinhän ei ole. OKL:n yleissivistävää oppiainesta on karsittu todella raskaalla kädellä. Mutta eiväthän suunnittelijat, opintopäälliköt ja se yksi professori sitä tiedä. Kukaan heistä ei ole luokanopettaja. Kukaan ei ole käynyt sitä koulutusta jota he nyt fiksailevat. Tämä muuten on iso ero verrattuna esim. humanistisiin ainelaitoksiin. Siellä proffat ovat usein oman aineensa kasvatteja (vaikka olisivatkin opiskelleet eri yliopistossa).

3) järjestelyongelmat. Kukaan ei voi ennakoida paljonko porukkaa ilmaantuu valintakokeisiin. Miten heille varataan mahdollisuus tehdä koe?

Hyviä vaikutuksia
- Suoritettujen kasvatustieteen tutkintojen poistaminen pisteytysperusteista helpottaa nykyisin vallitsevaa erilaisten korvaavuuksien sekamelskaa. On hyvä, jos entistä useampi opiskelija tekee approbaturinsa OKL:ssä
-

itseoppinut äitijohtaja

Jokin olohuoneen pöydällä lojuvan uuden Anna-lehden kannessa kiinnitti huomiotani ja vaati katsomaan tarkemmin. Mitä ihmettä... Kirsi Piha julistaa, että "äitiys on armeijaa parempi johtajakoulu". Ensimmäinen ajatukseni oli, että kas vain, Kirsi piha on käynyt armeijan. Ilmankos hän on ollut viime aikoina niin vähän julkisuudessa. Mutta vähän aikaa mietittyäni ja lehden artikkelia selattuani ymmärsin, että Kirsi Piha on kasvattanut lasta.

Pihan uusi kirja, jota tässä Anna-lehdessä puffataan, käsittelee "äitijohtajuutta". Tuo hämmentävä termi on luultavasti Pihan itsensä keksimä. Sinänsä juttu on ihan o.k., on hyvä, että naisten ja äitien uraongelmista puhtaan. Kirjoitus on yleispositiivinen. Sanomana on, että kotona opittuja taitoja voisi hyvin soveltaa myös yritysjohtamisessa. Olen tästä asiasta aivan samaa mieltä Pihan kanssa. Annan siis hänelle painatusluvan. ;-)

Mutta jotain tässä hiertää, ja minulta meni pari päivää keksiä mitä. En aio urputtaa siitä, että äitiys ja armeija rinnastetaan toisiinsa. Koko ajatus on täysin absurdi. Toinen on koulutus, toinen elämäntehtävä. Silti Piha ja hänen kaltaisensa puhuvat äititydestään via dolorosona, koettelemuksena. Äitijohtajuus on uranaisten veteraanipuhetta, eikä se eroa suuresti äijien inttijutuista. Ongelmallista tässä on se, että oman äitiyden reflektoinnin kohde on aika intiimi. Äitiyden tai isyyden rankkuutta ei ole sopivaa valittaa tiedoitusvälineissä. (huomattakoon, että tätä asiaa ei Anna-lehden jutussa juurikaan käsitelty... hyvä Kirsi!)

Miltähän äitiyden rankkuutta valittaneiden julkkisten lapsista tuntuu, kun saavat aikuisina lukeakseen vanhoja lehtijuttuja - niitä joissa vanhemmat marisevat kasvattamisen raskaudesta. Miltähän tuntuisi lukea oman isän tai äidin 30-vuoden takaista vuodatusta siitä, mistä kaikesta he ovat joutuneet luopumaan minun takiani. Tiedättehän, että tällaisten lausuntojen antaminen merkitsee sitä, että aikuisen oma äitiys tai isyys on pahasti hukassa. Tai ehkä oikea vanhemmuus ei vain ole kaikkien juttu.

tuleva jees -mies

Ah, tosiaan, on kulunut jo kaksi viikkoa edellisestä päiväkirjamerikinnästäni. Kiitos "Kalju" muistutuksesta (huomaatkos, että se tepsi heti!). On tapahtunut paljon sellaista mistä ei voi puhua. Tarkoitan yliopistopolitikointia ja työpaikan henkilösuhteita.

On ollut myrskyisä laitosneuvoston kokous ja hankala keskiryhmän vaali. Eteeni katsomatta ajoin mielestäni oikeaa asiaa. Olen pistänyt kaikki munat yhteen koriin ja ravistellut sitä oikein kunnolla. Olenko oppinut jotain? No, ainakin sen, että jees -miehenä olisi elämä paljon helpompaa.

Jos olisin nyt viisas, loisin itselleni uuden imagon. Voisin ryhtyä leppoisaksi, mutta joskus hieman arvaamattomaksi tutkijaksi. Puhuisin julkisesti harvoin, pääasiassa istuisin viisaan näköisenä hiljaa. Ehkä joskus nyökyttelisin harkitsevan näköisenä. Voisin kysyä kerran tai kaksi täydentäviä tietoja käsiteltävästä asiasta merkiksi siitä, että olen hereillä.

Viisas yliopistopoliitikko pitää huolen siitä, että porukka ei tiedä juuri mitään hänen mielipiteistään ja ajatuksistaan. Silloin jokainen voi kuvitella minun olevan samaa mieltä heidän kanssaan. Epämoraalista, jotkut mutisevat. Selkärangatonta, sanovat toiset. Niinhän se onkin.

Mutta entisen minäni kaltaiset "periaatteen miehet" voivat olla myös aika rasittavia. Siksi heidän annetaan mielellään mennä. Ovi pistetään perästä kiinni ja varmuuden vuoksi vielä säppiin.

Viime aikoina on näyttänyt siltä, että opiskelijat edustavat laitoksessa perinteisiä opettajankoulutuksen arvoja paremmin ja pelottomammin kuin me muut. Me muut joko mökötämme nurkissamme tai laulamme uusliberalistisia veisuja opetusministeriön sekakuorossa.

luottamus

Olen eri yhteyksissä kirjoittanut ja puhunut luottamuksen merkityksestä. Se on paitsi kasvatuksen välttämätön ehto, myös luovan ilmapiirin syntymisen olennainen ominaisuus. Viime viikolla julkaistiin tutkimus, minkä mukaan luottamus on ainoa selvä kansallista kilpailukykyä selittävä indikaattori. Siellä missä on luottamusta (valtion laitoksiin, viranomaisten toimintaan ja toisaalta viranomaiset toimivat luotettavasti, lahjomattomasti) on kilpailukykyä.

Aihepiiriä on tutkittu pitkään ja monista eri näkökulmista. Luottamus kiinnostaa taloustieteilijöitä, onhan se kaiken kaupan välttämätön ehto. Monet sähköistä, internetin välityksellä käytävää vähittäiskauppaa suunnittelevat kauppiaat ja sivujen koodaajat ovat joutuneet miettimään kuinka houkutella asiakas uskomaan kauppapaikan luotettavuuteen. Luottamusta ovat pohtineet myös eläintutkijat sekä sosiologit. Viime aikoina näitä teemoja on ollut melkeimpä jo muodikasta lähestyä evoluutiososiologian näkökulmasta. Tällöin on kysytty, että mikä merkitys luottamuksella on kulttuurissamme. Mikä on luottamuksen tehtävä?

Toisten mielestä luottamus on kaiken yhteisöllisen toiminnan tärkein ehto. Kaikkein alkeellisimmillaan se tarkoittaa välitöntä vastavuoroisuutta: jos saan hyvän saaliin metsällä, jaan sen naapureideni kesken. Tällöin voi odottaa saavani heiltä jotain joskus kun minulla itselläni on huono onni metsällä. Kehittyneissä yhteisöissä vastavuoroisuus on huomattavasti monimutkaisempi prosessi.

Kasvatuksessa luottamus on hiljalleen ja jatkuvasti kehittyvä "peli", jossa onnistumiset takaavat pääsyn jatkokierrokselle. Jos luottamuksen kehä rikotaan, on toisen harkittava omaa strategiaansa. Pitäisikö luottamuksen pettäjälle antaa anteeksi vai onko hänelle syytä kostaa tekemällä itse samalla tavalla? Peliteoriaa kokeellisesti tutkittaessa on havaittu, että sekä "anna aina anteeksi" että "kostaja" -strategiat ovat pitkällä tähtäimellä yhtä huonoja. Tietokonesimulaatiossa voitokkain strategia on ollut "anna kerran anteeksi ja kosta sen jälkeen johdonmukaisesti". Olisiko tästä jotain apua todellisen maailman ongelmatilanteita ratkottaessa?